Lue keskustelun säännöt.
Muita joiden vanhemmat eivät aikanaan ohjanneet, neuvoneet tai tukeneet?
15.07.2020 |
Vanhempani ovat syntyneet 40-luvulla, minä 70-luvun lopulla. Viime aikoina olen aika paljon pysähtynyt miettämään sitä (tuon 70-luvulla syntyneiden äidit-ketjun innoittamana), että omassa lapsuudenkodissani vanhemmat eivät tukeneet, ohjanneet eikä kannustaneet oikeastaan millään tavalla ja olisi kiva kuulla, onko muilla samanlaisia kokemuksia. Vanhempani olivat siis sinänsä ihan "hyvät", akateemisesti koulutetut vanhemmat, ei mitään henkistä eikä fyysistä väkivaltaa vaan tietty perusturvallisuus oli, mutta jotain tarvittavaa tukea ja opastusta jäi puuttumaan. Tässä jotain esimerkkejä.
- läksyihin tai kouluhommiin ei ikinä kiinnitetty huomiota. Arvosanani vaihtelivat pääosin 8-10 välillä, joten varmasti ajattelivat että hoidan homman hyvin itsekin. Monesti kuitenkin yläasteella ja lukiossa tein läksyt koululla edeltävänä välituntina tai ruokatunnilla. En ikinä oppinut kunnon läksyjentekorutiinina. Matematiikka oli vaikeaa ja siinä välillä tuli nelosia lukiossa, mikä stressasi minua kovasti. Muistan, ettei vanhemmat sanoneet noista nelosistakaan mitään, vaikka olisin toivonut tsemppiä ja kannustusta. Myöskään hyviä numeroita ei mitenkään noteerattu.
- Olin nuorena ujo ja arka, enkä uskaltanut hakea kesätöihin. En oikeastaan tiennyt, mistä voisin edes aloittaa kesätyöhaun vaikka olisin kyllä ollut kiinnostunut. Vanhemmat kyllä kesällä saattoivat moneen kertaan piikitellä, että olen laiska kun en ole kesätöissä. Elettiin 90-luvun puolenvälissä lama-ajan jälkimainigeissa jolloin työtilanne Suomessa ei ollut kovin hyvä. Jälkikäteen ajatellen olisin tarvinnut vanhemmiltani tukea ja käytännön neuvoja, miten tehdään työhakemus, minne voi ottaa yhteyttä, miten rohkaista itseäni soittamaan työpaikkoihin ja kysymään, jne.
- Ollessani teini-ikäinen ei ikinä keskusteltu mistään elämän arvoista, tavoitteista, päämääristä, siitä millainen voisi olla hyvä ihminen, taikka ihan käytännön asioista kuten seksi, seurustelu, alkoholinkäyttö jne. Kävin lukion filosofian kursseja ja olisin halunnut keskustella ja reflektoida niiden sisällöistä mutta kun yritin virittää keskustelua, oli vastaus silmien pyörittelyä ja tuhahtelua "ai tää on nyt sitä teini-ikää kun ollaan niin filosofia".
- Abivuotena keskusteltu ollenkaan siitä, mikä voisi olla oikea opiskelupaikka. En tarkoita, että vanhempien olisi pitänyt päättää tämä puolestani mutta olisi ollut kiva reflektoida eri vaihtoehtoja yhdessä.
Tarkoitukseni ei ole syyllistää vanhempia tällä avauksella enkä koe, että elämäni on mennyt pilalle sen takia, että vanhemmat ovat olleet sillaisia kuin ovat olleet. Kuitenkin koen, että vanhempien antama ohjaus, neuvonta, keskustelut ja tuki ovat parhaassa tapauksessa ihan mahdottoman hieno voimavara elämässä.
Kommentit (151)
Minulla on ap tosi samanlainen tausta kuin sinulla. Ja minusta sinun kirjoitus on tosi ärsyttävä. Joten alan tarkastella omaa asennettani uudestaan ja ehkä lakkaan syyttämästä kaikesta kaikkia muita... Anteeksi kaikille. Mutta siis ap:n odotukset menee jo telepatian puolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai niin yksi asia tuli vielä mieleen. Meillä ei ikinä syöty yhdessä päivällistä arkipäivisin eikä viikonloppuisinkaan yleensä, ellei sitten tullut joitain vieraita, kuten mummo. Silloin oli yhteinen sunnuntailounas. Muistan, että minusta olisi ollut ihanaa kokata ja syödä yhdessä kaikessa rauhassa. Paljon syötiin mikroruokaa ja voileipiä, joita kukin lämmitti itselleen silloin kun oli nälkä. Minä söin usein noin klo 17.30 aikoihin yksikseni kun katsoin kauniita ja rohkeita (tämä siis teini-iässä).
Kiitos muuten kaikille kokemusten jakamisesta. :)
ap
Vierailija kirjoitti:
Samoja ikiä ja sama juttu. Minun piti pakottaa vastentahtoinen äitini esim kyselemään minulta kokeisiin, peittelemään itseni jne. Minua käytettiin lapsena seks hyväksi josta vanhemmat ei tienneet mutta oireilin kyllä esim niin etten noin kolmanteen luokkaan asti voinut katsoa alapäätäni ja äidin piti pyyhkiä mutta, oli pakko oireita ja pelkäsin esim vahingossa tappaneen ihmisiä, leikkelin silmiä pois omista kuvistani jne mutta noista minulle vain vit tuiltiin. Usein (ei aina) nimenomaan lapset joista ei niin piittaa joutuvat erilaisten saalistajien uhreiksi. Minä kyllä olen tosi katkera vanhemmilleni, lapsuuteni oli aivan pas ka, vaikka ulkoisesti asiat oli hyvin ja vanhemmat johtotehtävissä ym. Olisivat vain keskittyneet töihinsä (kuten tekivätkin) ja jättäneet lapset hankkimatta.
Ai niin, isäni sanoi vuosi sitten että minulla on ollut lapsuudessani liian helppoa!!! Nauroin tuolle kuukauden. Olisi ihanaa elää yhtä omissa maailmoissaan kuin vanhempani.
80-luvulla syntynyt, suht.ankara kasvatus mut ei esim. hyödyllistä valmennusta esim talousasioissa, siinä on sit itse opittu aikuisiällä kantapään kautta. Voisi olla asiat paremmassa jamassa jos olisi saanut hyvät eväät mukaan, siis neuvoina ei rahatukkuna :)
Itselläni on abi kotona, ja hän haluaisi hirveästi tietää mitä kannattaisi opiskella. Itse olen korkeakoulutettu enkä tiedä silti, mitä ylipäätään kannattaisi opiskella jos kaikki sujuu, tai vaikkei sujuisikaan. En ylipäätään enää tiedä minkä takia täällä kukaan viitsii opiskella ja raataa. Eli aihealueen keskustelut on parempi jättää minun kanssani käymättä, tai menee viimeinenkin motivaatio lapsiparoilta.
Eikä minunkaan vanhempani ikinä sanoneet mitä minun olisi kannattanut opiskella. Toinen tosin suositteli omaa alaansa, jonne minäkin sitten hain. Ei se ihan täydellinen match ollut, mutta jotenkin olen pärjäillyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ai niin yksi asia tuli vielä mieleen. Meillä ei ikinä syöty yhdessä päivällistä arkipäivisin eikä viikonloppuisinkaan yleensä, ellei sitten tullut joitain vieraita, kuten mummo. Silloin oli yhteinen sunnuntailounas. Muistan, että minusta olisi ollut ihanaa kokata ja syödä yhdessä kaikessa rauhassa. Paljon syötiin mikroruokaa ja voileipiä, joita kukin lämmitti itselleen silloin kun oli nälkä. Minä söin usein noin klo 17.30 aikoihin yksikseni kun katsoin kauniita ja rohkeita (tämä siis teini-iässä).
Kiitos muuten kaikille kokemusten jakamisesta. :)
ap
Sama juttu. Sunnuntailounaita vihasin koska jos isä ei ollut nukkumassa krapulaansa pois niin heräsin aina viikonloppuisin vanhempien äänekkääseen riitelyyn, ja isä säännönmukaisesti aloitti "ihanalla yhteisellä sunnuntailounaalla" uuden riidan yleensä haukkumalla meitä lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Ai niin yksi asia tuli vielä mieleen. Meillä ei ikinä syöty yhdessä päivällistä arkipäivisin eikä viikonloppuisinkaan yleensä, ellei sitten tullut joitain vieraita, kuten mummo. Silloin oli yhteinen sunnuntailounas. Muistan, että minusta olisi ollut ihanaa kokata ja syödä yhdessä kaikessa rauhassa. Paljon syötiin mikroruokaa ja voileipiä, joita kukin lämmitti itselleen silloin kun oli nälkä. Minä söin usein noin klo 17.30 aikoihin yksikseni kun katsoin kauniita ja rohkeita (tämä siis teini-iässä).
Kiitos muuten kaikille kokemusten jakamisesta. :)
ap
Sama. Äitini VIHASI kaikkia ns. naisten töitä. Hän usein puhui siitä miten oli kasvanut köyhässä 10-lapsisessa maalaispirtissä ja säälinyt äitiään, joka oli pelkkä kyökkiorja ja synnytyskone. Siksi hän olikin tehnyt kaikkensa saadakseen itselleen koulutuksen, vaikka isä sanoi että tyttöjä ei mihinkään kouluihin makseta, kun pian menee naimisiin ja alkaa tulla lapsi joka vuosi. Äiti meni puhumaan seudun varakkaammalle isännälle tilanteestaan, ja tämä lupasi auttaa kouluun kun kuuli opettajaltakin että äiti oli hyvin lahjakas varsinkin matematiikassa. Äiti siis taisteli itsensä pois siitä asemasta, jossa joutuisi vain miestä kotona palvelevaksi synnytyskoneeksi, mutta sitten kun hän kuitenkin 3 lasta päätti tehdä, se asema uhkasi taas, vaikka kuinka insinööri olikin.
Äiti ylpeili siitä ettei laita ruokaa eikä alistu naisten töihin. Isäkään ei niitä tehnyt, kuten tuossa ajassa oli tavallista. Niinpä meillä elettiin voileivillä, mikroeineksillä, suoraan juustosta tai makkarasta leikatuilla viipaleilla, kylmillä nakeillla, pullallla, tuoremehulla ja jäätelöllä.
- 4
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai niin yksi asia tuli vielä mieleen. Meillä ei ikinä syöty yhdessä päivällistä arkipäivisin eikä viikonloppuisinkaan yleensä, ellei sitten tullut joitain vieraita, kuten mummo. Silloin oli yhteinen sunnuntailounas. Muistan, että minusta olisi ollut ihanaa kokata ja syödä yhdessä kaikessa rauhassa. Paljon syötiin mikroruokaa ja voileipiä, joita kukin lämmitti itselleen silloin kun oli nälkä. Minä söin usein noin klo 17.30 aikoihin yksikseni kun katsoin kauniita ja rohkeita (tämä siis teini-iässä).
Kiitos muuten kaikille kokemusten jakamisesta. :)
ap
Sama juttu. Sunnuntailounaita vihasin koska jos isä ei ollut nukkumassa krapulaansa pois niin heräsin aina viikonloppuisin vanhempien äänekkääseen riitelyyn, ja isä säännönmukaisesti aloitti "ihanalla yhteisellä sunnuntailounaalla" uuden riidan yleensä haukkumalla meitä lapsia.
Plus isä on purkanut minulle omia lapsuuden traumojaan siitä asti kun olin n 5 v, esim aihe "minulle laitettiin lapsena valjaat" on toistunut joka vuosi siitä lähtien.
Olen syntynyt 1975, äitini 1940 ja isäni 1931. Arvatkaa oliko herkkua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama meininki, minä syntynyt 1974 ja vanhemmat molemmat 1945.
Minun vanhemmat oli molemmat insinöörejä, äiti vahvavirta- ja isä elektroniikkapuolen. Meillä oli hyvä elintaso ja matkusteltiin, eli ihan sellainen keskiluokkainen meininki päällepäin. Mutta lastenkasvatusajatukset oli jostain menneestä.
Yksi oli juuri tuo että meidän "mukuloiden" piti itse huolehtia koulumme, vanhemmat ei siihen puutu. Kun itselläni tuli vaikeaa matematiikassa jossain vaiheessa, ja siitä äidille puhuin, hän sanoi vaan että sulla ei olle näköjään siihen asiaan lahjoja, keskity johonkin muuhun. Ei auttanut oppimaan tai tekemään läksyjä. Samoin esim. hampaiden pesua ei koskaan seurattu, ja niiinpä mun hampaat oli täynnä reikiä jo ala-asteella. Siihen äiti totesi, että niin se oli minullakin jo tekarit rippilahjaksi, oli siihen aikaan tavallista. Huono hammasluu suvussa. Kuukautiset ja seksi oli tabu, niistä ei puhuttu.
Ja kun tuli murrosiässä vaikeaa, sai vaan huutoa että olet kummallinen mukula eikä sinusta tule ikinä mitään. Ei tunnepohjaisesti edes yritetty kohdata, kysyä että onko sinulla paha olla tai tunnekuohuja, ja kerrottu että se on siinä iässä tavallista. Ei, vaan haukuttiin vaan ja päiviteltiin, miksi heitä on rangaistu tuommoisella kersalla helvetistä. Aloin jo 13-vuotiaana juoda alkoholia kaupungilla viikonloppuisin, ja siihenkin reaktio oli lähinnä joku kotiaresti kerran, ja sitten kun karkasin palotikkaita sieltäkin, alistuivat: niin se oli äidin velikin juoppo jo nuoresta, samanlainen tuosta hullusta mukulasta tulee. Geeneissä vaikutti olevan niin juoppous kuin oppiminen ja hammasterveys, millekään ei voinut itse mitään.
Mulla samanlainen lapsuus, tosin äiti alisuoriutuja, isä ok töissä. Vanhemmat eivät puuttuneet kouluun millään tavalla, vaikka pienestä lähtien oli siellä ongelmia. Kai niiden mielestä olin vaan tyhmä.
Näitä juttuja kun lukee, niin on varmaan parempikin, että vanhempien kanssa ei liikaa keskustele elämänarvoista, tavoitteista ja päämääristä. Siitä voisi olla lapselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Ehkä vanhemmat on vaan suojelleet jälkikasvuaan toivottomuudelta, ankeudelta ja masennukselta työntäessään ne ulos kämpästä heti kun mahdollista ilman aivopesuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näitä juttuja kun lukee, niin on varmaan parempikin, että vanhempien kanssa ei liikaa keskustele elämänarvoista, tavoitteista ja päämääristä. Siitä voisi olla lapselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Ehkä vanhemmat on vaan suojelleet jälkikasvuaan toivottomuudelta, ankeudelta ja masennukselta työntäessään ne ulos kämpästä heti kun mahdollista ilman aivopesuja.
Jos tuo on tavoite niin ei kannata uhata koko perheen mur halla, kuten minun molemmat vanhempani teki.
Kun menin kahdeksantoistavuotiaana terapiaan, äiti vaan totesi että jaa. Koskaan ei ollut kiinnostunut (tai jos oli kiinnostunut niin ei osoittanut sitä mitenkään), että mikä minulla on ja miksi. Ja se se syykin sille terapialle oli, ettei meillä kumpikaan vanhempi ollut koskaan kiinnostunut minusta eikä ollut minulle tueksi. Kaksikuukautisena työnnettiin kokopäivähoitoon ja ajateltiin varmaan, että maailma kasvattaa. Äiti kyllä katsoi, että on siistit vaatteet,, koulutarvikkeita ja harrastusvälineitä ja jonkin verran (aika vähän) piti huolta ruokailuistani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan samanlaista meilläkin. Ei tukea, ei apua, ei kiinnostusta. Juuri eilen mietin kun nykuvanhempia syytetään paapomisesta, että on se nyt helkkarin paljon parempi kuin se heitteillejättö missä meidän aikaan yleisesti elettiin. Omat vanhempani tuntuvatkin ihmettelevän että miten jaksan kuunnella lasten juttuja ja vastailla ja selittää ja kysellä kuulumisia, puuhata juttuja ja ottaa mukaan kaikkeen.
En sitten tiedä mikä on saanut aikaan sen että meidän sukupolvi ei kuitenkaan ainakaan pääsääntöisesti toivottavasti kohtele lapsiaan noin. Hyvä tietenkin niin, mutta pistää miettimään mikä omat vanhemmat sai niin välinpitämättömiksi, jos me kerran on osattu olla omien lasten kanssa, apuna ja tukena?
Minulla oli oikeasti isoja sydänsuruja teininä ja äidin ainoa tuki seurusteluasioissa oli kahden minuutin keskustelu siitä, että pitää hankkia pillerit ajoissa.
Vierailija kirjoitti:
Kun menin kahdeksantoistavuotiaana terapiaan, äiti vaan totesi että jaa. Koskaan ei ollut kiinnostunut (tai jos oli kiinnostunut niin ei osoittanut sitä mitenkään), että mikä minulla on ja miksi. Ja se se syykin sille terapialle oli, ettei meillä kumpikaan vanhempi ollut koskaan kiinnostunut minusta eikä ollut minulle tueksi. Kaksikuukautisena työnnettiin kokopäivähoitoon ja ajateltiin varmaan, että maailma kasvattaa. Äiti kyllä katsoi, että on siistit vaatteet,, koulutarvikkeita ja harrastusvälineitä ja jonkin verran (aika vähän) piti huolta ruokailuistani.
Minä menin parikymppisenä mielisairaalaan talveksi ja vanhemmat kävi jossain hoito keskustelussa, isän mielestä ongelmani johtui siitä kun rinnakkaisluokkani opettaja kuoli kun olin 12.
Vierailija kirjoitti:
Ihan samanlaista meilläkin. Ei tukea, ei apua, ei kiinnostusta. Juuri eilen mietin kun nykuvanhempia syytetään paapomisesta, että on se nyt helkkarin paljon parempi kuin se heitteillejättö missä meidän aikaan yleisesti elettiin. Omat vanhempani tuntuvatkin ihmettelevän että miten jaksan kuunnella lasten juttuja ja vastailla ja selittää ja kysellä kuulumisia, puuhata juttuja ja ottaa mukaan kaikkeen.
En sitten tiedä mikä on saanut aikaan sen että meidän sukupolvi ei kuitenkaan ainakaan pääsääntöisesti toivottavasti kohtele lapsiaan noin. Hyvä tietenkin niin, mutta pistää miettimään mikä omat vanhemmat sai niin välinpitämättömiksi, jos me kerran on osattu olla omien lasten kanssa, apuna ja tukena?
Me olemme osanneet olla, koska tiedämme miten se välinpitämätön tyyli on rikkonut meitä ja mitä sisäisiä suruja, taisteluita ja vaikeita tunteita se on aiheuttanut. Yritämme säästää jälkeläissukupolvemme siltä ja sitten tulee välillä ylilyöntiä toiseen suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun menin kahdeksantoistavuotiaana terapiaan, äiti vaan totesi että jaa. Koskaan ei ollut kiinnostunut (tai jos oli kiinnostunut niin ei osoittanut sitä mitenkään), että mikä minulla on ja miksi. Ja se se syykin sille terapialle oli, ettei meillä kumpikaan vanhempi ollut koskaan kiinnostunut minusta eikä ollut minulle tueksi. Kaksikuukautisena työnnettiin kokopäivähoitoon ja ajateltiin varmaan, että maailma kasvattaa. Äiti kyllä katsoi, että on siistit vaatteet,, koulutarvikkeita ja harrastusvälineitä ja jonkin verran (aika vähän) piti huolta ruokailuistani.
Minä menin parikymppisenä mielisairaalaan talveksi ja vanhemmat kävi jossain hoito keskustelussa, isän mielestä ongelmani johtui siitä kun rinnakkaisluokkani opettaja kuoli kun olin 12.
Sori, nauroin ääneen. En sinulle vaan vanhempiesi idiotismille.
Minun toinen vanhempani otti ja lähti. Siitä ei sitten voitu puhua edes yhden keskustelun vertaa vaan piti esittää loppuelämä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Itkekäähän nyt palstalaiset täällä oikein kunnolla sitä, että teidän vanhemmillenne ei kukaan osoittanut mitään ymmärrystä yhtään mitään eikä kukaan kustannellut mitään terapioita tai ymmärryssessioita ym. Lallukat täällä kitisee kun ei ymmärrä mitä koko ihmiskunnan historia on tätä ennen elänyt.
Ei toki. Mutta olisi kiva jos vanhemmat edes vähän auttaisivat ja ohjaisivat oikealle tielle ja katsoisivat perään jos näyttää että on tarvetta.
Minulla oli 2 veljeä, ja he olivat temperamentiltaan helpompia ja pärjäsivät hyvin itsekseenkin. Jos heille pienenä sanottiin, miten hampaat pestään ja milloin, he nöyrästi tekivät niin. Siinä missä minä taas aloin heti kun ei valvottu sitä että pesee myös, vain mukapestä tai pestä huolimattomasti. Samoin veljeni puursivat koulussa tunnollisesti eikä tullut vaikeuksia. Itselläni oli keskittymis- ja motivoitumisongelmia, mutta kukaan ei auttanut yhtään, haukkui vaan että olet paska mukula jolla vanhempiparkoja on rangaistu. Murrosiän vaikeuksiin lääkkeeksi lisää haukkumista ja vakuuttamista etten ole ollenkaan normaali ihminen josta voi tulla mitään.
Mutta ei ihminen omaa temperamenttiaan valitsemaan pysty. Jos olisi pystynyt, olisin toki ollut kuten veljeni ja päässyt helpolla jopa melkein ilman kasvatusta. Minä vaan olin ja olen vaikeampi tapaus, ja olisin paljon hyötynyt nykyisen tapaisesta lasta enemmän huomioivasta kasvatuksesta.