Lue keskustelun säännöt.
Muita joiden vanhemmat eivät aikanaan ohjanneet, neuvoneet tai tukeneet?
15.07.2020 |
Vanhempani ovat syntyneet 40-luvulla, minä 70-luvun lopulla. Viime aikoina olen aika paljon pysähtynyt miettämään sitä (tuon 70-luvulla syntyneiden äidit-ketjun innoittamana), että omassa lapsuudenkodissani vanhemmat eivät tukeneet, ohjanneet eikä kannustaneet oikeastaan millään tavalla ja olisi kiva kuulla, onko muilla samanlaisia kokemuksia. Vanhempani olivat siis sinänsä ihan "hyvät", akateemisesti koulutetut vanhemmat, ei mitään henkistä eikä fyysistä väkivaltaa vaan tietty perusturvallisuus oli, mutta jotain tarvittavaa tukea ja opastusta jäi puuttumaan. Tässä jotain esimerkkejä.
- läksyihin tai kouluhommiin ei ikinä kiinnitetty huomiota. Arvosanani vaihtelivat pääosin 8-10 välillä, joten varmasti ajattelivat että hoidan homman hyvin itsekin. Monesti kuitenkin yläasteella ja lukiossa tein läksyt koululla edeltävänä välituntina tai ruokatunnilla. En ikinä oppinut kunnon läksyjentekorutiinina. Matematiikka oli vaikeaa ja siinä välillä tuli nelosia lukiossa, mikä stressasi minua kovasti. Muistan, ettei vanhemmat sanoneet noista nelosistakaan mitään, vaikka olisin toivonut tsemppiä ja kannustusta. Myöskään hyviä numeroita ei mitenkään noteerattu.
- Olin nuorena ujo ja arka, enkä uskaltanut hakea kesätöihin. En oikeastaan tiennyt, mistä voisin edes aloittaa kesätyöhaun vaikka olisin kyllä ollut kiinnostunut. Vanhemmat kyllä kesällä saattoivat moneen kertaan piikitellä, että olen laiska kun en ole kesätöissä. Elettiin 90-luvun puolenvälissä lama-ajan jälkimainigeissa jolloin työtilanne Suomessa ei ollut kovin hyvä. Jälkikäteen ajatellen olisin tarvinnut vanhemmiltani tukea ja käytännön neuvoja, miten tehdään työhakemus, minne voi ottaa yhteyttä, miten rohkaista itseäni soittamaan työpaikkoihin ja kysymään, jne.
- Ollessani teini-ikäinen ei ikinä keskusteltu mistään elämän arvoista, tavoitteista, päämääristä, siitä millainen voisi olla hyvä ihminen, taikka ihan käytännön asioista kuten seksi, seurustelu, alkoholinkäyttö jne. Kävin lukion filosofian kursseja ja olisin halunnut keskustella ja reflektoida niiden sisällöistä mutta kun yritin virittää keskustelua, oli vastaus silmien pyörittelyä ja tuhahtelua "ai tää on nyt sitä teini-ikää kun ollaan niin filosofia".
- Abivuotena keskusteltu ollenkaan siitä, mikä voisi olla oikea opiskelupaikka. En tarkoita, että vanhempien olisi pitänyt päättää tämä puolestani mutta olisi ollut kiva reflektoida eri vaihtoehtoja yhdessä.
Tarkoitukseni ei ole syyllistää vanhempia tällä avauksella enkä koe, että elämäni on mennyt pilalle sen takia, että vanhemmat ovat olleet sillaisia kuin ovat olleet. Kuitenkin koen, että vanhempien antama ohjaus, neuvonta, keskustelut ja tuki ovat parhaassa tapauksessa ihan mahdottoman hieno voimavara elämässä.
Kommentit (151)
Ei muakaan ohjattu, mutta se johtui paljon siitä, ettei äiti osannut itsekään. Hän ei koskaan ollut työssä kodin ulkopuolella, joten ei hän osannut kertoa, miten töitä etsitään.
Ehkäisystä ei tiennyt mitään, kun oli niin vanha. On kiva kuulla, miten nykyään teinit saa e-pillerit helposti ja ne auttaa menkkakipuihin. Mulla oli runsaat menkat. Nuo jutut oli pannassa ainakin menkkojen alun jälkeen. Koulussa tuli vastaan eka terv.hoitaja joka neuvoi ottamaan kipulääkkeitä menkkoihin sanoen, että turha kärsiä.
Erakkojutut on paljolti hänen perujaan, en ole mikään keskushahmo missään bileissä. Mutta levätköön rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei muakaan ohjattu, mutta se johtui paljon siitä, ettei äiti osannut itsekään. Hän ei koskaan ollut työssä kodin ulkopuolella, joten ei hän osannut kertoa, miten töitä etsitään.
Ehkäisystä ei tiennyt mitään, kun oli niin vanha. On kiva kuulla, miten nykyään teinit saa e-pillerit helposti ja ne auttaa menkkakipuihin. Mulla oli runsaat menkat. Nuo jutut oli pannassa ainakin menkkojen alun jälkeen. Koulussa tuli vastaan eka terv.hoitaja joka neuvoi ottamaan kipulääkkeitä menkkoihin sanoen, että turha kärsiä.
Erakkojutut on paljolti hänen perujaan, en ole mikään keskushahmo missään bileissä. Mutta levätköön rauhassa.
Samaa ajattelen omista vanhemmistani nyt aikuisena.
Saivat lapset todella nuorina, minä olen esikoinen ja syntymäni aikaan vanhempani olivat hädin tuskin aikuisia itsekään.
Kuten niin monet muutkin nuoret 70-luvulla, vanhempani tulivat kaupunkiin töihin pohjoisen peräkyliltä, joissa aika oli pysähtynt ja sitten ajanut ohi.
Isäni tapauksessa tämä oikein korostuu. Isäni kotipaikka oli tiettömään korpeen raivattu tila, josta lähimpään asutukseen oli kymmeniä kilometrejä. Koulun käymisen laita sieltä oli ollut vähän niin ja näin, eikä mitään virikkeitä, harrastuksia, tiedon kulkua tai huvituksia ollut.
80-luku, jolloin olen ollut lapsi, on ollut vanhemmilleni vieras aika ja paikka. Vaikka olisivat joutuneet vieraalle planeetalle, eivät olisi olleet yhtään sen enempää eksyksissä kuin olivat 80-luvun kaupunkielämässä.
Tuloksena tästä oli se, että kaikki kiellettiin meiltä lapsilta kotona. Mikään uskonnollisuus ei vanhempia piinannut sentään, mutta tv oli tiukassa sensuurissa, videoita ei ollut, musiikkia ei saanut kuunnella, kirjat myös tiukan valvonnan alla, kavereita ei saanut olla, vaatteet olivat jotain tarjoustalo-tyyliä, eikä niitä juuri ollut, harrastukset vain tyyliin hiihto ja juoksu ja sinnekin isä tunki mukaan.
Mistään ei puhuttu, keskustelua ei ollut mistään, ikinä. Asioiden kysymisestä tuli joko huutamista tai pilkkaa.
Tunteet olivat täysin käsittämätön ajatus, niitä vain ei ollut. Oli vain ilmeetön möllötys, outoa irvailua kaikesta ja kaikille tai sitten silmitön viha.
En juurikaan tapaa vanhempiani enää. Asun kaukana ja pitkään asuin ulkomailla. Jo se, että menin nuorena lukioon ja kirjoitin ällän paperit, teki minusta heille vieraan ja kaiken käsityskyvyn ulottumattomissa olevan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei muakaan ohjattu, mutta se johtui paljon siitä, ettei äiti osannut itsekään. Hän ei koskaan ollut työssä kodin ulkopuolella, joten ei hän osannut kertoa, miten töitä etsitään.
Ehkäisystä ei tiennyt mitään, kun oli niin vanha. On kiva kuulla, miten nykyään teinit saa e-pillerit helposti ja ne auttaa menkkakipuihin. Mulla oli runsaat menkat. Nuo jutut oli pannassa ainakin menkkojen alun jälkeen. Koulussa tuli vastaan eka terv.hoitaja joka neuvoi ottamaan kipulääkkeitä menkkoihin sanoen, että turha kärsiä.
Erakkojutut on paljolti hänen perujaan, en ole mikään keskushahmo missään bileissä. Mutta levätköön rauhassa.
Samaa ajattelen omista vanhemmistani nyt aikuisena.
Saivat lapset todella nuorina, minä olen esikoinen ja syntymäni aikaan vanhempani olivat hädin tuskin aikuisia itsekään.
Kuten niin monet muutkin nuoret 70-luvulla, vanhempani tulivat kaupunkiin töihin pohjoisen peräkyliltä, joissa aika oli pysähtynt ja sitten ajanut ohi.
Isäni tapauksessa tämä oikein korostuu. Isäni kotipaikka oli tiettömään korpeen raivattu tila, josta lähimpään asutukseen oli kymmeniä kilometrejä. Koulun käymisen laita sieltä oli ollut vähän niin ja näin, eikä mitään virikkeitä, harrastuksia, tiedon kulkua tai huvituksia ollut.
80-luku, jolloin olen ollut lapsi, on ollut vanhemmilleni vieras aika ja paikka. Vaikka olisivat joutuneet vieraalle planeetalle, eivät olisi olleet yhtään sen enempää eksyksissä kuin olivat 80-luvun kaupunkielämässä.
Tuloksena tästä oli se, että kaikki kiellettiin meiltä lapsilta kotona. Mikään uskonnollisuus ei vanhempia piinannut sentään, mutta tv oli tiukassa sensuurissa, videoita ei ollut, musiikkia ei saanut kuunnella, kirjat myös tiukan valvonnan alla, kavereita ei saanut olla, vaatteet olivat jotain tarjoustalo-tyyliä, eikä niitä juuri ollut, harrastukset vain tyyliin hiihto ja juoksu ja sinnekin isä tunki mukaan.
Mistään ei puhuttu, keskustelua ei ollut mistään, ikinä. Asioiden kysymisestä tuli joko huutamista tai pilkkaa.
Tunteet olivat täysin käsittämätön ajatus, niitä vain ei ollut. Oli vain ilmeetön möllötys, outoa irvailua kaikesta ja kaikille tai sitten silmitön viha.
En juurikaan tapaa vanhempiani enää. Asun kaukana ja pitkään asuin ulkomailla. Jo se, että menin nuorena lukioon ja kirjoitin ällän paperit, teki minusta heille vieraan ja kaiken käsityskyvyn ulottumattomissa olevan.
Aika karu juttu. Minulla oli myös nuori äiti, isän kakkosvaimo vai miksi sitä nyt kutsutaan. Isälläni on lapsia neljälle eri naiselle, mutta siihen aikaan 70-luvulla vapaat suhteet olivat etenkin taiteilijoilla muotia.
Meillä ei ollut myöskään tv:tä, ei videonauhureita. Se johtui varmaan äitini iästä, kun ei ollut omaisuutta kertynyt. Meillä kävi paljon vieraita, puhuivat politiikkaa ja paransivat maailmaa. Isän nuorempi velikin eli setäni oli meillä usein, kun olin noin 5-10-vuotias. Koulussa joku keksi kiusata, että kohta sulle varmaan syntyy serkku, joka on sun veli tai sisko. Jutun täytyi olla lähtöisin meidän talossa asuneelta luokkakaverilta, jonka vanhemmat olivat olevinaan sivistyneitä ja kuitenkin koko talon pahimmat juorukellot.
Sääntöjä ei paljon ollut, koska äitini uskoi siihen, että lapsi oppii kokeilemalla ja tutkimalla ja yhteiskunta uudistuu vain kriittisen ajattelun ja kyseenalaistamisen kautta. Hän ei uskonut harrastuksiin, vaan lapsi keksii tekemistä luovasti. Valtarakenteita piti kyseenalaistaa. Minä olin ujo tyttö, en noussut barrikadeille. Olin lisäksi kateellinen kaikille, jotka saivat harrastaa balettia. Olin sitä kerran nähnyt jonkun kaverin balettinäytöksessä ja ihastunut lajiin. Pahaksi onneksi äitini vastusti juuri sellaisia kurinalaisia ja maksullisia harrastuksia.
Kotona koettiin myös vaihe, jolloin äiti seurusteli pariskunnan kanssa. Se meni nopeasti ohi, onneksi, koska äitikin alkoi sen jälkeen opiskella ja sai kunnon ammatin ja elintaso nousi. Nykypäivänä hän on muuten yksiavioisessa avioliitossa ja ihan toisenlainen mummo minun lapsille kuin millainen oli äitinä. Jotenkin liikuttavaa, kun hän lukee tutkimuksia ja uutisia lasten kehityksestä ja kasvatuksesta, vaikka siinä on toki mukana myös lapsen vapauteen ja oikeuksiin liittyvät teemat.
Nämä pari edellistä kommenttia kertovat hyvin erilaisista lapsuuden kokemuksista, silti ovat kuin kolikon kaksi puolta ja lapsille lopputulemat ovat olleet melkolailla samat.
Aikamoista hulluutta on ollut 70-luku ja sen jälkiseuraamukset.
Ei ihme, että me nykyiset neli,-ja viisikymppiset tehdään asiat ihan toisin kuin vanhempamme.
Seuraava sukupolvi yleensä haluaa tehdä asiat toisin kuin vanhempansa. Hyvässä ja pahassa.
Miten mahtaa olla lapset, joita on ohjattu, opastettu, neuvottu, tunteita pienestä pitäen sanoitettu - kasvattavatko omat lapsensa rennolla otteella ja tilaa antaen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Seuraava sukupolvi yleensä haluaa tehdä asiat toisin kuin vanhempansa. Hyvässä ja pahassa.
Miten mahtaa olla lapset, joita on ohjattu, opastettu, neuvottu, tunteita pienestä pitäen sanoitettu - kasvattavatko omat lapsensa rennolla otteella ja tilaa antaen?
Aivan. Tai eivät viitsi enää märehtiä tunteita. Kaikki on vellottu niin monta kertaa.
Vierailija kirjoitti:
Nämä pari edellistä kommenttia kertovat hyvin erilaisista lapsuuden kokemuksista, silti ovat kuin kolikon kaksi puolta ja lapsille lopputulemat ovat olleet melkolailla samat.
Aikamoista hulluutta on ollut 70-luku ja sen jälkiseuraamukset.
Ei ihme, että me nykyiset neli,-ja viisikymppiset tehdään asiat ihan toisin kuin vanhempamme.
Muistetaanpa, että monet ovat ihan tavallisista perheistä. Ei vasemmistolaisuus tai sosialismi tai vapaa kasvatus niin yleistä ollut kuin nykyisin kuvataan. Eikä ruokaan tavallista ollut, että olisi elänyt eristyksissä keskellä maaseutua, muuttanut kaupunkiin ja jäänyt syrjään kaikesta elämästä. Koulutus- ja sivistystaso itse asiassa nousi 70-80-luvulla oikein kohisten.
Keskimäärin perheillä ei ollut rahaa yhtä paljon kuin nykyään. Syötiin paljon punaista lihaa, perunaa, juureksia yleensä, ruisleipää, maitoa. Ruokaa valmistettiin myös halvemmista aineksesta, ei todella arkena keskivertoperheessä ollut varaa syödä sisäfilepihviä tai hienoja juustoja. Jos halusi ruisleivällä vaihtelua, kaupassa oli ranskanleipää, jonka päälle laitettiin lauantaimakkaraa tai mansikkahilloa.
Lapset katsoivat pikku kakkosta ja erityisesti pelle hermannia. Kirjoja lainattiin kirjastosta eikä tavisperheellä ollut varaa ostaa lastenkirjoja kuin silloin tällöin. Vaikka kodeissa yleensä oli lankapuhelin, ainakin minulla oli vielä 80-luvun alussa luokkakavereita, joiden kotona ei ollut puhelinta, koska se maksoi.
Vanhemmat keskivertoperheessä tekivät paljon töitä. En muista missä vaiheessa lauantaityö loppui, mutta kyllä 70-luvun puolella vielä minunkin äiti oli töissä arkena klo 8-16 ja lauantaina klo 8-12 tai 8-13, en muista enää tarkkaan. Isä oli joka toinen viikko aamuvuorossa, joka toinen viikko iltavuorossa. Lapsilla sai olla harrastuksia, jos itse osasivat hoitaa kulkemiset. Autolla ajamisessa pihisteltiin.
Lapsilla oli säännöt jokaisen oman kaverini luona. Sääntöjä saattoi olla: läksyt ennen ruokailua, nukkumaan klo 21 tai 22, kaikki mitä otat lautaselle pitää syödä, ruokaa ei saa haukkua, ei saa kiroilla tai huutaa aikuiselle, oma huone pitää siivota, kotiin tullaan juuri siihen aikaan kun on sovittu. Minua viisikymppisenä naisena ihmetyttää, miksi nykyisin lapset kiroilee, sylkee, haukkuu ruokaa tai muuten sikailee, miksi lapsia kuljetetaan ympäriinsä autolla, miksi annetaan istua kännykkä kädessä tuntikausia. Ja ne vanhemmatkin on koko ajan joko puhelimessa tai muuten selaa puhelinta. Meidän naapureilla on monta lasta, joista osa on täysin rajattomia. Äiti puhuu kännykkään viedessään pienimpiä päiväkotiin aamulla ja hakiessaan iltapäivällä. Tyttöjä hän joskus komentaa, pojille ei sano mitään. Minä kävin heillä valittamassa, kun heidän poika pissasi hiekoitusastiaan. Rouva sanoi, että hän puhuu miehelleen asiasta. Siis miehelleen eikä sille pojalle suoraan.
Leikkipuistotkin on tyhjillään nykyisin paitsi oikein hyvällä säällä. Ennen ulkoiltiin paljon enemmän. Ei ihme jos ei jaksa mitään, jos ei lapset ulkoile ja liiku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mihinkään muuhun ei painostettu kuin hankkimaan elämässä tarvittavat perustaidot. Koulunkäyntiä seurattiin ja alkuun tarkistettiin läksytkin erittäin tarkasti joka päivä. Myöhemmin eivät kokeneet tarpeelliseksi, kun koulusta tuli liukuhihnalla kiitettäviä. Silloinkin, kun oli koulun kanssa muita ongelmia.
Ainoa, mitä voisi ajatella kannustamisena, oli itseensä luottaminen ja, että aina kannattaa tavoitella parasta mahdollista.
Samaa paljon pyöritellyt päässäni. Vanhempani olivat ihan ok vanhempia. Ulkopuolista varmaan oikein hyviäkin. Fyysisesti meillä oli kaikkea, mutta näin jälkeen päin olisin kaivannut paljon enemmän henkistä läheisyyttä. Pahimpia hetkiä olivat kun kerroin äidilleni koulukiusaamisesta ja hänen reaktionsa oli tyyliin "mitä minun sille pitäisi tehdä". Kaverittomuuden valitteluun vastasi tyyliin "minä en sinun kaveriksesi ala vaan olen äitisi". Arki elämässä kaikki oli hyvin mutta juuri kun eniten olisin kaivannut tukea en sitä saanut. Sama on jatkunut aikuisena. Äiti tukee ja tarjoaa esim. Lastenhoito apua, mutta koskaan ei voi luottaa että olisi oikeasti tukena myös elämän kaikkein pahimpina hetkinä. Nyt kun on omia lapsia niin äiti on ihmetellyt kun tuemme niin paljon läksyjen teossa. Meitä ei kuulemma tarvinnut auttaa. Ei tarvinnut vai ei autettu? Joskus olisi ollut kiva jos olisi kannustettu ja kehuttu oli suoritus hyvä tai huono. Toivottavasti osaa itse olla omille lapsille enemmän läsnä, kannustaa, tukea ja hyväksyä heidät juuri sellaisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neuvot jäi omilta vanhemmilta vähäisiksi paitsi niissä asioissa jotka oli heidän lapsuudessa olleet esillä. Eivät siis osanneet ajatella 1990- luvun lopun 2000-luvun alun näkökulmasta. Kannustusta sai silloin jos he olivat ylpeitä minusta.
Tukivat kyllä jotenkin, mutta olisin halunnut taidelukioon toiselle paikkakunnalle mutta minulle sanottiin etten pärjää siellä. Minut pakotettiin paikalliseen lukioon ja päätin että muutan pois heti kun pääsen. Se että nuori pakotetaan johonkin muottiin ei ole hyvästä.
Kesätöihin en halunnut. Siitäkin olisi pitänyt puhua..muistaakseni yläkoulussa halusin kirjakauppaan mutta ei se käynyt. Ulkoilutin yläasteikäisenä naapurin koiraa harrastuksena naapurin tädin kaverina.
Minua ei arkana tuettu annettiin vaan olla eikä mitään sanottu. Koulussa minua kiusattiin ekaluokalta alkaen ja kerroin pahimmista, mutta en uskaltanut kertoa koskaan että se ei loppunut. Luultavammin syynä se että isä vähätteli asiaa kun olin alakoulussa. Vanhempia ei kiinnostanut miksi olin kotona vihainen ja helposti ärsyyntyvä. Koulussa olin arka ja hiljainen.
Jos en jotain osannut niin hiljaisuus vallitsi äidin puolelta, luulen että hän häpesi. Isä kyllä sanoi esim. liikuntatunneista, ettei kaikkien tarvitse osata.
Sopii miettiä, millainen vanhempi itse on omalle jälkikasvulleen. Minä olen ärsyttävä, kuulemma. Siis itse sain mennä ja tulla nuorena miten halusin ja tehdä omat ratkaisut. Meillä oli hyvä perhe, ruokaa ja omakotitalo kaupungissa, muttei oikein mihinkään ohjeistettu. Vanhemmat oli saaneet tiukan kasvatuksen itse ja varsinkin äiti halusi, että opin itsenäiseksi ja tekemään päätöksiä ja ratkaisemaan ongelmia. Autolla ei kuljetettu minnekään, joten aikataulut piti hoitaa itse, että lähtee ajoissa pyörällä tai kävellen kouluun ja harrastuksiin ja syö oikeaan aikaan.
Nyt kun minulla on omat lapset 12-, 16- ja 18-vuotiaita, olen erilainen. Kun vanhin täytti 18, valvoin niin pitkään odottamassa, että tuli juhlista kotiin. Hän kysyi, eikö minulle tullut mieleen, että hän olisi voinut mennä jollekin kaverille yöksi. Eipä tosiaan tullut mieleen. Kai täysi-ikäinen saa jo mennä yöksi minne tahtoo, mutta se ei käynyt edes mielessä,
Keskimmäinen lapseni ärsyyntyy välillä, kun kysyn, miten lukiossa menee. Hän siis aloitti tänä syksynä lukion. Minä vahtaan lukujärjestystäkin. Ei pitäisi tehdä niin, koska hänen pitäisi saada olla itsenäinen. Jos menee myöhässä kouluun, ei se äidin vika ole. Hän on hiukan hajamielinen, minkä takia pidän huolta myös syömisestä: oletko syönyt, milloin, ota jääkaapista välipalaa, ruoka on tunnin päästä.
Nuorin lapsi vihaa sitä, kun tenttaan, minne hän menee, keitä sinne tulee, mitä hän tekee, jos tulee ongelma, moneltako se meno päättyy. Puhutaan siis ihan tämmöisistä leffailloista ja hampurilaisella käymisestä. Mutta maailma on paljon turvattomampi 12-vuotiaalle kuin minun nuoruudessa. Silloinhan me saatettiin 12-vuotiaana kulkea pihoilla vielä yhdeksältä illalla. Talvella pulkkamäestä tai luistelemassa harva tuli kotiin ennen yhdeksää, jos oli hauskaa eikä kännyköitå ollut. Nyt äidit soittelee kännykkään heti jos ei ole varma, missä lapsi menee ja kenen kanssa.