Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia että 14-vuotias itkee lemmikkihamsterin kuolemaa jo toista viikkoa?
Kommentit (162)
Kyvyttömyys surra on paljon pahempaa. Anna toiselle tunnerauha ja tilaa omilla tunteilleen sentään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On
ainakin itte itkin kissaani yli vuoden ja oon 27-vuotias
Et taida olla henkisesti terve.
Vierailija kirjoitti:
AP, on ihan normaalia. Lemmikki oli niin rakas. Anna hänen itkeä äläkä painosta häntä. Ihmisen pitää saada itkeä surunsa pois.
On koteja/sukuja, joissa lapsi ei saa itkeä edes oman vanhempansa kuolemaa. Ajatellaan että lapset ovat robotteja eikä heillä ole tunteita. Omien tunteiden ilmaiseminen on tabu, kiellettyä.
Itse en itkenyt vaikka isäni kuoli kun olin lapsi, eikä sellaisesta selviä ikinä, vaan se suru asuu ihmisen sisällä hautaan asti. Ihminen kovettuu lopulta niin ettei osaa itkeä mitään.
Yhtä asiaa vieläkin itken ja sitä itkua riittää. Itken lemmikkieni kuolemaa.
Itkeminen on armoa.
Anna hänen itkeä rauhassa niin kauan kuin hän itkee. Hyväksy se täysin ja ole hänen tukenaan.
Here we go again...malliesimerkki herkkiksen ääripää-ajattelusta: vedetään kehiin kodit joissa ei saa surra ollenkaan. Just. Sitähän me tässä tarkoitettiinkin.
Eli jos ei itkeä ryystä montaa viikkoa lemmikin perään, niin on julmuri.
Mahtavaa polarisointia.
Vierailija kirjoitti:
Kyvyttömyys surra on paljon pahempaa. Anna toiselle tunnerauha ja tilaa omilla tunteilleen sentään.
Miten kyvyttömyys surra liittyy tähän mitenkään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP, on ihan normaalia. Lemmikki oli niin rakas. Anna hänen itkeä äläkä painosta häntä. Ihmisen pitää saada itkeä surunsa pois.
On koteja/sukuja, joissa lapsi ei saa itkeä edes oman vanhempansa kuolemaa. Ajatellaan että lapset ovat robotteja eikä heillä ole tunteita. Omien tunteiden ilmaiseminen on tabu, kiellettyä.
Itse en itkenyt vaikka isäni kuoli kun olin lapsi, eikä sellaisesta selviä ikinä, vaan se suru asuu ihmisen sisällä hautaan asti. Ihminen kovettuu lopulta niin ettei osaa itkeä mitään.
Yhtä asiaa vieläkin itken ja sitä itkua riittää. Itken lemmikkieni kuolemaa.
Itkeminen on armoa.
Anna hänen itkeä rauhassa niin kauan kuin hän itkee. Hyväksy se täysin ja ole hänen tukenaan.
Here we go again...malliesimerkki herkkiksen ääripää-ajattelusta: vedetään kehiin kodit joissa ei saa surra ollenkaan. Just. Sitähän me tässä tarkoitettiinkin.
Eli jos ei itkeä ryystä montaa viikkoa lemmikin perään, niin on julmuri.
Mahtavaa polarisointia.
Miksi puhut itsestäsi kuninkaallisessa monikossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP, on ihan normaalia. Lemmikki oli niin rakas. Anna hänen itkeä äläkä painosta häntä. Ihmisen pitää saada itkeä surunsa pois.
On koteja/sukuja, joissa lapsi ei saa itkeä edes oman vanhempansa kuolemaa. Ajatellaan että lapset ovat robotteja eikä heillä ole tunteita. Omien tunteiden ilmaiseminen on tabu, kiellettyä.
Itse en itkenyt vaikka isäni kuoli kun olin lapsi, eikä sellaisesta selviä ikinä, vaan se suru asuu ihmisen sisällä hautaan asti. Ihminen kovettuu lopulta niin ettei osaa itkeä mitään.
Yhtä asiaa vieläkin itken ja sitä itkua riittää. Itken lemmikkieni kuolemaa.
Itkeminen on armoa.
Anna hänen itkeä rauhassa niin kauan kuin hän itkee. Hyväksy se täysin ja ole hänen tukenaan.
Here we go again...malliesimerkki herkkiksen ääripää-ajattelusta: vedetään kehiin kodit joissa ei saa surra ollenkaan. Just. Sitähän me tässä tarkoitettiinkin.
Eli jos ei itkeä ryystä montaa viikkoa lemmikin perään, niin on julmuri.
Mahtavaa polarisointia.
Ongelma nyt ei ole siinä, sureeko kauan vai sureeko vain vähän aikaa. Ongelma on rajattomuus, se että jotkut tässä ketjussa ajattelevat vanhemman voivan jotenkin kontrolloida 14-vuotiaan surua ja vieläpä kannustavat tällaiseen toimintaan. Kaikkien terveiden ihmissuhteiden perusta on toisen erillisyyden tunnustaminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikähän tunnelukko näillä itkemisen kieltäjillä on päällä?
Saa itkeä ja pitääkin, mutta pitää myös päästä yli, tuon ikäisellä pitää olla jo keinot käsitellä asia ja hyväksyä, jättää taakseen. Kaksi viikkoa hamsterin takia itkemistä on liikaa teinille, jonka pitäisi olla iloisesti kesälomalla ja kaverien kanssa. Ylipäätään jos lapsella ei ole mitään muuta elämässä, kuin se hamsteri (jota nyt ei enää ole), niin jokin on vialla. Pitää olla tärkeitä harrastuksia, mielenkiinnon kohteita ja tekemistä, ja muuta ajateltavaa.
Liika itkeminen on liikaa.
Uusi hamsteri vie ajatukset pois vanhan menetyksestä. Piste.
Hirveää puhetta. Voi teitä kivikovia, tunteettomia elämän suorittajia.
En uskaltaisi ystävystyä kaltaistesi ihmisten kanssa. Ei millään pahalla. Piste.
Tämmöinen ajattelu mua pännii. Eli jos ei ole yliherkkis ja nyyhky (mikä on suunnilleen nykyisin jokaiselle asetettu trendipakko), niin sit on tunteeton. Mahtavaa logiikkaa.
Tässä ketjussa henkilö (tai toivottavasti trolli) on esittänyt sellaisia ajatuksia ”normaalista” surusta ja suremisesta, että mikäli hän oikeasti ajattelee näin, häneltä puuttuu päästä ihan kohtuullisen kokoinen mutteri.
Se ei tee hänestä huonompaa ihmistä. Joltain toiselta puuttuu käsi tai jalka. Kaikki olemme yhtä arvokkaita. Mutta selvästikin häneltä puuttuu merkittävä osa ihmisyyttä, jos hän ajattelee pystyvänsä määrittelemään, kuinka kauan tuntematon teini saa surra lemmikkinsä menetystä, saati arvottamaan lemmikkejä tässä suhteessa.
Jokaisen tunteet ovat hänen yksityisomaisuuttaan. Eritoten 14-vuotiaan tunteet kuuluvat vain hänelle itselleen. Normaali ihminen ymmärtää tämän, persoonallisuushäiriöinen ei.
Oletko kuullut vanhemmuudesta ja lapsen kasvattamisesta?
Siihen kuuluu lapsen tunteiden sallimista ja lapsen kuuntelua, mutta myös tunteiden tasaamista ja rauhoittelua.
Joskus se tarkoittaa topakoittamista, koska ei elämässä ole aina mahdollisuutta ja aikaa surra täysillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä itkin viimeksi puoli vuotta sitten lemmikkihamsterini kuolemaa monta päivää. Olen 39 vuotta. Että näin. Rakkaita ne on pienetkin ystävät.
Hanki itsellesi apua, ei ole normaalia. Miten selviät, kun joku läheisesti kuolee? Miten selviät elämässä vastoinkäymisistä, niitä kun tulee kaikille...
Hamsteri ei edes näytä tunteita, se hakee vaan ruokaa, pesämateriaalia ja tutkii paikkoja. Kun silität hamsteria, se on hamsterille turkinhoitoa.
No, meneehän joku naimisiin Eiffeltorninkin kanssa ja harrastaa seksiä...
Kiitos, olen normaali. Kun läheiseni kuolivat itkin pitkään ja paljon mutta selvisin ihan kuin muutkin.
Sitä paitsi miten hamsterin tunteet liittyvät minun tunteisiini sitä kohtaan? Se oli äärimmäisen sympaattinen otus joka tuli mökistään aina kun kuuli ääneni ja kiipesi kädelleni. Varsin kiva lemmikki. Ei sen tarvitse kokea minuun rakkautta että minä voisin rakastaa sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikähän tunnelukko näillä itkemisen kieltäjillä on päällä?
Saa itkeä ja pitääkin, mutta pitää myös päästä yli, tuon ikäisellä pitää olla jo keinot käsitellä asia ja hyväksyä, jättää taakseen. Kaksi viikkoa hamsterin takia itkemistä on liikaa teinille, jonka pitäisi olla iloisesti kesälomalla ja kaverien kanssa. Ylipäätään jos lapsella ei ole mitään muuta elämässä, kuin se hamsteri (jota nyt ei enää ole), niin jokin on vialla. Pitää olla tärkeitä harrastuksia, mielenkiinnon kohteita ja tekemistä, ja muuta ajateltavaa.
Liika itkeminen on liikaa.
Uusi hamsteri vie ajatukset pois vanhan menetyksestä. Piste.
Hirveää puhetta. Voi teitä kivikovia, tunteettomia elämän suorittajia.
En uskaltaisi ystävystyä kaltaistesi ihmisten kanssa. Ei millään pahalla. Piste.
Tämmöinen ajattelu mua pännii. Eli jos ei ole yliherkkis ja nyyhky (mikä on suunnilleen nykyisin jokaiselle asetettu trendipakko), niin sit on tunteeton. Mahtavaa logiikkaa.
Tässä ketjussa henkilö (tai toivottavasti trolli) on esittänyt sellaisia ajatuksia ”normaalista” surusta ja suremisesta, että mikäli hän oikeasti ajattelee näin, häneltä puuttuu päästä ihan kohtuullisen kokoinen mutteri.
Se ei tee hänestä huonompaa ihmistä. Joltain toiselta puuttuu käsi tai jalka. Kaikki olemme yhtä arvokkaita. Mutta selvästikin häneltä puuttuu merkittävä osa ihmisyyttä, jos hän ajattelee pystyvänsä määrittelemään, kuinka kauan tuntematon teini saa surra lemmikkinsä menetystä, saati arvottamaan lemmikkejä tässä suhteessa.
Jokaisen tunteet ovat hänen yksityisomaisuuttaan. Eritoten 14-vuotiaan tunteet kuuluvat vain hänelle itselleen. Normaali ihminen ymmärtää tämän, persoonallisuushäiriöinen ei.
Nyt mua alkaa jo naurattamaan tämä lässytys. Ap, luultavasti äiti, on huolissaan teinistään. 14-vuotias on jo iso, itse muutin kotoa omilleni 15-vuotiaana. Jos ei muuta tee kuin itkee hamsteria 2 viikkoa, on jotain vialla. Sanokaa minua psykopaatiksi tai ihan miksi vain, mutta minulla on myös oikeus sanoa ettei teinin käytös ole normaalia.
Tiedän että masentuneen on vaikea koota itseään läheisen kuoleman jälkeen, siksi epäilen masennusta. Sehän on täällä kansantauti ja täällä näkyy olevan masentuneiden yliherkkien kokoontumisajot. Samoin ongelmakoiria on Suomessa pilvin pimein, kun eläin inhimillistetään eikä osata hoitaa ja ohjata lajinmukaisesti. Jos olet hevosen ystävä etkä laumanjohtaja, olet vaarassa.
Onneksi on vielä normaaleja ihmisiä, muuten olisi lääkäri- ja eläinlääkäripula tässä maassa. Miten tuollaiset yliherkät pystyvät huolehtimaan yhtään mistään tai kenestäkään, ihmisen luonteen lujuus selviää kriisitilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP, on ihan normaalia. Lemmikki oli niin rakas. Anna hänen itkeä äläkä painosta häntä. Ihmisen pitää saada itkeä surunsa pois.
On koteja/sukuja, joissa lapsi ei saa itkeä edes oman vanhempansa kuolemaa. Ajatellaan että lapset ovat robotteja eikä heillä ole tunteita. Omien tunteiden ilmaiseminen on tabu, kiellettyä.
Itse en itkenyt vaikka isäni kuoli kun olin lapsi, eikä sellaisesta selviä ikinä, vaan se suru asuu ihmisen sisällä hautaan asti. Ihminen kovettuu lopulta niin ettei osaa itkeä mitään.
Yhtä asiaa vieläkin itken ja sitä itkua riittää. Itken lemmikkieni kuolemaa.
Itkeminen on armoa.
Anna hänen itkeä rauhassa niin kauan kuin hän itkee. Hyväksy se täysin ja ole hänen tukenaan.
Here we go again...malliesimerkki herkkiksen ääripää-ajattelusta: vedetään kehiin kodit joissa ei saa surra ollenkaan. Just. Sitähän me tässä tarkoitettiinkin.
Eli jos ei itkeä ryystä montaa viikkoa lemmikin perään, niin on julmuri.
Mahtavaa polarisointia.Ongelma nyt ei ole siinä, sureeko kauan vai sureeko vain vähän aikaa. Ongelma on rajattomuus, se että jotkut tässä ketjussa ajattelevat vanhemman voivan jotenkin kontrolloida 14-vuotiaan surua ja vieläpä kannustavat tällaiseen toimintaan. Kaikkien terveiden ihmissuhteiden perusta on toisen erillisyyden tunnustaminen.
Sä voit käyttää sanaa kontrollointi. Itse tekisin niin että toisin lapselle vähitellen muuta, mukavampaa ajateltavaa.
Ihmiset on erilaisia, toiset on herkempiä kuin toiset. Anna surra niinkauan kuin surettaa, surulle ei voi kukaan pistää aikarajaa, vaikka kyseessä olisi hamsteri. Kuoleman käsittely ei ole kenellekkään helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä lapset 7 ja 9 v olivat ehkä pari päivää surullisia hamsterin kuolemasta ja sen jälkeen jo helpotti.He olivat tietoisia että hamsterit eivät elä pitkään jne. Musta se on eri asia kun jos esim kissa tai koira kuolee,nehän yleensä ovat pitkäikäisiä ja niistä usein tulee kuin perheenjäseniä,joten suruaikakin pitempi.Jos 14 v itkee pari viikkoa hamsterin kuolemasta,niin on se vähän erikoista....Onko hän yksinäinen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikähän tunnelukko näillä itkemisen kieltäjillä on päällä?
Saa itkeä ja pitääkin, mutta pitää myös päästä yli, tuon ikäisellä pitää olla jo keinot käsitellä asia ja hyväksyä, jättää taakseen. Kaksi viikkoa hamsterin takia itkemistä on liikaa teinille, jonka pitäisi olla iloisesti kesälomalla ja kaverien kanssa. Ylipäätään jos lapsella ei ole mitään muuta elämässä, kuin se hamsteri (jota nyt ei enää ole), niin jokin on vialla. Pitää olla tärkeitä harrastuksia, mielenkiinnon kohteita ja tekemistä, ja muuta ajateltavaa.
Liika itkeminen on liikaa.
Uusi hamsteri vie ajatukset pois vanhan menetyksestä. Piste.
Hirveää puhetta. Voi teitä kivikovia, tunteettomia elämän suorittajia.
En uskaltaisi ystävystyä kaltaistesi ihmisten kanssa. Ei millään pahalla. Piste.
Tämmöinen ajattelu mua pännii. Eli jos ei ole yliherkkis ja nyyhky (mikä on suunnilleen nykyisin jokaiselle asetettu trendipakko), niin sit on tunteeton. Mahtavaa logiikkaa.
Tässä ketjussa henkilö (tai toivottavasti trolli) on esittänyt sellaisia ajatuksia ”normaalista” surusta ja suremisesta, että mikäli hän oikeasti ajattelee näin, häneltä puuttuu päästä ihan kohtuullisen kokoinen mutteri.
Se ei tee hänestä huonompaa ihmistä. Joltain toiselta puuttuu käsi tai jalka. Kaikki olemme yhtä arvokkaita. Mutta selvästikin häneltä puuttuu merkittävä osa ihmisyyttä, jos hän ajattelee pystyvänsä määrittelemään, kuinka kauan tuntematon teini saa surra lemmikkinsä menetystä, saati arvottamaan lemmikkejä tässä suhteessa.
Jokaisen tunteet ovat hänen yksityisomaisuuttaan. Eritoten 14-vuotiaan tunteet kuuluvat vain hänelle itselleen. Normaali ihminen ymmärtää tämän, persoonallisuushäiriöinen ei.
Oletko kuullut vanhemmuudesta ja lapsen kasvattamisesta?
Siihen kuuluu lapsen tunteiden sallimista ja lapsen kuuntelua, mutta myös tunteiden tasaamista ja rauhoittelua.
Joskus se tarkoittaa topakoittamista, koska ei elämässä ole aina mahdollisuutta ja aikaa surra täysillä.
Tuollainen puhe ”topakoittamisesta” on ihan täyttä bullshittiä. Yksikään ihminen ei pysyy kontrolloimaan toisen ihmisen tunteita, ei varsinkaan murrosikäisen.
Jos jotain haluaa tehdä, niin vastaa lapsen tarpeisiin (aluksi itku) mahdollisimman hyvin ensimmäiset vuodet, ja myöhemmin hyväksyy lapsen tunteet ottamatta niitä itseensä sekä tarjoaa rakentavia keinoja tunteiden ilmaisuun. Hämmästyttävää, kuinka moni itse hoivaa vaille jäänyt suorastaan raivostuu pienen lapsen itkusta. Siihen päälle sitten höpötetään kaiken maailman tekosyitä, miten elämässä ei ole aina aikaa tai mahdollisuutta surra.
T. Erityisherkkä, yhden erityisherkän ja kahden tavallisen äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä lapset 7 ja 9 v olivat ehkä pari päivää surullisia hamsterin kuolemasta ja sen jälkeen jo helpotti.He olivat tietoisia että hamsterit eivät elä pitkään jne. Musta se on eri asia kun jos esim kissa tai koira kuolee,nehän yleensä ovat pitkäikäisiä ja niistä usein tulee kuin perheenjäseniä,joten suruaikakin pitempi.Jos 14 v itkee pari viikkoa hamsterin kuolemasta,niin on se vähän erikoista....Onko hän yksinäinen?
Järjen ääni, vihdoinkin!
Perheessämme on ollut lukemattomia hamstereita, myös poikueita, ja anteeksi nyt vaan, ensimmäisen hamsterin kuolema itketti minua kun olin lapsi, ehkä päivän tai kaksi, muita hamstereita ei ole itkenyt kukaan. Ja ihan normaali sisarusparvi olemme, kaikki hyvissä ammateissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikähän tunnelukko näillä itkemisen kieltäjillä on päällä?
Saa itkeä ja pitääkin, mutta pitää myös päästä yli, tuon ikäisellä pitää olla jo keinot käsitellä asia ja hyväksyä, jättää taakseen. Kaksi viikkoa hamsterin takia itkemistä on liikaa teinille, jonka pitäisi olla iloisesti kesälomalla ja kaverien kanssa. Ylipäätään jos lapsella ei ole mitään muuta elämässä, kuin se hamsteri (jota nyt ei enää ole), niin jokin on vialla. Pitää olla tärkeitä harrastuksia, mielenkiinnon kohteita ja tekemistä, ja muuta ajateltavaa.
Liika itkeminen on liikaa.
Uusi hamsteri vie ajatukset pois vanhan menetyksestä. Piste.
Hirveää puhetta. Voi teitä kivikovia, tunteettomia elämän suorittajia.
En uskaltaisi ystävystyä kaltaistesi ihmisten kanssa. Ei millään pahalla. Piste.
Tämmöinen ajattelu mua pännii. Eli jos ei ole yliherkkis ja nyyhky (mikä on suunnilleen nykyisin jokaiselle asetettu trendipakko), niin sit on tunteeton. Mahtavaa logiikkaa.
Tässä ketjussa henkilö (tai toivottavasti trolli) on esittänyt sellaisia ajatuksia ”normaalista” surusta ja suremisesta, että mikäli hän oikeasti ajattelee näin, häneltä puuttuu päästä ihan kohtuullisen kokoinen mutteri.
Se ei tee hänestä huonompaa ihmistä. Joltain toiselta puuttuu käsi tai jalka. Kaikki olemme yhtä arvokkaita. Mutta selvästikin häneltä puuttuu merkittävä osa ihmisyyttä, jos hän ajattelee pystyvänsä määrittelemään, kuinka kauan tuntematon teini saa surra lemmikkinsä menetystä, saati arvottamaan lemmikkejä tässä suhteessa.
Jokaisen tunteet ovat hänen yksityisomaisuuttaan. Eritoten 14-vuotiaan tunteet kuuluvat vain hänelle itselleen. Normaali ihminen ymmärtää tämän, persoonallisuushäiriöinen ei.
Nyt mua alkaa jo naurattamaan tämä lässytys. Ap, luultavasti äiti, on huolissaan teinistään. 14-vuotias on jo iso, itse muutin kotoa omilleni 15-vuotiaana. Jos ei muuta tee kuin itkee hamsteria 2 viikkoa, on jotain vialla. Sanokaa minua psykopaatiksi tai ihan miksi vain, mutta minulla on myös oikeus sanoa ettei teinin käytös ole normaalia.
Tiedän että masentuneen on vaikea koota itseään läheisen kuoleman jälkeen, siksi epäilen masennusta. Sehän on täällä kansantauti ja täällä näkyy olevan masentuneiden yliherkkien kokoontumisajot. Samoin ongelmakoiria on Suomessa pilvin pimein, kun eläin inhimillistetään eikä osata hoitaa ja ohjata lajinmukaisesti. Jos olet hevosen ystävä etkä laumanjohtaja, olet vaarassa.
Onneksi on vielä normaaleja ihmisiä, muuten olisi lääkäri- ja eläinlääkäripula tässä maassa. Miten tuollaiset yliherkät pystyvät huolehtimaan yhtään mistään tai kenestäkään, ihmisen luonteen lujuus selviää kriisitilanteessa.
Ap kirjoitti, että lapsi on itkeskellyt lähes päivittäin. Eli on ollut päiviä, jolloin hän ei ole itkenyt lainkaan. Kukaan meistä ei tiedä, mutä kaikkea muuta hän on lomallaan tehnyt. Ajatus siitä, että teini ei ole tehnyt mitään muuta kuin itkenyt hamsterin kuoleman jälkeen, on ainoastaan sinun.
Vieläkään et ole vastannut, mikä on se ratkaisu, jonka vuoksi teini pitäisi viedä lääkärille. Masennuslääkkeet 14-vuotiaalle?
On normaalia. Jos se ei sinusta ole, niin sinä olet se epänormaali. Anna ihmisten surra, et sinä ole mikään surutuomari joka päättää koska toisen suru on ohi ja millä tavalla he saavat surra.
Koska reaktiosi on tuollainen, todennäköisesti lapsesi ei jaa kanssasi paljoa muutenkaan, on saattanut tukeutua lemmikkiinsä kun ei muulta perheeltä saa tukea. Itse ainakin toimin niin, äiti oli aina kylmäkiskoinen ja rakkauskyvytön, nauroi aina päin naamaa jos koitin kertoa jotain mikä painoi mieltä, purki huonoja päiviään minuun jne. Jos jää perheessä ulkopuolelle tai on vailla vanhempien rakkautta, lemmikki voi olla hyvinkin korvaamaton.
Sain itse hamsterin synttärilahjaksi "opettamaan vastuuta" ja opinkin myös sen että lemmikki oli paras perheenjäsen ja piti minusta enemmän kuin vanhempani koskaan. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP, on ihan normaalia. Lemmikki oli niin rakas. Anna hänen itkeä äläkä painosta häntä. Ihmisen pitää saada itkeä surunsa pois.
On koteja/sukuja, joissa lapsi ei saa itkeä edes oman vanhempansa kuolemaa. Ajatellaan että lapset ovat robotteja eikä heillä ole tunteita. Omien tunteiden ilmaiseminen on tabu, kiellettyä.
Itse en itkenyt vaikka isäni kuoli kun olin lapsi, eikä sellaisesta selviä ikinä, vaan se suru asuu ihmisen sisällä hautaan asti. Ihminen kovettuu lopulta niin ettei osaa itkeä mitään.
Yhtä asiaa vieläkin itken ja sitä itkua riittää. Itken lemmikkieni kuolemaa.
Itkeminen on armoa.
Anna hänen itkeä rauhassa niin kauan kuin hän itkee. Hyväksy se täysin ja ole hänen tukenaan.
Here we go again...malliesimerkki herkkiksen ääripää-ajattelusta: vedetään kehiin kodit joissa ei saa surra ollenkaan. Just. Sitähän me tässä tarkoitettiinkin.
Eli jos ei itkeä ryystä montaa viikkoa lemmikin perään, niin on julmuri.
Mahtavaa polarisointia.Ongelma nyt ei ole siinä, sureeko kauan vai sureeko vain vähän aikaa. Ongelma on rajattomuus, se että jotkut tässä ketjussa ajattelevat vanhemman voivan jotenkin kontrolloida 14-vuotiaan surua ja vieläpä kannustavat tällaiseen toimintaan. Kaikkien terveiden ihmissuhteiden perusta on toisen erillisyyden tunnustaminen.
Sä voit käyttää sanaa kontrollointi. Itse tekisin niin että toisin lapselle vähitellen muuta, mukavampaa ajateltavaa.
Kukaan ei ole varmastikaan kieltänyt aloittajaa tarjoamasta lapselle vähitellen muuta ajateltavaa. Epäilen jopa, että hän on tehnytkin niin. Jos on mennyt päiviä itkemättä, on varmasti mielessä ollut muutakin kuin kuollut hamsteri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei minusta ihan ole normaalia. Se oli varmaan tärkeä eläin ja tärkeä osa teinin päivää. Hanki hänelle nopeasti uusi hamsteri.
Mahtavaa tunteiden käsittelyä, tuosta mallista seuraa varmaan hyvää. Tai sitten ei 🙄
Hei haloo, se on hamsteri! Hamsterit elää noin kaksi vuotta, normaali teini ja nuorempiin lapsi tiedostaa ettei eläin ole kovin pitkäikäinen, ja osaa varautua sen poismenoon!
Meillä on nuoremmatkin lapset selvinneet koirien kuolemasta nopeasti, eivätkä tosiaankaan kahta viikkoa pillittäneet!
Samoin tallin rakkaita hevosia on kuollut useita tässä vuosien varrella, elämään kuuluu kuolema, voi voi..
Teini on jotenkin tosi lapsellinen ja yliherkkä, tai masentunut. Ei ole normaalia!
Ymmärrän sun näkökannan. Mutta te varmaankin asutte maalla? Kaupungissa asuessa vieraantuu helposti kuolemasta. AP:n lapsella ei ehkä ole ollut muita lemmikkejä tai kukaan läheinen ei ole kuollut. Teini-iässä vielä tulee tunnemyrskyjä kuten raskausaikana. Kuitenkin jos päivittäistä itkeskelyä jatkuu vielä kauankin, tarttee varmaan keskusteluapua.
97 lisää vielä, että kukaan ei ole myöskään oikeutettu järjestämään lemmikkejä tärkeysjärjestykseen sen perusteella, mikä eläin on kyseessä. Koira ei ole hamsteria arvokkaampi, niin vaikealta kuin se voikin kuulostaa omistuskeskeiselle ihmiselle.
Jokainen elämä on arvokas ja tasavertainen, kaikilla on paikkansa kiertokulussa, eikä minkään eläimen (edes ihmisen) elämä mene toisen edelle. Vaan ja ainoastaan ihminen harrastaa tätä eläinten "rankkausta" omien preferenssiensä perusteella mikä on musta aina kuulostanut sairaalta, varsinkin kun nämä tyypit myös esittävät mielipiteensä absoluuttisena totuutena. Mikään paremmuusjärjestys ei edes voi olla looginen; ne on pelkkiä mielipiteitä, ei totuuksia ja sen jo pitäis kertoa että moinen on typerää.
Itse olen esimerkiksi allerginen koirille, joten minulle koira ei voi olla "parempi" lemmikki kuin kissa. En silti lähde väittämään että kissat ovat koirien yläpuolella.
Tässä ketjussa henkilö (tai toivottavasti trolli) on esittänyt sellaisia ajatuksia ”normaalista” surusta ja suremisesta, että mikäli hän oikeasti ajattelee näin, häneltä puuttuu päästä ihan kohtuullisen kokoinen mutteri.
Se ei tee hänestä huonompaa ihmistä. Joltain toiselta puuttuu käsi tai jalka. Kaikki olemme yhtä arvokkaita. Mutta selvästikin häneltä puuttuu merkittävä osa ihmisyyttä, jos hän ajattelee pystyvänsä määrittelemään, kuinka kauan tuntematon teini saa surra lemmikkinsä menetystä, saati arvottamaan lemmikkejä tässä suhteessa.
Jokaisen tunteet ovat hänen yksityisomaisuuttaan. Eritoten 14-vuotiaan tunteet kuuluvat vain hänelle itselleen. Normaali ihminen ymmärtää tämän, persoonallisuushäiriöinen ei.