Lue keskustelun säännöt.
Pitkäaikaissairas puoliso on muuttunut, enkä saa suhteesta enää mitään irti
30.06.2020 |
Olen huomannut vältteleväni kotiin menemistä, kun toisen seura ei nappaa yhtään. Sairaus on tehnyt toisesta ilottoman, haluttoman, halaamattoman valittajan, jonka kanssa ei voi koskaan tehdä mitään hauskaa. Pitääkö tätä kärsiä, kunnes itse masentuu?
Kokemuksia? Vertaistukea?
Kommentit (138)
Vierailija kirjoitti:
"Myötä- ja vastoinkäymisissä..."
Ehkä sen nimeen ei enää pitäisi vannoa, kun sitten kun suhteesta ei enää "saa" mitään, annetaan olla. Kaikki me jossain vaiheessa sairastutaan ja kuollaan.
Tämä myötä- ja vastoinkäymisissä ei taida enää olla muodissa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vähän samanlainen tilanne. Avovaimo on masentunut ja sitä ei kiinnosta mikään. Olen nyt passannut sitä riittävästi ja ajattelin sanoa sille, että kerää kamansa ja lähtee. Olen jo löytänyt uuden nuoremman ja elämän iloisen naisen.
Miksi tätä alapeukutetaan, ja miehen jättämistä hurrataan? Ja missä on nyt se "toisen rakastaminen aidosti"? Olette naiset itsekkäitä olentoja. Pakko sanoa jopa naisena näin.
N38
Psyykeltään tasapainoinen ihminen ei uhraa omaa onnellisuuttaan ja hyvinvointiaan rakkauden vuoksi. Tämä pätee niin miehiin kuin naisiinkin.
Vierailija kirjoitti:
AP ja kaikki muut "lähde siitä suhteesta" tyypit, tämä on teille: Googleta ja lueppa vaikka Nina Mikkosen tarina. Mies vammautui ja sokeutui pysyvästi aivoinfarktien seurauksena 2011 ja kuoli 2017, kaikki nuo vuodet Nina pysyi kuitenkin miehensä rinnalla omaishoitajana. Ei valitellut vauvapalstalle seksittömästä suhteesta kun pitäisi päästä panemaan jotain elämäniloista ja tervettä pukkia kun elämä on liian lyhyt yms yms.
Tasoteoria...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vähän samanlainen tilanne. Avovaimo on masentunut ja sitä ei kiinnosta mikään. Olen nyt passannut sitä riittävästi ja ajattelin sanoa sille, että kerää kamansa ja lähtee. Olen jo löytänyt uuden nuoremman ja elämän iloisen naisen.
Miksi tätä alapeukutetaan, ja miehen jättämistä hurrataan? Ja missä on nyt se "toisen rakastaminen aidosti"? Olette naiset itsekkäitä olentoja. Pakko sanoa jopa naisena näin.
N38
Koska tuo oli provo. Hän oli löytänyt nuoremman...
Oikeasti tuossa tilanteessa oleva ei painottaisi asiaa noin k-päisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle sanoi mies, että ei voi kenellekään muulle valittaa. Kyseessä lienee sama ilmiö kuin lapsilla. Äiti on kiukuttelun kohde, koska on se tuttu ja turvallinen ihminen, joka kestää kiukuttelun.
Miehen kannattaisi miettiä tätä lähestymistapaa kaksi kertaa. Puolisoiden ei tule suhtautua toiseen kuin lapsi vanhempaansa. Tukihenkilönä ja terapeuttina toimiminen tulee tuhoamaan romanttisen suhteen.
Ëihän se mies noin ajatellutkaan, vaan tää nainen päätteli niin.
Puolison kuitenkin pitäisi olla se turvapaikka myös, jolle voi turvallisesti sanoa mitä vaan hyvien käytöstapojen puitteissa. Pitää saada näyttää huonotkin hetket ja valittaa. Jos puolisoonsa ei voi tukeutua, niin kehen sitten? Meinaatko, että tuolla on jossain ammattiauttajien legioona vaan odottamassa, että pääsee auttamaan?
Ohis
Huonot hetket pitää saada näyttää, mutta niistä pitää myös päästä yli eikä niitä pidä kaataa puolison päälle. Jos omatoimisesti ei niistä pääse yli, pitää hakea ammattiapua. On siis ok sanoa, että nyt kiukuttaa aivan perhanasti, menen makuuhuoneeseen huilaamaan. On myös ok keskustella puolison kanssa niistä kiukuttavista aiheista. Sen sijaan jatkuva tiuskiminen, tuhahtelu, äksyily, äänen korottaminen tai oman vastuun pakoilu ei ole ok. Keskustella voi ja pitää, mutta itseen kohdistuvaa epäasiallista käytöstä ei tarvitse määräänsä enempää sietää, vain siksi että toisella on vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle sanoi mies, että ei voi kenellekään muulle valittaa. Kyseessä lienee sama ilmiö kuin lapsilla. Äiti on kiukuttelun kohde, koska on se tuttu ja turvallinen ooihminen, joka kestää kiukuttelun.
Miehen kannattaisi miettiä tätä lähestymistapaa kaksi kertaa. Puolisoiden ei tule suhtautua toiseen kuin lapsi vanhempaansa. Tukihenkilönä ja terapeuttina toimiminen tulee tuhoamaan romanttisen suhteen.
Ëihän se mies noin ajatellutkaan, vaan tää nainen päätteli niin.
Puolison kuitenkin pitäisi olla se turvapaikka myös, jolle voi turvallisesti sanoa mitä vaan hyvien käytöstapojen puitteissa. Pitää saada näyttää huonotkin hetket ja valittaa. Jos puolisoonsa ei voi tukeutua, niin kehen sitten? Meinaatko, että tuolla on jossain ammattiauttajien legioona vaan odottamassa, että pääsee auttamaan?
Ohis
Olen sairastanut vakavaa masennusta pitkään liittomme aikana. Olen hakeutunut itse avun piiriin, koska en ole kokenut oikeaksi tai mahdolliseksi kaataa sitä kaikkea puolison kannettavaksi. Kysymys on kuitenkin parisuhteesta, ei hoitosuhteesta. Hoitosuhteeksi avioliittomme kuitenkin meni miehen sairastuttua. Minä olen ollut se, jolle voi marista ja valittaa kaikkea mahdollista ja jonka niskaan voi kaataa aivan kaiken perheen vastuista alkaen ja henkiset ongelmat päälle. No, kuten sanottua, niin eipä tämä liitto kestänytkään.
On hyvin eri asia puhua puolisolle arkipäivän pienistä vastoinkäymisistä tai isommistakin elämän kipukohdista silloin, kun se on mahdollista molemmille puolisoille. Mutta kun huomaa olevansa vain antava osapuoli, niin parisuhde muuttuu. Puolisoni empatiakyky meni sairauden myötä ja mun ongelmat olivat aina mitättömiä puolison mielestä.
Usein ongelmat koskettavat myös sitä parisuhdetta, jolloin niistä pitäisi puhua ulkopuolisen ammattiauttajan kanssa. Puoliso ei voi toimia terapeuttina.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin ymmärrän nyt tämän ketjun pohjalta miksi ihmiset eroaa niin helposti. Minusta sairaus ei ole syy jättää toista. Kuka vain voi sairastua ja se ei ole oma valinta. Eri asia jos puoliso ois vaikka väkivaltainen. Jos oikeasti rakastaa niin sairasta pyrkii auttamaan. Ei tarvi terapeutiksi alkaa jos se on raskasta, mutta voi auttaa etsimään sen terapeutin tai jos on kyse fyysisestä sairaudesta niin paremman hoidon siihen.
Apua miten naiivia. On paljon sellaisia sairauksia, joihin ei niin vaan etsitä parempaa hoitoa. Tietyt syövät tappavat kuukausissa tai vuosissa, vaikka saisi maailman parhainta hoitoa. Monissa sairauksissa toimintakyky nyt vaan ajan myötä heikkenee, ja piste. Lääkkeillä, terapioilla tai lääkkeettömillä keinoilla voidaan tiettyyn pisteeseen asti vointia helpottaa ja arkea sujuvoittaa, mutta alamäki on alamäkeä yhtä kaikki. MS-taudin vuoksi kävelykykynsä menettävä ei menetä sitä siksi, että hoito ei ollut riittävän hyvää. ALSiin kuoleva ei kuole siksi, että puoliso ei jaksanut etsiä parempaa hoitoa.
Sairauksien edessä me ihmiset ollaan yhä edelleenkin usein tosi voimattomia. Ja just siksi mun mielestä jokaisen pitää tehdä omasta elämästään paras mahdollinen. Jos puoliso estää elämästä oman näköistä ja itselle mielekästä elämää, on täysin ok lähteä. Pian voi olla itse puolison paikalla, ja sitten todennäköisesti arvostaa sitä, että on ehtinyt elää muutakin elämää kuin katkeran epävirallisen omaishoitajan ja jätesangon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä puhutaan ihan kuin sairastuminen olisi oma valinta.
Siinä pyöritään melkoisen syvissä vesissä, kun sairastuu vakavasti. Sitten vielä niinkin absurdiajatus, että puoliso jättäisi sen takia! Siis se rakas kumppanin, jonka kanssa on läpi käynyt paljon muitakin asioita, yhdessä ne on koettu.
Itse tuossa kymmenisen vuotta sitten sairastuin vakavasti. Parisen vuotta siihen kaikkiaan meni, mutta voittajina suoriuduttiin. Mies oli koko ajan rinnalla. Ei hänestä aina tueksi ollut. Välillä mun piti miestäni tsempata, että hei parempia päiviä tulossa. Silti oli tärkeetä, että hän oli siinä lähellä ja edes kuunteli ja teki kotijuttuja. Pärähti ruuanlaittoon kunnolla.
Tää kevät on ollut monella tapaa hankala. Koronalta ollaan vältytty, mutta kaikkea muuta "pientä" paskaa ja sairaalajaksoja. Yhdessä nämäkin käyty läpi.
En osais kuvitellakaan, että mitä olisi tuollainen itsekkyys, että jättää kumppaninsa sairauden takia. Ehkä sitä ei vaan ole kuitenkaan näinä kymmeninä vuosina sitten tarpeeksi tullut vielä vastaan.
Vaihda uuteen. Pistä johonkin hoivakotiin missä kuolee vuoden sisään ja sen rahat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikös Suomesta löydy edullisia avustajia kuten se Laura jonka persettä kourittiin kotkalaisessa marketissa? Osta sellainen.
Vierailija kirjoitti:
Täällä puhutaan ihan kuin sairastuminen olisi oma valinta.
Siinä pyöritään melkoisen syvissä vesissä, kun sairastuu vakavasti. Sitten vielä niinkin absurdiajatus, että puoliso jättäisi sen takia! Siis se rakas kumppanin, jonka kanssa on läpi käynyt paljon muitakin asioita, yhdessä ne on koettu.
Itse tuossa kymmenisen vuotta sitten sairastuin vakavasti. Parisen vuotta siihen kaikkiaan meni, mutta voittajina suoriuduttiin. Mies oli koko ajan rinnalla. Ei hänestä aina tueksi ollut. Välillä mun piti miestäni tsempata, että hei parempia päiviä tulossa. Silti oli tärkeetä, että hän oli siinä lähellä ja edes kuunteli ja teki kotijuttuja. Pärähti ruuanlaittoon kunnolla.
Tää kevät on ollut monella tapaa hankala. Koronalta ollaan vältytty, mutta kaikkea muuta "pientä" paskaa ja sairaalajaksoja. Yhdessä nämäkin käyty läpi.
En osais kuvitellakaan, että mitä olisi tuollainen itsekkyys, että jättää kumppaninsa sairauden takia. Ehkä sitä ei vaan ole kuitenkaan näinä kymmeninä vuosina sitten tarpeeksi tullut vielä vastaan.
Eihän tässä ole kyse siitä, että pelkän sairauden vuoksi jätettäisiin, vaan siksi, että sairastuminen on muuttanut puolisoa ihmisenä. Sanot itsekin, että miehestäsi ei aina ollut tueksi ja sinä olit se, joka tsemppasi häntä. Nimenomaan, se on juuri se pointti. Teidän parisuhteenne ei ollut täysin yksipuolinen, niin kuin monien muiden parisuhteet sairauksien jälkeen tuppaavat olemaan.
Oletettavasti käyttäydyit puolisoasi kohtaan asiallisesti. Et passuuttanut häntä enempää kun terveydentilasi puolesta oli oikeasti tarpeellista. Et huutanut tai ärjynyt yhtenään. Et luonut kotiin painostavaa ja ahdistavaa ilmapiiriä, jossa puolisosi ei pysty olemaan oma itsensä ja ilmaisemaan omia tunteitaan, positiivisia tai negatiivisia.
Pointti on nimenomaan tämä, että sairastuneellakin on joku vastuu. Vastuu olla muuttamatta parisuhdetta terapiasuhteeksi, vastuu antaa itsestäänkin jotakin niissä rajoissa kun se on mahdollista. Jos näitä tehtäviä ei pysty täyttämään, hyväksyy sen, että tulee jätetyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos suhde ei anna sinulle niitä asioita, joiden vuoksi suhteen aloitit, oikea ratkaisu on lopettaa suhde.
Vaihdetaanko sairas terveeseen. Sitäkö suhde on.
Vierailija kirjoitti:
En osais kuvitellakaan, että mitä olisi tuollainen itsekkyys, että jättää kumppaninsa sairauden takia.
Minä en osaa kuvitellakaan sellaista itsekkyyttä, että vaatisin kumppania jäämään huonoon suhteeseen kanssani vain siksi, että satun olemaan sairas. Ilman muuta sitten pitää erota, jos minun kanssani oleminen ei ole ilmeisellä tavalla hyvä ja antoisa juttu! Parisuhteet kun ovat täysin vapaaehtoisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos suhde ei anna sinulle niitä asioita, joiden vuoksi suhteen aloitit, oikea ratkaisu on lopettaa suhde.
Vaihdetaanko sairas terveeseen. Sitäkö suhde on.
Suhde, joka ei vastaa molempien tarpeisiin, on epäoikeudenmukainen ja huono. Huonoilla suhteilla ei oel mitään oikeutusta olla olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Täällä puhutaan ihan kuin sairastuminen olisi oma valinta.
Siinä pyöritään melkoisen syvissä vesissä, kun sairastuu vakavasti. Sitten vielä niinkin absurdiajatus, että puoliso jättäisi sen takia! Siis se rakas kumppanin, jonka kanssa on läpi käynyt paljon muitakin asioita, yhdessä ne on koettu.
Itse tuossa kymmenisen vuotta sitten sairastuin vakavasti. Parisen vuotta siihen kaikkiaan meni, mutta voittajina suoriuduttiin. Mies oli koko ajan rinnalla. Ei hänestä aina tueksi ollut. Välillä mun piti miestäni tsempata, että hei parempia päiviä tulossa. Silti oli tärkeetä, että hän oli siinä lähellä ja edes kuunteli ja teki kotijuttuja. Pärähti ruuanlaittoon kunnolla.
Tää kevät on ollut monella tapaa hankala. Koronalta ollaan vältytty, mutta kaikkea muuta "pientä" paskaa ja sairaalajaksoja. Yhdessä nämäkin käyty läpi.
En osais kuvitellakaan, että mitä olisi tuollainen itsekkyys, että jättää kumppaninsa sairauden takia. Ehkä sitä ei vaan ole kuitenkaan näinä kymmeninä vuosina sitten tarpeeksi tullut vielä vastaan.
Tällaiset kommentit saavat alapeukkuja. Ja porukka täällä huutelee kuinka toinen pitäisi jättää tuosta vaan kun se puoliso ei olekaan enää se panettava hottis vaan sairas riippakivi. Siis ihan sairaan itsekästä tämä av-palstan porukka. Muistakin keskusteluista on tullut ilmi että vallitseva mielipide on tyyliin se että jos puolisossa on joku vika ja puoliso ei enää kiihota seksuaalisesti niin sen voi dumpata tuosta vaan ja vaihtaa parempaan. Suorastaan kuvottavaa.
Vierailija kirjoitti:
Täällä puhutaan ihan kuin sairastuminen olisi oma valinta.
Siinä pyöritään melkoisen syvissä vesissä, kun sairastuu vakavasti. Sitten vielä niinkin absurdiajatus, että puoliso jättäisi sen takia! Siis se rakas kumppanin, jonka kanssa on läpi käynyt paljon muitakin asioita, yhdessä ne on koettu.
Itse tuossa kymmenisen vuotta sitten sairastuin vakavasti. Parisen vuotta siihen kaikkiaan meni, mutta voittajina suoriuduttiin. Mies oli koko ajan rinnalla. Ei hänestä aina tueksi ollut. Välillä mun piti miestäni tsempata, että hei parempia päiviä tulossa. Silti oli tärkeetä, että hän oli siinä lähellä ja edes kuunteli ja teki kotijuttuja. Pärähti ruuanlaittoon kunnolla.
Tää kevät on ollut monella tapaa hankala. Koronalta ollaan vältytty, mutta kaikkea muuta "pientä" paskaa ja sairaalajaksoja. Yhdessä nämäkin käyty läpi.
En osais kuvitellakaan, että mitä olisi tuollainen itsekkyys, että jättää kumppaninsa sairauden takia. Ehkä sitä ei vaan ole kuitenkaan näinä kymmeninä vuosina sitten tarpeeksi tullut vielä vastaan.
Mietin ihan samaa. Olet ilmeisesti vähän vanhempaa sukupolvea kuten minäkin. Millenniaaleilla on erilaiset arvot, on ok olla täysin itsekäs. Välillä tulee mieleen, että onko k-päisyys hypännyt boomereista yhden sukupolven yli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä puhutaan ihan kuin sairastuminen olisi oma valinta.
Siinä pyöritään melkoisen syvissä vesissä, kun sairastuu vakavasti. Sitten vielä niinkin absurdiajatus, että puoliso jättäisi sen takia! Siis se rakas kumppanin, jonka kanssa on läpi käynyt paljon muitakin asioita, yhdessä ne on koettu.
Itse tuossa kymmenisen vuotta sitten sairastuin vakavasti. Parisen vuotta siihen kaikkiaan meni, mutta voittajina suoriuduttiin. Mies oli koko ajan rinnalla. Ei hänestä aina tueksi ollut. Välillä mun piti miestäni tsempata, että hei parempia päiviä tulossa. Silti oli tärkeetä, että hän oli siinä lähellä ja edes kuunteli ja teki kotijuttuja. Pärähti ruuanlaittoon kunnolla.
Tää kevät on ollut monella tapaa hankala. Koronalta ollaan vältytty, mutta kaikkea muuta "pientä" paskaa ja sairaalajaksoja. Yhdessä nämäkin käyty läpi.
En osais kuvitellakaan, että mitä olisi tuollainen itsekkyys, että jättää kumppaninsa sairauden takia. Ehkä sitä ei vaan ole kuitenkaan näinä kymmeninä vuosina sitten tarpeeksi tullut vielä vastaan.
Tällaiset kommentit saavat alapeukkuja. Ja porukka täällä huutelee kuinka toinen pitäisi jättää tuosta vaan kun se puoliso ei olekaan enää se panettava hottis vaan sairas riippakivi. Siis ihan sairaan itsekästä tämä av-palstan porukka. Muistakin keskusteluista on tullut ilmi että vallitseva mielipide on tyyliin se että jos puolisossa on joku vika ja puoliso ei enää kiihota seksuaalisesti niin sen voi dumpata tuosta vaan ja vaihtaa parempaan. Suorastaan kuvottavaa.
Sinäkö haluaisit olla suhteessa ihmiseen, joka ei pidä sinua viehättävänä, ei tykkää viettää kanssasi aikaa eikä halua edes halausta vaihtaa? Kuinka epäitsenäinen ripustautuja voikaan olla!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Myötä- ja vastoinkäymisissä..."
Ehkä sen nimeen ei enää pitäisi vannoa, kun sitten kun suhteesta ei enää "saa" mitään, annetaan olla. Kaikki me jossain vaiheessa sairastutaan ja kuollaan.
Sinun mielestäsi parisuhteessa tulee jatkaa, vaikka tuo suhde huonontaisi omaa elämänlaatua sen parantamisen sijaan?
Aloittajalle: Lähde, ennen kuin masennut. Sitten lähteminen onkin jo mahdotonta.
Tietenkin pitää jatkaa, jos on menty naimisiin. Siinä on sovittu, että niin hyvinä kuin huonoina päivinä.
Jos ollaan muuten vaan kimpassa ja ollaan sovittu, että vaan hyvinä päivinä, niin tilanne on eri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osais kuvitellakaan, että mitä olisi tuollainen itsekkyys, että jättää kumppaninsa sairauden takia.
Minä en osaa kuvitellakaan sellaista itsekkyyttä, että vaatisin kumppania jäämään huonoon suhteeseen kanssani vain siksi, että satun olemaan sairas. Ilman muuta sitten pitää erota, jos minun kanssani oleminen ei ole ilmeisellä tavalla hyvä ja antoisa juttu! Parisuhteet kun ovat täysin vapaaehtoisia.
Vakavastu sairastunut ihminen tarvitsee ihan käytännön apua monessa asiassa, kyytiä sairaalaan tai että joku käy kerran viikossa kaupassa. Kaikilla ei ole ystäviä tai muita läheisiä kuin puoliso. Silloin odottaisi, että arvon puoliso voi olla apuna edes sen hetken kun on vaikeinta käytännön syistä johtuen, henkisestä tuesta nyt puhumattakaan. Onko ok hylätä kaikki muutkin ihmiset kun heistä ei ole enää itselle hyötyä?
Miksi tätä alapeukutetaan, ja miehen jättämistä hurrataan? Ja missä on nyt se "toisen rakastaminen aidosti"? Olette naiset itsekkäitä olentoja. Pakko sanoa jopa naisena näin.
N38