Pitkäaikaissairas puoliso on muuttunut, enkä saa suhteesta enää mitään irti

Todella rakkaudettomia olette.

Huh huijaa, onneksi olen käytännössä täysin "pakana", enkä ikinä olisi ikinä mennyt naimisiin kirkossa. Kävimme maistraatissa ja todella lyhyessä seremoniassa ei sanallakaan mainittu mitään naurettavia "...kunnes kuolema teidät erottaa"-jargoneita. Eli käytännössä kirkossa naimisiin menneet, eli papin vihkimät eivät siis saisi koskaan erota, niinkö tosiaan ajattelette?

Vierailija kirjoitti:

Minun mieheni on sairastunut neurologiseen sairauteen. Olen eroamassa yksinkertaisesti siksi että en enää jaksa. Meillä on lapsia, jotka luonnollisesti tarvitsevat vanhemman joka pystyy heistä huolehtimaan, ja se olen minä. Jos murrun sen taakan alle, että pysyn liitossa jossa olen pelkkä hoitaja, sylkykuppi ja ainoa toimiva aikuinen, lapsilla ei sitten ole vastuullista ja huolehtivaa vanhempaa.

Hankipa käteesi kirja Oravasyndrooma. Sitten jatketaan aiheesta lisää;-)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Myötä- ja vastoinkäymisissä..." 

Ehkä sen nimeen ei enää pitäisi vannoa, kun sitten kun suhteesta ei enää "saa" mitään, annetaan olla. Kaikki me jossain vaiheessa sairastutaan ja kuollaan.

Sinun mielestäsi parisuhteessa tulee jatkaa, vaikka tuo suhde huonontaisi omaa elämänlaatua sen parantamisen sijaan?

Aloittajalle: Lähde, ennen kuin masennut. Sitten lähteminen onkin jo mahdotonta.

Se tarkoittaa enemmänkin vastoinkäymistä, josta selvitään yhdessä.

Toiselle voi tehdä palveluksen lopettamalla kumpaakin syövän suhteen. Kunhan toimintakykyisempi osapuoli varmistaa että toisen elämä järjestyy parhain päin.

Vierailija kirjoitti:

Sä et enää ”saa mitään”, mutta kannattaa miettiä myös, oisko nyt sun vuoro vaihteeksi antaa. Mitä sellaista voisit tehdä, joka saisi kumppanisi tuntemaan olonsa paremmaksi? Vähentäisi kipuja? Jotain, mistä hän sairaanakin voisi saada iloa?

Entä jos kaikki on jo annettu ja toinen vain ottaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Myötä- ja vastoinkäymisissä..." 

Ehkä sen nimeen ei enää pitäisi vannoa, kun sitten kun suhteesta ei enää "saa" mitään, annetaan olla. Kaikki me jossain vaiheessa sairastutaan ja kuollaan.

Avioituessako luvataan jäädä huonoon suhteeseen? Enpä tiennytkään tätä. Ei ihme, että tuntemani avioparit ovat aina niin väsähtäneen ja nyrpeän oloisia.

Jokainen tekee omat linjauksensa, mutta kun itse lupasin myötä- ja vastoinkäymisissä, tarkoitin sitä todella. Eli että jos toinen sairastuu, masentuu, vammautuu tms muuta omasta tahdosta riippumatonta, niin pysyn rinnalla, vaikka se ei aina olisi kivaa ja se vaatii paljon sopeutumista. Eri asia sitten jos huono suhde johtuu tahallisesta ns. perseilystä, sellaista en jäisi loputtomiin katsomaan, en pettäjää tai julmaa loukkaajaa tms. Mutta kokisin vääräksi hylätä asian takia, jolle toinen ei ole voinut eikä voi mitään.

Joskus 2 asuntoa pelastaa suhteen. Moni aviopari elää näin, esim. palvelutalossa ja omassa asunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Mun vaimoni on monella tavalla sairas, on keuhkosairautta, 2-tyypin diabetestä, reumaa jne. Tätä on jatkunut n 15 vuotta jo. Me emme ole vanhuksia vielä, vaimo 57 ja mä pari vuotta vanhempi.

Hän ei todellakaan pärjäisi ilman minun apuani, minä hoidan huushollin, talon ja nykyään puutarhankin. Meillä on aikuinen poika joka vielä asuu kotona, mutta hänenkin pitää saada itsenäistyä.

Yritin yhdessä vaiheessa kun oli viidenkympin villitys, etsiä rakastajatarta mutta kun vaimo alkoi epäillä, piti luopua ajatuksesta. En voi esim noin vaan lähteä millekään matkalle pois kotoa, ja vaimoakaan ei saa tuupattua omien iäkkäiden vanhempiensa luokse. Nyt kun on tämä korona-vaihe en ole päässyt kuin kauppaan pari kertaa viikossa. koska vaimo riskiryhmään kuuluva, tässä tulee täysin mökkihöperöksi.

Myykää talo jos mahdollista, ja etsiytykää palveluasumisen piiriin.

Vierailija kirjoitti:

Itse en kestänyt, vaan lähdin. Se oli elämäni vaikein teko, ja satuttaa yhä itseänikin. Välitän eksastäni, mutta en ole kuullut hänestä mitään kohta kahteen vuoteen. Kahdeksan vuotta kymmenestä kuitenkin jaksoin olla rinnalla syvästi masentuneen, itsekin oireillen ja onnettomuudesta kärsien.

Itselleni havahduttava hetki oli, kun ymmärsin että sykähdyttävin kokemus, mitä kumppaniltani olin suhteen aikana saanut, oli ensimmäisen seurusteluvuoden aikana tapahtunut Tukholman matka. Erityistä siinä oli se, että poikaystäväni ei kolmeen vuorokauteen marissut, purkanut ahdistustaan kiukuttelemalla tai maannut puoleenpäivään sängyssä.

Viimeisen kahden vuoden aikana hän ei laittanut minulle mitään muuta viesteissään, kuin ruokatoiveita kaupasta tai jotain hänen sielunmaisemaansa liittyviä uutislinkkejä. Ei yhtään rakkaudellista sanaa, ei flirttiä, ei iloa. Hellät ja hyvät hetket syntyivät yleensä vasta, kun olin ensin joutunut toimimaan hänen ahdistuksensa purkukanavana ja itse kehunut ja paijannut häntä.

Kun elää sairaan kanssa, omakin perspektiivi vääristyy.

Jos kyseessä olisi ollut alkoholismi, kaikkien mielestä ero olisi ollut suoranainen pakko. Siitä voi kuitenkin toipua, jopa paremmin kuin masennuksesta.

Pelätäänkö mielen sairauksia yhä niin paljon, että masentunut pitäisi sälyttää jonkun vastuulle, niin että muut saisivat olla rauhassa?

Samat fiilikset. Tekis mieli aina jäädä ylitöihin ja mennä kuntosalin ja kaupan kautta kotiin, kun kotona on vastassa puoliso jolla ei ikinä ole mikään hyvin. Tiedän, että se on se sairaus joka puhuu, mutta äärettömän raskasta se on silti. Ois kiva mennä kotiin, halata puolisoa ja kysellä kuulumiset puolin ja toisin. Mutta ei. Kotiin mennessä just saan takin pois päältä ja alkaa kuulua nurinaa miten ankeaa oli ja miten oli taas kipuja ja kelan kanssa piti tapella ja tuotko sitä, tätä ja tuota ja mitä on ruuaksi.

Mies on tainnut viimeksi puoli vuotta sitten kysyä miten mulla menee. Myöskään läheisyyttä ei ole, kun hän ei jaksa/halua edes halata enää. Seksiä oli viimeksi yli vuosi sitten. Nukun eri huoneessa, kun hän ei saa muutenkaan nukuttua ja häiritsee, että mä olen vieressä. Ei enää juuri edes puhuta, kun minä joko passaan miestä, kuuntelen hänen ongelmiaan tai pakoilen häntä huoneessani tai kuntosalilla. Mun puolelta rakkaus on vaihtunut velvollisuudeksi ja katkeruudeksi, mutta ei tästä voi lähteä, kun tuli sanottua se myötä- ja vastamäessä ja mun tehtävä on olla miehen rinnalla tämän sairauden yli. Sen jälkeen voin sitten lähteä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

8

Vierailija kirjoitti:

"Myötä- ja vastoinkäymisissä..." 

Ehkä sen nimeen ei enää pitäisi vannoa, kun sitten kun suhteesta ei enää "saa" mitään, annetaan olla. Kaikki me jossain vaiheessa sairastutaan ja kuollaan.

Avioituessako luvataan jäädä huonoon suhteeseen? Enpä tiennytkään tätä. Ei ihme, että tuntemani avioparit ovat aina niin väsähtäneen ja nyrpeän oloisia.

Jokainen tekee omat linjauksensa, mutta kun itse lupasin myötä- ja vastoinkäymisissä, tarkoitin sitä todella. Eli että jos toinen sairastuu, masentuu, vammautuu tms muuta omasta tahdosta riippumatonta, niin pysyn rinnalla, vaikka se ei aina olisi kivaa ja se vaatii paljon sopeutumista. Eri asia sitten jos huono suhde johtuu tahallisesta ns. perseilystä, sellaista en jäisi loputtomiin katsomaan, en pettäjää tai julmaa loukkaajaa tms. Mutta kokisin vääräksi hylätä asian takia, jolle toinen ei ole voinut eikä voi mitään.

Helppoa se olisikin, jos pystyisi erottamaan aina sen, onko kysymys tahallisesta perseilystä vai sairauden aiheuttamasta käytöksestä. Siihen eivät pysty parhaat asiantuntijatkaan. Onko ok, ettei puoliso syö lääkkeitään? Onko se tahallista vai sairauden syy? Onko ok, että puoliso passauttaa itselleen kaikki nenän eteen, vaikka pystyisi hakemaan itsekin? Sairaus on kuitenkin vaikuttanut aloitekykyyn, missä menee se raja, että onko kyseessä tahallinen perseily ja laiskuus vai sairaus? Onko ok, että puoliso ei tee enää mitään kotona, ei vaikka fyysisesti pystyisikin? Toki hän on sairas, voiko sairaalta edellyttää mitään, koska ei hän sairastumiselleen mitään mahda? Puoliso ei huolehdi terveydestään, syö ja juo mitä sattuu, onko ok? Onko ok, että puoliso käyttäytyy kuin teini, koska ei voi sille mitään?

Tällaisia kysymyksiä itse jouduin aikoinaan pohtimaan. Rajanveto on vaikeaa. Itse tulin siihen tulokseen että em. asiat eivät ole ok, koska jouduin kantamaan seuraukset. Periaatteessa ihan sama, mistä johtuivat, koska oma elämänlaatuni kärsi suuresti.

Jos tuo olisi johtunut vanhuudesta, laitoshoito olisi ollut itsestään selvää. Aika julmaa että muussa tapauksessa saa melkein tuhoutua itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Samat fiilikset. Tekis mieli aina jäädä ylitöihin ja mennä kuntosalin ja kaupan kautta kotiin, kun kotona on vastassa puoliso jolla ei ikinä ole mikään hyvin. Tiedän, että se on se sairaus joka puhuu, mutta äärettömän raskasta se on silti. Ois kiva mennä kotiin, halata puolisoa ja kysellä kuulumiset puolin ja toisin. Mutta ei. Kotiin mennessä just saan takin pois päältä ja alkaa kuulua nurinaa miten ankeaa oli ja miten oli taas kipuja ja kelan kanssa piti tapella ja tuotko sitä, tätä ja tuota ja mitä on ruuaksi.

Mies on tainnut viimeksi puoli vuotta sitten kysyä miten mulla menee. Myöskään läheisyyttä ei ole, kun hän ei jaksa/halua edes halata enää. Seksiä oli viimeksi yli vuosi sitten. Nukun eri huoneessa, kun hän ei saa muutenkaan nukuttua ja häiritsee, että mä olen vieressä. Ei enää juuri edes puhuta, kun minä joko passaan miestä, kuuntelen hänen ongelmiaan tai pakoilen häntä huoneessani tai kuntosalilla. Mun puolelta rakkaus on vaihtunut velvollisuudeksi ja katkeruudeksi, mutta ei tästä voi lähteä, kun tuli sanottua se myötä- ja vastamäessä ja mun tehtävä on olla miehen rinnalla tämän sairauden yli. Sen jälkeen voin sitten lähteä.

Kukaan muu kuin sinä ei oikeasti vaadi uskomaan sokeasti vanhaan kaavaan ja sanontaan. Jos et enää tahdo, ei ole pakko.

Lue tämä ketju ja mieti muiden kokemusten kautta, miten elämäsi ( jota et saa takaisin ) sujuu vielä määrittämättömän pituisen ajan.

Yhteiskunta kyllä auttaa sinua, eikä avioliitto tarkoita väkinäistä yhdessä asumista ja toisen passivoimista. Miehesi saattaisi voida jopa paremmin muualla kuin kotona.

Vierailija kirjoitti:

Todella rakkaudettomia olette.

Tuskaisen suhteen katkaiseminen voi olla todellinen rakkauden teko.

Tiedän kokemuksesta. Entä sinä?

Palvelu ei siis enää pelaa. Mitäs sinä teet suhteen eteen? Teetkö riittävästi kotitöitä, suunnitteletteko arkea ja viikonloppuja yhdessä? Järjestätkö puolisollesi yllätysmatkoja jne eli mitä teet hurmataksesi hänet joka päivä? (Esa Saarisen vaimo oli vaatinut ennen avioliittoa, että miehen on oltava valmis hurmaamaan hänet joka ikinen päivä ja ilmeisesti myös päinvastoin). Miten usein sanot rakastavasi puolisoasi. Ostatko lahjoja tms. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Myötä- ja vastoinkäymisissä..." 

Ehkä sen nimeen ei enää pitäisi vannoa, kun sitten kun suhteesta ei enää "saa" mitään, annetaan olla. Kaikki me jossain vaiheessa sairastutaan ja kuollaan.

Sinun mielestäsi parisuhteessa tulee jatkaa, vaikka tuo suhde huonontaisi omaa elämänlaatua sen parantamisen sijaan?

Aloittajalle: Lähde, ennen kuin masennut. Sitten lähteminen onkin jo mahdotonta.

Tietenkin pitää jatkaa, jos on menty naimisiin. Siinä on sovittu, että niin hyvinä kuin huonoina päivinä.

Jos ollaan muuten vaan kimpassa ja ollaan sovittu, että vaan hyvinä päivinä, niin tilanne on eri.

Ei pidä, jos molemmat eivät pysty huolehtimaan sopimuksesta omasta puolestaan. Ap:n mies ei enää pysty. On asiallista hoitaa hänelle asunto ja muu tarpeellinen, mutta kun kaikki on tehty niin kaikki on tehty.

Tietysti kukaan muu kuin he itse ei voi tehdä lopullista päätöstä. Kukaan ei voi pakottaa heitä eroamaan tai jäämään yhteen, mutta päätöksessä voi olla tukena.

Vierailija kirjoitti:

Palvelu ei siis enää pelaa. Mitäs sinä teet suhteen eteen? Teetkö riittävästi kotitöitä, suunnitteletteko arkea ja viikonloppuja yhdessä? Järjestätkö puolisollesi yllätysmatkoja jne eli mitä teet hurmataksesi hänet joka päivä? (Esa Saarisen vaimo oli vaatinut ennen avioliittoa, että miehen on oltava valmis hurmaamaan hänet joka ikinen päivä ja ilmeisesti myös päinvastoin). Miten usein sanot rakastavasi puolisoasi. Ostatko lahjoja tms. 

Oletko ihan lukutaidoton? Ap tekee kaiken, miehestä on tulossa passiivinen hyväksikäyttäjä. Olen kokenut itse ja nähnyt läheltä.

Minun mieheni sairastui masennukseen vuosi toisen lapsemme syntymän jälkeen. Siitä alkoi vuosien ja vuosien jakso, jossa vähitellen minä kannattelin koko ajan enemmän ja kaikki päätökset menivät sen mukaan, että hän voisi paremmin. Lopulta kannoin varmaan yli 80 prosenttisesti vastuun niin arjesta kuin toimeentulosta kuin siitä vähäisestä juhlastakin.

Pikkuhiljaa menetin enemmän ja enemmän itsestäni. Kävimme hetken terapiassa, yhdessä ja erikseen... mies yritti parhaansa, tiedän sen, minkä takia jaksoinkin uskoa parempaan vuosikausia. Suhteemme juurtui kuitenkin niin vinoksi, ettei sitä osattu enää tasapainottaa. Yritin välillä ottaa etäisyyttä ja huolehtia omasta hyvinvoinnistani, mutta se etäännytti meitä entisestään.

Lopulta uuvuin totaalisesti ja aloin itsekin masentumaan. Päätin erota. Jo ihan lastenkin hyvinvoinnin takia.

Mies löysi vuosi eron jälkeen naisystävän joka kärsi itsekin ajoittain masennuksesta. Ensimmäisen, viikon jakson jälkeen mies soitti ja sanoi nyt tajuavansa kuinka mahdottoman raskasta seuraa hän on ollut, eikä meinaa jaksaa edes sitä viikkoa. Mies on muuttunut selvästi positiivisemmaksi viimeisten vuosien aikana, mikä on ihanaa. Minun elämäni on edelleen aika raskasta totaali yh:na, mutta kuitenkin huomattavan valoisampaa ja iloisempaa kuin ennen. Lapsiltakin näytti vierähtäneen jonkinlainen raskaus pois olemuksesta ja meidän yleinen ilmapiirimme kotona on avoimempi ja positiivisempi.

En tiedä minkälaisen viisauden voisin vetää johtopäätöksenä omasta kokemuksestani. Ehkä sen, että laittamalla masentuneen hyvinvoinnin etusijalle, mahdollistin masentuneen itseensä käpertyvää negatiivista maailmankuvaa... Ainakin voin sanoa, että yritin kaikkeni, jotta olisimme selvinneet tästä kaikesta yhtenä perheenä ulos. Hinta meinasi tulla kalliiksi; olen vieläkin osittain uupunut ja vuoden verran jouduin työstämään katkeria tuntemuksia. Nykyisin olemme oikein hyvissä väleissä ja voimme kaikki paremmin.

Voimia ja viisautta ap. Ja ulkopuolista apua!

Tämä on oikeastaan ketju, johon on vaikea kommentoida jos ei ole omaa kokemusta asiasta. On helppo lupautua elämään myötä- ja vastoinkäymisissä ja hokea sitä mantraa, kunnes kolahtaa.

Olin 23-vuotias kun mieheni sairastui vakavasti ja parantumattomasti. Tulevaisuus olisi arvaamaton ja saattaisin joutua omaishoitajaksi joko kahden tai 20 vuoden kuluttua. Vuosien varrella suhde muuttui yhä enemmän hoitosuhteeksi. Emme tehneet mitään yhdessä ja passiivisena odotin vain että aika kuluu. Elämässä ei ollut mitään iloa. Elin tällaista elämää yli 25 vuotta, viimeiset 10 vuotta vain parhaimmillaankin kavereina.

Melkein viisissä kymmenissä tapasin toisen ihmisen, ihan vahingossa. Tunsin iloa, rakkautta ja teimme paljon yhdessä asioita. En pettänyt miestäni seksuaalisesti koskaan, mutta tottakai tunnetasolla näin tuli tehtyä.

Lopulta en kestänyt ajatusta tulevaisuudesta enää ja erosin. Tästä lähti käyntiin helvetti, jota perkasin melkein viisi vuotta terapiassa. Syyllisyys oli musertava, vaikka kukaan ei koskaan minua teostani tuominnut. Masennuin pahasti. Nyt vihdoin alan tuntemaan taas iloa ja ymmärrän, että mulla on oikeus myös elää omaa elämääni. Elämiä on tosiaan vain se yksi.

Olen ex-mieheni kanssa edelleen ystäviä ja näemmä usein. Rakastan häntä yhä valtavasti ystävänä, mutta en puolisona. Molemmat olemme sitä mieltä että tämä oli oikea ratkaisu. Välillä syyllisyys edelleen riipaisee syvältä, mutta päivä päivältä vähemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä puhutaan ihan kuin sairastuminen olisi oma valinta.

Siinä pyöritään melkoisen syvissä vesissä, kun sairastuu vakavasti. Sitten vielä niinkin absurdiajatus, että puoliso jättäisi sen takia! Siis se rakas kumppanin, jonka kanssa on läpi käynyt paljon muitakin asioita, yhdessä ne on koettu.

Itse tuossa kymmenisen vuotta sitten sairastuin vakavasti. Parisen vuotta siihen kaikkiaan meni, mutta voittajina suoriuduttiin. Mies oli koko ajan rinnalla. Ei hänestä aina tueksi ollut. Välillä mun piti miestäni tsempata, että hei parempia päiviä tulossa. Silti oli tärkeetä, että hän oli siinä lähellä ja edes kuunteli ja teki kotijuttuja. Pärähti ruuanlaittoon kunnolla.

Tää kevät on ollut monella tapaa hankala. Koronalta ollaan vältytty, mutta kaikkea muuta "pientä" paskaa ja sairaalajaksoja. Yhdessä nämäkin käyty läpi.

En osais kuvitellakaan, että mitä olisi tuollainen itsekkyys, että jättää kumppaninsa sairauden takia. Ehkä sitä ei vaan ole kuitenkaan näinä kymmeninä vuosina sitten tarpeeksi tullut vielä vastaan.

Eihän tässä ole kyse siitä, että pelkän sairauden vuoksi jätettäisiin, vaan siksi, että sairastuminen on muuttanut puolisoa ihmisenä. Sanot itsekin, että miehestäsi ei aina ollut tueksi ja sinä olit se, joka tsemppasi häntä. Nimenomaan, se on juuri se pointti. Teidän parisuhteenne ei ollut täysin yksipuolinen, niin kuin monien muiden parisuhteet sairauksien jälkeen tuppaavat olemaan. 

Oletettavasti käyttäydyit puolisoasi kohtaan asiallisesti. Et passuuttanut häntä enempää kun terveydentilasi puolesta oli oikeasti tarpeellista. Et huutanut tai ärjynyt yhtenään. Et luonut kotiin painostavaa ja ahdistavaa ilmapiiriä, jossa puolisosi ei pysty olemaan oma itsensä ja ilmaisemaan omia tunteitaan, positiivisia tai negatiivisia. 

Pointti on nimenomaan tämä, että sairastuneellakin on joku vastuu. Vastuu olla muuttamatta parisuhdetta terapiasuhteeksi, vastuu antaa itsestäänkin jotakin niissä rajoissa kun se on mahdollista. Jos näitä tehtäviä ei pysty täyttämään, hyväksyy sen, että tulee jätetyksi. 

Tässä oli todella hyvin sanoitettu asian ydin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osais kuvitellakaan, että mitä olisi tuollainen itsekkyys, että jättää kumppaninsa sairauden takia.

Minä en osaa kuvitellakaan sellaista itsekkyyttä, että vaatisin kumppania jäämään huonoon suhteeseen kanssani vain siksi, että satun olemaan sairas. Ilman muuta sitten pitää erota, jos minun kanssani oleminen ei ole ilmeisellä tavalla hyvä ja antoisa juttu! Parisuhteet kun ovat täysin vapaaehtoisia.

Vakavastu sairastunut ihminen tarvitsee ihan käytännön apua monessa asiassa, kyytiä sairaalaan tai että joku käy kerran viikossa kaupassa. Kaikilla ei ole ystäviä tai muita läheisiä kuin puoliso. Silloin odottaisi, että arvon puoliso voi olla apuna edes sen hetken kun on vaikeinta käytännön syistä johtuen, henkisestä tuesta nyt puhumattakaan. Onko ok hylätä kaikki muutkin ihmiset kun heistä ei ole enää itselle hyötyä?

Puoliso ei ole ikiliikkuja ja ehtymätön voimanlähde. Hänkin tarvitsee apua ja lepoa. Tuo mitä vaadit, on itsekkyyttä pahimmallaan. Vai suostuisitko itse ihmisproteesiksi?

Hakekaa väsyneet apua Omaiset mielenterveystyön apuna-yhdistyksestä. Heillä on vertaistukiryhmiä ja muutakin toimintaa.

Älkää jääkö yksin.