Pitkäaikaissairas puoliso on muuttunut, enkä saa suhteesta enää mitään irti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keittiöpsykologi Vol.132 kirjoitti:

On kolme suhdetta: sinä, hän ja te.

Sinä elät omaa elämääsi ja teidän suhdettanne ja hän elää omaa elämäänsä ja teidän suhdettanne. Jos jäät jatkuvasti kotiin kuuntelemaan voivottelua ja elämän huonoutta niin passivoit häntä ennestään samalla taantuen itse ja lopulta tätä tarpeeksi kauan jatkuessaan kaikki kärsivät koska asiat jäävät pyörimään kehää ja lopulta myös sinä masennut koska et enää ole aidossa suhteessa itsesi kanssa vaan elät elämääsi hänen kauttaan.

Jos taas pidät kiinni suhteesta itseesi, niin minun mielestäni pakotat myös hänet ottamaan kiinni suhteesta itseensä ja kun molemmat tekevät näin niin silloin se kolmas, eli teidän yhteinen suhteenne paranee ajan kanssa.

Muuten olen samaa mieltä, mutta yhtä hyvin sen minäsuhteen vahvistaminen voi johtaa keskinäisen suhteen päättymiseen eikä sen vahvistumiseen. Kun aloittaja saa itsevarmuutta, itsenäisyyttä ja omaa sisältöä, hän todennäköisesti huomaa, ettei tällainen suhde anna hänelle riittävästi. Itsenäisen ihmisen on helpompi erota kuin ripustautujan

Kanssasi samaa mieltä ja mietin sitä myös, mutta tulin siihen tulokseen että mieluummin ottaisin sen riskin että kasvan ulos siitä suhteesta kuin se että passivoidun ja jämähdän toisen kanssa samaan tilaan mahdollisesti vuosikausiksi. Siitä ei ole pitkällä tähtäimellä hyötyä kummallekkaan. Jos toinen taas ei muuta omaa käytöstään niin se on sitten hänen ongelmansa. Tärkein suhde jokaisella ihmisellä mielestäni on se suhde itsensä kanssa ja sen alle tulee parisuhde mausteeksi.

Nimimerkillä passivoiduin itse liitossani toisen "rinnalle" ja lopulta toinen osapuoli haki eroa koska minä olin jostain syystä syypää vaikka hän vain makasi kotona ja minä kävin edelleen töissä ja pääpiirteissään elätin molemmat. Lopputulos kaikelle tälle oli se että loppujen lopuksi menetin suhteen itseeni, häneen ja yhteiseen elämäämme. Mutta se mitä älysin on se että tulevaisuudessaa mieluummin jatkan omaa elämääni ja annan toisen tehdä mitä sitten haluaa tai haluaa olla tekemättä, koska vaikka miten yrittää auttaa niin silti voi menettää kaiken.

Joo, samaa mieltä siitä, että passivoituminen on huonoin vaihtoehto. Eikä huonon suhteen päättyminen nyt välttämättä edes ole mikään riski. Ero on aivan varmasti parempi ratkaisu kuin kärvistely, uhriutuminen ja välttely.

Kertoisitko tarkemmin puolisostasi?

Vierailija kirjoitti:

Sä et enää ”saa mitään”, mutta kannattaa miettiä myös, oisko nyt sun vuoro vaihteeksi antaa. Mitä sellaista voisit tehdä, joka saisi kumppanisi tuntemaan olonsa paremmaksi? Vähentäisi kipuja? Jotain, mistä hän sairaanakin voisi saada iloa?

Parisuhteen tulee olla molemmille kumppaneille hyvä ja antoisa, ei vain toiselle. Kummankin tulee saada kokea, että suhteesta "saa irti" sitä, mitä suhteelta tarvitsee. Tasapainoton suhde ei ole kestävällä pohjalla.

Niin kuin joku aiemmin sanoi, nythän olisi oiva tilaisuus tutustua noihin omiin kipukohtiin. Ne ovat aina sinussa jos et käsittele niitä nyt.

Minäkin ymmärrän nyt tämän ketjun pohjalta miksi ihmiset eroaa niin helposti. Minusta sairaus ei ole syy jättää toista. Kuka vain voi sairastua ja se ei ole oma valinta. Eri asia jos puoliso ois vaikka väkivaltainen. Jos oikeasti rakastaa niin sairasta pyrkii auttamaan. Ei tarvi terapeutiksi alkaa jos se on raskasta, mutta voi auttaa etsimään sen terapeutin tai jos on kyse fyysisestä sairaudesta niin paremman hoidon siihen.

Mun vaimoni on monella tavalla sairas, on keuhkosairautta, 2-tyypin diabetestä, reumaa jne. Tätä on jatkunut n 15 vuotta jo. Me emme ole vanhuksia vielä, vaimo 57 ja mä pari vuotta vanhempi.

Hän ei todellakaan pärjäisi ilman minun apuani, minä hoidan huushollin, talon ja nykyään puutarhankin. Meillä on aikuinen poika joka vielä asuu kotona, mutta hänenkin pitää saada itsenäistyä.

Yritin yhdessä vaiheessa kun oli viidenkympin villitys, etsiä rakastajatarta mutta kun vaimo alkoi epäillä, piti luopua ajatuksesta. En voi esim noin vaan lähteä millekään matkalle pois kotoa, ja vaimoakaan ei saa tuupattua omien iäkkäiden vanhempiensa luokse. Nyt kun on tämä korona-vaihe en ole päässyt kuin kauppaan pari kertaa viikossa. koska vaimo riskiryhmään kuuluva, tässä tulee täysin mökkihöperöksi.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin ymmärrän nyt tämän ketjun pohjalta miksi ihmiset eroaa niin helposti. Minusta sairaus ei ole syy jättää toista. Kuka vain voi sairastua ja se ei ole oma valinta. Eri asia jos puoliso ois vaikka väkivaltainen. Jos oikeasti rakastaa niin sairasta pyrkii auttamaan. Ei tarvi terapeutiksi alkaa jos se on raskasta, mutta voi auttaa etsimään sen terapeutin tai jos on kyse fyysisestä sairaudesta niin paremman hoidon siihen.

Jos suhde on huono, silloin kuuluukin erota! Ei siinä, että jatkaa suhdetta vuosikaudet laadusta riippumatta, ole mitään itseisarvoista. Tuonpuoleisessa ei saa palkintoa siitä, että jäi kärsimään suhteeseen, josta puuttuu läheisyys, seksi ja yhteinen laatuaika.

Itse en kestänyt, vaan lähdin. Se oli elämäni vaikein teko, ja satuttaa yhä itseänikin. Välitän eksastäni, mutta en ole kuullut hänestä mitään kohta kahteen vuoteen. Kahdeksan vuotta kymmenestä kuitenkin jaksoin olla rinnalla syvästi masentuneen, itsekin oireillen ja onnettomuudesta kärsien.

Itselleni havahduttava hetki oli, kun ymmärsin että sykähdyttävin kokemus, mitä kumppaniltani olin suhteen aikana saanut, oli ensimmäisen seurusteluvuoden aikana tapahtunut Tukholman matka. Erityistä siinä oli se, että poikaystäväni ei kolmeen vuorokauteen marissut, purkanut ahdistustaan kiukuttelemalla tai maannut puoleenpäivään sängyssä.

Viimeisen kahden vuoden aikana hän ei laittanut minulle mitään muuta viesteissään, kuin ruokatoiveita kaupasta tai jotain hänen sielunmaisemaansa liittyviä uutislinkkejä. Ei yhtään rakkaudellista sanaa, ei flirttiä, ei iloa. Hellät ja hyvät hetket syntyivät yleensä vasta, kun olin ensin joutunut toimimaan hänen ahdistuksensa purkukanavana ja itse kehunut ja paijannut häntä.

Kun elää sairaan kanssa, omakin perspektiivi vääristyy.

Joskus sairaus estää ihmistä osallistumasta parisuhteeseen. Se on todella ikävä tilanne mutta eipä sille mitään voi. Kumppanisi ei nyt kykene olemaan kanssasi suhteessa. Hyväksy se ja tee päätökset sen mukaan.

Kuulostaa raskaalta. Oletko käynyt juttelemassa esimerkiksi psykologin kanssa?

Kun toinen sairastuu vakavasti tai vammautuu, saako lähteä vai pitääkö jäädä - tämä on yksi vaikeimmista kysymyksistä parisuhteissa. Tuskin yhtä oikeaa vastausta on. Oman kokemukseni perusteella vastaan niin, että kun on kyse syvästä rakkaudesta, jääminen tuntuu (tai tuntui minusta) ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta, vaikka se kuinka sattuisi, turhauttaisi tai pelottaisi. Olin tällaisessa tilanteessa, valitsin suhteeseen jäämisen, ja kun puolisoni sitten kuoli, tiesin kaikesta kärsimyksestä huolimatta tehneeni oikein ja ajattelin kiitollisuudella kaikkea hyvää, jota meillä myös oli. Toisessa pitkässä suhteessa kumppanillani epäiltiin vakavaa sairautta (jota onneksi ei ollut), ja noina aikoina huomasin, ettei minusta todella olisi suhteeseen jäämään. Selkeä merkki siitä, että oli lähdettävä - muu olisi epärehellistä ja aiheuttaisi vain katkeruutta ja kärsimystä molemmille. Näiden kokemusten jälkeen en enää oikein parisuhdetta voi ajatellakaan, kun tiedän millaiset panokset sellaisessa oikeasti on.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin ymmärrän nyt tämän ketjun pohjalta miksi ihmiset eroaa niin helposti. Minusta sairaus ei ole syy jättää toista. Kuka vain voi sairastua ja se ei ole oma valinta. Eri asia jos puoliso ois vaikka väkivaltainen. Jos oikeasti rakastaa niin sairasta pyrkii auttamaan. Ei tarvi terapeutiksi alkaa jos se on raskasta, mutta voi auttaa etsimään sen terapeutin tai jos on kyse fyysisestä sairaudesta niin paremman hoidon siihen.

Ei se sairaus olekaan se syy vaan se, ettei omiin parisuhdetarpeisiin vastata. Monet masentuneet tai muuten sairaat pystyvät olemaan oikein hyviä kumppaneita, ja vastaavasti lukuisat terveet eivät kykene antamaan toiselle mitään niistä asioista, joita parisuhteelta toivotaan.

Vierailija kirjoitti:

Oletko miettinyt omaa käytöstäsi puolisoa kohtaan? Miten se näkyy suhteessanne? Onko tämä ns ensimmäinen vastoinkäyminen?

Kaikista yleensä selviää erilaisilla konsteilla.

Voi olla, että puolisosi on puhkeamassa kukkaan. Mitä syvemmällä itsessään käy, sitä kauniimpi ihmisestä yleensä henkisesti tulee. Mitä voit oppia häneltä? Kohtaa myös itsessäsi ne haavat mitkä tarvitsevat hoitamista ja sitä kautta parantuvat.

Hohhoijaa, mitä naivia pa**aa :/

Puolisosi on jo lakannut olemasta suhteessa kanssasi. Sinä et ole sitä vain huomannut.

Olen juuri eroamassa sairastuneesta puolisostani. Hän tosin asuu hoitokodissa. Siihen johti se, että hän oli kuin kolmas lapsi tässä perheessä. Ei kantanut vastuuta enää mistään, ei edes omasta terveydestään. Hänen persoonallisuutensa muuttui sairastumisen jälkeen ja nyt totesin, että ei, en jaksa enää. Oma rakoileva mielenterveyteni alkoi kärsiä. Meillä on vain yksi elämä, en ole pyhimys ja rakkaus puolisoa kohtaan ei ole samalla tavalla pyyteetöntä kuin äidinrakkaus. En rakasta enää miestäni. Pelkästä säälistä tai kiltteydestä avioliiton jatkaminen olisi väärin itseäni kohtaan. Olen ollut kiltti, en ole valittanut ja olen onnistunut pettämään itseäni uskottelemalla, että jaksan ja pystyn, eihän tässä mitään hätää ole, kunnes päädyin osastolle itsetuhoisena.

Jotkut pystyvät ja jaksavat epätyydyttävässä suhteessa ja rakastavatkin. Minä en siihen pystynyt.

Vierailija kirjoitti:

Kun toinen sairastuu vakavasti tai vammautuu, saako lähteä vai pitääkö jäädä - tämä on yksi vaikeimmista kysymyksistä parisuhteissa. Tuskin yhtä oikeaa vastausta on. Oman kokemukseni perusteella vastaan niin, että kun on kyse syvästä rakkaudesta, jääminen tuntuu (tai tuntui minusta) ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta, vaikka se kuinka sattuisi, turhauttaisi tai pelottaisi. Olin tällaisessa tilanteessa, valitsin suhteeseen jäämisen, ja kun puolisoni sitten kuoli, tiesin kaikesta kärsimyksestä huolimatta tehneeni oikein ja ajattelin kiitollisuudella kaikkea hyvää, jota meillä myös oli. Toisessa pitkässä suhteessa kumppanillani epäiltiin vakavaa sairautta (jota onneksi ei ollut), ja noina aikoina huomasin, ettei minusta todella olisi suhteeseen jäämään. Selkeä merkki siitä, että oli lähdettävä - muu olisi epärehellistä ja aiheuttaisi vain katkeruutta ja kärsimystä molemmille. Näiden kokemusten jälkeen en enää oikein parisuhdetta voi ajatellakaan, kun tiedän millaiset panokset sellaisessa oikeasti on.

Mitkä ne panokset mielestäsi ovat? Niin kauan kuin ei ole lapsia, parisuhteet ovat minusta aika matalan riskin järjestelyjä. Minusta mikään ei voi mennä kauheasti pieleen, jos rakkautta tavoittelee.

Jos nainen ei

- ei halua harrastaa seksiä kanssasi

- halua halata

- halua käydä treffeillä

- puhu mukavia

- kykene kunnon keskusteluun,

lähtisitkö hänen kanssaan treffeille numero kuusi?

Jos et, miksi jatkaisit hänen kanssaan nytkään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin ymmärrän nyt tämän ketjun pohjalta miksi ihmiset eroaa niin helposti. Minusta sairaus ei ole syy jättää toista. Kuka vain voi sairastua ja se ei ole oma valinta. Eri asia jos puoliso ois vaikka väkivaltainen. Jos oikeasti rakastaa niin sairasta pyrkii auttamaan. Ei tarvi terapeutiksi alkaa jos se on raskasta, mutta voi auttaa etsimään sen terapeutin tai jos on kyse fyysisestä sairaudesta niin paremman hoidon siihen.

Ei se sairaus olekaan se syy vaan se, ettei omiin parisuhdetarpeisiin vastata. Monet masentuneet tai muuten sairaat pystyvät olemaan oikein hyviä kumppaneita, ja vastaavasti lukuisat terveet eivät kykene antamaan toiselle mitään niistä asioista, joita parisuhteelta toivotaan.

Juuri näin. Minulle on ihan sama, onko toinen sairas vai terve, kunhan suhde on hyvä. Ja jos suhde on huono, on niin ikään aivan sama, mikä on toisen terveydentila. En arvioi ketään sairauden tai terveyden perusteella.

On helppo sanoa, että hae sairaalle puolisolle apua, terapiaa tms.. Monella sairastuneella on muitakin terapioita, lääkärikäyntejä yms. pakollisia menoja, jotka kuormittavat perhettä, miehelläni ainakin. Hänelle tarjottiin mielialalääkkeitä, mutta kieltäytyi niistä, koska "En ole hullu". Auta siinä sitten, kun toinen ei ole valmis vastaanottamaan apua. Itse pakon edessä jouduin syömään antipsykootteja, että jaksoin sitä hullunmyllyä. Myös lapset reagoivat tapahtumiin voimakkaasti ja kävin heidän kanssaan psykiatrian polilla, perheneuvolassa ja sitä rataa plus omat käynnit psykiatrian polilla. Ei siinä kyllä ehtinyt alkaa terapeutiksi itse, eikä edes miettimään syntyjä syviä. Laput silmillä vain eteenpäin. Jälkeenpäin olen huomannut etten muista niistä vuosista juuri mitään.

Olen tuo, joka on eroamassa, kirjoitin aikaisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin ymmärrän nyt tämän ketjun pohjalta miksi ihmiset eroaa niin helposti. Minusta sairaus ei ole syy jättää toista. Kuka vain voi sairastua ja se ei ole oma valinta. Eri asia jos puoliso ois vaikka väkivaltainen. Jos oikeasti rakastaa niin sairasta pyrkii auttamaan. Ei tarvi terapeutiksi alkaa jos se on raskasta, mutta voi auttaa etsimään sen terapeutin tai jos on kyse fyysisestä sairaudesta niin paremman hoidon siihen.

Kyllä sairauskin voi olla täysin hyväksyttävä syy. Moni mies esim. ei suostu hoitamaan itseään. Lääkäriin ei mennä, lääkkeitä ei oteta. Syödään ja juodaan vaan epäterveellisesti. Ei sellaista ihmistä voi auttaa, joka ei ota apua vastaan vaan uhriutuu, märisee ja tekee muidenkin elämästä helvettiä.