Minkälaista on elää pitkässä avioliitoss?

Vierailija kirjoitti:

Pitkistä parisuhteista olen huomannut sen, että niissä ei ripustauduta toiseen. Yleensä on 2 tasa-arvoista kumppania, jotka eivät pidä toista itsestäänselvyytenä, mutta eivät oleta oman onnen olevan kiinni sen toisen tekemisistä. Sarjaparisuhteilijat sen sijaan etsivät onnea toisen kautta ja kun sitä ei löydy, vaihdetaan seuraavaan.

Isovanhempien rakkaudettomalta vaikuttava liitto ei välttämättä ole rakkaudeton, siinä vain ei näy niin monen nykyparin oletusta siitä, että sinun tehtäväsi on huolehtia, että meillä on ikuisesti menossa seurusteluvaihe treffeineen.

Meillä taas nimenomaan on sovittu, että on ikuisesti menossa seurusteluvaihe, ja siitä huolehditaan YHDESSÄ. Se on ihan luonnollista, kun kumpikaan ei halua lapsia. Monen parisuhdetta huonontavan järjestelyn ja päätöksen voi skipata, jos lisääntyminen ei kiinnosta.

Olen ollut mieheni kanssa 30 vuotta ja 23 siitä naimisissa. Viimeiset 15 vuotta on ollut enemmän ja vähemmän alamäkeä. En käsitä itsekään miksi en ole hakenut eroa, pelkään ehkä muutosta liikaa. Mies on minulle aika samantekevä, yhteistä ei juuri ole. Olen nyt 51, elämää olisi vielä kun uskaltaisi. Kadehdin sinkkuja vähän.

Ei ole normaalia ajatella, että huonossa parisuhteessa on parempi kuin yksin. Kyllä tuossa on taustalla vakavia henkilökohtaisia ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Pitkä liitto edellyttää sitoutumista eikä meistä kaikista ole siihen. Omia lapsia olen neuvonut, että kannattaa ennen seurustelun vakavoitumista pohtia, haluaako lyhyen vai pitkän suhteen. Jos kumppanin vanhemmat ovat eronneet, voi tuo malli tulla mukaan seuraavankin sukupolven suhteisiin eli kyseessä on opittu malli.

Pitkä suhde ei ole huono siksi, että se on pitkä - eikä lyhyt suhde huono siksi, että se on lyhyt. Kannattaa silti miettiä, mitä elämältä haluaa eikä pohtia, että muilla on noin ja se on varmaan paljon kamalampaa kuin minulla.

Syötät siis lapsillesi omia ennakkoluulojasi. Tiedän useamman pariskunnan, jotka ovat vakaasti päättäneet pysyä yhdessä: eroaminen ei ole vaihtoehto. Näissä pareissa ainakin toisen vanhemmat ovat eronneet, ja liiton pysyvyys ja suhteen luotettavuus on heille ehkä juuri siksi tärkeä asia. Nuorista henkilöistä kun on puhe, ei heidän liittonsa vielä voi ollakaan kovin pitkiä. Yksi pari on ollut yhdessä lähes 14 v, eivät ole vielä ehtineet avioon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkistä parisuhteista olen huomannut sen, että niissä ei ripustauduta toiseen. Yleensä on 2 tasa-arvoista kumppania, jotka eivät pidä toista itsestäänselvyytenä, mutta eivät oleta oman onnen olevan kiinni sen toisen tekemisistä. Sarjaparisuhteilijat sen sijaan etsivät onnea toisen kautta ja kun sitä ei löydy, vaihdetaan seuraavaan.

Isovanhempien rakkaudettomalta vaikuttava liitto ei välttämättä ole rakkaudeton, siinä vain ei näy niin monen nykyparin oletusta siitä, että sinun tehtäväsi on huolehtia, että meillä on ikuisesti menossa seurusteluvaihe treffeineen.

Meillä taas nimenomaan on sovittu, että on ikuisesti menossa seurusteluvaihe, ja siitä huolehditaan YHDESSÄ. Se on ihan luonnollista, kun kumpikaan ei halua lapsia. Monen parisuhdetta huonontavan järjestelyn ja päätöksen voi skipata, jos lisääntyminen ei kiinnosta.

Lapset ovat huonointa, mitä parisuhteelle voi tehdä heti pettämisen ja vakavan sairastumisen jälkeen.

Olen ollut teinistä asti saman miehen matkassa, kohta 30v. Just nyt kadehdin taas niitä jotka on 'tarpeen' tullen osanneet erota. Ja just korkkasin kaljan ettei leviäisi pää. :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkä liitto edellyttää sitoutumista eikä meistä kaikista ole siihen. Omia lapsia olen neuvonut, että kannattaa ennen seurustelun vakavoitumista pohtia, haluaako lyhyen vai pitkän suhteen. Jos kumppanin vanhemmat ovat eronneet, voi tuo malli tulla mukaan seuraavankin sukupolven suhteisiin eli kyseessä on opittu malli.

Pitkä suhde ei ole huono siksi, että se on pitkä - eikä lyhyt suhde huono siksi, että se on lyhyt. Kannattaa silti miettiä, mitä elämältä haluaa eikä pohtia, että muilla on noin ja se on varmaan paljon kamalampaa kuin minulla.

Syötät siis lapsillesi omia ennakkoluulojasi. Tiedän useamman pariskunnan, jotka ovat vakaasti päättäneet pysyä yhdessä: eroaminen ei ole vaihtoehto. Näissä pareissa ainakin toisen vanhemmat ovat eronneet, ja liiton pysyvyys ja suhteen luotettavuus on heille ehkä juuri siksi tärkeä asia. Nuorista henkilöistä kun on puhe, ei heidän liittonsa vielä voi ollakaan kovin pitkiä. Yksi pari on ollut yhdessä lähes 14 v, eivät ole vielä ehtineet avioon.

Totta kai eroamisen pitää aina olla vaihtoehto. Jos olet etukäteen päättänyt, ettet eroa missään tilanteessa, altistat itsesi kumppanin laiskottelulle, huonolle käyttäytymiselle, hyväksikäytölle ja jopa väkivallalle. Kyllä jokaisen parisuhteen tulee päättyä, kun se huonontaa jommankumman tai molempien hyvinvointia tai turvallisuuttta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Komppaan edellistä. Omassa elämässäni on ollut isoja vastoinkäymisiä mutta ne on ollut huomattavasti helpompaa mennä läpi, kun on ollut puoliso vierellä. Eli todellakin "huonoja aikoja" mutta hyvältä on tuolloinkin tuntunut olla parisuhteessa. Puolisosta eroamista pohtisin, jos suhde muuttuisi huonoksi, en elämän muiden haasteiden vuoksi.

Tuntuu, että monelta puuttuu kyky erottaa elämän ja parisuhteen vastoinkäymiset toisistaan, ja seurauksena jokainen työstressi, henkilökohtainen pettymys tai sosiaalinen konflikti muuttuu parisuhdeongelmaksi. Itse olen mieltänyt parisuhteen nimenomaan resurssiksi, jonka avulla näistä on paljon helpompi selviytyä. Aika yhdessä kumppanin kanssa on sellaista rentouttavaa, palauttavaa ja voimistavaa aikaa.

Näinhän se on, ja tämän kun kaikki ymmärtäisivät. Usein vain menee sukset ristiin, kun toinen kriiseilee omiaan ja toinen ottaa siitä nokkiinsa. Kun se kumppanin tehtävä on (muka) tuottaa toiselle iloa ja palveluksia, eikä se saa masentua tai muuten sairastua - eihän siitä silloin ole mihinkään. Mäkeen vain!

En ole elämässäni kokenut yhtään tällaista tukevaa ja rakentavaa parisuhdetta. Ikävä kyllä.

N63

Me on oltu miehen kanssa yhdessä 20v ja ollaan toistemme parhaita kavereita. Halutaan olla paljon yhdessä ja meillä on samanlainen huumorintaju. Meillä on yhteiset toiveet tulevaisuudesta ja toisen kanssa on hyvä olla. Ymmärrän, että mitä vaan voi tapahtua, eli en pidä toista itsestäänselvyytenä, mutta otan asiat vastaan silloin kun ne osuu kohdalle, enkä viitsi murehtia tulevia :)

En sinkuista sen enempää ajattele mitään. Joskus mietin, että olisipa kiva, kun saisi "elää vain itselleen". Mutta kuten tuolla joku jo aiemmin sanoi, että näkee sinkuista miksi on sinkkuja niin minun sinkkuystävistäni kyllä ymmärtää, miksi ovat sinkkuja. Juuri joustamattomuutta ja erikoisia luonteita. En tarkoita tuota pahalla, mutta yleensä se vain niin on. Se ei tee heistä sen huonompia ihmisiä, mutta kestävään parisuhteeseen sopimattomia ehkä jollain tasolla.

27- vuotta suhdetta takana ja monenlaisia aikoja on eletty.  Lasten ollessa pieniä oli etusijalla heidän hyvinvointi, johon tarvittiin molempia vanhempia. En odottanut silloin kahden keskisiä menoja tai treffi-iltoja, koska ei ollut aikaa, varaa tai jaksamista. 

Pari vuotta sitten kerroin miehelle nousseista vaatimuksesti parisuhteeseen liittyen.  Kerroin myös ottavani avioeron, jos nämä ei toteudu. Halusin laadukkaampaa seksiä, yhteisiä harrastuksia ja kahden keskisiä reissuja. Nämä on nyt suht hyvin toteutunut.

En ajattele automaattisesti, että olisimme kuitenkaan loppuelämää yhdessä. Avioeroa ollaan muutaman kerran molemmat pohdittu, mutta eri aikaan. 

Työelämässa olen huomannut, että usein miestä vaihtavat naiset ovat hankalia, vaativia ja joustamattomia.

Itse kysyn itseltäni säännöllisin väliajoin, käyttäydynkö kotona ja parisuhteessa niin, että haluaisin itseni kaltaisen ihmisen kanssa jakaa elämän. 

Vierailija kirjoitti:

Ei siinä mitään mystillistä ole. Sellaista se on kuin ihmisten kanssa oleminen muutenkin. Monesti kivaa, toisinaan tylsää, joskus ärsyttävää. Tulee kausia kun toisesta tykkää enemmän ja kausia kun se ärsyttää enemmän.

Just noin olin ajatellut vastata, pitää hyvin paikkansa meidänkin liitossa 25 + vuotta.

Tullaan hyvin toimeen ja olo on rento, mutta mitään romanttista hehkutusta en rupeaisi virittelemään tämän suhteen ympärille. Mies muistaa jopa kihlajaispäivän ja tuo peräti ruusuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkä liitto edellyttää sitoutumista eikä meistä kaikista ole siihen. Omia lapsia olen neuvonut, että kannattaa ennen seurustelun vakavoitumista pohtia, haluaako lyhyen vai pitkän suhteen. Jos kumppanin vanhemmat ovat eronneet, voi tuo malli tulla mukaan seuraavankin sukupolven suhteisiin eli kyseessä on opittu malli.

Pitkä suhde ei ole huono siksi, että se on pitkä - eikä lyhyt suhde huono siksi, että se on lyhyt. Kannattaa silti miettiä, mitä elämältä haluaa eikä pohtia, että muilla on noin ja se on varmaan paljon kamalampaa kuin minulla.

Syötät siis lapsillesi omia ennakkoluulojasi. Tiedän useamman pariskunnan, jotka ovat vakaasti päättäneet pysyä yhdessä: eroaminen ei ole vaihtoehto. Näissä pareissa ainakin toisen vanhemmat ovat eronneet, ja liiton pysyvyys ja suhteen luotettavuus on heille ehkä juuri siksi tärkeä asia. Nuorista henkilöistä kun on puhe, ei heidän liittonsa vielä voi ollakaan kovin pitkiä. Yksi pari on ollut yhdessä lähes 14 v, eivät ole vielä ehtineet avioon.

Totta kai eroamisen pitää aina olla vaihtoehto. Jos olet etukäteen päättänyt, ettet eroa missään tilanteessa, altistat itsesi kumppanin laiskottelulle, huonolle käyttäytymiselle, hyväksikäytölle ja jopa väkivallalle. Kyllä jokaisen parisuhteen tulee päättyä, kun se huonontaa jommankumman tai molempien hyvinvointia tai turvallisuuttta.

Fiksut ihmiset vaalivat suhdettaan niin, ettei erosta tule vaihtoehto. Tässä tapauksessa parisuhde = molemminpuolinen tahtova rakkaus. Ei silloin tarvitse erota.

Kun mennään yhteen, päätetään, että tämä kestää ja toimitaan sen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei siinä mitään mystillistä ole. Sellaista se on kuin ihmisten kanssa oleminen muutenkin. Monesti kivaa, toisinaan tylsää, joskus ärsyttävää. Tulee kausia kun toisesta tykkää enemmän ja kausia kun se ärsyttää enemmän.

Lisään vielä, että pienet asiat ei enää ärsytä yhtään. Riidat muuttuu, kun ikää tulee ja ymmärtää enemmän toista jos haluaa ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkä liitto edellyttää sitoutumista eikä meistä kaikista ole siihen. Omia lapsia olen neuvonut, että kannattaa ennen seurustelun vakavoitumista pohtia, haluaako lyhyen vai pitkän suhteen. Jos kumppanin vanhemmat ovat eronneet, voi tuo malli tulla mukaan seuraavankin sukupolven suhteisiin eli kyseessä on opittu malli.

Pitkä suhde ei ole huono siksi, että se on pitkä - eikä lyhyt suhde huono siksi, että se on lyhyt. Kannattaa silti miettiä, mitä elämältä haluaa eikä pohtia, että muilla on noin ja se on varmaan paljon kamalampaa kuin minulla.

Syötät siis lapsillesi omia ennakkoluulojasi. Tiedän useamman pariskunnan, jotka ovat vakaasti päättäneet pysyä yhdessä: eroaminen ei ole vaihtoehto. Näissä pareissa ainakin toisen vanhemmat ovat eronneet, ja liiton pysyvyys ja suhteen luotettavuus on heille ehkä juuri siksi tärkeä asia. Nuorista henkilöistä kun on puhe, ei heidän liittonsa vielä voi ollakaan kovin pitkiä. Yksi pari on ollut yhdessä lähes 14 v, eivät ole vielä ehtineet avioon.

Totta kai eroamisen pitää aina olla vaihtoehto. Jos olet etukäteen päättänyt, ettet eroa missään tilanteessa, altistat itsesi kumppanin laiskottelulle, huonolle käyttäytymiselle, hyväksikäytölle ja jopa väkivallalle. Kyllä jokaisen parisuhteen tulee päättyä, kun se huonontaa jommankumman tai molempien hyvinvointia tai turvallisuuttta.

Fiksut ihmiset vaalivat suhdettaan niin, ettei erosta tule vaihtoehto. Tässä tapauksessa parisuhde = molemminpuolinen tahtova rakkaus. Ei silloin tarvitse erota.

Kun mennään yhteen, päätetään, että tämä kestää ja toimitaan sen mukaan.

Eli sinunkin mielestäsi ero on kuitenkin vaihtoehto, jos sinua kohdellaan huonosti? Vai jäisitkö silti tällaiseen suhteeseen, koska olet kerran päättänyt erota?

Ensimmäinen vaihtoehto on terve, toinen ei.

Olemme olleet yhdessä 30 vuotta. Välillä on mennyt huonommin, välillä paremmin.

Nykyään menee hyvin, haluamme viettää loppuikämme yhdessä.

Älä mieti, mitä kaverisi sinusta ajattelevat.

Jos olet onnellinen noin, miksi et olisi tilanteeseesi tyytyväinen?

M48 & N47

No, 15 vuotta tässä on oltu naimisissa. Eroa harkittu muutamaan kertaan kun mies kipuili yllättänyttä perhe-elämää (yllätysraskaus).

Mies on huomattavasti vanhempi ja oli ehtinyt tulla ja mennä mielensä mukaan, minä taas olin hyvin kokematon. Meillä on nyt kaksi lasta, olemme saaneet elämämme järjestettyä samaan maahan pitkällisen taistelun jälkeen, mies pyörittää firmaa ja harrastaa, minä olen kotona, lapset koulussa. Raha-asiat ovat hyvin, asunto on ihana ja koen olevani haluttu ja hyvin rakastettu. En pelkää että suhteemme kaatuisi, olemme käyneet yhdessä monenmoista läpi ja hitsautuneet yhteen tiiviimmin. Takana on pettämistä yms, mutta käsittelemme ne terapiassa mielestäni hyvin kattavasti ja rehellisesti, jos mies nyt lipsahtaisi, ei se olisi maailmanloppu.

Kuitenkin olen alkanut hiukan ymmärtää niitä jotka eroavat onnellisesta liitosta keski-iässä (en ole vielä neljääkymmentä), ei sillä että olisin kuitenkaan eroamassa. Kuitenkin tuntuu että kun ihmiset katsovat minua, tututkin, he näkevät ennenkaikkea pariskunnan toisen puolen tai pahimmillaan rva virtasen. Että koen jotenkin ihmisten näkevän toisin kuin sinkut, että minä en ole yksinään kokonainen... tuntuuko ihan ihmeelliselle ajatukselle?

Rakastan miestäni, enkä haluaisi ajatella elämää ilman häntä. Hän on hauska, älykäs, komea, seksikäs, kuuma, ajattelevainen, rakastava ja hyvä aviomies. Ihan ok isä lapsillemme. Tunnen kuitenkin että ihmiset pitävät minua pitkän parisuhteeni vuoksi jotenkin tylsänä juuri ajattelevat että olen vain osanen parisuhdetta, ja siten vain puolikas, enkä kokonainen ihminen tms. Ähh. Onko kellään muulla tälläisiä ajatuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä varmuus, että toinen ei asiaa puimatta häivy viereltä vai onko se loputonta (mitä ainakin itse kokenut näissä max 2v liitoissa) se epävarmuus/peko, että toinen saattaa häipyä?

AP

Ei kumpikaan. Ollaan sovittu, että yhdessä ollaan niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Toistaiseksi on tuntunut erittäin hyvältä, enkä näe mitään syytä, miksei sama jatkuisi. Kuitenkin jos tämä suhde ei jossakin vaiheessa enää vastaa tarpeisiimme, emmekä saa oikaistua asiaa, minusta on vain oikein lopettaa se.

Miksi kärvistellä huonossa suhteessa, kun sinkkunakin on hyvä olla?

Toisin sanottuna teidän parisuhde ei kestä huonoja aikoja. Aika tyypillinen nykyajan ajattelutapa kertakäyttökulttuurissa.

Mitä tarkoitat huonoilla ajoilla? Elämässä voi sattua kaikenlaista ikävää, mutta kyllä parisuhteen täytyy pysyä jatkuvasti hyvänä. Ainakaan ensimmäiseen 15 vuoteen ei ole tullut yhtään sellaista päivää, jolloin parisuhde ei olisi erittäin vahva positiivinen voima elämässäni.

Mutta pitäisi tosiaan tietää, mitä "huonot ajat" sinulle merkitsevät.

Työttömyyttää, burn-outtia, masentumista, sairastumista, haluttomuutta... Mut sehän hyvä jos ei ole elämään vaikeuksia tullut.

Miksi työttömyyden, haluttomuuden, sairastumisen jne tullessa elämään parisuhteessa oleminen muuttuisi huonoksi tai sellaiseksi että se ei enää tuntuisi hyvältä?

No mitä se hyvä parisuhde sit on? Jos ei enää puhuta asioista, niin ei se parisuhde minusta hyvältä enää tunnu. Tai jos keskustelut menee riitelyksi. Sitä se masentuneen kanssa eläminen monesti on.

Hyvässä parisuhteessa omat tarpeesi ja kumppanisi tarpeeet tulevat jatkuvasti tyydytetyiksi. Saat seksiä, hyviä keskusteluja, emotionaalista tukea, yhteistä laatuaikaa ja mitä nyt parisuhteelta lähditkään hakemaan.

Jos masentuneen kanssa eläminen tekee omasta elämästäsi kurjempaa kuin se olisi sinkkuna, silloin oikea päätös on erota. Ei suhteella, joka huonontaa elämääsi, ole mitään oikeutusta olla olemassa.

Suunnilleen näin. Heti ei ehkä kannata heittää menemään, jos sen hyvän saisi vielä palautettua. Mutta masennus muuttaa ihmistä, eikä se henkilö ole enää oikein edes sama jonka kanssa meni yhteen. Jos sitä tyyppiä ei enää saa kaivettua sieltä masennuksen alta, johon aikoinaan rakastui, niin jossain vaiheessa kannattaa itsensä armahtaa. Sama koskee montaa muutakin ongelmaa, silloin kun niistä tulee pysyviä esim. alkoholismia.

Moni parisuhteessa elävä tuntuu unohtaneen sen hiekkalaatikolta tutun säännön, että jos et käyttäydy kivasti toista kohtaan, toinen ei halua viettää aikaa kanssasi. Parisuhde ei ole mikään selviö vaan etuoikeus, jonka voi menettää oman toi kuntansa tai toimimattomuutensa seurauksena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkä liitto edellyttää sitoutumista eikä meistä kaikista ole siihen. Omia lapsia olen neuvonut, että kannattaa ennen seurustelun vakavoitumista pohtia, haluaako lyhyen vai pitkän suhteen. Jos kumppanin vanhemmat ovat eronneet, voi tuo malli tulla mukaan seuraavankin sukupolven suhteisiin eli kyseessä on opittu malli.

Pitkä suhde ei ole huono siksi, että se on pitkä - eikä lyhyt suhde huono siksi, että se on lyhyt. Kannattaa silti miettiä, mitä elämältä haluaa eikä pohtia, että muilla on noin ja se on varmaan paljon kamalampaa kuin minulla.

Syötät siis lapsillesi omia ennakkoluulojasi. Tiedän useamman pariskunnan, jotka ovat vakaasti päättäneet pysyä yhdessä: eroaminen ei ole vaihtoehto. Näissä pareissa ainakin toisen vanhemmat ovat eronneet, ja liiton pysyvyys ja suhteen luotettavuus on heille ehkä juuri siksi tärkeä asia. Nuorista henkilöistä kun on puhe, ei heidän liittonsa vielä voi ollakaan kovin pitkiä. Yksi pari on ollut yhdessä lähes 14 v, eivät ole vielä ehtineet avioon.

Totta kai eroamisen pitää aina olla vaihtoehto. Jos olet etukäteen päättänyt, ettet eroa missään tilanteessa, altistat itsesi kumppanin laiskottelulle, huonolle käyttäytymiselle, hyväksikäytölle ja jopa väkivallalle. Kyllä jokaisen parisuhteen tulee päättyä, kun se huonontaa jommankumman tai molempien hyvinvointia tai turvallisuuttta.

Minustajien mielestä naisen pitää siis jäädä suhteeseen, joka tekee tekee hänet onnettomaksi. Asia selvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkä liitto edellyttää sitoutumista eikä meistä kaikista ole siihen. Omia lapsia olen neuvonut, että kannattaa ennen seurustelun vakavoitumista pohtia, haluaako lyhyen vai pitkän suhteen. Jos kumppanin vanhemmat ovat eronneet, voi tuo malli tulla mukaan seuraavankin sukupolven suhteisiin eli kyseessä on opittu malli.

Pitkä suhde ei ole huono siksi, että se on pitkä - eikä lyhyt suhde huono siksi, että se on lyhyt. Kannattaa silti miettiä, mitä elämältä haluaa eikä pohtia, että muilla on noin ja se on varmaan paljon kamalampaa kuin minulla.

Syötät siis lapsillesi omia ennakkoluulojasi. Tiedän useamman pariskunnan, jotka ovat vakaasti päättäneet pysyä yhdessä: eroaminen ei ole vaihtoehto. Näissä pareissa ainakin toisen vanhemmat ovat eronneet, ja liiton pysyvyys ja suhteen luotettavuus on heille ehkä juuri siksi tärkeä asia. Nuorista henkilöistä kun on puhe, ei heidän liittonsa vielä voi ollakaan kovin pitkiä. Yksi pari on ollut yhdessä lähes 14 v, eivät ole vielä ehtineet avioon.

Totta kai eroamisen pitää aina olla vaihtoehto. Jos olet etukäteen päättänyt, ettet eroa missään tilanteessa, altistat itsesi kumppanin laiskottelulle, huonolle käyttäytymiselle, hyväksikäytölle ja jopa väkivallalle. Kyllä jokaisen parisuhteen tulee päättyä, kun se huonontaa jommankumman tai molempien hyvinvointia tai turvallisuuttta.

Fiksut ihmiset vaalivat suhdettaan niin, ettei erosta tule vaihtoehto. Tässä tapauksessa parisuhde = molemminpuolinen tahtova rakkaus. Ei silloin tarvitse erota.

Kun mennään yhteen, päätetään, että tämä kestää ja toimitaan sen mukaan.

Tuo ”päätetään että tämä kestää” pitää sisällään lukemattomia ansoja joilla elämä voi muuttua sietämättömäksi. Parasta on kun päättää että ollaan yhdessä jos hyvältä tuntuu ja sitten kun se kestää, ihan ilman mitään pakkoajatuksia siitä kestämisestä, sitten se oikeasti on sen arvoista.