Minkälaista on elää pitkässä avioliitoss?

Ei siinä mitään mystillistä ole. Sellaista se on kuin ihmisten kanssa oleminen muutenkin. Monesti kivaa, toisinaan tylsää, joskus ärsyttävää. Tulee kausia kun toisesta tykkää enemmän ja kausia kun se ärsyttää enemmän.

Kuinka pitkä on mielestäsi pitkä liitto ap?

Vierailija kirjoitti:

Kuinka pitkä on mielestäsi pitkä liitto ap?

Jokainen saa määritellä miten haluaa. Itse en pidä viittä vuotta vielä pitkänä. Nämä pariskunnat jota seurailen ovat olleet yhdessä noin parikymmentä vuotta.

Olen ollut mieheni kanssa 15 vuotta. En nyt mikään asiantuntija silti ole. Mielestäni hienointa, kun on lapsia, on toisen tarjoama tuki. Esimerkiksi jos minulle tapahtuisi jotain, jäisi lapsille silti toinen vanhempi. Päätöksiä ei tarvitse tehdä yksin, tai olla muutenkaan yksin. Aina on kaveri. Mieheni on paras kaverini ja saa minut nauramaan. Meille tämä sopii ja olemme onnellisia. Jokainen suhde on tietysti omanlaisensa.

Onko teillä varmuus, että toinen ei asiaa puimatta häivy viereltä vai onko se loputonta (mitä ainakin itse kokenut näissä max 2v liitoissa) se epävarmuus/peko, että toinen saattaa häipyä?

AP

Jatkuvaa yksinäisyyttä ja riitoja.Joskus kivaa..yleensä silloin jos reissussa.

Jos on sitoutunut, luottaa toiseen, ettei lähde viereltä. Ja vaikka lähtisikin, niin kyllä siitäkin selviää.

Nuo yhteiskunnan normit on ihmisten omien korvien välissä. En minä mieti kavereitten parisuhteiden pituutta tai laatua enkä oleta, että 30 vuoden liitto on huono asia (tai hyvä asia). Jostain syystä nimenomaan ne lyhyiden parisuhteiden solmijat kuvittelevat, että muut ihmettelevät heitä, vaikka itse asiassa he voisivat itse joskus pohtia, miksi vertaavat itseään muihin.

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä varmuus, että toinen ei asiaa puimatta häivy viereltä vai onko se loputonta (mitä ainakin itse kokenut näissä max 2v liitoissa) se epävarmuus/peko, että toinen saattaa häipyä?

AP

Ei minulla koskaan ole ollut epävarmuutta tai pelkoa. Luotan mieheeni. Ja olen realisti, ja ymmärrän, että mitä tahansa odottamatonta voi tapahtua, mutta se käsitellään sitten jos sellaista tapahtuu. En huolehdi etukäteen sellaisesta, mitä todennäköisesti ei edes tapahdu.

Ärsyttävää tällä hetkellä. Yhdessä 14 vuotta.

Hyvin on hitsauduttu yhteen, nuoresta asti seurusteltu, joten samalla kasvettu kunnolla aikuisiksi, vanhemmiksi, jne. Yhdessä on hauskaa, toisen tuntee hyvin, seksi on kivaa edelleen. Harrastetaan yhdessä, kaverit on pitkälti yhteisiä. Aina on toinen siinä vieressä jos elämä murjoo tai harmittaa. Tukena ja turvana, jakamassa ilon ja surun.

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä varmuus, että toinen ei asiaa puimatta häivy viereltä vai onko se loputonta (mitä ainakin itse kokenut näissä max 2v liitoissa) se epävarmuus/peko, että toinen saattaa häipyä?

AP

Eihän tuollaista varmuutta saa tullakkaan. Silloinhan toinen on itsestäänselvyys. En minä aktiivisesti pelkää että mies lähtee, mutta haluan itsekkin että kipinä välillämme säilyy. En halua olla suhteessa jossa ollaan vain tottumuksesta. Kun toinen alkaa tuntumaan liian varmalta, tiedän että ollaan menossa päin karikkoa ja täytyy katsoa tarkemmin missä mennään. Meillä tämä perustuu koko ajan siihen että toisen kanssa ei tarvi olla väkisin. Ei mitään ”lupasit olla hampaat irvessä kuolemaan asti”. Hauskaa pitää olla. 20 vuotta näin. En tiedä kestääkö tämä loppu ikää. Jos ei kestä, siihen on sitten jokin hyvä syy.

Kuulostaa varmaan tosi tyhmältä, mutta miten te katsotte tällaisia kuin minä jotka eivät ole koskaan pariutuneet? Eräs tuttuni puoliso on suoraan ääneen ihmetellyt minua, mutta hän on hieman "toope" muutenkin. Tai sellainen joka elää koko elämänsä traditioiden mukaan, että "näinhän kuuluu tehdä loppiaisena". Kuitenkin tällaiset kohtaamiset ovat saaneet minut miettimään, että pitääkö jotkut muutkin pariskunnat minua kummajaisena. Joskus olen aistinut sellaista, että pariskunnat joilla ei ole muita pariskuntia kavereina etsivät sellaisia. Esim. minunkin kautta ja muutenkin. Olen ajatellut, että on se varmaan kivaa pariskuntien seurustella pariskuntien kanssa, voi heittää erilaista läppää kuin tällaisten meikäläisten kanssa. Ehkä tuntea suurempaa yhteyttä? Sitten toisaalta olen törmännyt päinvastaiseen ilmiöön, että pariskunnan toinen osapuoli avautuu minulle, että haluaisi ollut "kokenut" enemmän sinkkuilua kun on niin nuorena pariutunut ja fyysistä kokemusta suunnilleen vain yhdestä.  Ja myös siitä ovat jotkut avautuneet, että pitkässä liitossa intohimo loppuu ja muututaan kaverillisiksi. Nämä molemman tyyppiset avautujat näyttävät ahdistuneilta kun puhuvat näitä. Niin ja sitten on niitä jotka painottavat että hekin ovat aivan yksin ja pyörittävät perhettä aivan yksin (jos vaikka kerron jostain erityisen kiireisestä ajasta). Sitten taas on päinvastoin niitä jotka kovaan äänen sanovat kaikille vastaantulijoille, että "nyt minä olen kuin yh, onpa tämä rankkaa" jos puoliso lähtee vaikka työmatkalle. Minua kiinnostaa nämä erilaiset kokemukset ja tietysti kaikki on hyvin yksilöllistä.

AP

Vierailija kirjoitti:

Nuo yhteiskunnan normit on ihmisten omien korvien välissä. En minä mieti kavereitten parisuhteiden pituutta tai laatua enkä oleta, että 30 vuoden liitto on huono asia (tai hyvä asia). Jostain syystä nimenomaan ne lyhyiden parisuhteiden solmijat kuvittelevat, että muut ihmettelevät heitä, vaikka itse asiassa he voisivat itse joskus pohtia, miksi vertaavat itseään muihin.

Mielestäni olet vähän väärässä. Normit eivät ole vain jonkun yksineläjän korvien välissä vaan ne ovat myös monen muun ihmisen korvien välissä. Ihmiset elävät verkostoissa ja heillä on ajatuksia, tulkintoja ja mielikuvia toisistaan. Sensitiiviset ihmiset saattavat huomata nämä herkemmin kuin sellaiset jotka mennä porskuttavat läiskästen ostoskeskusten ovet takanatulevien naamaan. Kuten kerroin, minun tuttavapiirissä on eräs porskuttaja joka ihan suoraan ihmettelee, että kuinka minä näin elän ja kuinka on voinut näin käydä. Ne normit ei silloin ole pelkästään oman pääni sisällä.

AP

Me ollaan oltu 28v yhdessä. Lapset on aikuisia ja lastenlapsiakin on. Toki meidän suhteessa on kaveruutta, mutta kyllä se on rakkaus mikä meidät yhteen hitsaa.

Nykyään usein kadehdin sinkkuja. Mulla mies, jonka napanuora ei ole vieläkään täysin katkennut, ja anoppi, joka levittelee valheita minusta muille. Ero olisi helpotus.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa varmaan tosi tyhmältä, mutta miten te katsotte tällaisia kuin minä jotka eivät ole koskaan pariutuneet? Eräs tuttuni puoliso on suoraan ääneen ihmetellyt minua, mutta hän on hieman "toope" muutenkin. Tai sellainen joka elää koko elämänsä traditioiden mukaan, että "näinhän kuuluu tehdä loppiaisena". Kuitenkin tällaiset kohtaamiset ovat saaneet minut miettimään, että pitääkö jotkut muutkin pariskunnat minua kummajaisena. Joskus olen aistinut sellaista, että pariskunnat joilla ei ole muita pariskuntia kavereina etsivät sellaisia. Esim. minunkin kautta ja muutenkin. Olen ajatellut, että on se varmaan kivaa pariskuntien seurustella pariskuntien kanssa, voi heittää erilaista läppää kuin tällaisten meikäläisten kanssa. Ehkä tuntea suurempaa yhteyttä? Sitten toisaalta olen törmännyt päinvastaiseen ilmiöön, että pariskunnan toinen osapuoli avautuu minulle, että haluaisi ollut "kokenut" enemmän sinkkuilua kun on niin nuorena pariutunut ja fyysistä kokemusta suunnilleen vain yhdestä.  Ja myös siitä ovat jotkut avautuneet, että pitkässä liitossa intohimo loppuu ja muututaan kaverillisiksi. Nämä molemman tyyppiset avautujat näyttävät ahdistuneilta kun puhuvat näitä. Niin ja sitten on niitä jotka painottavat että hekin ovat aivan yksin ja pyörittävät perhettä aivan yksin (jos vaikka kerron jostain erityisen kiireisestä ajasta). Sitten taas on päinvastoin niitä jotka kovaan äänen sanovat kaikille vastaantulijoille, että "nyt minä olen kuin yh, onpa tämä rankkaa" jos puoliso lähtee vaikka työmatkalle. Minua kiinnostaa nämä erilaiset kokemukset ja tietysti kaikki on hyvin yksilöllistä.

AP

Älä nyt ota tätä loukkauksena, en tarkoita sitä niin, mutta ystävistä jotka ei koskaan pariudu, mielestäni näen heistä sen syyn miksi eivät pariudu. Usein ovat aika joustamattomia. Haluavat tehdä asiat juuri tietyllä tavalla. Sillä asenteella on vaikea saada parisuhde toimimaan. En sano että kaikilla olisi näin, mutta omissa tuttavissani useammalla. En ihmettele heidän elämäänsä. Elävät sellaista elämää kuin heidän persoonallisuuksillaan eletään. Toivon ja uskon että tykkäävät oman tyylisestä elämästään.

Liittoja on erilaisia. Itselläni on vanhusasiakkaita, jotka on olleet naimisissa 60 vuotta ja ylikin. Näkee sellaista lempeää toveruutta, toisen arvostamista, yhteen hitsautuneisuutta.

Mun vanhemmat on olleet naimisissa 45 vuotta. Jo teininä huusin, että erotkaa per kele kun on elämä tuollaista pas kaa. Eivät ole eronneet. Kai se on joku tapa ja tottumus ja läheisriippuvuuskin elää ihan idiootissa avioliitossa.

Itse olin exän kanssa 13 vuotta ja se oli loppuajasta taistelua, halusin yrittää sinne ihan viimeiseen asti enkä luovuttaa. Kunnes tajusin. Mutta siinä nyt oli alkoholismia ja muutama muu juttu. Nykyisessä suhteessani olen viettänyt 8 vuotta. Rakkautta on edelleen, hassuttelua ja huumoria, mutta juu, arki on tasaantunut sellaiseksi kivaksi oleemiseksi yhdessä. Riidelty ollaan ehkä 3 kertaa näiden vuosien aikana.

Se nyt on sellaista kuin kukin pariskunta keskenään sattuu olemaan. Joillain mukavaa, toisilla kauheaa.

Pituus itsessään ei varmaan mitään merkkaa. Ajan myötä ehkä oppii tuntemaan toisen ja parisuhde jämähtää uomaansa, mutta sinänsä aika sama onko se kolme vuotta vai vuosikymmentä vanha.

Itse uskoin jotenkin aiemmin että pitkä liitto on itseisarvo tai korvaa puutteet ja korjaa ongelmat. Taisi käydä toisin, eli painolastia vaan kertyi lisää ja lopulta erosta aiheutuva murhe ja stressi oli pienempi paha kuin jatkaa, vaikka suhde oli kolmatta vuosikymmentä vanha.

Ei oikein ehdi ajatella sitä mitä muut ajattelevat minusta tai se asia ei ole niin tärkeä että ehtisi. Eletään arkea käydään töissä, välillä harrastetaan, tavataan sukulaisia, tavataan ystävien kanssa, tutustutaan uusiin ystäviin, surraan, iloitaan, riidellään, rakastetaan....

parisuhteessa 25 vuotta