Minkälaista on elää pitkässä avioliitoss?

Hyvältä tuntuu. Ainoa mietityttänyt asia oli muiden seksikumppaneiden jättäminen pois, mutta sekin ratkaistiin tekemällä suhteesta osittain avoin. Nyt ei ole mitään valittamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkä liitto edellyttää sitoutumista eikä meistä kaikista ole siihen. Omia lapsia olen neuvonut, että kannattaa ennen seurustelun vakavoitumista pohtia, haluaako lyhyen vai pitkän suhteen. Jos kumppanin vanhemmat ovat eronneet, voi tuo malli tulla mukaan seuraavankin sukupolven suhteisiin eli kyseessä on opittu malli.

Pitkä suhde ei ole huono siksi, että se on pitkä - eikä lyhyt suhde huono siksi, että se on lyhyt. Kannattaa silti miettiä, mitä elämältä haluaa eikä pohtia, että muilla on noin ja se on varmaan paljon kamalampaa kuin minulla.

Syötät siis lapsillesi omia ennakkoluulojasi. Tiedän useamman pariskunnan, jotka ovat vakaasti päättäneet pysyä yhdessä: eroaminen ei ole vaihtoehto. Näissä pareissa ainakin toisen vanhemmat ovat eronneet, ja liiton pysyvyys ja suhteen luotettavuus on heille ehkä juuri siksi tärkeä asia. Nuorista henkilöistä kun on puhe, ei heidän liittonsa vielä voi ollakaan kovin pitkiä. Yksi pari on ollut yhdessä lähes 14 v, eivät ole vielä ehtineet avioon.

Totta kai eroamisen pitää aina olla vaihtoehto. Jos olet etukäteen päättänyt, ettet eroa missään tilanteessa, altistat itsesi kumppanin laiskottelulle, huonolle käyttäytymiselle, hyväksikäytölle ja jopa väkivallalle. Kyllä jokaisen parisuhteen tulee päättyä, kun se huonontaa jommankumman tai molempien hyvinvointia tai turvallisuuttta.

Fiksut ihmiset vaalivat suhdettaan niin, ettei erosta tule vaihtoehto. Tässä tapauksessa parisuhde = molemminpuolinen tahtova rakkaus. Ei silloin tarvitse erota.

Kun mennään yhteen, päätetään, että tämä kestää ja toimitaan sen mukaan.

Tuo ”päätetään että tämä kestää” pitää sisällään lukemattomia ansoja joilla elämä voi muuttua sietämättömäksi. Parasta on kun päättää että ollaan yhdessä jos hyvältä tuntuu ja sitten kun se kestää, ihan ilman mitään pakkoajatuksia siitä kestämisestä, sitten se oikeasti on sen arvoista.

Juuri niin. Kumppanin alkoholisoitumista ei esimerkiksi voi millään päätöksellä estää. Kyllä ihan kaikki ihmiset toivovat suhteen säilyvän hyvänä, ja harva puolisoaan vähättelevä, pettävä tai lyövä aloitti suhteen sillä ajatuksella, että minäpä teen tämän ihmisen elämästä helvettiä.

Mä olen ollut miehen kanssa 22v, kolme lasta. Aika puuduttavaa tämä tällä hetkellä on. Jos tulisi joku prinssi uljaalla ratsulla niin sisi minut kyllä varsin helpolla. Meillä on taas miehen puolelta erouhkailut käynnissä. Syynä se, että en tunnut pääsevän miehen pettämisistä yli. mies petti pari kertaa 8 vuotta sitten ja tyhmä minä jäin liittoon. Mies ei voi sietää jos pettäminen heijastuu jossain arjen asioissa, en esimerkiksi halua mennä lomalle samaan kaupunkiin missä mies petti. Katselen omaa asuntoa Etuovesta, mutta en vaan saa aikaiseksi laittaa erohakemusta. Lasten takia varmaan, en halua luopua lapsista ja antaa äitipuolikandien hoitaa lapsiani.

Olenko onnellinen? En ainakaan tällä hetkellä. Rakastanko miestä? Aika vaikea tätä on rakkaudeksi kutsua, kun tietää miehen petätmiset ja nyt sitten minun haukkumiset kun avioliitto ei ole korjaantunut entisen laiseksi. 

Kuinka kauan tätä "huonoa" kautta pitää sietää ? Ja uskoa että joskus vielä on asiat paremmin avioliitossa? Nyt on jo puoli vuotta mies ollut suuttunut mulle tästä. Ja on tosi vaikeaa olla miehen suuttumuksen kohteena kun itsehän hän mua on pettänyt.

Eli ap ole vaan onnellinen elämästäsi. Parisuhteet on vaikeita ja varsinkin kun on lapsia.

Tavallista kivaa. Riitoja harvoin. Kunnioitusta ja rakkautta paljon. Kummallakin omia menoja ja ystäviä mutta yhteisiäkin on.

Sinkuista ajattelen että monesta näkee miksi on yksin. Vähän itsekeskeisiä. Ja että ovat ehkä vähän yksinäisiä koska kavereilla on puoliso kenen seura on ensisijaista.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ollut miehen kanssa 22v, kolme lasta. Aika puuduttavaa tämä tällä hetkellä on. Jos tulisi joku prinssi uljaalla ratsulla niin sisi minut kyllä varsin helpolla. Meillä on taas miehen puolelta erouhkailut käynnissä. Syynä se, että en tunnut pääsevän miehen pettämisistä yli. mies petti pari kertaa 8 vuotta sitten ja tyhmä minä jäin liittoon. Mies ei voi sietää jos pettäminen heijastuu jossain arjen asioissa, en esimerkiksi halua mennä lomalle samaan kaupunkiin missä mies petti. Katselen omaa asuntoa Etuovesta, mutta en vaan saa aikaiseksi laittaa erohakemusta. Lasten takia varmaan, en halua luopua lapsista ja antaa äitipuolikandien hoitaa lapsiani.

Olenko onnellinen? En ainakaan tällä hetkellä. Rakastanko miestä? Aika vaikea tätä on rakkaudeksi kutsua, kun tietää miehen petätmiset ja nyt sitten minun haukkumiset kun avioliitto ei ole korjaantunut entisen laiseksi. 

Kuinka kauan tätä "huonoa" kautta pitää sietää ? Ja uskoa että joskus vielä on asiat paremmin avioliitossa? Nyt on jo puoli vuotta mies ollut suuttunut mulle tästä. Ja on tosi vaikeaa olla miehen suuttumuksen kohteena kun itsehän hän mua on pettänyt.

Eli ap ole vaan onnellinen elämästäsi. Parisuhteet on vaikeita ja varsinkin kun on lapsia.

Jos et ole 8 vuoden aikana saanut tuota tapahtunutta järjestykseen pääsi sisällä niin hae ihmeessä apua terapiasta. Ymmärrän että miestä tuskastuttaa jos aina palaat menneeseen. Minkä hän tuolle enää voi? Tapahtunut mikä tapahtunut. Ongelma on muuttunut sinun ongelmaksesi.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka kauan tätä "huonoa" kautta pitää sietää ? Ja uskoa että joskus vielä on asiat paremmin avioliitossa? Nyt on jo puoli vuotta mies ollut suuttunut mulle tästä.

En minä ainakaan sietäisi tuollaista yhtään. Olisin laittanut lusikat jakoon jo siinä vaiheessa, kun pettäminen tuli ilmi. Miksi tyytyä tuollaiseen, kun voi saada paljon paremman kumppanin ja parisuhteen?

44 vuotta aviossa, lapsia ja lapsenlapsiakin on. Olemme aina yhdessä. Nautin siitä. Meillä on kuitenkin omat makuuhuoneet, kun olemme niin erirytmisiä ja kovia kuorsaamaan. Seksiä on vähintään kerran viikossa. Nauramme paljon yhdessä, todella harvoin on kinaa, riitaa ei juuri koskaan. Rakastamme vieläkin toisiamme ja sanomme sen joka päivä. Pelottaa toisen kuolema ja yksinjääminen.

Meistä kumpikaan ei miellä "elävänsä parisuhteessa". Molemmilla on oma elämä, ja parisuhde on tärkeä osa sitä elämää. Olemme molemmat itsenäisiä emmekä ole aina edes asuneet samassa kaupungissa. Kumpikaan meistä ei kestäisi perinteistä ripustautuvaa suhdetta, ja siksi olemme juuri sopivat toisillemme. Ajattelin, etten välttämättä parisuhdetta enää edes halua, mutta nyt olemme olleet yhdessä yhdeksän vuotta.

Vierailija kirjoitti:

No, 15 vuotta tässä on oltu naimisissa. Eroa harkittu muutamaan kertaan kun mies kipuili yllättänyttä perhe-elämää (yllätysraskaus).

Mies on huomattavasti vanhempi ja oli ehtinyt tulla ja mennä mielensä mukaan, minä taas olin hyvin kokematon. Meillä on nyt kaksi lasta, olemme saaneet elämämme järjestettyä samaan maahan pitkällisen taistelun jälkeen, mies pyörittää firmaa ja harrastaa, minä olen kotona, lapset koulussa. Raha-asiat ovat hyvin, asunto on ihana ja koen olevani haluttu ja hyvin rakastettu. En pelkää että suhteemme kaatuisi, olemme käyneet yhdessä monenmoista läpi ja hitsautuneet yhteen tiiviimmin. Takana on pettämistä yms, mutta käsittelemme ne terapiassa mielestäni hyvin kattavasti ja rehellisesti, jos mies nyt lipsahtaisi, ei se olisi maailmanloppu.

Kuitenkin olen alkanut hiukan ymmärtää niitä jotka eroavat onnellisesta liitosta keski-iässä (en ole vielä neljääkymmentä), ei sillä että olisin kuitenkaan eroamassa. Kuitenkin tuntuu että kun ihmiset katsovat minua, tututkin, he näkevät ennenkaikkea pariskunnan toisen puolen tai pahimmillaan rva virtasen. Että koen jotenkin ihmisten näkevän toisin kuin sinkut, että minä en ole yksinään kokonainen... tuntuuko ihan ihmeelliselle ajatukselle?

Rakastan miestäni, enkä haluaisi ajatella elämää ilman häntä. Hän on hauska, älykäs, komea, seksikäs, kuuma, ajattelevainen, rakastava ja hyvä aviomies. Ihan ok isä lapsillemme. Tunnen kuitenkin että ihmiset pitävät minua pitkän parisuhteeni vuoksi jotenkin tylsänä juuri ajattelevat että olen vain osanen parisuhdetta, ja siten vain puolikas, enkä kokonainen ihminen tms. Ähh. Onko kellään muulla tälläisiä ajatuksia?

Jatkan vielä että vastaan itse kysymykseenkin :D Eli elämä pitkässä parisuhteessa on ihanaa sen suhteen, että mieheni todella tuntee minut. Hän osaa ennakoida miten reagoin eri asioihin, vaikka uutiseen tai hänen työmatkaansa, hän osaa lukea minua ja tietää jo puolikkaasta henkäyksestä että millainen mielialani on. Seksi on upeaa, lapsista tulee usein sanomista kuin kasvatusperiaatteemme ovat niin erilaiset, saattaa olla osaksi kulttuurieroakin. Kotitöistä meillä ei koskaan ole ollut kinaa. Vuosien aikana toisen rosot on vähän hioutuneet ja itse oppinut suhtautumaan toisen omituisuuksiin (esim pakolliseen siisteystarpeeseen) paljon empaattisemmin.

Tuntuisi hurjalle ajatukselle, että jos eroaisi niin lähtisin enää uuteen parisuhteeseen. Sen verran tässä on ollut opettelemista toisen kanssa elämään. Tässä on hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkä liitto edellyttää sitoutumista eikä meistä kaikista ole siihen. Omia lapsia olen neuvonut, että kannattaa ennen seurustelun vakavoitumista pohtia, haluaako lyhyen vai pitkän suhteen. Jos kumppanin vanhemmat ovat eronneet, voi tuo malli tulla mukaan seuraavankin sukupolven suhteisiin eli kyseessä on opittu malli.

Pitkä suhde ei ole huono siksi, että se on pitkä - eikä lyhyt suhde huono siksi, että se on lyhyt. Kannattaa silti miettiä, mitä elämältä haluaa eikä pohtia, että muilla on noin ja se on varmaan paljon kamalampaa kuin minulla.

Syötät siis lapsillesi omia ennakkoluulojasi. Tiedän useamman pariskunnan, jotka ovat vakaasti päättäneet pysyä yhdessä: eroaminen ei ole vaihtoehto. Näissä pareissa ainakin toisen vanhemmat ovat eronneet, ja liiton pysyvyys ja suhteen luotettavuus on heille ehkä juuri siksi tärkeä asia. Nuorista henkilöistä kun on puhe, ei heidän liittonsa vielä voi ollakaan kovin pitkiä. Yksi pari on ollut yhdessä lähes 14 v, eivät ole vielä ehtineet avioon.

Totta kai eroamisen pitää aina olla vaihtoehto. Jos olet etukäteen päättänyt, ettet eroa missään tilanteessa, altistat itsesi kumppanin laiskottelulle, huonolle käyttäytymiselle, hyväksikäytölle ja jopa väkivallalle. Kyllä jokaisen parisuhteen tulee päättyä, kun se huonontaa jommankumman tai molempien hyvinvointia tai turvallisuuttta.

Fiksut ihmiset vaalivat suhdettaan niin, ettei erosta tule vaihtoehto. Tässä tapauksessa parisuhde = molemminpuolinen tahtova rakkaus. Ei silloin tarvitse erota.

Kun mennään yhteen, päätetään, että tämä kestää ja toimitaan sen mukaan.

Tuo ”päätetään että tämä kestää” pitää sisällään lukemattomia ansoja joilla elämä voi muuttua sietämättömäksi. Parasta on kun päättää että ollaan yhdessä jos hyvältä tuntuu ja sitten kun se kestää, ihan ilman mitään pakkoajatuksia siitä kestämisestä, sitten se oikeasti on sen arvoista.

Juuri niin. Kumppanin alkoholisoitumista ei esimerkiksi voi millään päätöksellä estää. Kyllä ihan kaikki ihmiset toivovat suhteen säilyvän hyvänä, ja harva puolisoaan vähättelevä, pettävä tai lyövä aloitti suhteen sillä ajatuksella, että minäpä teen tämän ihmisen elämästä helvettiä.

Toisaalta moni pätkäsuhteeseen ryntäävä huomaa, että puoliso on pettävä ja lyövä eikä hän saakaan sitä rakkaudellaan parannettua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkä liitto edellyttää sitoutumista eikä meistä kaikista ole siihen. Omia lapsia olen neuvonut, että kannattaa ennen seurustelun vakavoitumista pohtia, haluaako lyhyen vai pitkän suhteen. Jos kumppanin vanhemmat ovat eronneet, voi tuo malli tulla mukaan seuraavankin sukupolven suhteisiin eli kyseessä on opittu malli.

Pitkä suhde ei ole huono siksi, että se on pitkä - eikä lyhyt suhde huono siksi, että se on lyhyt. Kannattaa silti miettiä, mitä elämältä haluaa eikä pohtia, että muilla on noin ja se on varmaan paljon kamalampaa kuin minulla.

Syötät siis lapsillesi omia ennakkoluulojasi. Tiedän useamman pariskunnan, jotka ovat vakaasti päättäneet pysyä yhdessä: eroaminen ei ole vaihtoehto. Näissä pareissa ainakin toisen vanhemmat ovat eronneet, ja liiton pysyvyys ja suhteen luotettavuus on heille ehkä juuri siksi tärkeä asia. Nuorista henkilöistä kun on puhe, ei heidän liittonsa vielä voi ollakaan kovin pitkiä. Yksi pari on ollut yhdessä lähes 14 v, eivät ole vielä ehtineet avioon.

En syötä ennakkoluuloja vaan tutkittua faktaa. Eroperheiden lapset eroavat useammin kuin ei-eroperheiden, koska heillä on eroamisen malli valmiina. Sama pätee vaikka teiniäiteihin, sekin on tavallaa ympäristöstä opittu asia (että 15v pärjää lapsen kanssa, äitikin pärjäsi).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä varmuus, että toinen ei asiaa puimatta häivy viereltä vai onko se loputonta (mitä ainakin itse kokenut näissä max 2v liitoissa) se epävarmuus/peko, että toinen saattaa häipyä?

AP

Ei kumpikaan. Ollaan sovittu, että yhdessä ollaan niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Toistaiseksi on tuntunut erittäin hyvältä, enkä näe mitään syytä, miksei sama jatkuisi. Kuitenkin jos tämä suhde ei jossakin vaiheessa enää vastaa tarpeisiimme, emmekä saa oikaistua asiaa, minusta on vain oikein lopettaa se.

Miksi kärvistellä huonossa suhteessa, kun sinkkunakin on hyvä olla?

Toisin sanottuna teidän parisuhde ei kestä huonoja aikoja. Aika tyypillinen nykyajan ajattelutapa kertakäyttökulttuurissa.

Mitä tarkoitat huonoilla ajoilla? Elämässä voi sattua kaikenlaista ikävää, mutta kyllä parisuhteen täytyy pysyä jatkuvasti hyvänä. Ainakaan ensimmäiseen 15 vuoteen ei ole tullut yhtään sellaista päivää, jolloin parisuhde ei olisi erittäin vahva positiivinen voima elämässäni.

Mutta pitäisi tosiaan tietää, mitä "huonot ajat" sinulle merkitsevät.

Työttömyyttää, burn-outtia, masentumista, sairastumista, haluttomuutta... Mut sehän hyvä jos ei ole elämään vaikeuksia tullut.

Eivät työttömyys, burn-out, masennus tai sairaus ainakaan ole mitään parisuhdeongelmia aiheuttaneet, vaikka kaikki noista on koettu. Katso edellinen viestini. Se, että osaa pitää henkilökohtaiset ongelmat erillään parisuhdeongelmista on aika tärkeä taito. :)

Jos katotaan näitä erotilastoja, niin nuo ne yleisimmät syyt kuitenkin ovat. Oireina voi olla väkivaltaa ja pettämistä, mut taustalla nuo.

Mitä ihmeen tilastoja? Ei meillä tilastoida erojen syitä!

Jos jossain on tehty aiheesta selvitys, ei se ole sama asia kuin tilasto (kyselytutkimus ei vastaa tilastoa)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkistä parisuhteista olen huomannut sen, että niissä ei ripustauduta toiseen. Yleensä on 2 tasa-arvoista kumppania, jotka eivät pidä toista itsestäänselvyytenä, mutta eivät oleta oman onnen olevan kiinni sen toisen tekemisistä. Sarjaparisuhteilijat sen sijaan etsivät onnea toisen kautta ja kun sitä ei löydy, vaihdetaan seuraavaan.

Isovanhempien rakkaudettomalta vaikuttava liitto ei välttämättä ole rakkaudeton, siinä vain ei näy niin monen nykyparin oletusta siitä, että sinun tehtäväsi on huolehtia, että meillä on ikuisesti menossa seurusteluvaihe treffeineen.

Meillä taas nimenomaan on sovittu, että on ikuisesti menossa seurusteluvaihe, ja siitä huolehditaan YHDESSÄ. Se on ihan luonnollista, kun kumpikaan ei halua lapsia. Monen parisuhdetta huonontavan järjestelyn ja päätöksen voi skipata, jos lisääntyminen ei kiinnosta.

Minusta tuo olisi kamalaa! Seurusteluvaihe on symbioottinen tila, jossa omat kaverit ja oma elämä saa väistyä, arkea ei ole lainkaan. Seurustelu menee kaiken muun edelle, työt ja harrastukset ovat toisarvoisia. Vaaleanpunaiset silmälasit päässä ei koskaan huomauteta, jos toinen jättää kotityöt tekemättä. Kaikki on niin ihanaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkä liitto edellyttää sitoutumista eikä meistä kaikista ole siihen. Omia lapsia olen neuvonut, että kannattaa ennen seurustelun vakavoitumista pohtia, haluaako lyhyen vai pitkän suhteen. Jos kumppanin vanhemmat ovat eronneet, voi tuo malli tulla mukaan seuraavankin sukupolven suhteisiin eli kyseessä on opittu malli.

Pitkä suhde ei ole huono siksi, että se on pitkä - eikä lyhyt suhde huono siksi, että se on lyhyt. Kannattaa silti miettiä, mitä elämältä haluaa eikä pohtia, että muilla on noin ja se on varmaan paljon kamalampaa kuin minulla.

Syötät siis lapsillesi omia ennakkoluulojasi. Tiedän useamman pariskunnan, jotka ovat vakaasti päättäneet pysyä yhdessä: eroaminen ei ole vaihtoehto. Näissä pareissa ainakin toisen vanhemmat ovat eronneet, ja liiton pysyvyys ja suhteen luotettavuus on heille ehkä juuri siksi tärkeä asia. Nuorista henkilöistä kun on puhe, ei heidän liittonsa vielä voi ollakaan kovin pitkiä. Yksi pari on ollut yhdessä lähes 14 v, eivät ole vielä ehtineet avioon.

En syötä ennakkoluuloja vaan tutkittua faktaa. Eroperheiden lapset eroavat useammin kuin ei-eroperheiden, koska heillä on eroamisen malli valmiina. Sama pätee vaikka teiniäiteihin, sekin on tavallaa ympäristöstä opittu asia (että 15v pärjää lapsen kanssa, äitikin pärjäsi).

Mitä ihmettä se sinulle kuuluu kenen kanssa lapsesi pariutuu? Olet rajaton äitiydessäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkistä parisuhteista olen huomannut sen, että niissä ei ripustauduta toiseen. Yleensä on 2 tasa-arvoista kumppania, jotka eivät pidä toista itsestäänselvyytenä, mutta eivät oleta oman onnen olevan kiinni sen toisen tekemisistä. Sarjaparisuhteilijat sen sijaan etsivät onnea toisen kautta ja kun sitä ei löydy, vaihdetaan seuraavaan.

Isovanhempien rakkaudettomalta vaikuttava liitto ei välttämättä ole rakkaudeton, siinä vain ei näy niin monen nykyparin oletusta siitä, että sinun tehtäväsi on huolehtia, että meillä on ikuisesti menossa seurusteluvaihe treffeineen.

Meillä taas nimenomaan on sovittu, että on ikuisesti menossa seurusteluvaihe, ja siitä huolehditaan YHDESSÄ. Se on ihan luonnollista, kun kumpikaan ei halua lapsia. Monen parisuhdetta huonontavan järjestelyn ja päätöksen voi skipata, jos lisääntyminen ei kiinnosta.

Minusta tuo olisi kamalaa! Seurusteluvaihe on symbioottinen tila, jossa omat kaverit ja oma elämä saa väistyä, arkea ei ole lainkaan. Seurustelu menee kaiken muun edelle, työt ja harrastukset ovat toisarvoisia. Vaaleanpunaiset silmälasit päässä ei koskaan huomauteta, jos toinen jättää kotityöt tekemättä. Kaikki on niin ihanaa!

Minun seurusteluni ei kyllä vastaa ollenkaan tuota kuvausta. Kyllä kaverien tapaaminen ja ns. oma elämä on aina ollut minulle hyvin tärkeää, olin sitten parisuhteessa tai en. Taitaa olla personaallisuuskysymys.

10 vuotta takana. Rauhallista perhe-elämää. Harvakseltaan riidellään, yhteistä 5v lasta huolletaan ja yritetään nauttia elämästä. Kaikesta ollaan saatu sovittua ja viihdymme yhdessä. Kaikki vapaa-aika ollaan yhdessä käytännössä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkä liitto edellyttää sitoutumista eikä meistä kaikista ole siihen. Omia lapsia olen neuvonut, että kannattaa ennen seurustelun vakavoitumista pohtia, haluaako lyhyen vai pitkän suhteen. Jos kumppanin vanhemmat ovat eronneet, voi tuo malli tulla mukaan seuraavankin sukupolven suhteisiin eli kyseessä on opittu malli.

Pitkä suhde ei ole huono siksi, että se on pitkä - eikä lyhyt suhde huono siksi, että se on lyhyt. Kannattaa silti miettiä, mitä elämältä haluaa eikä pohtia, että muilla on noin ja se on varmaan paljon kamalampaa kuin minulla.

Syötät siis lapsillesi omia ennakkoluulojasi. Tiedän useamman pariskunnan, jotka ovat vakaasti päättäneet pysyä yhdessä: eroaminen ei ole vaihtoehto. Näissä pareissa ainakin toisen vanhemmat ovat eronneet, ja liiton pysyvyys ja suhteen luotettavuus on heille ehkä juuri siksi tärkeä asia. Nuorista henkilöistä kun on puhe, ei heidän liittonsa vielä voi ollakaan kovin pitkiä. Yksi pari on ollut yhdessä lähes 14 v, eivät ole vielä ehtineet avioon.

En syötä ennakkoluuloja vaan tutkittua faktaa. Eroperheiden lapset eroavat useammin kuin ei-eroperheiden, koska heillä on eroamisen malli valmiina. Sama pätee vaikka teiniäiteihin, sekin on tavallaa ympäristöstä opittu asia (että 15v pärjää lapsen kanssa, äitikin pärjäsi).

Mitä ihmettä se sinulle kuuluu kenen kanssa lapsesi pariutuu? Olet rajaton äitiydessäsi.

Mitä ihmettä sinä selität? Eihän tuossa niin lukenut!

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkistä parisuhteista olen huomannut sen, että niissä ei ripustauduta toiseen. Yleensä on 2 tasa-arvoista kumppania, jotka eivät pidä toista itsestäänselvyytenä, mutta eivät oleta oman onnen olevan kiinni sen toisen tekemisistä. Sarjaparisuhteilijat sen sijaan etsivät onnea toisen kautta ja kun sitä ei löydy, vaihdetaan seuraavaan.

Isovanhempien rakkaudettomalta vaikuttava liitto ei välttämättä ole rakkaudeton, siinä vain ei näy niin monen nykyparin oletusta siitä, että sinun tehtäväsi on huolehtia, että meillä on ikuisesti menossa seurusteluvaihe treffeineen.

Meillä taas nimenomaan on sovittu, että on ikuisesti menossa seurusteluvaihe, ja siitä huolehditaan YHDESSÄ. Se on ihan luonnollista, kun kumpikaan ei halua lapsia. Monen parisuhdetta huonontavan järjestelyn ja päätöksen voi skipata, jos lisääntyminen ei kiinnosta.

Minusta tuo olisi kamalaa! Seurusteluvaihe on symbioottinen tila, jossa omat kaverit ja oma elämä saa väistyä, arkea ei ole lainkaan. Seurustelu menee kaiken muun edelle, työt ja harrastukset ovat toisarvoisia. Vaaleanpunaiset silmälasit päässä ei koskaan huomauteta, jos toinen jättää kotityöt tekemättä. Kaikki on niin ihanaa!

Mitä se oma elämä on, mitä siihen kuuluu sellaista mitä ei voisi puolison kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkistä parisuhteista olen huomannut sen, että niissä ei ripustauduta toiseen. Yleensä on 2 tasa-arvoista kumppania, jotka eivät pidä toista itsestäänselvyytenä, mutta eivät oleta oman onnen olevan kiinni sen toisen tekemisistä. Sarjaparisuhteilijat sen sijaan etsivät onnea toisen kautta ja kun sitä ei löydy, vaihdetaan seuraavaan.

Isovanhempien rakkaudettomalta vaikuttava liitto ei välttämättä ole rakkaudeton, siinä vain ei näy niin monen nykyparin oletusta siitä, että sinun tehtäväsi on huolehtia, että meillä on ikuisesti menossa seurusteluvaihe treffeineen.

Meillä taas nimenomaan on sovittu, että on ikuisesti menossa seurusteluvaihe, ja siitä huolehditaan YHDESSÄ. Se on ihan luonnollista, kun kumpikaan ei halua lapsia. Monen parisuhdetta huonontavan järjestelyn ja päätöksen voi skipata, jos lisääntyminen ei kiinnosta.

Minusta tuo olisi kamalaa! Seurusteluvaihe on symbioottinen tila, jossa omat kaverit ja oma elämä saa väistyä, arkea ei ole lainkaan. Seurustelu menee kaiken muun edelle, työt ja harrastukset ovat toisarvoisia. Vaaleanpunaiset silmälasit päässä ei koskaan huomauteta, jos toinen jättää kotityöt tekemättä. Kaikki on niin ihanaa!

Mitä se oma elämä on, mitä siihen kuuluu sellaista mitä ei voisi puolison kanssa?

Harrastuksia, ystävien tapaamista, taiteellista työtä, vapaaehtoistyötä, poliittista vaikuttamista ja mitä nyt kenenkin elämään kuuluu. Kuka haluaa tehdä kaiken yhdessä kumppanin kanssa?

t. eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkistä parisuhteista olen huomannut sen, että niissä ei ripustauduta toiseen. Yleensä on 2 tasa-arvoista kumppania, jotka eivät pidä toista itsestäänselvyytenä, mutta eivät oleta oman onnen olevan kiinni sen toisen tekemisistä. Sarjaparisuhteilijat sen sijaan etsivät onnea toisen kautta ja kun sitä ei löydy, vaihdetaan seuraavaan.

Isovanhempien rakkaudettomalta vaikuttava liitto ei välttämättä ole rakkaudeton, siinä vain ei näy niin monen nykyparin oletusta siitä, että sinun tehtäväsi on huolehtia, että meillä on ikuisesti menossa seurusteluvaihe treffeineen.

Meillä taas nimenomaan on sovittu, että on ikuisesti menossa seurusteluvaihe, ja siitä huolehditaan YHDESSÄ. Se on ihan luonnollista, kun kumpikaan ei halua lapsia. Monen parisuhdetta huonontavan järjestelyn ja päätöksen voi skipata, jos lisääntyminen ei kiinnosta.

Minusta tuo olisi kamalaa! Seurusteluvaihe on symbioottinen tila, jossa omat kaverit ja oma elämä saa väistyä, arkea ei ole lainkaan. Seurustelu menee kaiken muun edelle, työt ja harrastukset ovat toisarvoisia. Vaaleanpunaiset silmälasit päässä ei koskaan huomauteta, jos toinen jättää kotityöt tekemättä. Kaikki on niin ihanaa!

Mitä se oma elämä on, mitä siihen kuuluu sellaista mitä ei voisi puolison kanssa?

Harrastuksia, ystävien tapaamista, taiteellista työtä, vapaaehtoistyötä, poliittista vaikuttamista ja mitä nyt kenenkin elämään kuuluu. Kuka haluaa tehdä kaiken yhdessä kumppanin kanssa?

t. eri

Kyllä minä ainakin voisin tehdä kaiken yhdessä puolisoni kanssa jos meillä mieltymykset sattuisivat menemään yksiin. Esim mies harrastaa paljon urheilua, minä en. Käymme yhdessä taidenäyttelyissä, olemme yhdessä poliittisesti aktiivisia, näemme ystäviä paljon yhdessä.