Lue keskustelun säännöt.
Koska aloit tuntea itseäsi äidiksi?
Olen raskaana ja viikolla 10. Tottakai vauva on toivottu ja rakas, mutta en millään vielä osaa miettiä sitä vauvana tai itseäni äitinä.
Moni sanoo että nainen muuttuu äidiksi kun tulee raskaaksi, mutta itselle ei ole ollenkaan tullut mitään "äitifiilistä". Tuolla se solumöykky muljahtelee, oli kiinnostavaa nähsä varhaisultrassa syke, mutta ei kyllä kertaakaan ole tullut sellaista oloa, että voi siellä se mamin kulta palloilee. Enemmänkin kiinnostaa raskauden biologiset muutokset ja luenkin innoissani viikottain mitä kropassa ja sikiölle tapahtuu! Mutta ei kertaakaan tulisi mieleen esim jutella masulle tai muuta sellaista.
Eli help, koska itse tunsit itsesi ensimmäistä kertaa äidiksi?
Kommentit (122)
Vierailija kirjoitti:
Miten voi olla aikaa tuollaiseen, kun on raskaana?
Aikaa mille? Ajatteluun?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No nykyään ainakin tunnen olevani äiti, kun lapsi pompottaa elämääni enkä ole enää käytännössä oikein mitään muuta kuin äiti.
Lapsen ensimmäisinä vuosina oli vielä mukavaa, lapsi kulki helposti mukana kaikkialle eikä hänellä ollut ”omaa elämää” eli minulla oli muutakin elämää tarpeeksi enkä tuntenut olevani (vain) äiti, mutta nyt lapsi lähentelee kymmentä ikävuotta, hänellä on oma elämä joka on syrjäyttänyt minun elämäni ja olen hukkunut johonkin ankeaan, otteessaan julmasti pitävään, naisen sielun syövään äitiliejuun.
Paskin nakki elämässä tämä äitiys, tai no ei ihan. Kaikista paskin on vaimous, mutta äitiys tulee hyvänä kakkosena.
En ymmärrä, nauttiiko joku nainen muka oikeasti siitä, että on olemassa ensisijaisesti MUIDEN tarpeita varten?
Minä vihaan sitä.
Heti kun testi näytti positiivista, tuli vahva halu suojella omaa kehittyvää lasta siellä kohdussa. Raskauden edetessä tuo suojeluvaisto vain voimistui ja kun lapsi syntyi, tuntui lapsi yhtä aikaa niin tutulta ja rakkaalta mutta kuitenkin vielä tuntemattomalta. Rakkaus ja kiintymys lapseen syventyi kokoajan ja hyvin pian koin jo vahvasti sen että olen äiti tälle pienelle.
Mielestäni on aivan normaalia että alkuraskaudessa ei vielä ole vahvasti tunne että olisi äiti. Ei minullakaan äitiolo ollut, oli vain valtava tarve suojella lasta kohdussa (olin äärimmäisen tarkka mitä söin, pelkäsin keskenmenoa jne.) Äitiyteen kasvaa pikkuhiljaa. Äitiys on niin suuri ja syvä asia ettei sitä voi mitenkään kokea kertaheitolla heti alkuraskaudessa niin vahvasti kuin mitä se tulee elämän varrella olemaan.
Kun lapsi oli 2 kk, aloin tuntea itseni äidiksi. Lapsi oli hyvin odotettu ja toivottu. Silti sitä äitiyden tunnetta sai odotella.
Vierailija kirjoitti:
Raskausvaiheissa en osannut niin hyvin käsitellä sitä, että minusta tulee äiti. En jutellut vatsalleni jatkuvasti. Ehkä ekassa raskaudessa yritin, mutta se tuntui vain niin tyhmälle. Mutta silitin masua ja näin. Itse huomasin ainakin molemmissa raskauksissa, että en uskaltanut kiintyä tulevaan vauvaan vielä koska pelkäsin niin paljon, että jotain pahaa tapahtuu. Vasta kun lapsi oli syntynyt ja ekalla kerralla rinnalla koin että tämä on lapseni jota rakastan ja olen sen äiti.
Toisaalta itseäni kanssa ärsyttää kaikki äitimyytit. Kun nainen tulee äidiksi, hänellä ei ole enää lupa epäonnistua, viettää omaa aikaa, juoda tai käydä ulkona. Hänen pitää olla täydellinen kasvattaja ja vanhempi. Tätä vihaan yli kaiken. Jos olisin tiennyt tämän ennen lapsiani, olisin ehkä aloittanut lasten teon myöhemmin. Ensimmäisen sain n. 20 vuotiaana ja sanon, että välillä se kohtaaminen on ollut ihan jäätävää vaikkei mikään teiniäiti ollutkaan ja asiat hoidin. Mutta luulen että se on se plus 35 äitien ja vanhojen täti-ihmisten automaattinen tuomitsemistapa. Ihmisten toivoisi olevan avoimia ja empaattisia. Harvoin näin on. Äidit saa kaikki haukut, vaikka isäkin olisi kuvioissa jne. Äitiys on rankempaa kuin isyys aina ja sille ei vain mahda mitään. Se vain pitää hyväksyä.
Tuo äitimyytti on niin totta. Aivan kuin nainen olisi sitten vain äiti eikä mitään muuta. Kummasti pitäisi kuitenkin mies pitää sängyssä tyytyväisenä. Mitenkähän se liittyy äitiyteen?
Äitimyytti on raskas, keinotekoinen ja tunkkainen.
Itse en hukannut itseäni missään kohtaa, olen nainen, ihminen ja lisäksi äiti.
Rakastan lapsiani mutta en puhu heistä suuna päänä. Viime pikkujouluissa työtoveri ihmetteli että onko sinulla lapsia, että hän ei tiennyt. Miksi olisi tarvinnut tietää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saatuani vääpelin arvon, nyt olen sitten komppanian äiti.
Raskausviikko 26 menossa eikä kyllä tunu yhtään äidilliseltä. Välillä neutraali olo ja välillä kauhistuttaa kun oma elämä loppuu sit siihen kun tää syntyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kauhistuttaa kuinka moni täällä ei ole saanut sitä alkuperäistä ja aitoa äidinrakkautta kokea ihan raskauden alkumetreiltä asti. Kuulostaa siltä että nykynaiset joutuvat pakottamaan rakkauden esille lapsen synnyttyä, koska laittaa aina itsensä edelle. Kyllähän se jo ihan alusta asti on niin, että kun lapsi on laitettu alulle, äiti on äiti❤
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kauhistuttaa kuinka moni täällä ei ole saanut sitä alkuperäistä ja aitoa äidinrakkautta kokea ihan raskauden alkumetreiltä asti. Kuulostaa siltä että nykynaiset joutuvat pakottamaan rakkauden esille lapsen synnyttyä, koska laittaa aina itsensä edelle. Kyllähän se jo ihan alusta asti on niin, että kun lapsi on laitettu alulle, äiti on äiti❤
No nyt on niin huono trolli, ettei ole edes uskottava.
Vierailija kirjoitti:
Tuokin on jonkinlaista yhteiskunnan harjoittamaa henkistä väkivaltaa äitejä kohtaan, että oletetaan sen äitiyden tuntuvan joltain tai että muka jokin äitiyden tunne on olemassa. Ei se välttämättä tule ikinä kohdalle. Ei minulla ainakaan ole mikään äiti olo. Lapset kasvoi aikuisiksi ja nyt ne on ihan kuin ketä tahansa tuttu ihminen tai sukulainen, mutta ei minulla sellainen olo ole, että minulla olisi niihin sen erityisempi suhde kuin ystäviini tai muuhunkaan sukuun.
Tuo on jotenkin harmillinen asia. Itsellä on äitiyden myötä syntynyt lapsia kohtaan ääretön suojeluvietti, jota en kyllä tunne ketään muuta sukulaista tai ystävää kohtaan. Olet jäänyt käsittämättömästä tunteesta paitsi, mutta en tuomitse. Todennäköisesti omalla äitilläni samanlaiset kokemukset, kuin sinulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kauhistuttaa kuinka moni täällä ei ole saanut sitä alkuperäistä ja aitoa äidinrakkautta kokea ihan raskauden alkumetreiltä asti. Kuulostaa siltä että nykynaiset joutuvat pakottamaan rakkauden esille lapsen synnyttyä, koska laittaa aina itsensä edelle. Kyllähän se jo ihan alusta asti on niin, että kun lapsi on laitettu alulle, äiti on äiti❤
No nyt on niin huono trolli, ettei ole edes uskottava.
Kaikki nuo "lapsi on lahja" trollikommentit myös ekalla sivulla sisältää saman sydän hymiön, varmaan sama trolli asialla tai sitten todella outo tyyppi!
Vierailija kirjoitti:
No nykyään ainakin tunnen olevani äiti, kun lapsi pompottaa elämääni enkä ole enää käytännössä oikein mitään muuta kuin äiti.
Lapsen ensimmäisinä vuosina oli vielä mukavaa, lapsi kulki helposti mukana kaikkialle eikä hänellä ollut ”omaa elämää” eli minulla oli muutakin elämää tarpeeksi enkä tuntenut olevani (vain) äiti, mutta nyt lapsi lähentelee kymmentä ikävuotta, hänellä on oma elämä joka on syrjäyttänyt minun elämäni ja olen hukkunut johonkin ankeaan, otteessaan julmasti pitävään, naisen sielun syövään äitiliejuun.Paskin nakki elämässä tämä äitiys, tai no ei ihan. Kaikista paskin on vaimous, mutta äitiys tulee hyvänä kakkosena.
En ymmärrä, nauttiiko joku nainen muka oikeasti siitä, että on olemassa ensisijaisesti MUIDEN tarpeita varten?
Minä vihaan sitä.
Olen samaa mieltä! Toivottavasti joskus koittaa aika, jolloin saa myös itseensä keskittyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä vaiheessa kun tunsin ekan kerran vauvan liikkeet, äitiyden tunne ja rakkaus suorastaan hulvahti ylitseni. Muistan yhä edelleen sen hetken, vaikka siitä on jo 20 vuotta. Siinä hetkessä tiesin, että sitä sidettä ei riko mikään milloinkaan.
Lapseni on 6-vuotias enkä vieläkään tunne oloani äidiksi. Olen päättänyt, ettei tarvitse. Kaikki on ihan hyvin muutenkin.
Katsotaan sen jälkeen kun minulle kasvaa tissit ja vagina.
Tunsin olevani äiti aika nopeasti, mutta itselleen ei kannata latoa odptuksia omiin tunteisiin. Tietysti hakee apua, jos on aivan välinpitämätön tai jopa vihainen, mutta muuten jokainen äiti on omanlaisensa.
Itse ekan lapsen synnyttyä tunsin syyllisyyttä, koska en heti hänet puskettuani alkanut itkemään. Olin vain häkeltynyt. Telkkarissa ne aina itkee lapsen saatuaan. Myöskään kuopuksen syntymä ei heti kirvoittanut kyyneliä. Ainoastaan keskimmäisen syntymä aiheutti järkyttävät itkut, koska hänet leikattiin kiireellisenä ulos ja synnytyksessä meni muutenkin kaikki pieleen ja olin varma, että menetän hänet.
Oon vasta 31 viikkoo raskaana mutta nyt lähi aikoina tuli vasta sellanen että ei helkatti musta tulee oikeesti äiti ja oon vähän paniikissa kun en oo mitään ehtinyt lapselle ostamaan. Ja myös kun alko tisseistä tulemaan jotain viikolla 25 nii seki oli semmonen ai että hetki.
Muistan, miten olin viimeisilläni raskaana äitienpäivänä ja tunsin itseni salaa jo ihan äidiksi, vaikka vauva ei ollut syntynyt vielä.
Se tunne äitiydestä tulee hoivan myötä, kun ne samat hoivakokemukset ja tarpeisiin vastaamiset toistuu monenmonta kertaa, ja niissä alkaa esiintymään ennakoitavuutta ja vuorovaikutusta, niin että huomaa kykenevänsä tulkitsemaan omaa vauvaansa, tunnistamaan hänen tunnetilojaan ja tarpeitaan, sekä vastaamaan niihin siten että vauvan tuntee itsensä nähdyksi ja kuulluksi, niin sitä kautta se äitiys syntyy. Ainakin mun mielestä.
Siksi olisi myös tärkeää että isä pääsee olemaan yhtä aktiivisesti mukana niissä toistuvissa hoivatilanteissa, että hänellekin pääsisi syntymään se tunne siitä että olen tuon lapsen isä, ja osaan hoivata ja auttaa häntä.