Koska aloit tuntea itseäsi äidiksi?

Minulla on kaksi lasta ja tulin äidiksi kun eka lapsi oli syntynyt. Kummaltakaan lapselta en tuntenut heidän syntyessään mitään maailmaa syleilevää äidinrakkautta. Mies itki onnesta ja minun ensimmäinen ajatukseni oli että nyt minun pitää päästä nukkumaan. Molempaan lapseen tuli muutamassa tunnissa voimakas kiintymys mutta synnytysten jälkeen jatkuvat kivut saivat ainakin minun äidinrakkauden syttymään vasta myöhemmin.

Toista lasta odottaessa oli helpompi käsittää että mahassa on oikeasti vauva.

Minulla on kaksi lasta ja tulin äidiksi kun eka lapsi oli syntynyt. Kummaltakaan lapselta en tuntenut heidän syntyessään mitään maailmaa syleilevää äidinrakkautta. Mies itki onnesta ja minun ensimmäinen ajatukseni oli että nyt minun pitää päästä nukkumaan. Molempaan lapseen tuli muutamassa tunnissa voimakas kiintymys mutta synnytysten jälkeen jatkuvat kivut saivat ainakin minun äidinrakkauden syttymään vasta myöhemmin.

Toista lasta odottaessa oli helpompi käsittää että mahassa on oikeasti vauva.

En oikein muista, koska lapsi on jo 13 v, mutta sitten, kun vauvan potkut tuntuivat kunnolla, saatoin jutella hänelle. Olin varmaan vähintään viikolla 15, kun kaverini oli tekemässä keittiöremonttia. Hänellä oli kaluste-esitteitä ja hän sanoi, että ei sua varmasti nämä kiinnosta, vaan sua kiinnostaa vain vauvanvaatteet. Mietin vähän häveten itsekseni, että minua kiinnostaisi kyllä enemmän ne kalusteet kuin vauvanvaatteet. Me ostettiin isompi asunto 1,5 kk ennen vauvan syntymää, ja minulle oli hirveän tärkeää saada se isompi asunto ennen kuin vauva syntyy. Jotkut sanoi, että sinulla on vain pesänrakennusvietti. En muista ostinko edes vaatteita vauvalle ennen kuin muutimme, koska ei siellä edellisessä asunnossa ollut tilaa millekään tavaroille, emmekä tienneet vauvan sukupuolta. Juuri ennen syntymää ostin neutraalin värisiä vaatteita.

En tunne vieläkään, vaikka lapsi on pian kolmekymppinen.

Tuokin on jonkinlaista yhteiskunnan harjoittamaa henkistä väkivaltaa äitejä kohtaan, että oletetaan sen äitiyden tuntuvan joltain tai että muka jokin äitiyden tunne on olemassa. Ei se välttämättä tule ikinä kohdalle. Ei minulla ainakaan ole mikään äiti olo. Lapset kasvoi aikuisiksi ja nyt ne on ihan kuin ketä tahansa tuttu ihminen tai sukulainen, mutta ei minulla sellainen olo ole, että minulla olisi niihin sen erityisempi suhde kuin ystäviini tai muuhunkaan sukuun. 

Vierailija kirjoitti:

Onko pahaa pahoinvointia? Joskus äidit voivat syyttää virheellisesti lastaan pahasta olostaan ja ehkä et siksi tunne itseäsi äidiksi? Ei se lapsen syy ole ja mitä pahemmin voit, sen paremmin vauva voi❤

No ei kai kukaan nyt niin aivoton ole.

Miten voi olla aikaa tuollaiseen, kun on raskaana?

Vierailija kirjoitti:

Miten voi olla aikaa tuollaiseen, kun on raskaana?

Jos on kotona sairaslomalla huonon olon takia, niin on aikaa ajatella kaikenlaista. Sitä paitsi harvalla ovat aivot koko ajan off-asennossa.

Mulla on 5v ja oon jälleen raskaana. Mulla toimii äidin vaistot, rakastan yli kaiken esikoista ja syntymätöntä vauvaa ja voisin kuolla heidän puolesta. Silti itse äiti sana ei musta liity minuun. On outoa ku joku sanoo et oon äiti. En vaa tunnista itteäni äidiksi millään. Eli saa ny nähdä et millo..

Äiti on ihan hirveän latautunut sana, joka selvästi merkitsee eri asioita eri ihmisille. Itse en osannut millään tavalla kuvitella lasta ennen syntymää vaikka mahalle jopa joskus juttelin kun enemmän potki. Olin henkisesti varautunut siihen että ns äidinrakkauden syntymiseen menisi aikaa, mutta minulle se tuli oikeastaan heti kun esikoinen syntyi. Äidiksi en kuitenkaan itseäni tuntenut ennenkuin varmaan puoli vuotta myöhemmin. Vauva oli kipeänä ja ollut tuskainen jo pitkään ja sitten vihdoin nukahti syliin. Siellä mä sitten istuin kolmelta yöllä olkkarin nojatuolissa vauva sylissä. Jostain syystä siinä kohtaa mulle iski se tunne että minä olen äiti.

Kiitos tuhannesti kommenteista! Ihana huomata, että suurimmalla osalla tosiaan se äiti-identiteetti rakentuu vasta hiljalleen ja etten olekaan niin outo kun en heti ole mahalle puhumassa ja onnesta itkemässä joka neuvolakäynnillä!

Ap

Siinä vaiheessa kun tapasin exäni ja tajusin että se mieshän on ihan lapsi ja musta tuntui siltä kuin olisin sen äiti!

t: lapseton

Vierailija kirjoitti:

Hei mulla on sama tilanne ja miettinyt samaa! Kymppi-viikolla mennään ja oon alkanut jo suunnitella kaikkea kivaa vauvalle ja meille, seuraan tutkimusten valossa sikiön kehitystä ja puhutaan miehen kanssa odottavalla fiiliksellä päivittäin vauvasta. Mutta en koe minkäänlaista äitiyttä vielä tässä kohtaa! Meille on tulossa asumaan uusi pieni ihminen, mutta odotan/luulen äitiyden kokemuksen olevan jotain muutakin kuin että "pitää sitten muistaa kutsua äidiksi itseään, ettei vauva opi sanomaan minua nimellä".

Kiva kuulla ja onnea sinnekin! On tää alkuraskaus aika hurjaa kun kaikki on niin uutta ja ihmeellistä😊

Kyllähän se psyykkinen muutos alkoi jo raskausaikana pikkuhiljaa, mutta ihan todella identifioiduin äidiksi vasta kun taistelin 2-3-vuotiaani kanssa hänen ensimmäistä kunnon uhmaikäänsä ja minusta irtautumista.

Eli nyt jälkikäteen kun katson tilannetta, niin se miten äitiyden koin ja tunsin oli vielä vauva-aikanakin hyvin erilaista kuin isomman lapsen kanssa, ja perustui tuolloin enemmän siihen vahvaan symbioosiin. Sitten kun todella itsellä oli se rimpuileja kiukutteleva 2-vuotias, niin tunsin itseni monipuolisemmin äidiksi ja identiteettiini oli tullut selvä pysyvä lisä. Siihen liittyi myös se, että tuossa vaiheessa näin itseni ja lapseni realistisesti. Ennen ajattelin itseäni lähempänä täydellistä äitiä, ja nyt aloin nähdä myös oman äitiyteni kompastuskiviä ja hyväksymään ne. Samoin en nähnyt lastani enää epärealistisesti sekoittuen siihen raskausaikana luotuun ihannekuvaan (jossa ajatellaan lapsen olevan seuraava Einstein tai jalkapallon supertähti), vaan hänetkin näin jo ihan omana itsenään vahvuuksineen ja haasteineen. Lapsena muiden lasten joukossa. Koin enemmän myös empatiaa kaikkia äitejä kohtaan. On vaikeaa selittää mitä tarkoitan, mutta toivottavasti joku ymmärtää pointin.

Toki siis tunsin itseni äidiksi hiljalleen raskausajasta lähtien, varsinkin loppuraskaudessa, mutta kun puhutaan siitä miten siitä on tullut osa identiteettiäni realistisesti, niin se kyllä tapahtui vasta kun lapsi alkoi irtautua minusta ja jouduin erilaisten ajatusprosessin äärelle.

Minä tulin äidiksi toisella tavalla, pitkän lapsettomuuden jälkeen. Tapasin lapsemme ensimmäisen kerran, kun hän oli 9 kk vanha. Olin kai kuvitellut, että pitkään odottamani tilanne täyttäisi minut heti suurella rakkaudella, mutta katselinkin kaikkea jotenkin ulkoa päin, pienen etäisyyden päästä. Lapsi tuntui vieraalta, oli vaikea uskoa, että minusta tosiaan olisi tulossa hänen äitinsä. Vaikka ulkoisesti kaikki meni kuin elokuvissa (lapsi ryömi heti syliini kuin olisi tunnistanut jne.), tunsin jälkikäteen jonkinlaista syyllisyyttä siitä, etten rakastunutkaan heti.

Kiintymys ja rakkaus lapseen syttyi hoivan ja läsnäolon kautta. Kun hän sitten vihdoin oli kotona ja nukahti käsivarsilleni, heräsi aamulla nauraen ja jokellellen, luotti niin täysin ja hukutti meidät pieniin pusuihin, aloin uskoa kaiken todeksi ja pystyin antautumaan rakkaudentunteelle. Vielä pitkään tunsin kuitenkin itseni huijariksi muiden äitien joukossa. Muut samanikäisten äidit olivat olleet äitejä jo laskutavasta riippuen 1-1,5 vuotta. Vauvamuskarissa kävin läpi ihan valtavan tunnekirjon tilanteessa, joka oli muille äideille tavallinen ja arkipäiväinen.

Suhteessa lapseen aloin tuntea itseni äidiksi lopulta aika pian, jo muutamassa viikossa siitä, kun hän saapui kotiin. Suhteessa ulkopuoliseen maailmaan asia vei pidempään, ehkä puolisen vuotta. Mutta sen jälkeen olen tuntenut oloni sataprosenttisesti äidiksi. En ole synnyttänyt, olen jäänyt paitsi lapseni ensimmäisistä kuukausista (mitä surin aikanaan paljonkin), mutta toisaalta olen kokenut jotain, mitä moni muu äiti ei ole saanut kokea, enkä enää koe minkäänlaista ulkopuolisuutta muiden äitien keskuudessa.

Ymmärrän todella hyvin kaikenlaisia äitiyteen liittyviä pohdintoja. Aina välillä mietin lapseni syntymä-äitiä ja sitä, mitä hän on käynyt läpi ja varmasti edelleen käy. Tunnen valtavaa kiitollisuutta, johon aina tulee sekoittumaan myös hieman surumieltä. On täysin turha syyllistää ketään siitä, ettei äitiys napsahdakaan päälle ensimmäisessä ultrassa tai jossain muussa tilanteessa - kaikilla niin ei tapahdu koskaan.

Ehkä silloin kun lapsi oli 7-8v.

Minun lapseni ovat 17 ja 15 -vuotiaita ja välillä hätkähdän, kun teini kutsuu minua äidiksi. Mulle tulee hyvä ja lämmin olo: ihanaa, olen tuon ihmisen äiti.

Me olemme niin paljon muutakin kuin äitejä ja isiä, joten ei ihme, jos uusi ennen kokematon rooli ei tunnu heti omalta.

Meille oli muuten suuri hämmennyksen hetki, kun oivalsimme, että prosessi ei päättynytkään synnytykseen, vaan meidän pitikin ottaa vauva mukaamme synnytyssalista ja viedä vielä kotiinkin. Muistan, kun työnsimme vastasyntyneen esikoisemme vauvasänkyä ulos synnytyshuoneesta ja totesimme, että tämä ihminen kulkeekin sitten mukanamme seuraavat 18 vuotta.

Hän täyttää 18 tänä vuonna ❤ Kyllä se oma äitirooli sitten aikanaan kaikilta löytyy. Jokainen on omanlaisensa äiti. Unohda standardiajattelu ja se, mitä PITÄISI tuntea.

Aika pian lapsen syntymän jälkeen. Raskausaikana ei pahemmin ollut tuntemuksia.

Raskausvaiheissa en osannut niin hyvin käsitellä sitä, että minusta tulee äiti. En jutellut vatsalleni jatkuvasti. Ehkä ekassa raskaudessa yritin, mutta se tuntui vain niin tyhmälle. Mutta silitin masua ja näin. Itse huomasin ainakin molemmissa raskauksissa, että en uskaltanut kiintyä tulevaan vauvaan vielä koska pelkäsin niin paljon, että jotain pahaa tapahtuu. Vasta kun lapsi oli syntynyt ja ekalla kerralla rinnalla koin että tämä on lapseni jota rakastan ja olen sen äiti.

Toisaalta itseäni kanssa ärsyttää kaikki äitimyytit. Kun nainen tulee äidiksi, hänellä ei ole enää lupa epäonnistua, viettää omaa aikaa, juoda tai käydä ulkona. Hänen pitää olla täydellinen kasvattaja ja vanhempi. Tätä vihaan yli kaiken. Jos olisin tiennyt tämän ennen lapsiani, olisin ehkä aloittanut lasten teon myöhemmin. Ensimmäisen sain n. 20 vuotiaana ja sanon, että välillä se kohtaaminen on ollut ihan jäätävää vaikkei mikään teiniäiti ollutkaan ja asiat hoidin. Mutta luulen että se on se plus 35 äitien ja vanhojen täti-ihmisten automaattinen tuomitsemistapa. Ihmisten toivoisi olevan avoimia ja empaattisia. Harvoin näin on. Äidit saa kaikki haukut, vaikka isäkin olisi kuvioissa jne. Äitiys on rankempaa kuin isyys aina ja sille ei vain mahda mitään. Se vain pitää hyväksyä.

En ole ikinä lyönyt itseäni äiti muottiin, eli en ajattele itseäni äitinä vaikka olen sitäkin. Minä olen minä. Toki nykyään tiedostan vahvemmin olevani äiti kun lapsi on viisi vuotta ja hokee äitiä sen 100000× yhden päivän aikana.

Minusta ei mitenkään liity siihen kuinka paljon rakastaa lastaan, että miten itsensä kokee. En itse ajattele näyttäväni tai kaikin ajoin edes käyttäytyväni kuin äiti. Enkä todellakaan osannut rv10 ajatella että sieltä tulee oikea ihminen. Enemmän tuntui epätodelliselta, että saisin vatsassani kasvatettua elämää.