Koska aloit tuntea itseäsi äidiksi?

Ei äidiksi tulemista voi tuntea!!!!! Mitään ei voi tuntea!!!! Sitä vaan on. Sillä sipuli että aivot on ratas ja kampiakseli. On se ihmeen höpötystä ja propagandaa se semmoinen, että joku muka tuntuisi ja tuntisi. Kyllä se on Iisakki määrännyt että sitä ollaan joko tai ei olla. Sitä ei niinkuin itse päätetä.

Mä sanoisin et synnytyksen jälkeen koin itseni äidiksi kun sai oman vauvan syliin eka kertaa :)

Vierailija kirjoitti:

Kauhistuttaa kuinka moni täällä ei ole saanut sitä alkuperäistä ja aitoa äidinrakkautta kokea ihan raskauden alkumetreiltä asti. Kuulostaa siltä että nykynaiset joutuvat pakottamaan rakkauden esille lapsen synnyttyä, koska laittaa aina itsensä edelle. Kyllähän se jo ihan alusta asti on niin, että kun lapsi on laitettu alulle, äiti on äiti❤

Kyllä näin on! Ihan samalla tavalla mies, joka on tyhjännyt rojut torveen, voi identifioida itsensä isäksi, vastuulliseksi kasvattajaksi ja vakaaksi aikuiseksi!

Vanhemmuus on niin geeneihimme ohjelmoituna!

Vierailija kirjoitti:

No nykyään ainakin tunnen olevani äiti, kun lapsi pompottaa elämääni enkä ole enää käytännössä oikein mitään muuta kuin äiti.

Lapsen ensimmäisinä vuosina oli vielä mukavaa, lapsi kulki helposti mukana kaikkialle eikä hänellä ollut ”omaa elämää” eli minulla oli muutakin elämää tarpeeksi enkä tuntenut olevani (vain) äiti, mutta nyt lapsi lähentelee kymmentä ikävuotta, hänellä on oma elämä joka on syrjäyttänyt minun elämäni ja olen hukkunut johonkin ankeaan, otteessaan julmasti pitävään, naisen sielun syövään äitiliejuun.

Paskin nakki elämässä tämä äitiys, tai no ei ihan. Kaikista paskin on vaimous, mutta äitiys tulee hyvänä kakkosena.

En ymmärrä, nauttiiko joku nainen muka oikeasti siitä, että on olemassa ensisijaisesti MUIDEN tarpeita varten?

Minä vihaan sitä.

Minäkin vihaan ja olen usein tämän vuoksi todella ärsyyntynyt. Kesti aikansa tajuta, mikä minua tässä elämässä oikein ärsyttää. Tietysti heti tuon ymmärtämisen jälkeen mietin, oliko sitten kovinkaan hyvä idea tehdä lapsia. Tai varsinkaan vielä toista lasta. Mutta tajusin asian vasta hiljattain.

Rakastan lapsiani kyllä eniten maailmassa, mutta taidan olla liian itsekäs äidiksi. Minua suorastaan vituttaa pestä pyllyjä, tehdä joka päivä ruokaa, viedä päiväkotiin ja harrastuksiin, pestä varsinkin kuravaatteita, siivota sotkuja, huolehtia kouluasioista, järjestää synttäreitä ja muita juhlia, käydä vanhempainilloissa ja mitä kaikkea.

Vaikka en ole yksinhuoltaja, niin kyllä se vain minulle on nuo tehtäväksi langennut. Toisaalta olen kyllä negatiivisuuteen taipuva tyyppi, että varmasti löytäisin lapsettomuudestakin paljon valitettavaa. Lähes kaikesta löydän. Mutta vastaus kysymykseen, tunsin itseni äidiksi kun päätinkin pitää lapseni.

Mulla oli täysin samat ajatukset raskauden aikana. Olin lähinnä kiinnostunut alkiosta/sikiöstä fysiologisessa mielessä, ja myös oman kehon muutokset olivat mielenkiintoisia. Vasta lähempänä loppuraskautta tuntui että alan kiintymään vauvaan. Ja äidiksi olen tuntenut itseni vauvan syntymästä saakka, mutta koen että se äitiyden tunne muuttuu ja kehittyy koko ajan.

Tunsin itseni äidiksi heti, kun tiesin olevani raskaana. Tiesin heti, että nyt minun on pidettävä huolta tästä pikkuisesta, eikä itsestään huolehtiminen enää riitä.

Itse vasta viikolla 6. En ole koskaan pitänyt itseäni äidillisenä tyyppinä, mutta silti noin kolmekymppisenä ymmärsin, että haluan kuitenkin lapsen mieheni kanssa. Kun tein positiivisen raskaustestin, tuntui kuin elämäni olisi vilahtanut silmissäni - ja loppunut siihen hetkeen :D Vaikka oli toivottu raskaus. Nyt

pikkuhiljaa alan ymmärtää että odotan, mutta yhtään mitään äititunnetta ei ole kyllä mielessä käynyt vielä. Kiitos AP aloituksesta, tästä oli minulle paljon vertaistukea!

Älkää odottajat huolestuko. Ehkä se äitiyden tunne tulee siinä jo ennen kuin testi näyttää plussaa, ehkä se tulee ensimmäisten liikkeiden myötä.

Joillekin se kolahtaa synnytyksessä, toisille silloin, kun makaa lattialla ja toivoo ettei enää ikinä tarvitsisi siitä nousta ja vauva läps-läps-läps konttaa viereen, laittaa kädet otsallesi ja nousee niiden varaan samalla tiputtaen kuolatipan poskellesi ja sanoen ensimmäistä kertaa "ättä"!

Viimeksi mainittu tapahtui minulle, ja tajusin että näiden takia jaksan vielä vähän enemmän, ja nousin ylös ja hymyilin ihan aidosti, sydämestä.

En ikinä ole ollut mikään lässyttävä kanaemo jollaisia joskus näen. Mielestäni lapsi pitää kohdata aidosti omana itsenään eikä piiloutua jonkun roolin taakse.

Huoltaja olen, rajojen asettaja, vastavuoroisuuteen uskova.

Kaikki läheiset kasvattaa toisiaan.

Huh mikä aihe. Raskaana olemiseen kuuluu olennaisena osana sen prosessointi ja pelkääminen, mitä äitiys on ja onko itsestä siihen. Äitiyteen kytkeytyy vahvasti äidin rakkaus jonka pitäisi olla tietynlaista, että se olisi sitä oikeaa ja lapsi kasvaisi oikein. Hirveän latautunutta siis. Samalla halu suojella jälkeläisiä on vahvasti biologiassa. Ehkä se minkä olisin itse halunnut raskaana ollessa kuulla, että lapsen saaminen niin kuin mikään muukaan ei ole mustavalkoinen asia. Se on välillä parasta mitä sinulle on tapahtunut ja välillä pahinta. Kaikki se katkeruus mitä tässäkin ketjussa vuodatetaan voi olla sinullekin hetkittäin totta, mutta samoin kaikki se ylitsevuotava hyvä. Lapsen saaminen on kuin maailmanympärimatka, se antaa niin paljon mutta on usein rankkaa, epämukavaa ja hermoja kiristävää. Matkakumppania, niin puolisoa kuin lasta, vihaa hetkittäin. Mutta jos ei olisi lähtenyt, oma elämä olisi ollut ihan toisenlainen.

Äitiys tulee hitaasti osaksi omaa identiteettiä. Vauvan äitiys on aivan erilaista kuin tahtotaaperon tai kiukkuteinin. Tärkeää on pitää huolta siitä että elämässä on muutakin kuin äitiys, ettei katkeroidu ja uuvu. Tärkeää on myös muistaa että vaikka puoliso on välillä lähinnä taistelupari, parisuhdetta kannattaa arvostaa ja vaalia.

Minulla on jo kolme lasta ja tunnen itseni edelleen täysin itsekseni. Aluksi oli outoa kun minut mainittiin äitinä, vähän samalla tavalla kuin ottaessani miehen nimen. Olen pysynyt aikalailla samana ihmisenä, oppinut vaan tuntemaan itseäni paremmin ja vähän fiksuuntunut lasten kasvattamisen, mutta eniten kyllä iän ja elämänkokemusten myötä.

Sana äiti ei ole myöskään mikään mörkö, joka saisi minut tuntemaan itseni epänaiselliseksi muumimammaksi. Se sana ei herätä hirveän suuria tunteita muuta kuin omien lasten sanomana. Äitiys on yksi palanen elämässäni ja lapset rakkainta maailmassa.

En oikeastaan kovin paljon fiilistele sitä millaista on olla äiti vaikka tulevalle äidille se suotakoon.

Enemmän minä vaan kelailen noita muksuja, että millaisia ihmisiä noista rakkaimmistani tulee ja onhan heillä kaikki hyvin. Sitä se äitiys kai on.

Enkä minäkään raskausaikoina huomannut vielä rakastuneeni tulevaan lapseen, mutta jos epäilin jonkin olevan pielessä huomasin heti, että epäonni musertaisi sydämeni sirpaleiksi. Mutta olenkin vähän sellainen, etten ihan edes tajua kuinka onnellinen olen ennen kuin meinaan sen menettää.

No, viimestään toden teolla siinä vaiheessa, kun synnytyksen jälkeen sairaalassa tuli telkkarista Täydellisten naisten uusi jakso (joo, tästä on jo kohta 9 vuotta). Koitin katsoa sitä, mutta vauva karjui eikä ollut tyytyväinen mihinkään sylittelyyn, tissittelyyn, vaipanvaihtoon, röyhtäytykseen, mihinkään. Ei olis voinut parempaa crash coursea saada siihen, millaisia on äitiys käytännössä.

Eikö se pitäisi kysyä, että koska aloit tuntea itsesi äidiksi? Eikä itseäsi? Tuntea itsensä joksikin, niin se menee.

Heti kun sain rojut torveen.

Äiti syntyy samalla kun vauva syntyy.

Ethän sä edes ole vielä äiti niin miksi sun pitäisi itsesi sellaiseksi tuntea?

Enpä ole vielä tähän päivään mennessä tuntenut itseäni äidiksi, toivottavasti en koskaan tunnekaan. Isoisäksi olen kyllä itseni tuntenut.

Mitä tarkoittaa äitiys? Sen mukaan jokainen kai määrittelee sen alkamisen ajankohdan. Todellisuudessa henkilö tietysti muuttuu äidiksi hedelmöityshetkellä - mutta kun puhutaan tämän äitiyden tiedostamisesta ja sen merkityksestä, se on tosiaan subjektiivista.

Minä en kertaakaan puhunut sikiölle. Sanaakaan. Silti hänen hyvinvointinsa oli päätyöni. Kun vauva syntyi, puhuin hänelle toisinaan lempeällä äänellä, mutta äitiys... koin enemmän olevani sulautunut häneen. En yrittänyt "kasvattaa" tai mitään sellaista, vaan kaikki yhdessäolo oli yhdessä kokemista ja kehittymistä, kuitenkin vauvan ehdoilla; minulla ei ollut vauvan suhteen vaatimuksia (aivan kuten raskauden aikana ei ollut illuusioita), enkä kokenut äitiyttäni erillisenä asiana. Erillisyys tulikin selkeämmin esille vasta muutaman vuoden päästä - vauvalle varmasti huomattavasti aikaisemmin! 😅

Jos saisin toisen lapsen, luulen että ymmärtäisin aikaisemmin, mitä kaikkea se voi merkitä. Uskon että asenteeni äitiyden laatuun säilyisi jonkin verran.

Minulla on kolme lasta. Esikoisen kohdalla en tuntenut  äitiyttä tai lasta itseään kohtaan oikeastaan mitään ennen lapsen syntymää. Kun vauva syntyi ja oli kulunut muutama tunti, häntä siinä yön pimeydessä katsoessani tunsin yhtäkkiä, että tämä ihminen tässä on minun vastuullani, että tämän lapsen puolesta teen mitä tahansa, että puolustan, hoidan ja suojelen kaikelta pahalta. Ihan vain yhtäkkiä tuli sellainen olo.

Toisen lapsen kohdalla olin niin väsynyt ja huonovointinen koko raskauden ajan, ettei taaskaan tuntunut miltään erityiseltä. Lapsen synnyttyä olin muutaman kuukauden masentunut ja minulla oli vaikeuksia tuntea vanhemmuuden tunteita ja rakkautta lasta kohtaan. Kyllä ne sieltä sitten vähitellen tuli. 

Kolmannen raskauden aikana minulla oli täysi työ kahdessa lapsessa, niin etten ehtinyt ajatella tulevaa lasta. Eräänä päivänä se vain syntyi joukon jatkeeksi, tuntui heti omalta sekä tutulta ja hoitaminenkin kävi jo rutiinilla. Olin kuitenkin väsynyt, enkä tuntenut mitään erityistä rakkauden huumaa lasta kohtaan. 

Jossain RV 16 kun vauvan liikkeet alkoi tuntua ,tajusin että jlauta mun elämä on ohi. Nyt on pallo jalassa lopun ikää. Siihen mennessä asia oli tuntunut täysin epätodelliselta.