Lue keskustelun säännöt.
Koska aloit tuntea itseäsi äidiksi?
Olen raskaana ja viikolla 10. Tottakai vauva on toivottu ja rakas, mutta en millään vielä osaa miettiä sitä vauvana tai itseäni äitinä.
Moni sanoo että nainen muuttuu äidiksi kun tulee raskaaksi, mutta itselle ei ole ollenkaan tullut mitään "äitifiilistä". Tuolla se solumöykky muljahtelee, oli kiinnostavaa nähsä varhaisultrassa syke, mutta ei kyllä kertaakaan ole tullut sellaista oloa, että voi siellä se mamin kulta palloilee. Enemmänkin kiinnostaa raskauden biologiset muutokset ja luenkin innoissani viikottain mitä kropassa ja sikiölle tapahtuu! Mutta ei kertaakaan tulisi mieleen esim jutella masulle tai muuta sellaista.
Eli help, koska itse tunsit itsesi ensimmäistä kertaa äidiksi?
Kommentit (122)
Vierailija kirjoitti:
Jossain RV 16 kun vauvan liikkeet alkoi tuntua ,tajusin että jlauta mun elämä on ohi. Nyt on pallo jalassa lopun ikää. Siihen mennessä asia oli tuntunut täysin epätodelliselta.
Toivottavasti lapsesi lukee tämän tekstin jossain vaiheessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitten kun olin kotiutunut synnytyssairaalasta ja vauva-arki vakiintunut kotosalla.
Jonkin aikaa esikoisen syntymän jälkeen kunnolla. Toki odotin vauvaa innolla ja tein kaikkia valmisteluja, mutta en osannut tuntea itseäni oikeasti äidiksi ennen kuin se vauva ihan tosiaan oli siinä ja siihen tilanteeseen oli vähän aikaa totuteltu. Raskausaikana en oikein kehdannut mennä edes ostamaan vauvojen vaatteita ennen kuin maha kunnolla näkyi, tuntui että olen ihan väärässä paikassa. Ehkä se johtui siitä että olin aika nuori, vasta 25v ja tuntui että kaikki muut äidit on vanhempia? Mutta joka tapauksessa olen sitä mieltä, että äitiyteen kasvaa hiljalleen, jokainen omaa tahtiaan. Nyt esikoisen ollessa kohta 6-vuotias olen kyllä jo ihan luontevasti äiti kahdelle lapsellemme :)
uZuul kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossain RV 16 kun vauvan liikkeet alkoi tuntua ,tajusin että jlauta mun elämä on ohi. Nyt on pallo jalassa lopun ikää. Siihen mennessä asia oli tuntunut täysin epätodelliselta.
Toivottavasti lapsesi lukee tämän tekstin jossain vaiheessa.
Miksi? Aina pitää olla ihqupihku ihanaa ja hattarapilveä.? Mitään raadollista ja realistista ei saa kertoa tai tuntea?
No siis äidin rakkaus jne. syntyi kyllä heti kun sain vauvan syliin, mutta vieläkin kun puhutaan äideistä menee hetki, että tajuan kuuluvani itsekin siihen kategoriaan. Vanhempi lapsi on jo melkein teini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen 4 -v syntymäpäivien jälkeen.
Siinä se on vuosien varrella kehittynyt. Esikoisen ollessa ihan pieni, en vielä osannut puhua itsestäni äitinä, nykyään se "äidin kullanmuru" tulee ihan luontevasti. Ehkä se nimitys alkoi silloin tuntua luonnolliselta, kun lapsi itsekin alkoi puhua ja kutsua äitiä. Siihen ikään kuin tottui. Tottakai tiesin olevani äiti jo ennen sitä, ja lasta rakastin ja huolehdin, mutta siihen tottuminen kesti aikansa. Edelleenkään en ymmärrä niitä jotka puhuu puolisostaan äitinä tai isänä (tai mummona ja pappana niinkuin miehen vanhemmat nykyään). Se äitiys on kuitenkin vain osa identiteettiäni, enkä ole puolisolleni äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidiksi aloin tuntea itseni vähitellen, kun lapsi oli jo maailmassa ja oltiin päästy tutustumaan toisiimme pikkuhiljaa ja opittiin utntemaan toisiamme.
Olihan se alku hyvin uutta ja ennen kokematonta. Koko entinen elämähän siinä muuttuu perin pohjin kun lapsi tulee taloon. Totta kai sellainen biologinen äidinvaisto tuli ensin, eikä sekään yhdessä silmänräpäyksessä. Ei sitä tiennyt eikä aavistanut mitä äitiys sisällään pitää, siihen kasvaa. Ja on sitten niitäkin jotka eivät koskaan kasva mutta se onkin sitten murheellinen tarina se.
Kyllä se ainakin itselläni oli niin, että se emotionaalinen puoli tuli ensin, ja onhan se luonnollista kun koskaan ennen ei ollut äidinroolissa ollut. Myös elintärkeää lapsen kannalta; äidin on leimauduttava lapseen, muuten se on täysin turvaton. Näin luonto on sen järjestänyt. Sitten se kaikki muu mikä äitinä olemiseen liittyy. Se valtava vastuun tajuaminen, sinulla on kokonainen ihmiselämä tässä vastuullasi. Se on äidinrooliin kasvamista ja välillä pelottavaakin. Lapsi kun ei ole esine tai nukke, se tuo tullessaan valtavan vastuun.
Lapsi on nyt 24v, eikä vieläkään oikein aina tunnu että olen sen äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun vanhemmilla meni aika riitelyyn ja pienemmät sisarukset jäi usein minun vastuulle.
Kun tyttö syntyi tunsin itseni äidiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäistä lasta saadessani tunsin itseni äidiksi lapsen synnyttyä, sitä ennen olin raskausajan raskaana oleva joka odottaa vauvaa.
Kun lapsi syntyy hän on konkreettisesti läsnä, näkyvillä.
Seuraavien lapsien odotusajan olin jo äiti ensimmäiselleni. Raskauskaikana ollaan tulossa äidiksi kunnes lapsi on syntynyt.
Olen myös saanut keskenmenoja joten äitiys syntyy vasta elävään lapseen joka on syntynyt.
Omalla kohdallani se äidiksi kasvaminen tapahtui kyllä vähitellen.
Raskaana ollessa ei mitään äidintunteita ollut, kaikki oli uutta ja outoa eikä minkään valtakunnan aavistusta mitä tuleman oikeasti pitää.
Kun ensimmäisen kanssa kotiin tulin (olen kahden yh) alkoi sitten opettelu. Eihän sitä voi tietää mistään mitään kun ei ennen ollut vastaavaa kokenut. Se valtava suojeluvaisto kyllä alkoi heti. Oli suorastaan ylisuojeleva, jopa vieraan lapsen itku herätti levottomuutta.
Vähitellen sitten kun tutustuttiin toisiimme ja uuteen elämäämme valtava rakkaus syntyi jota suurempaa ei ainakaan omalla kohdalla ole. Toinen kun syntyi tiesin jo vähän enemmän ja kaikki oli tutumpaa. Onhan ensimmäinen lapsi valtava mullistus joka muuttaa vääjäämättä koko elämän.
Lapsi on elävä olento, täysin avuton ja riipuvainen sinusta. Valtava vastuu. Omat lapset on ehdottomasti numero yksi elämässäni. Kukaan ei heidän ohitseen mene. Ei koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi on nyt puolivuotias enkä oikein vieläkään tunne itseäni kovin vahvasti äidiksi. Tai sanotaan niin, että äidin rooli tuntuu tosiaan vähän päälle liimatulta roolilta. Tiesin kyllä jo etukäteen, etten ole varsinaisesti vauvaihminen, joten ehkä osaan olla vähän luontevammin äiti siinä vaiheessa kun lapsi on jo isompi.
En tunne oloani lainkaan äidilliseksi enkä tunne lapsiani kohtaan mitään. He ovat 8v, 6v, 4v, 2v ja 2kk vanhat.
Kun ostin hamsterille ison häkin ja paljon virikkeitä ja kaikkea muuta mitä se tarvitsee ja seuraavana päivänä kävin ostamassah amsterin <3
Esikoinen oli reilu 2v, ja sisarus jo vatsassa. Sitten vasta tuli sellainen oikea äiti-identiteetti ja itsevarmuus uudessa roolissa. Eli omalla kohdallani prosessi oli aika pitkä.
Huolehdin lapseni tarpeista tietysti tästä huolimatta, mutta koin epävarmuutta ja sopeutumisvaikeuksia. Molemmat ovat hyvin pärjääviä ja tyytyväisen oloisia koululaisia, joten ei esikoiselle ainakaan vaikuta mitään traumoja jääneen, vaikka äiti olikin vähän pihalla aluksi :)
Vierailija kirjoitti:
En tunne oloani lainkaan äidilliseksi enkä tunne lapsiani kohtaan mitään. He ovat 8v, 6v, 4v, 2v ja 2kk vanhat.
Suosittelen lämpimästi että otat yhteyttä perheneuvolaan, sillä kuulostaa siltä että saatat kärsiä masennuksesta tai sinulla on jokin oma kiintymyssuhteeseen liittyvä haava, joka estää siteen syntymisen lapsiisi. Olet myös saanut useamman lapsen lyhyen ajan sisällä, joka kuormittaa psyykettä ja kehoa. Loppuunpalamista ei aina huomaa, vaan se oireilee juurikin tunne-elämän heikentymisenä, sekä positiivisten että negatiivisten tunteiden kokeminen laimenee.
Heti kun sain lapseni syliin. Laitokselta kotiin päästyäni vielä voimistui. Äitiksi 27 ja 36 vuotiaana.
Siinä vaiheessa, kun esikoinen oli kuukauden ikäinen. Vasta silloin minuun iski äidinrakkaus. Olihan lapsi ihan kiva ja pidin hänestä hyvää huolta, mutta tuntui, että lapsi on minulla vaan hoidossa. Lapsi oli suunniteltu, mutta raskaus alkoi paljon nopeammin mitä olin kuvitellut. Neuvolassakin puhuttiin äiti sitä ja äiti tätä, minä ihmettelin, että mitä ne minun äidistä kyselee.