Lue keskustelun säännöt.
Koska aloit tuntea itseäsi äidiksi?
Olen raskaana ja viikolla 10. Tottakai vauva on toivottu ja rakas, mutta en millään vielä osaa miettiä sitä vauvana tai itseäni äitinä.
Moni sanoo että nainen muuttuu äidiksi kun tulee raskaaksi, mutta itselle ei ole ollenkaan tullut mitään "äitifiilistä". Tuolla se solumöykky muljahtelee, oli kiinnostavaa nähsä varhaisultrassa syke, mutta ei kyllä kertaakaan ole tullut sellaista oloa, että voi siellä se mamin kulta palloilee. Enemmänkin kiinnostaa raskauden biologiset muutokset ja luenkin innoissani viikottain mitä kropassa ja sikiölle tapahtuu! Mutta ei kertaakaan tulisi mieleen esim jutella masulle tai muuta sellaista.
Eli help, koska itse tunsit itsesi ensimmäistä kertaa äidiksi?
Kommentit (122)
Joskus esikoisen ensimmäisten elinkuukausien aikana. Alkuun tuntui tosi oudolta puhua itsestään äitinä :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos saisin toisen lapsen, kokisinkohan enemmän äitiyttä myös alkioon? Ekan raskauden aikana ei paljon ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa, vaikka koko elämä pyöri lapsen kehityksen vaalimisessa
Mulle äiti oli todella tunnelatautunut sana. Äiti tarkoitti omaa äitiäni.
Itse tajusin oman äitiyteni siinä vaiheessa, kun vauva alkoi puhumaan, tai kommunikoimaan... eli noin 10kk kohdalla.
Siihen asti olin ollut nuori nainen, jolle oli annettu pieni vauva omaksi.
Ja mitä noihin lapsiin tulee, niin en minä pystynyt kuvittelemaan, että siellä mahassa olisi ihan oikea ihminen. Tai ne kuvitelmat oli kovin ohuita, tietenkin tiesin asiasta... mutta siinä on joka kerta ihmeen äärellä.
Ja nyt, 20 vuotta myöhemmin, on vaikea muistaa, että joskus on ollut aika jolloin ei vielä ollut äiti.
Äh, ymmärrät sitten itse :)
Vauvan syntymän jälkeen vasta. Tai en kyllä vieläkään ajattele itseäni varsinaisesti äitinä, niinkuin en erikseen ajattele itseäni kaverina, urheilijana tai vaimonakaan. Se on vaan osa mua. Lapselle tietty puhun itsestäni äitinä ja se on rakkain pikku paketti maailmassa.
En vielä. Nuorin on enää teini, muut lapset on aikuisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Raskaudet menivät rankan pahoinvoinnin kourissa alusta loppuun. En nauttinut niistä yhtään huonovointisena ja siksi myös huonolla tuulella olleena. Käytännössä tunsin itseni äidiksi vasta lapsen syntymästä alkaen.
Vierailija kirjoitti:
Äidin suojeluvaisto heräsi heti, kun sain tietää raskaudesta ja äidiksi koin itseni vauvan synnyttyä ja saadessani pienen rinnalle.
Ai herää vai...sain juuri viime viikolla tietää äidiltäni, että minut tuotiin tähän maailmaan puolipakolla - äitini olisi ilmeisesti halunnut keskeyttää raskauden, mutta isäni halusi pitää minut ja meillä on aina tehty kuten isä on halunnut, joten tulin maailmaan. Kiitos äiti tästä tiedosta, tuli tosi haluttu ja hyväksytty olo :(
(Anteeksi tämä oli vähän OT, mutta oli pakko kirjoittaa tämä jonnekin sillä olen surrut tätä yksin.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juu en tosiaan ole jutellut masulle. Aloin rakastaa vauvaa syntymän jälkeen kun olimme 24/7 yhdessä ja opimme tuntemaan toisemme. Hänen luonnettaan aloin ymmärtää vasta kun hän oppi puhumaan ja pystyi selittämään käytöstään.
Mullekin rakkaus heräsi sanan varsinaisessa merkityksessä vasta myöhemmin. Tietysti heti syntymästä lähtien vauva oli tärkein ja halusin että sillä on kaikki hyvin. Kun syntymän jälkeen kyseltiin että heräsikö se äidinrakkaus heti, tunsin itseni huonoksi koska en voinut rehellisesti sanoa kyllä. Siispä valehtelin, koska tuntui myös että mut tuomitaan jos en sano rakastavani vauvaa. Pelkästään tämän kirjoittaminen ja ääneen myöntäminen tuntuu pahalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidin suojeluvaisto heräsi heti, kun sain tietää raskaudesta ja äidiksi koin itseni vauvan synnyttyä ja saadessani pienen rinnalle.
Ai herää vai...sain juuri viime viikolla tietää äidiltäni, että minut tuotiin tähän maailmaan puolipakolla - äitini olisi ilmeisesti halunnut keskeyttää raskauden, mutta isäni halusi pitää minut ja meillä on aina tehty kuten isä on halunnut, joten tulin maailmaan. Kiitos äiti tästä tiedosta, tuli tosi haluttu ja hyväksytty olo :(
(Anteeksi tämä oli vähän OT, mutta oli pakko kirjoittaa tämä jonnekin sillä olen surrut tätä yksin.)
Ihan hirveää että lapselle kerrotaan tuollaista :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen syntymän jälkeen. Siihen asti se oli pieni tuntematon elävä sisälläni, arvoitus. Vasta syntymän jälkeen tajusin todella että nyt olen äiti ja se tulee jatkumaan elämäni loppuun, kävi miten kävi. Odotusaikana olin eremmänkin miettinyt synnytystä ja sitä kuinka lapsi voi sisälläni (oli melko rauhallinen). Äitiyteen sujahtaminen tuntui mukavalta, no siihen oli tottuminen että se vauva on nyt siinä 24/7.
Ekassa raskaudessa varmaankin ekojen potkujen aikaan. Ja se tunne kasvoi kun vauva mahassa alkoi olla vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa.
Tokan kanssa kesti kauemmin. Varmaan oltiin jo tultu kotiin laitokselta ennen kuin mitään suurempaa tunnetta heräsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei mulla on sama tilanne ja miettinyt samaa! Kymppi-viikolla mennään ja oon alkanut jo suunnitella kaikkea kivaa vauvalle ja meille, seuraan tutkimusten valossa sikiön kehitystä ja puhutaan miehen kanssa odottavalla fiiliksellä päivittäin vauvasta. Mutta en koe minkäänlaista äitiyttä vielä tässä kohtaa! Meille on tulossa asumaan uusi pieni ihminen, mutta odotan/luulen äitiyden kokemuksen olevan jotain muutakin kuin että "pitää sitten muistaa kutsua äidiksi itseään, ettei vauva opi sanomaan minua nimellä".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidin suojeluvaisto heräsi heti, kun sain tietää raskaudesta ja äidiksi koin itseni vauvan synnyttyä ja saadessani pienen rinnalle.
Ai herää vai...sain juuri viime viikolla tietää äidiltäni, että minut tuotiin tähän maailmaan puolipakolla - äitini olisi ilmeisesti halunnut keskeyttää raskauden, mutta isäni halusi pitää minut ja meillä on aina tehty kuten isä on halunnut, joten tulin maailmaan. Kiitos äiti tästä tiedosta, tuli tosi haluttu ja hyväksytty olo :(
(Anteeksi tämä oli vähän OT, mutta oli pakko kirjoittaa tämä jonnekin sillä olen surrut tätä yksin.)
Ihan hirveää että lapselle kerrotaan tuollaista :(
Kiitos vastauksestasi ja myötätunnostasi.Totta, ei tämä kivalta tunnu, olisin mieluusti elänyt ilman tuota tietoa. Äitini ei edes tuntunut näkevän kuinka asia loukkaa minua, sillä hän käyttäytyi tuon informaatiopläjäyksen jälkeen ihan kuin oltaisiin puhuttu niitä näitä säästä. Hän ei tainnut ymmärtää kuinka surulliseksi minut teki :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Don't worry AP :)
Ja onneksi olkoon raskaudestasi :)
En tuntenut itseäni esikoisen raskausaikana äidiksi, vaan vasta sitten, kun vauva oli syntynyt. Myöskään kuopuksen raskausaikana en tuntenut yhteyttä sikiöön tai osannut ajatella sitä omana lapsenani. Toki kannoin huolta sen voinnista ym., mutta en jutellut mahalle tai osannut ajatella sikiötä ihmisenä. Niin lähellä, niin kaukana!
Mulle sellainen äiti-identiteetti muodostui valmiiksi vasta kun esikoinen oli vajaa 2v. Toki huolehdin hänestä hyvin ja rakastin, mutta olin aika epävarma kaikesta mitä tein ja jännitin sitä että teen väärin. Se puolestaan oli hyvin uuvuttavaa, ja vaikeutti äitiyden kokemista ja siitä nauttimista. Kyllä siitä sitten kehittyi se luottamus itseen äitinä ja kokemus siitä että tämä on lapsi on minun, minä olen hänen äitinsä, minä tunnen ja tiedän hänen tarpeensa parhaiten. Aloin luottamaan siihen että osaan tehdä päätöksiä lapsen parhaaksi, ja että minun päätökseni ovat riittävän hyviä. Esikoisen kanssa oli helpompaa sillä hän syntyi valmiille äidille. Hän olikin vauvana jotenkin rennompi ja tyytyväisempi, varmasti koska minäkin olin.
Raskausaikana en kylläkään ole osannut ajatella kumpaakaan lasta kovin konkreettisesti, enkä ole osannut heihin kovasti kiintyä. Sikiö on lähinnä mielikuva mielestäni. Muutenkin vauva-aikana olen kokenut enemmänkin vahvaa kiintymystä kuin varsinaista rakkautta, rakkaus on kehittynyt kun lapset kasvavat ja heihin pääsee tutustumaan.
En olisi ollenkaan huolissani jos äitiyden tunteita ei ole raskaus- tai edes vauva-aikana.
Minulla tuollainen äitiyden kokeminen/sisäistäminen on jostain syystä hetkittäistä. Tosin luullakseni se johtuu pitkälti siitä, että elämässä on ollut jatkuvasti hirveästi stressiä ja paineita. Semmoiset suurimmat äitiyden ymmärtämiskokemukset kun tulevat minulla sellaisina hetkinä, kun ei ole kiire ja saan viettää lasteni kanssa rauhassa aikaa ja jotenkin pysähtyä hetkeen. Tuollaisina hetkinä tunnen aivan valtavaa ylpeyttä lapsistani ja äitiydestäni ja olo on sellainen, että sydän tuntuu pakahtuvan. Valitettavasti arki on tällä hetkellä kuitenkin pääasiassa paikasta toiseen juoksemista. Aina on kiire jonnekin, päiväkotiin, töihin, lasten harrastuksiin ja samalla kun juokset paikasta toiseen, päässäsi pyörii miljoona asiaa mitkä pitäisi ehtiä jossain välissä tehdä. Toki yritän näitä kiireettömiä hetkiä luoda arjenkin keskelle, mutta välillä se on mahdotonta.
Esikoisen syntymän aikaan en kokenut mitään rakkauspuuskaa, en oikeastaan ollut edes onnellinen. Katsoin vauvaa ja mietin mitä helvettiä olen mennyt tekemään, tässä sitä nyt ollaan ja nyt on vaan pakko huolehtia siitä avuttomasta ihmisenalusta parhaansa mukaan. Jostain syystä vauva tuntui pitkään vieraalta ja omaa toimintaani ohjasi velvollisuudentunto eikä mikään rakkaus tai suojelunhalu. Esikoinen oli lähes vuoden, ennen kuin ensimmäistä kertaa tunsin hetkellisesti olevani hänen äitinsä ja rakastavani häntä. Kuopuksen kanssa meni vähän helpommin ja jostain syystä hän ei tuntunut samalla tavalla vieraalta. Alusta asti oli luontevampi olla, tähän varmaan vaikuttaa moni muukin asia, mutta myös se ettei koko vauvatouhu ollut enää uusi juttu ja en ollut huolissani esimerkiksi omasta jaksamisestani. Mitä isommiksi lapset ovat kasvaneet, sitä enemmän koen kasvaneeni itse äidiksi. Etenkin se, kun lapset alkoivat puhua ja olivat niin isoja, että heidän kanssaan jo pystyi tekemään jotain järkevää, leikeissä oli jo ideaa jne., tuntui helpottavan tilannetta.
Tätä en kyllä huutelisi ympäriinsä, jostain syystä hävettää että olen kokenut näin.
Vierailija kirjoitti:
Juu en tosiaan ole jutellut masulle. Aloin rakastaa vauvaa syntymän jälkeen kun olimme 24/7 yhdessä ja opimme tuntemaan toisemme. Hänen luonnettaan aloin ymmärtää vasta kun hän oppi puhumaan ja pystyi selittämään käytöstään.
Samoin minä. Tunsin just niin kuin alottaja. Edes vauvan syntymän jälkeen en tuntenut itseäni äidiksi. Ja jos lähdin vaikka kauppaan ilman vauvaa, en ikävöinyt sitä eikä minusta tuntunut, että "palanen puuttuu". Aloin rakastaa vauvaa ehkä kun se oli muutaman kuukauden ikäinen, sitä ennen tunsin vain hoivaamisen tarvetta ja jonkinlaista sääliä, kun se oli niin avuton reppana. :D
Mun lapset on nyt 8, 12, 15 ja 21. Odottelen vielä jotain erityistä äitifiilistä.
Rakastin lapsiani heti ekoista potkuista mutta mitään äitifiilistä? Ei kyllä ole tullut.
Todella hyvin sanottu omasta mielestä.