Lue keskustelun säännöt.
Mikä on kylmintä tai epäempaattisinta kokemaasi käytöstä?
31.05.2020 |
Olen hyvin raskaassa elämäntilanteessa ja kuvaannollisesti tuntuu kuin olisin saanut rekkalastillisen tiiliskiviä ja jäävettä niskaan erään ihmisen taholta. Kerron oman kokemukseni myöhemmin.
Kommentit (83)
AMK:n terveydenhoitaja. Yö meni valvoessa kun sydän tuntui heittävän kuperkeikkaa ja aamulla en meinannut päästä sängystä ylös kun huimasi niin paljon. Koulu oli melkein vieressä niin suuntasin sinne. Heti kun kerroin vaivoistani niin hoitaja tokaisee "No kaikilla on joskus rytmihäiriöitä" ja patisti pois. Siinä itkua tihrustettuani lopulta päätti kirjoittaa lähetteen lääkärille, mutta senkin hyvin vastentahtoisesti. Pääsin sitten lopulta oikeanlaiseen hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Soitin Psykiatrisen sairaalan päivystävän sairaanhoitajan puhelimeen, johon saa soittaa milloin vaan. Ja minua oli ohjeistettu soittamaan siihen, jos ilta-aikaan tulee kestämätön ahdistus. No, soitin. Puhelu meni pääpiirteissään näin: minä: ”Minna Meikäläinen tässä hei” , hän: ”Hei!” minä sopertaen ahdistuneella äänellä: ”minua ahdistaa tosi paljon.” Hän: ”no mitäs sinä oot tehnyt silloin kun sinua ahdistaa?” Minä: ”no en oikeen tiiä, ei ole ahdistanut näin pahasti pitkään aikaan. Onhan mulla tuo rauhoittava.” Hän: ”No otappa se rauhoittava” minä: ”no en haluais niitä ihan koko ajan käyttää, minua käskettiin soittamaan tähän numeroon jos alkaa ahdistaa pahasti.” Hän: ”no ei tietenkään kannata liian usein käyttää” minä:” no mitä minä teen nyt tässä” hän: ”ota se rauhoittava.” Minä: ” no voisi kai sen ottaa” hän: ”no hyvä, kiitos hei hei.
Ylenkatsovalla äänellä vastaili. Oli kyllä aika kylmä vastaanotto, enkä apua saanut. Entä jos olisin tehnyt jotain itselleni sen jälkeen kun en saanut apua? Se olisi ollut tuon vastuulla.
Kun apua ei saa tuolla lailla.
Ei niitä kiinnosta pätkääkään että sulla on hirveä olo.
Niitä kiinnostaa vain siinä tapauksessa jos vaikuttaa siltä että et pärjää kotona.
Toi "mitäs oot tehnyt silloin kun"-kysymys tarkoitti että onko itsetuhoisuutta. "En tiiä on mulla tossa rauhoittava" kuulostaa siltä että et ole vielä kaikkia kotihoitokeinoja kokeillut.
Joudut sanomaan ihan ääneen että jos vaikka pelkäät että teet itsellesi jotain, sellaista ei voi jättää puhelinkeskustelusta pääteltäväksi.
Taikasana avaa portit avulle. Eli vedät itsesi ihan piippuun niin saat apua. Siihen saakka hengittele rauhassa ja popsi rauhottavia.
Vierailija kirjoitti:
Se, kun sain vakavan sairaskohtauksen ja luulin kuolevani, olin todella tuskissani, mieheni alkoi kiusata minua kutittamalla, tökkimällä yms. Aivan järkyttävää.
Turpaan tollasta "miestä".
Vierailija kirjoitti:
Pahimmat kokemukset ovat varmasti kouluajoilta. Kiusaaja löi tuntuvasti kasvoihin ja kun vaadin selitystä, kielsi tehneensä mitään. Teennäisen hämmästynyt ilme kasvoilla: "Mitä sä selität? En mä ole lyönyt."
Pahin kiusaajatyyppi ikinä. Siskoni on tuollainen ihan aikuisenakin. Lyömisen sijaan loukkaa rivien välistä ja kun sille sanoo asiasta niin aivan kirkkain silmin väittää ettei ole mitään sanonut ja kutsuu loukattua hulluksi. Sanomattakin selvää etten hänen kanssaan ole enää tekemisissä. Harmi vaan että muu perhe on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kokenut paljon pahaa ihmisten taholta, enkä jaksa niitä pahimpia tähän edes kirjoittaa ja taustoittaa. Joitakin vähemmän pahoja niihin verrattuna, mutta kuitenkin kylmiä kommentteja elämäni aikana:
- ensimmäisen poikaystäväni äiti ei tahtonut tavata minua, koska "ei sen kaltaisista koskaan tiedä mitä ne on". En tiedä tarkalleen, mitä hän minussa tarkoitti, sitäkö että ollut kuin iltalukiossa sillä hetkellä, sitä että olin eronneiden vanhempien lapsi vai sitä, että olin adoptoitu. Poikaystävä ei avannut asiaa enempää, mutta kuitenkin auliisti kertoi, mitä äitinsä oli sanonut.
- olin ensiavussa itsemurhayrityksen jälkeen (tapahtui vuosia ekan poikaystävän jälkeen, joten äitinsä kommentti ei voinut liittyä tähän), ja oksensin lattialle. Sairaalan siivooja kommentoi, että "et viitsisi oksentaa siihen, kun me joudutaan se sitten siivoamaan".
Onhan näitä. Muutaman kerran olen saanut kuulla, että olen huonoa seuraa kavereilleni, ja kavereiltani saanut kuulla juuri nuo "en ota kantaa" kun minua syytettiin asioista joita en ollut tehnyt.
Olen kokenut itsessäni rasittavia ja epäempaattisia kokemuksia, se mistä se on tullut, niin se on ollut, on ja tulee olemaan vielläkin rasittavampaa.
-hulabalooba
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ajoin itsemurhaa yrittäneen puolisoni ensiavusta akuuttipsykiatrialle syntymäpäivänäni. Hoitaja kysyi vain "pärjääksä"? Mitään muuta ei omainen saanut.
Pärjäsin, koska oli pakko. Trauma jäi, mutta nyt 10+ vuoden jälkeen osaan jo elää sen kanssa.
Millainen ihminen edes kelailee jotain omaa syntymäpäivää tuollaisessa tilanteessa? Kukahan tässä on epäempaattinen? Ja mitä ihmettä sen hoitajan olisi pitänyt tehdä? Minun isäni on tappanut itsensä ja lapseni on yrittänyt itsemurhaa. Kun menin lastani teho-osastolle katsomaan, ei tasan kukaan siellä kysynyt minun vointiani, eikä sen odottaminen edes käynyt mielessä!
Vaikea valita, on niin paljon kamalia kokemuksia ihmisistä! Varmaan just maata sairaalassa kuolemankielissä eikä ketään kiinnosta yhtään,kokea narsistinen raivoaminen ja syyllistäminen ja "väärän"käytöksen anteeksipyytelyihin painostaminen,väkivallalla uhkailu ja sen toteuttaminenkin,ettei kukaan puolusta/ole seuranasi/tukenasi vaikka kiusataan koulussa/työpaikalla, työttömyys/sairaus/köyhyys/mikä tahansa on vain oma vikasi ja hylätään taas yksin kärsimään ja selviytymään(ja vaikket selviytyisikään se ei kinnosta ketään ja se tehdään kyllä selväksi) jne. Jonkun noista voi valita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa avautua kouluajoista, niitä juttuja on liikaa.
Tulee mieleen että kun heräsin leikkauksesta, ja tietoihini oli kirjattu että olen oksennuskammoinen (ihan oikea fobia, kiitos vaan, vaivannut lapsesta asti ja hankaloittanut elämää), joten sain tietysti pahoinvointilääkettä ym. ennen nukutusta. Luotin siis aikalailla siihen, että minusta pidettäisiin hyvä huoli. No, en tosiaan voinut pahoin, mutta nukutuksen takia kurkkuni oli rutikuiva ja kutisi, joten pyysin että saisin kurlata vedellä: "en aio juoda sitä". Hoitaja vilkaisi minua työpöytänsä takaa muttei reagoinut. Kurkkua kutitti nyt jo niin paljon että pelkäsin yökkääväni, ja kerroin pelostani hoitajalle. Hän tuhahti "siinäs yökit!", ja asia jäi siihen. Olin aivan kauhuissani ja paniikissa (koska, edelleen, oksennuskammo), mutta onneksi ohitseni käveli juuri toinen hoitaja, joka toi pienen mukillisen vettä. Kurlasin ja kutina lieveni selvästi.
Kun sitten tämä vittumainen hoitaja valmisteli minua vietäväksi vuodeosastolle, hän näytti minulle mukia, jolla oli kurlannut (ja sylkenyt veden myös) ja sanoi "pidetääs tää sun ELINTÄRKEÄ muki matkassa myös". Niinpä hän rullasi minut vuodeosastolle sylki-vesimukini kanssa. Minua hävetti. :(
Takana oli hyvin raskas syksy, olin mm. menettänyt 5-vuotiaan lapseni. Jouluna yritin itsemurhaa kävelemällä mereen, aikomuksena joko hukuttautua tai jäätyä (oli reippaasti pakkasta, minulla sisävaatteet). Oli yö.
Jotain tapahtui, ja kun olin sääriäni myöten vedessä, aloin yhtäkkiä itkemään ja katumaan koko hommaa. Paikalle sattui ohikulkija, joka soitti minulle ambulanssin. Ambulanssi vei minut Marian sairaalaan.
Palelin koko matkan ja kun istuin käytävällä, palelu paheni. Tärisin kamalasti ja jalkojani särki. Hoitajia ja lääkäreitä kulki ohi, kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota minuun, vaikka olin t-paidassa ja kesähousuissa, osittain märkänä ja aivan murtuneena siinä kaikkien nähtävillä. Vartija piti seuraa jollekin mummolle, lisäkseni ainoa potilas käytävällä. Kun oma lääkärini vihdoin tuli, hänkään ei reagoinut paleluuni vaan käski vaan odotella kunnes saataisiin jatkokyyti Auroraan (mielisairaala).
Aurorassa sama touhu jatkui; kukaan ei puhunut minulle tai huomioinut tärinääni, kysynyt pärjäänkö. Odotin reilun tunnin, sitten tapasin parin minuutin verran lääkäriä, joka sanoi että "et sä enää tänään aio itteäs tappaa, joten lähetän sut kotiin". Näin tapahtui- ja juttu oli sillä ohi. Kukaan ei soittanut perään tms., eikä kukaan myöskään missään vaiheessa ilmoittanut miehelleni, missä olen.
Kokemus jätti jälkensä, ja muutin pois Helsingistä pian tämän jälkeen. Uudella asuinpaikkakunnalla pääsin hoitoon nopeasti- nimittäin osastolle. Useita kertoja. Lääkärin arvion mukaan olin mahdollisesti kiikkunut psykoosin partaalla jo pidempään. Sain osastolla toimivan lääkityksen ja keskusteluapua, joten muutto tavallaan pelasti henkeni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Soitin Psykiatrisen sairaalan päivystävän sairaanhoitajan puhelimeen, johon saa soittaa milloin vaan. Ja minua oli ohjeistettu soittamaan siihen, jos ilta-aikaan tulee kestämätön ahdistus. No, soitin. Puhelu meni pääpiirteissään näin: minä: ”Minna Meikäläinen tässä hei” , hän: ”Hei!” minä sopertaen ahdistuneella äänellä: ”minua ahdistaa tosi paljon.” Hän: ”no mitäs sinä oot tehnyt silloin kun sinua ahdistaa?” Minä: ”no en oikeen tiiä, ei ole ahdistanut näin pahasti pitkään aikaan. Onhan mulla tuo rauhoittava.” Hän: ”No otappa se rauhoittava” minä: ”no en haluais niitä ihan koko ajan käyttää, minua käskettiin soittamaan tähän numeroon jos alkaa ahdistaa pahasti.” Hän: ”no ei tietenkään kannata liian usein käyttää” minä:” no mitä minä teen nyt tässä” hän: ”ota se rauhoittava.” Minä: ” no voisi kai sen ottaa” hän: ”no hyvä, kiitos hei hei.
Ylenkatsovalla äänellä vastaili. Oli kyllä aika kylmä vastaanotto, enkä apua saanut. Entä jos olisin tehnyt jotain itselleni sen jälkeen kun en saanut apua? Se olisi ollut tuon vastuulla.
Minä sain nuorempana jonkun kohtauksen, jonka aikana pelkäsin mennä sisälle asuntooni. Soitin vastaavanlaiseen numeroon, jonne kerroin ongelmani itkien. Vastannut nainen totesi kutakuinkin "jospa lopetetaan tää puhelu niin saada linja auki niille, joilla on TODELLISIA ongelmia".
Enn mä tiedä. Joteenki huomannut etttä asiat on asioita ja ne on hoidetttava asiaankuuluvalla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli ex-aviomiehen kanssa ollut aamulla kinaa tiskeistä. Iltapäivällä tulin töistä kesken päivän kotiin itkien, koska olin juuri saanut tiedon, että isovanhempani on kuollut. Mies sanoi "aha". Ei halannut, ei pahoitellut, ei mitään. Hän mökötti vielä aamuisesta kinastelusta. Ei palannut koskaan asiaan, minkäänlaista empatian osoitusta en koskaan saanut tähän liittyen, enkä vissiin oikein muutenkaan.
Lukioikäisenä mulla oli tosi huonot välit vanhempieni kanssa. Yhtenä yönä tuli niin paha riita, että lähdin kävelemään ulos, en kestänyt olla enää kotona. Soitin poikaystävälleni ja lähettelin viestejä, olisin pyytänyt päästä yöksi hänen luokseen. Lopulta heppu vastasi, ei kuulemma käynyt, koska oli baarissa kavereiden kanssa. Mä vietin sen talviyön sitten ulkona kävellen.
Nykyään olenkin sinkku ja hyvin menee :D
Pahin oli sh-harjoittelussa, jossa minut laitettiin viemään kuolemansairas ja ilmiselvästi pahasti kärsivä potilas röntgeniin. Henki ei kulkenut yhtään, jokainen hengenveto tuskaa, huulet sinersi. Piti odottaa ehkä vartti että päästiin sisään, sitten kuvaus selällään, potilas ei pystynyt yhtään hengittämään, korisi ja pihisi vaan tajuttomuuden rajoilla. Sitten takaisin osastolle. Seuraavana päivänä potilas oli siirretty sydänteholle, jossa kuoli. Ihan kauheaa ihmisen kidutusta viimeisinä päivinään. Muistan vieläkin kyseisen miehen nimen ja naaman, vaikka sittemmin on tullut valtava määrä potilaita nähtyä. Ei ollut lääkärillä oikein arvostelukykyä tuossa tilanteessa, enkä itse harjoittelijana uskaltanut väittää vastaan.
Suomessa hoitohenkilökunnan epäempaattinen käytös on täällä "normaalia", oikeastihan se on kaukana siitä. Itsekin olen mielenterveysongelmaisena saanut tavata useamman lääkärin tai hoitajan, joita ei kiinnosta muu kuin se, että syöt lääkkeesi. Ihan sama mitä sulle on käynyt, ota se rauhoittava. Niitä ei ehkä haluta määrätä alunperin ollenkaan, mutta jos sinulla niitä sattuu olemaan, se on ainoa hoito tilanteessa kuin tilanteessa: ota rauhoittava. Koskaan ei tule keskusteluapua, ehdotusta soittaa esim. läheiselle tai vaikka edes perkele käskyä juoda lasi maitoa ja mennä nukkumaan. :D Ainoa apu on ne lääkkeet, joiden avulla pärjätään taas yksi työvuoro ilman että tarvitsee nostaa persettä penkistä.
Lakkasin itse käymästä päivystyksessä, oli olo kuinka "hullu" tahansa, sen jälkeen kun eräs lääkäri teki selväksi miten tämä Suomen sairas systeemi toimii. Että eivät voi oikeasti auttaa akuutisti muuten kuin määräämällä lääkkeitä, ja jos sinulla jo niitä on, ei muuta kuin yksi pilleri lisää + kotiin. Syön voimakasta neuroleptia korkealla annostuksella jo valmiiksi, mutta neuvo on, joka kerta, että jos olo pahenee niin "voi sitä ottaa yhden lisää päivässä". Ja apteekissa varmistetaan, että onko tämä neuvo oikea, koska "sun annostus alkaa olemaan jo nyt maksimirajoilla". :)
Olen vanhemmillani kylässä. Äitini löysi mut juuri itkemästä ja kysyi mikä hätänä. Kerroin, että tänään on taas paha päivä tahattoman lapsettomuuden kanssa ja itkettää kovasti. Hänpä totesi siihen: "No voi perse" ja meni pois. Näkyy lukevan tuossa olohuneessa nyt kirjaa ihan tyytyväisenä kaikessa rauhassa. t. Aikuinen lapsi
Vierailija kirjoitti:
Olen vanhemmillani kylässä. Äitini löysi mut juuri itkemästä ja kysyi mikä hätänä. Kerroin, että tänään on taas paha päivä tahattoman lapsettomuuden kanssa ja itkettää kovasti. Hänpä totesi siihen: "No voi perse" ja meni pois. Näkyy lukevan tuossa olohuneessa nyt kirjaa ihan tyytyväisenä kaikessa rauhassa. t. Aikuinen lapsi
Olen pahoillani puolestasi. Tiedän miten rankkaa tuo on. Toiset eivät tajua, kuten äitisi ilmeisesti. Jaksamista sinulle.
Haluan vaan sanoa tsemppiä kaikille, kamalia kokemuksia teillä :( <3
Luulisi, että ammattitaitoinen puhelimeen vastaaja osaisi keskustella asiasta kaikessa rauhassa ja kysyä vointia niin että toinen pystyisi avautumaan ja kertomaan tarkemmin.
Tuollaisesta keskustelusta tulee mieleen, että vastaaja on työssään joko aloittelija ja kokematon tai liian kokenut ja kuormittunut tai leipääntynyt.