Mitä se kertoo äidistä, joka ei koskaan näe lapselleen aiheuttamaansa mielipahaa tai ei anna sille mitään arvoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos äidilleni kertoisi, että lapsella on diagnosoitu lapsuusiän autismi, ei varmana ryntäisi miettimään, miten voi poikaa auttaa. Vaan koittaisi heti kumota diagnoosin, että lapsi on ihan normaali. Niin, kun ei ole kyse HÄNEN lapsestaan. Ja vaikka olisikin, niin jos siitä, että lapsi ”ei ole normaali” pääsisi jollai diagnoosilla, niin hän ei siihen suostuisi. Lapsen syyksihän kaikki pitää saada laistettua.

Ap

Taas pääsi puhuu. Äitisi ei tiedä mitä ajatuksia laitat hänelle.

No? Missä se osallistuva välittäminen äidiltäni sitten on???????? Jos hänelle kertoo asiasta, niin hän vain suhtautuu noin, minkä mä sille mahdan? Miten itse suhtautuisit, jos lapsenlapsellasi todettaisiin jokin neurologisesta poikkeavuudesta kertova oireyhtymä? Ja lapsesi vaikuttaisi avuttomalta?

Ap

Niin? Niin varmaan suhtautuisit ihan lämmöllä ja kenties yhdssä pohtien, että miten lapsenlasta voi auttaa. Niin minkä mä sille MAHDAN, etten äidistäni tällaista käytöstä näe??? Ja minkä mä sille mahdan, että tiedän, millälailla hän ainakin AIKAISEMMIN on kaikkiin vastaaviin asioihin MINULLA suhtautunut? Eli, jos jokin taho KOITTAA AUTTAA, esim. kertomalla, mikä mulla on, niin äitini mielestä ei todellakaan ooe, vaan MÄ olen kaikkeen syypää. Miksi ihmeessä hän ajattelisi lapsenlapsistaan eri tavalla?

Ap

Et varmaan voi asialle mitään, mutta sinun pitää tajuta, että äitisi ei tiedä mitään näistä kuvitelmistasi. Äitisi ei ole syyllinen sinun ajatuksiisi.

Sinun kannattaa opetella todellisuuden ja kuvitelmiesi välinen ero.

Pitäydy tosiasiaoissa. Mitä tapahtui, mitä sanottiin. Jätä omat tulkintasi ja k6vittelusi vähemmälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos äidilleni kertoisi, että lapsella on diagnosoitu lapsuusiän autismi, ei varmana ryntäisi miettimään, miten voi poikaa auttaa. Vaan koittaisi heti kumota diagnoosin, että lapsi on ihan normaali. Niin, kun ei ole kyse HÄNEN lapsestaan. Ja vaikka olisikin, niin jos siitä, että lapsi ”ei ole normaali” pääsisi jollai diagnoosilla, niin hän ei siihen suostuisi. Lapsen syyksihän kaikki pitää saada laistettua.

Ap

Taas pääsi puhuu. Äitisi ei tiedä mitä ajatuksia laitat hänelle.

No? Missä se osallistuva välittäminen äidiltäni sitten on???????? Jos hänelle kertoo asiasta, niin hän vain suhtautuu noin, minkä mä sille mahdan? Miten itse suhtautuisit, jos lapsenlapsellasi todettaisiin jokin neurologisesta poikkeavuudesta kertova oireyhtymä? Ja lapsesi vaikuttaisi avuttomalta?

Ap

Niin? Niin varmaan suhtautuisit ihan lämmöllä ja kenties yhdssä pohtien, että miten lapsenlasta voi auttaa. Niin minkä mä sille MAHDAN, etten äidistäni tällaista käytöstä näe??? Ja minkä mä sille mahdan, että tiedän, millälailla hän ainakin AIKAISEMMIN on kaikkiin vastaaviin asioihin MINULLA suhtautunut? Eli, jos jokin taho KOITTAA AUTTAA, esim. kertomalla, mikä mulla on, niin äitini mielestä ei todellakaan ooe, vaan MÄ olen kaikkeen syypää. Miksi ihmeessä hän ajattelisi lapsenlapsistaan eri tavalla?

Ap

Et varmaan voi asialle mitään, mutta sinun pitää tajuta, että äitisi ei tiedä mitään näistä kuvitelmistasi. Äitisi ei ole syyllinen sinun ajatuksiisi.

Sinun kannattaa opetella todellisuuden ja kuvitelmiesi välinen ero.

Pitäydy tosiasiaoissa. Mitä tapahtui, mitä sanottiin. Jätä omat tulkintasi ja k6vittelusi vähemmälle.

Mitä sillä on merkitystä, tietääkö hän niistä? Sitäpaitsi, hänenhän KUULUISI tietää. Olen hänelle siitä kyllä tosiaankin sanonut, että voisi vähän osallistuvammin suhtautua ja OSOITTAA, että välittää, jos en sano, miten hän voisi korjata asian? Mutta ei ole korjannut. Siksi mä vain kuvailen, miten hän asioihin suhtautuu. Sillä, että tietääkö hän minun kuvailevan sitä vai ei ei ole merkitystä, koska hän itse on jo osoittanut, että häntä ei kiinnosta suhtautua paremmin tai toisella tavalla. Hän suhtautuu noin, ja siitä on tässä kuvaus.

Mitä ihmeen syitä hänellä olisi suhtautua jotenkin toisin, mutta ei sitten suhtautua niin?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos äidilleni kertoisi, että lapsella on diagnosoitu lapsuusiän autismi, ei varmana ryntäisi miettimään, miten voi poikaa auttaa. Vaan koittaisi heti kumota diagnoosin, että lapsi on ihan normaali. Niin, kun ei ole kyse HÄNEN lapsestaan. Ja vaikka olisikin, niin jos siitä, että lapsi ”ei ole normaali” pääsisi jollai diagnoosilla, niin hän ei siihen suostuisi. Lapsen syyksihän kaikki pitää saada laistettua.

Ap

Taas pääsi puhuu. Äitisi ei tiedä mitä ajatuksia laitat hänelle.

No? Missä se osallistuva välittäminen äidiltäni sitten on???????? Jos hänelle kertoo asiasta, niin hän vain suhtautuu noin, minkä mä sille mahdan? Miten itse suhtautuisit, jos lapsenlapsellasi todettaisiin jokin neurologisesta poikkeavuudesta kertova oireyhtymä? Ja lapsesi vaikuttaisi avuttomalta?

Ap

Niin? Niin varmaan suhtautuisit ihan lämmöllä ja kenties yhdssä pohtien, että miten lapsenlasta voi auttaa. Niin minkä mä sille MAHDAN, etten äidistäni tällaista käytöstä näe??? Ja minkä mä sille mahdan, että tiedän, millälailla hän ainakin AIKAISEMMIN on kaikkiin vastaaviin asioihin MINULLA suhtautunut? Eli, jos jokin taho KOITTAA AUTTAA, esim. kertomalla, mikä mulla on, niin äitini mielestä ei todellakaan ooe, vaan MÄ olen kaikkeen syypää. Miksi ihmeessä hän ajattelisi lapsenlapsistaan eri tavalla?

Ap

Et varmaan voi asialle mitään, mutta sinun pitää tajuta, että äitisi ei tiedä mitään näistä kuvitelmistasi. Äitisi ei ole syyllinen sinun ajatuksiisi.

Sinun kannattaa opetella todellisuuden ja kuvitelmiesi välinen ero.

Pitäydy tosiasiaoissa. Mitä tapahtui, mitä sanottiin. Jätä omat tulkintasi ja k6vittelusi vähemmälle.

Aivan häröä sinulta luulla, että en tietäisi, miten äitini suhtautuu. SITÄPAITSI, jos en tiedä, niin se on HÄNEN vastuullaan sitten osoittaa jokin muu suhtautumistapa. Mutta koska sellaista ei ole näkynyt, niin mutta tällainen suhtautumistapa ON NÄKYNYT, niin miksi minä hellisin ajatuksia hänestä, joissa hänestä olisi tukea ja apua?

Siis tuki voi olla kaki sanaa, ei tarvitse tehdä edes mitään.

Mutta kun tiedän, että kaikki, mihin hän pystyy on syyllistäminen, arvostelu, syyttäminen ja vähättely. On hänen vastuullaan suhtautua sitten toisin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos äidilleni kertoisi, että lapsella on diagnosoitu lapsuusiän autismi, ei varmana ryntäisi miettimään, miten voi poikaa auttaa. Vaan koittaisi heti kumota diagnoosin, että lapsi on ihan normaali. Niin, kun ei ole kyse HÄNEN lapsestaan. Ja vaikka olisikin, niin jos siitä, että lapsi ”ei ole normaali” pääsisi jollai diagnoosilla, niin hän ei siihen suostuisi. Lapsen syyksihän kaikki pitää saada laistettua.

Ap

Taas pääsi puhuu. Äitisi ei tiedä mitä ajatuksia laitat hänelle.

No? Missä se osallistuva välittäminen äidiltäni sitten on???????? Jos hänelle kertoo asiasta, niin hän vain suhtautuu noin, minkä mä sille mahdan? Miten itse suhtautuisit, jos lapsenlapsellasi todettaisiin jokin neurologisesta poikkeavuudesta kertova oireyhtymä? Ja lapsesi vaikuttaisi avuttomalta?

Ap

Niin? Niin varmaan suhtautuisit ihan lämmöllä ja kenties yhdssä pohtien, että miten lapsenlasta voi auttaa. Niin minkä mä sille MAHDAN, etten äidistäni tällaista käytöstä näe??? Ja minkä mä sille mahdan, että tiedän, millälailla hän ainakin AIKAISEMMIN on kaikkiin vastaaviin asioihin MINULLA suhtautunut? Eli, jos jokin taho KOITTAA AUTTAA, esim. kertomalla, mikä mulla on, niin äitini mielestä ei todellakaan ooe, vaan MÄ olen kaikkeen syypää. Miksi ihmeessä hän ajattelisi lapsenlapsistaan eri tavalla?

Ap

Et varmaan voi asialle mitään, mutta sinun pitää tajuta, että äitisi ei tiedä mitään näistä kuvitelmistasi. Äitisi ei ole syyllinen sinun ajatuksiisi.

Sinun kannattaa opetella todellisuuden ja kuvitelmiesi välinen ero.

Pitäydy tosiasiaoissa. Mitä tapahtui, mitä sanottiin. Jätä omat tulkintasi ja k6vittelusi vähemmälle.

Mitä sillä on merkitystä, tietääkö hän niistä? Sitäpaitsi, hänenhän KUULUISI tietää. Olen hänelle siitä kyllä tosiaankin sanonut, että voisi vähän osallistuvammin suhtautua ja OSOITTAA, että välittää, jos en sano, miten hän voisi korjata asian? Mutta ei ole korjannut. Siksi mä vain kuvailen, miten hän asioihin suhtautuu. Sillä, että tietääkö hän minun kuvailevan sitä vai ei ei ole merkitystä, koska hän itse on jo osoittanut, että häntä ei kiinnosta suhtautua paremmin tai toisella tavalla. Hän suhtautuu noin, ja siitä on tässä kuvaus.

Mitä ihmeen syitä hänellä olisi suhtautua jotenkin toisin, mutta ei sitten suhtautua niin?

Ap

Oletko oikeasti näin tyhmä.

Kuvitelmiisi ei äidillä ole mitään osuutta.

Niin, kun siis ketjun alkuperäinen pointtini oli se, että narsistiäitini on aina koittanut estää toisia ihmisiä näkemästä, että minulla on paha mieli ja osoittamasta välittävänsä minusta. Äitini on valehdellut ja väittänyt, että minä olen hankala tai suorastaan paha tai ilkeä ja pahantahtoinen. Se on niin kamalaksi elämäni tekevä asia, etten meinaa mitenkään pystyä pääsemään siitä eteenpäin.

Hirveää syyllisyyttä narsisti koittaa saada uhrin tuntemaan, jos uhrin tunteiden tulisi olla arvokkaita. En yhtään ihmettele, että minulla on se tunne, etten ole kellekään mitään, se asuntokauppajuttu toi sen esille.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos äidilleni kertoisi, että lapsella on diagnosoitu lapsuusiän autismi, ei varmana ryntäisi miettimään, miten voi poikaa auttaa. Vaan koittaisi heti kumota diagnoosin, että lapsi on ihan normaali. Niin, kun ei ole kyse HÄNEN lapsestaan. Ja vaikka olisikin, niin jos siitä, että lapsi ”ei ole normaali” pääsisi jollai diagnoosilla, niin hän ei siihen suostuisi. Lapsen syyksihän kaikki pitää saada laistettua.

Ap

Taas pääsi puhuu. Äitisi ei tiedä mitä ajatuksia laitat hänelle.

No? Missä se osallistuva välittäminen äidiltäni sitten on???????? Jos hänelle kertoo asiasta, niin hän vain suhtautuu noin, minkä mä sille mahdan? Miten itse suhtautuisit, jos lapsenlapsellasi todettaisiin jokin neurologisesta poikkeavuudesta kertova oireyhtymä? Ja lapsesi vaikuttaisi avuttomalta?

Ap

Niin? Niin varmaan suhtautuisit ihan lämmöllä ja kenties yhdssä pohtien, että miten lapsenlasta voi auttaa. Niin minkä mä sille MAHDAN, etten äidistäni tällaista käytöstä näe??? Ja minkä mä sille mahdan, että tiedän, millälailla hän ainakin AIKAISEMMIN on kaikkiin vastaaviin asioihin MINULLA suhtautunut? Eli, jos jokin taho KOITTAA AUTTAA, esim. kertomalla, mikä mulla on, niin äitini mielestä ei todellakaan ooe, vaan MÄ olen kaikkeen syypää. Miksi ihmeessä hän ajattelisi lapsenlapsistaan eri tavalla?

Ap

Et varmaan voi asialle mitään, mutta sinun pitää tajuta, että äitisi ei tiedä mitään näistä kuvitelmistasi. Äitisi ei ole syyllinen sinun ajatuksiisi.

Sinun kannattaa opetella todellisuuden ja kuvitelmiesi välinen ero.

Pitäydy tosiasiaoissa. Mitä tapahtui, mitä sanottiin. Jätä omat tulkintasi ja k6vittelusi vähemmälle.

Mitä sillä on merkitystä, tietääkö hän niistä? Sitäpaitsi, hänenhän KUULUISI tietää. Olen hänelle siitä kyllä tosiaankin sanonut, että voisi vähän osallistuvammin suhtautua ja OSOITTAA, että välittää, jos en sano, miten hän voisi korjata asian? Mutta ei ole korjannut. Siksi mä vain kuvailen, miten hän asioihin suhtautuu. Sillä, että tietääkö hän minun kuvailevan sitä vai ei ei ole merkitystä, koska hän itse on jo osoittanut, että häntä ei kiinnosta suhtautua paremmin tai toisella tavalla. Hän suhtautuu noin, ja siitä on tässä kuvaus.

Mitä ihmeen syitä hänellä olisi suhtautua jotenkin toisin, mutta ei sitten suhtautua niin?

Ap

Oletko oikeasti näin tyhmä.

Kuvitelmiisi ei äidillä ole mitään osuutta.

Minäkö tyhmä? Uskotko itse sitten omia kuvitelmiasi? Ilmeisesti, jos et tarvitse mitään faktaa näkemystesi muodpstamiselle. Mä tartten. Nimenomaan teot puhuvat, eivät kuvitelmat. Ja tekojen perusteella äitini ei todellakaan tule ottamaan vakavasti lapsen diagnoosia ja suhtautumaan siihen olemassa olevana faktana.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos äidilleni kertoisi, että lapsella on diagnosoitu lapsuusiän autismi, ei varmana ryntäisi miettimään, miten voi poikaa auttaa. Vaan koittaisi heti kumota diagnoosin, että lapsi on ihan normaali. Niin, kun ei ole kyse HÄNEN lapsestaan. Ja vaikka olisikin, niin jos siitä, että lapsi ”ei ole normaali” pääsisi jollai diagnoosilla, niin hän ei siihen suostuisi. Lapsen syyksihän kaikki pitää saada laistettua.

Ap

Taas pääsi puhuu. Äitisi ei tiedä mitä ajatuksia laitat hänelle.

No? Missä se osallistuva välittäminen äidiltäni sitten on???????? Jos hänelle kertoo asiasta, niin hän vain suhtautuu noin, minkä mä sille mahdan? Miten itse suhtautuisit, jos lapsenlapsellasi todettaisiin jokin neurologisesta poikkeavuudesta kertova oireyhtymä? Ja lapsesi vaikuttaisi avuttomalta?

Ap

Niin? Niin varmaan suhtautuisit ihan lämmöllä ja kenties yhdssä pohtien, että miten lapsenlasta voi auttaa. Niin minkä mä sille MAHDAN, etten äidistäni tällaista käytöstä näe??? Ja minkä mä sille mahdan, että tiedän, millälailla hän ainakin AIKAISEMMIN on kaikkiin vastaaviin asioihin MINULLA suhtautunut? Eli, jos jokin taho KOITTAA AUTTAA, esim. kertomalla, mikä mulla on, niin äitini mielestä ei todellakaan ooe, vaan MÄ olen kaikkeen syypää. Miksi ihmeessä hän ajattelisi lapsenlapsistaan eri tavalla?

Ap

Et varmaan voi asialle mitään, mutta sinun pitää tajuta, että äitisi ei tiedä mitään näistä kuvitelmistasi. Äitisi ei ole syyllinen sinun ajatuksiisi.

Sinun kannattaa opetella todellisuuden ja kuvitelmiesi välinen ero.

Pitäydy tosiasiaoissa. Mitä tapahtui, mitä sanottiin. Jätä omat tulkintasi ja k6vittelusi vähemmälle.

Mitä sillä on merkitystä, tietääkö hän niistä? Sitäpaitsi, hänenhän KUULUISI tietää. Olen hänelle siitä kyllä tosiaankin sanonut, että voisi vähän osallistuvammin suhtautua ja OSOITTAA, että välittää, jos en sano, miten hän voisi korjata asian? Mutta ei ole korjannut. Siksi mä vain kuvailen, miten hän asioihin suhtautuu. Sillä, että tietääkö hän minun kuvailevan sitä vai ei ei ole merkitystä, koska hän itse on jo osoittanut, että häntä ei kiinnosta suhtautua paremmin tai toisella tavalla. Hän suhtautuu noin, ja siitä on tässä kuvaus.

Mitä ihmeen syitä hänellä olisi suhtautua jotenkin toisin, mutta ei sitten suhtautua niin?

Ap

Oletko oikeasti näin tyhmä.

Kuvitelmiisi ei äidillä ole mitään osuutta.

On ikävää, jos sinä et vaadi tekoja uskoaksesi jotain. Pelkkä oma kuvitelmasiko toisen hyvyydestä sulle riittää että uskot hänestä hyvää? Jos teoista näkyy muuta, uskosi on edelleen vahvempi niitä? Okei.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos äidilleni kertoisi, että lapsella on diagnosoitu lapsuusiän autismi, ei varmana ryntäisi miettimään, miten voi poikaa auttaa. Vaan koittaisi heti kumota diagnoosin, että lapsi on ihan normaali. Niin, kun ei ole kyse HÄNEN lapsestaan. Ja vaikka olisikin, niin jos siitä, että lapsi ”ei ole normaali” pääsisi jollai diagnoosilla, niin hän ei siihen suostuisi. Lapsen syyksihän kaikki pitää saada laistettua.

Ap

Taas pääsi puhuu. Äitisi ei tiedä mitä ajatuksia laitat hänelle.

No? Missä se osallistuva välittäminen äidiltäni sitten on???????? Jos hänelle kertoo asiasta, niin hän vain suhtautuu noin, minkä mä sille mahdan? Miten itse suhtautuisit, jos lapsenlapsellasi todettaisiin jokin neurologisesta poikkeavuudesta kertova oireyhtymä? Ja lapsesi vaikuttaisi avuttomalta?

Ap

Niin? Niin varmaan suhtautuisit ihan lämmöllä ja kenties yhdssä pohtien, että miten lapsenlasta voi auttaa. Niin minkä mä sille MAHDAN, etten äidistäni tällaista käytöstä näe??? Ja minkä mä sille mahdan, että tiedän, millälailla hän ainakin AIKAISEMMIN on kaikkiin vastaaviin asioihin MINULLA suhtautunut? Eli, jos jokin taho KOITTAA AUTTAA, esim. kertomalla, mikä mulla on, niin äitini mielestä ei todellakaan ooe, vaan MÄ olen kaikkeen syypää. Miksi ihmeessä hän ajattelisi lapsenlapsistaan eri tavalla?

Ap

Et varmaan voi asialle mitään, mutta sinun pitää tajuta, että äitisi ei tiedä mitään näistä kuvitelmistasi. Äitisi ei ole syyllinen sinun ajatuksiisi.

Sinun kannattaa opetella todellisuuden ja kuvitelmiesi välinen ero.

Pitäydy tosiasiaoissa. Mitä tapahtui, mitä sanottiin. Jätä omat tulkintasi ja k6vittelusi vähemmälle.

Mitä sillä on merkitystä, tietääkö hän niistä? Sitäpaitsi, hänenhän KUULUISI tietää. Olen hänelle siitä kyllä tosiaankin sanonut, että voisi vähän osallistuvammin suhtautua ja OSOITTAA, että välittää, jos en sano, miten hän voisi korjata asian? Mutta ei ole korjannut. Siksi mä vain kuvailen, miten hän asioihin suhtautuu. Sillä, että tietääkö hän minun kuvailevan sitä vai ei ei ole merkitystä, koska hän itse on jo osoittanut, että häntä ei kiinnosta suhtautua paremmin tai toisella tavalla. Hän suhtautuu noin, ja siitä on tässä kuvaus.

Mitä ihmeen syitä hänellä olisi suhtautua jotenkin toisin, mutta ei sitten suhtautua niin?

Ap

Oletko oikeasti näin tyhmä.

Kuvitelmiisi ei äidillä ole mitään osuutta.

Sellaiset aikuiset ovatkin helposti muiden vietävissä, jotka eivät vaadi tekoja toiselta, vaan uskovat pelkkiin puheisiin. Taidat olla kusetettu aika moneen kertaan. Kun narsisti sinulle moneen kertaan vakuuttaa, että olet kaunis eikä hän koskaan pettäisi sinua, se on sinusta varma nakki sitten. Tai se, kun narsisti aloittaa tuttavuuden sinuun kertomalla, että hän on sitten aina uskollinen ihminen, eikä petä ikinä, niin se on sulle vakuus asiasta!

Ap

Ap

Joku ketjussa nosti esiin hyvän pointin. Miksi äitisi toimi niinkuin toimi? Oletko pohtinut mikä äitisi lapsuudessa ja elämässä on muokannut häntä sellaiseksi kun hän on? Oletko yrittänyt astua hänen kenkiinsä? Koska jokaisella on syynsä ja ”koska hän on narsisti” ei ole syy vaan seuraus.

Ap. Äitisi ei välttämättä ole narsisti. Hänellä voi olla huono hoivavietti tai pelkää niin paljon omia tunteitaan, että piiloutuu kovuuteen. Sinun pitää mennä keskusteluterapiaan, jossa opit arvostamaan itseäsi. Olet varmaan kokenut äitisi käytöksen pahana, mutta hänkään ei pysty parempaan.

Vierailija kirjoitti:

Joku ketjussa nosti esiin hyvän pointin. Miksi äitisi toimi niinkuin toimi? Oletko pohtinut mikä äitisi lapsuudessa ja elämässä on muokannut häntä sellaiseksi kun hän on? Oletko yrittänyt astua hänen kenkiinsä? Koska jokaisella on syynsä ja ”koska hän on narsisti” ei ole syy vaan seuraus.

Mitä sillä on merkitystä sen kannalta, ettei hän itse esim. kuuntele, kun hänelle sanoo, että hän ei ole välittänyt minusta? Itse kuvittelee välittävänsä, vaikka ne kriteerit, joilla on minun haukkunut olevan välittämättä esim. hänestä pätevät tasan häneen itseensä?

Asiassa ei ole kysymys siitä, miksi hän on tuollainen, vaan siitä, että hän ei kunnioita ja kuuntele toisia, mutta itse kuvittelee tekevänsä niin. Miksi minua pitäisi siinä vaiheessa kiinnostaa syyt tälle? Ei se vähennä hänen käytöksensä satuttavuutta YHTÄÄN. Eikä auta varsinkaan minua yhtään asioissa, jotka hän on minulta pilannut. Esim. se, että minulla pitää olla syyllinen olo siitä, jos muiden pitää huomata että minun mieleni pahoittui. Miten siihen auttaisi tietää, miksi äitini on tuollainen?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap. Äitisi ei välttämättä ole narsisti. Hänellä voi olla huono hoivavietti tai pelkää niin paljon omia tunteitaan, että piiloutuu kovuuteen. Sinun pitää mennä keskusteluterapiaan, jossa opit arvostamaan itseäsi. Olet varmaan kokenut äitisi käytöksen pahana, mutta hänkään ei pysty parempaan.

Ei välttämättä ole narsisti, mutta hänen käytöksensä on narsistista, en mä tässä diagnoosiin viitannutkaan. Vaan omaan kohteluuni.

Ap

Siis ohmisten vioille voidaan hakea vaikka minkälaisia selityksiä, mutta niillä on arvoa ainoastaan, jos ihminen itse myöntää kyseisen virheensä. Minun äitini ei myönnä. Se on osa hänen sauttavuuttaan ihmisenä. Häntäkö tässä vain pitäisikin ymmärtää, kun hän itse kieltäytyy edes myöntämästä, että ei tajua miten paljon on pahoittanut minun mieltäni JA vielä sanonut siinä minua huonokäytöksiseksi? Ei todellakaan kiinnosta kuitata tätä ymmärtämällä häntä. Hänen pitää ensin ymmärtää se, että on paha ihminen itse. Sen jälkeen voimme toki miettiä, mistä se johtuu.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Siis ohmisten vioille voidaan hakea vaikka minkälaisia selityksiä, mutta niillä on arvoa ainoastaan, jos ihminen itse myöntää kyseisen virheensä. Minun äitini ei myönnä. Se on osa hänen sauttavuuttaan ihmisenä. Häntäkö tässä vain pitäisikin ymmärtää, kun hän itse kieltäytyy edes myöntämästä, että ei tajua miten paljon on pahoittanut minun mieltäni JA vielä sanonut siinä minua huonokäytöksiseksi? Ei todellakaan kiinnosta kuitata tätä ymmärtämällä häntä. Hänen pitää ensin ymmärtää se, että on * paha ihminen itse. Sen jälkeen voimme toki miettiä, mistä se johtuu.

Ap

Tai sanotaan, että pahaa tekevä ihminen. Hän on väittänyt minua pahaa tekeväksi lapseksi, kun minua on jokin asia loukannut ja olen siitä ollut esim. vihainen!!!!!!!!! Niin ei, en ole, vaan HÄN on.

Ap

Jaaha, täällä puretaan taas patoutumia. Monesko kerta.

Mutta mikäpä siinä jos sen jälkeen on parempi miell

Se on vaikuttanut todella pahasti mun elämääni, että hän on nähnyt minun oman mieleni pahoittamiseen reagointini pahuutena! Koska hän on niin narsisti, ettei ole KOSKAAN ikinä NÄHNYT kenenkään pahoittavan mun mieleni!!!!! Sen takia vihaan ja kos tan hänelle hänen suhtautumisensa. Ei siinä sen kummempaa. Hän piti minua pahana ihmisenä, miksi ihmeessä en kos taisi sitä hänelle? Minun ei tarvitse kosta mattomuu dellani todistella kenellekään, että hän oli väärässä, tiedän itse, että en paha ollut, mutta hän on saanut minut uskomaan muiden pitävän minua pahana ja sen kos tan hänelle, koska siitä on ollut itselleni aitoa haittaa ja vieläpä erittäin vakavaa sellaista.

Ap

Kaiken lisäksi se sairas horuli on KUVITELLUT minun pahoittaneen mieleni sellaisista asioista, joista en ole mieltäni pahoittanut. En ole, koska en ole sellainen itsekeskeinen ja ahne k*sipää, kuin hän. Eli jos isäni sukulaise eivät antaneet minulle jotain juttua, mikä äitini mielestä minulle kuului, niin hän kuvitteli silloin, että olen pahoittanut mieleni. Miksi olisin? Se, mitä äitini minulle haluaa on hänen omia ahneita mielitekojaan, ei mikään oma tahtoni. Senkin kanssa se s**tanan akka on aivan kujalla.

Aivan kuin en olisi saanut isäni suvulta paljon enemmän KAIKKEA, kuin äidiltäni. Joka siis epäonnistui rakkauden antamisessa, sehän olisikin riittänyt. En häneltä mitän materiaa ole ikinä ollut vailla.

Ap

Minusta sekin on jo liikaa, että vanhempi kuittaa lapsensa pahaa tekeväksi ihmiseksi, jos ITSE on niin sokea, ettei näe lapsen pahoittaneen mielensä. Ei todellakaan tarvitse väittää lasta pahaksi, aivan yhtä vahingoittavaa on sanoa, että lapsi tekee muille pahaa kun pitää omia puoliaan. Tyyliin se asuntojuttu.

Ap

Sitäpaitsi raivoaminen äidilleni hänen virheistään on täysin ilmaista, en köyhdy siitä yhtään, joten aivan sama. Se olisikin toinen juttu, jos se jotenkin maksaisi jotain. Ei se mun omaisuus siirry hänelle yhtään, vaikka miten sinne soittelisin. Joten 🤷‍♀️

Kun hänen toimintansa on minun mieleni pahoittanut.

Alunperin se voi olla ollut täysin jonkun muun toiminta (vrt esim. asunnon ostajat), joiden toiminta on pahoittanut mieleni. Mutta menemällä AINA, oli asetelma mikä hyvänsä, niiden toisten puolelle äidistäni tulee osallinen heihin, jotka ovat pahoittaneet mieleni. Ostajat kuittaavat sen 5000 eurolla saamastaan 20 000e hyödystä. Millä äitini sen kuittaa?

Ap

Dear ap, suosittelen käymään terapiassa puhumassa näistä jutuista. Tältä palstalta ei näytä löytyvän ryhmätukea asiallesi, näin kolme sivua luettuani. Lisäksi jos äitisi ei tuota kuin pahaa mieltä elämääsi, suosittelen pistämään välit poikki, toxisten ihmisten kanssa ei tarvitse olla tekemisissä jossei itse tahdo. Elät kuitenkin nyt aikuisena ihmisenä omaa elämääsi, joten ota askel semmoiseen suuntaan, mikä toisi parempaa mieltä. Jos et osaa itse päästää irti aiheesta, suosittelen, taas kerran, terapiaa (ja tämä ei tule vitsinä, terapiassa on hyvä työstää asioita ja saada erilaista näkökulmaa asioihin). Olen varma että haavasi ovat syvät, enkä väheksy niitä, mutta parasta itsellesi ja lapsillesi kuitenkin on hakea apua ja työstää ongelmaa niin ettei se enää satuta sinua tai hallitse elämääsi. Annat voimaa tälle äidillesi mikäli huomioit häntä ajatuksillasi. Sen sijaan asian työstämisellä (hyväksyntä, anteeksi anto mahdollisesti) pääset oman itsesi herraksi taas ja voit elää elämääsi vapautuneena. Toivotan sinulle hyviä jatkoja ja toivon että pääset työstämään asiaasi ammattilaisten kanssa.