Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuinka paljon puhutte läheisillenne ajatuksistanne?
08.05.2020 |
Havahduin miettimään, kun minulla on näennäisesti useita ystäviä ja kavereita, mutta ei kukaan tiedä mitä mun päässä liikkuu, eli en kerro ajatuksistani oikein mitään.
Osittain tiedän tämän johtuvan siitä, etten koe näitä ihmisiä oikeasti kovin samanhenkisiksi kanssani enkä jaksa puhua mistään minulle tärkeästä ja avata ihmisyyttäni juurikaan, koska olemme liian erilaisia.
Pitäisi löytää jostain samanhenkistä seuraa, mutta ei oikein jaksa etsiä neulaa heinäsuovasta joten olen tyytynyt tilanteeseeni vaikka välillä ärsyttää, että muut voivat puhua minulle (lähes) kaiken, ja minä en heille oikein mitään.
Ystäväni siis kyllä pääosin hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, mutta ymmärrystä on vaikea jakaa kun ajatustoiminta ei vaan kulje yhtään samoja ratoja, joten en jaksa sitten puhua mistään omasta.
Onko tää ihan normaalia? Siis sillä tavalla tätä mietin, että kuuluuko elämään se ettei oikein kukaan ymmärrä eikä kerrota asioistaan kenellekään?
Vai jaetaanko aikuisten ystävyyssuhteissa kaikki tai lähes kaikki?
Tai onko ihmisillä yleensä joku, jolle voi kertoa ns. kaiken?
Ruukataanko ajatuksia jakaa? Siis avata mitä päässä liikkuu? Vai onko se rasittavaa sitten toisille kun yksi selittelee mielestään?
Kommentit (6)
Aika vähän, saa muuten hullun maineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enpä juurikaan Jostain syystä mulle on kaikissa ihmissuhteissani langennut "vakaan peruskallion" rooli eli olen se vahva, johon muut voivat turvautua. Kun mulle on joskus - onneksi aika harvoin - tapahtunut jotain ikävää ja yritin kertoa mieltäni painavista asioista muille, se järkytti muita niin, että eivät halunneet edes kuunnella. Ymmärrän heitä, haluavat vain säilyttää illuusion siitä, että minä olen aina olemassa, aina vahva ja aina heidän tukenaan. Olen kuitenkin sinut asian kanssa enkä oikeastaan edes kaipaa ketään, jonka kanssa voisin jakaa ajatuksiani.
Aika harvoin puhun mitään. Aina on käynyt niin että jos jotakin tulee puhuneeksi niin se käännetään itseäni vastaan ja aletaan panetella ja puukottaa selkään joten miksi puhuisin kellekkään sen enempiä?
Omille läheisilleni, siis perheenjäsenilleni en voi kertoa juuri mitään, kun vastaus on aina sama tympeän lannistava "jaa-a enpä tiedä tai osaa auttaa. Koita pärjätä".
Alue: Aihe vapaa
No mitä ajatuksia sinulla on? Itse mietin paljon työtä, olen kutsumusammatissa ja kaverit samassa ammatissa joten työstä tietenkin puhutaan. Sitten mietin ihmissuhteita ja ne ovat minusta aina kiinnostavia pohtia. Sitten on tietenkin tilannekomiikka ja viimeaikaiset tapahtumat, tulevaisuuden suunnitelmat jne. Jaan iloja ja ongelmia kavereiden kanssa ja he tekevät samaa. Jos joku ajattelee eri tavalla, sen voi nähdä myös mahdollisuutena laajentaa omaa näkökulmaa. Mutta eipä minulla oikeastaan ole ollut samaa ongelmaa kuin sinulla, tai jos on ollut, en ole läheinen niiden ihmisten kanssa.