Mikä on ollut elämäsi pahin kokemus?

Yläaste, kuten monella muulla. Jälkikäteen kun ajattelee, kyseessähän oli paikka jossa vallitsivat viidakon lait.

Vanhempien avioero ehdottomasti. Sen lisäksi, että se oli aikanaan todella traumaattinen kokemus, se vaikuttaa elämääni vielä nyt 30 vuoden jälkeenkin, kun ei voi edelleenkään äitiä ja isän puolisoa kutsua mihinkään samaan tilaisuuteen. Nytkin täytyy miettiä mitä teen syksyllä esikoisen rippijuhlien suhteen.

N43

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nepsylapsen syntymä ja kaikki siitä seuranneet asiat.

Eiköhän meillä nepsyillä ole miljoona kertaa vaikeampaa, kuin teillä omaa kohtaloanne voivottelevilla vanhemmilla.

Ei tietenkään. Ymmärrät se kyllä jos itse joskus saat lapsia. 

-eri-

Vierailija kirjoitti:

Tämä korona-aika.

Olen kokenut paljon mutta tämä on kaikesta huolimatta pahin, koska tässä olen eniten joutunut kamppailemaan itseni kanssa ja muuttamaan toimintatapojani.

Tämä on niin käynyt sosiaalisen ja iloisen luonteeni päälle, että tätä on ollut hyvin vaikea kestää.

Kermaperse

Puolison menehtyminen ja lapsen sairastuminen, mistä seurasi ensin sairasloma,sitten työttömyys ja rahahuolet. En pystynyt ja halunnut syitå levitellä töissä ja senpä takia minusta juoruiltiin, paheksuttiin ja savustettiin ulos töistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koirani kuolema. Nyt olen täysin yksin ilman parasta ystävääni :( 

Millainen ihminen alapeukuttaa tällaista? Paha? 

Ehkä sellainen, jolla on suhteellisuuden tajua. Vai onko sinun paras ystäväsi kultakala?

Syöpään sairastuminen 24-vuotiaana ja sen vuoksi ystävät jätti. Koin syyllisyyttä että olisin tehnyt itse jotain väärin kun jäin yksin mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt että joillekkin se on liikaa nähdä pahoja asioita tapahtuvan. Nyt 8 vuotta myöhemmin olen saanut elämääni uusia ihmisiä, terveenäkin olen pysynyt.

Lapsen kuolema ja ihmepalastuminen.

Lapseni synnytys alkoi normaalina alatiesynnytyksenä, kun raskaus oli täysiaikainen. Koko raskaus oli ollut normaali. Avautumisvaiheen loppupuolella (olin ehkä 7-8 cm auki) lapsen syke ja pulssi loppuivat kokonaan yllättäen vaikka synnytys oli sujunut muuten normaalisti. Siinä sitten tuli kiire ja leikkaussalia varattiin hätäsektiota varten. Jotain kumman häikkää siinä oli, koska saliin tullut lääkäri kyseli hoitajilta 'onko salia' ja sitten vauhti hidastui. Huusin lääkärille että lapsi pitää saada ulos HETI koska monitorit näyttävät nollasykettä ja pulssia ei myöskän ollut. Lääkäri vain katsoi minua. Siinä kohtaa mietin itse, että ei tää näin voi loppua. Vauva pitää viedä kotiin. Lääkäri vain seisoi. Miksi, luuliko hän että lapsi on lopullisesti kuollut?

Muutaman sekunnin päästä sain jonkin maailman suurimman supistuksen ja huusin , että lapsi SYNTYYYYYY! Ja ponnistin vauvan yhdellä ponnistuksella sekunnissa. Lapsi oli eloton ja sininen ja hänet vietiin minulle näyttämättä sivuhuoneeseen. Oli hiljaista. Tuijotin kattoa enkä ajatellut mitään.

Jonkin ajan päästä alkoi kuulua itkua ja lapsi hengitti. Lapsi tuotiin minulle ja hän oli hengissä. Hänet oli saatu elvytettyä. Lasta seurattiin pitkään, aina kouluikään asti hyvin tarkasti koska rankan syntymän jälkeen lääkäreiden oletus oli että hänelle on jäänyt aivovaurioita tai muita vaurioita. Lapsi on nyt 12v ja hän on täysin terve eikä hänellä ole ollut koskaan mitään sairauksia ja hän on päinvastoin poikkeuksellisen lahjakas koulussakin. Nyt 5. luokalla hän suorittaa osittain 8. luokan matematiikan kursseja. Lapsi on nyt jo opiskellut lukion matematiikan ja biologian (anatomia) kurssejakin ja pärjää niissäkin hyvin. 

Hän on meidän oikea enkelimme, ehkä meillä oli oikeat enkelit matkassamme. Ja se, että hänelle odotettiin jäävän vaikeasta syntymästä aivovauriot olikin täysin päinastoin kuin mitä on käynyt. Hän on erityislahjakas nuori mies.

Lapsi syntyi TAYS:ssa.

Isän kuolema nuorena, avioero, työpaikan menetys ja pitkä lista parantumattomia sairauksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein jokainen raskas asia on johtunut neurologisista erityispiirteistä. Kukaan ei ole älynnyt, vaikka on liiankin selvää. Tai ehkä kaikki näkevät, mutta tahtovat pyyhkiä asian pois. :( Tapani olla on sopimaton. Se ei vain ole ollut niin sopimaton, että siihen olisi laitettu lääkkeitä, mutta aina suhtautuminen on ollut kylmää ja ikävää ja vaikeaa, vaikka olisin hoitanut asiani.

Voitko kertoa lisää? Minulla tuo on ehkä myös kaiken alku ja juuri.

Mitä enemmän arvioidaan prosessia ja mitä vähemmän lopputulosta, sitä nihkeämpi suhtautuminen. Ajattelu- ja toimintatapani on siis fundamentaalisesti poikkeava. Huonoimmat numerot tuli taitoaineista, koska toimintani näytti olevan sähellystä (vaikken rikkonut mitään). Lopputuloksia ihmeteltiin ja pidettiin täytenä kymppinä, mutta numeroita pudotettiin "sähellyksen" takia ja numeroilla annettiin ymmärtää, etten osaa mitään käytännöllistä. Jos lukuaineiden opettajat olisivat nähneet mitä päässäni tapahtuu, olisin saanut niistäkin huonon numeron. En osaa ajatella "pisteestä A pisteeseen B" tavalla. Muutamassa asiassa se on aidosti haitallista, mutta moni asia myös menee paremmin ja ihmiset vain vastustavat sitä mitä eivät ymmärrä.

Kopioin tähän saman viestin, jonka kirjoitin aiemmin täällä aborttikeskusteluun. Pahin kokemus on ollut ei-toivottu raskaus, sen keskeyttäminen ja olosuhteet, joissa tulin raskaaksi.

Olin tapaillut useamman kuukauden mukavalta ja fiksulta vaikuttavaa miestä. Seksi oli tullut mukaan kuvioihin ja olimme yhdessä sopineet kondomin käytöstä ehkäisynä, mies oli siis tähän suostunut. Tämä siksi, että minun oli vaikea löytää itselleni sopivaa hormonaalista ehkäisyä. Mies kutsui minut luokseen, vietimme kivan illan, jonka päätteeksi harrastimme seksiä. Minun huomaamatta mies jätti kondomin pois kesken kaiken. Kun huomasin asian, niin suutuin ja yritin tivata, miksi hän teki niin ja eikö me oltu sovittu, että nyt on tärkeää käyttää kondomia, kun en vielä löytänyt sopivaa muuta ehkäisyä. Mies oli etukäteen sanonut, ettei ole mikään kiire ja voin viipyä niin pitkään kuin haluan. Yhtäkkiä hänelle tuli ihan hirveä kiire päästä kaverinsa kanssa kaljalle, siis keskellä yötä! Kondomin pois jättämisestä hän vain totesi, että naiset eivät voi ikinä tajuta, kuinka hyvältä tuntuu panna ilman kondomia. Sen jälkeen hän käytännössä heitti minut ulos. Olin ihan shokissa tapahtuneesta ja yritin heti soittaa miehelle ja vaatia jotain selitystä, mutta hän ei vastannut puhelimeen. Lähellä ei ollut ympärivuorokauden auki olevia apteekkeja, joten päätin mennä kotiin ja hakea jälkiehkäisyn heti aamulla ensimmäisenä. Otin jälkiehkäisyn noin kahdeksan tuntia yhdynnän jälkeen. Tästä huolimatta tulin raskaaksi. (Abortin yhteydessä hoitaja oli laskenut, että minulla oli todennäköisesti ovulaatio juuri silloin menossa, joten tästä syystä tulin raskaaksi jälkiehkäisystä huolimatta.) Kuukausi keskeytyksen jälkeen mies otti yhteyttä ja kertoi olleensa kaiken aikaa suhteessa. Minut hän haukkui likaiseksi huoraksi, joka oli antanut suostumuksensa harrastaa seksiä ilman kondomia pelkästään sillä, että olin tullut hänen asunnolleen. Omasta mielestään hän ei ollut tehnyt mitään väärää jättämällä kondomin pois. Mielestäni abortti oli tässä tapauksessa todellakin ainoa oikea vaihtoehto. Olen ihan tavallinen nuori nainen, enkä olisi ikinä halunnut joutua kokemaan aborttia, mutta valitettavasti jouduin, koska tapailukumppaniksi osui tuollainen tapaus.

Tämän tapauksen jälkeen on ollut vaikea luottaa miehiin. Kovasti toivon parisuhdetta, mutta ensin pitäisi uskaltaa taas luottaa, etteivät kaikki miehet tee ikäviä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuoreimpana oli vuosi sitten, kun olin naapurintytön hevosenhoitajana kisoissa, ja ratsukko ratsasti tosi pahan näköisesti kumoon esteelle. Este oli kaukana, joten en pitkään (rai pitkältä tuntuvaan) aikaan nähnyt, mitä tytölle kävi. Onneksi ei mitään pahempaa kummallekaan.

Peukut sulle, kun mihinkään pahempaan et ole elämässäsi törmännyt, eikä tässäkään tilanteessa mitään pahempaa kummallekaan...

Peukut sulle, että sä et osannut lukea viestin ensimmäistä sanaa. Mä oon kokenut elämässäni kaikenlaista, mutta en ole erityisen innostunut avaamaan sydäntäni esim. koko ala-asteen kestäneestä koulukiusaamisesta. Toisaalta, olen käsitellyt sen asian jo, eikä se vaivaa mua enää, joten se ei tunnu tällä hetkellä oikeastaan miltään. Olen myös esim. ollut sellaisessa tilanteessa, jossa oli mukana aseita ja joka olisi voinut kärjistyä sellaiseksi, että ihmisiä olisi kuollut. Mutta kun siitäkin on niin paljon aikaa, että se ei tunnu enää miltään. Olihan se silloin hirveää, mutta kun nyt ajattelen sitä 20 vuoden jälkeen, se ei tunnu miltään.

Että mitä jos ette kommentoisi ihmisten irrallisia viestejä tuohon sävyyn, kun ette ne niiden viestien perusteella voi sanoa oikein mitään mistään.

Yksinäisyys, syyllistäminen, koulukiusaaminen, haukkuminen, isän narsistinen persoonallisuushäiriö joka vaikuttanut muhun koko elämän ajan

Vierailija kirjoitti:

Puolison menehtyminen ja lapsen sairastuminen, mistä seurasi ensin sairasloma,sitten työttömyys ja rahahuolet. En pystynyt ja halunnut syitå levitellä töissä ja senpä takia minusta juoruiltiin, paheksuttiin ja savustettiin ulos töistä.

Minulla vähän vastaavanlainen kokemus, joka yksi elämäni raskaimpia ajanjaksoja. Ero seurustelukumppanista ja teini-ikäinen lapseni joutui suljetulle. Itse olin aivan burnoutissa kaikesta. Työpaikkani oli aivan hirveä ja minua alettiin kyykyttämään ja lopulta savustettiin pois.

Vanhempien avioero teini-iässäni ja se, kun äiti alkoholisoitui sen jälkeen.

Itselläkin pahinta on ollut pitkäaikainen kiusaaminen ja varmasti paljolti siitä johtunut mielenterveyden heikkeneminen. Kiusaaminen alkoi nopeasti muuton jälkeen ja vaikka alakoulun loppu menikin vielä melko hyvin niin yläkoulussa kaikki muuttui. Minua oikeastaan kiusattiin kaikin mahdollisin tavoin ja puhuttiin todella paljon pahaa ja nöyryytettiin niin että menetin itsetuntoni. Kosketeltiin sopimattomasti, haukuttiin vaatteet ja ulkonäkö, puhuttiin minun tehneen monia asioita mitä en ollut tehnyt ja kaikki uskoivat, moni sanoi vihaavansa minua myös tavaroitani tuhottiin. Tämä kaikki ei jäänyt kouluun vaan vapaa-ajallakin jos satuin näkemään heitä niin nämä seurasivat minua tai ajoivat mopoilla perässä sekä autoistakin joskus huudeltiin. Joskus minua kuvattiin ja nettikin varmasti oli mukana tässä. Samalla jäin ihan yksin ja olin koko nuoruuteni lähes ilman kavereita. Joskus yksi koulussa vähän aikaa, mutta muuten ei ketään. Yritin myös vastustaa, mutta se auttanut mitään ja pahensi tilannetta ja aloin jo pelkäämään sitä kaikkea.

Pahinta tilanne oli varmasti silti se, kun menin lukioon ja ajattelin kaiken muuttuvan. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan moni siellä oleva tunsi näitä tyyppejä ja osa heistä tuli myös sinne. Huomasin heti kuinka se sama käytös jatkui sielläkin ja muut kommentoivat kaikkea ikävää ja vaikka yritin saada seuraa niin muut eivät halunneet olla kanssani ja monesti naureskelivat minua. Myös siellä sain kokea kaikkea ikävää ja jotenkin sen tajusi heti, että ei elämä muutukaan, vaikka sitä toivoin. Se oli jotenkin liikaa ja silloin mietin etten jaksa enää. Minua ahdisti todella paljon ja oli huono olo sekä rytmihäiriöitä todella paljon. Oikeastaan uskon psykoosin olleen lähellä ja pahinta oli se, että kun pyysin vanhemmilta apua niin he vaan suuttuivat ( varsinkin itsemurhan mainitseminen sai heidät raivonvaltaan)  ja minun piti vannoa etten puhu enää näistä jutuista. Silloin tiesin, että jään täysin yksin. Jotenkin sain sitten itseni parempaan kuntoon ja sain lukion käytyä kohtuullisesti. Ne vuodet eivät olleet mitään mukavia ja minulla oli vaan pari ystävää välillä, mutta heistäkin monet lähtivät muualle kouluun ja muuten olin ihan yksin ja toiset jatkoivat sitä samaa käytöstä ja osa heistä oli todella kamalia.

Nyt olen lähes syrjäynyt ja yksinäinen sekä täysin ilman kavereita oleva aika nuori ihminen ja muutenkin elämässä jo aikalailla jonkun ”normaalin” ihmisen kelkasta pudonnut. Läheisinä minulla ei ole muutenkaan juuri ollenkaan. Sen jälkeen en olekaan sitten opiskellut mitään. Välillä yritän opiskelemaan hakea, mutta mietin jo etukäteen miten edes siellä pärjäisin. Kuitenkin tahtoisin opiskella. Jokin usko elämään ja sellainen ajatus, että minulla on kuitenkin paikka täällä auttaa jaksamaan. Minussa on myös toinen rohkeampi ja iloisempi puoli, mutta se näkyy aika harvoin mikä on aika surullinen asia. Ihmisten kanssa toiminen vaikeaa, en luota ollenkaan. Toisaalta myös yksinäisyys on musertavaa. Joskus mietin olenko edes olemassa. Kannan näitä asioita mukanani joka hetki. Nyt tavallaan elän, mutta elämä menee sumussa. Minulla on myös paljon dissosiaatiota ja depersonalisaatiota. Silti aina mietin onko ikävää jos valitan, kun moni muu kokenut paljon pahempia juttuja. Toisaalta nämä kokemukset ovat aina elämässäni mukana ja ovat jättäneet suuret arvet. Toivon, että joskus olen lähempänä sitä ihmistä joka joskus olin. Sen lisäksi toivon, että kestän ja pysyn järjissäni. Muuten silti mietin miten kestän tätä elämää ja pärjään edes täällä ja olenko koko elämäni yksinäinen ja kuolen ilman että kukaan muistaa. Pahoittelut pitkä viesti. Sitä yrittää tiivistää ( siinä onnistumatta), mutta toisaalta haluaa kertoa tarinansa niin kuin se on. Edes jollekin.

Kaksi keskenmenoa ja se, etten ikinä saanut isompaa perhettä, ainokainen jäi ainoaksi. Oma vakava sairastuminen (krooninen kamala tauti, mutta juuri nyt hyvässä hoidossa), minulle läheisen siskon vakava ja yllättävä psyykkinen sairastuminen (krooninen, ei palaa ikinä entiselleen ja normaaliin elämään). Oman isän sairauskohtaus ja siitä seuranneet vaikeat vuodet, kunto huononee koko ajan, ei koskaan toipunut täysin. Äidin loppuun palaminen isän omaishoitajana. Se, että omien vanhempien eläkepäivät olivat niin raskaita, eivätkä sen takia ole esimerkiksi lapsenlapseensa pystyneet luomaan läheistä, hyvää suhdetta. Aika hirveä kokemus oli myös pari vuotta sitten työelämässä tapahtunut kunnon paskamyrskytornado, jossa ylenin ns. unelmatyöhöni, mutta samalla jouduin ukkosenjohdattimeksi ja oikeastaan pahasti kiusatuksi kahden työkaverin taholta. 

Selvisin!

Mun elämässä on tapahtunut kamalia asioita aika paljon. Lähimmät ystävät tietävät, mutta veikkaan, että suuri osa ihmisistä ei ikinä uskoisi, millaisessa elämäntilanteessa todellisuudessa elän, sillä olen valoisa, aikaansaava, hauska, tehokas...

Alkoholisti ja narsisti isä. Rakkaudeton ympäristö lapsuudenperheessä.

Tyttären vuosia jatkunut anoreksia.

Monikulttuuri