Väitän: Lihavuutta on vaikea hoitaa, koska lihavuus on suojakuori

Vierailija kirjoitti:

miksi lihavat eivät mene terapiaan?

Menköön vaan, mutta 100% omilla varoillaan.

Lihavuuden syy on mässäily ja laiskuus liikkua.

Mä oon läski siksi, että ahmin herkkuja, vaikkei enää tekis edes mieli. Toimin kuin robotti. En tunne oloani hyväksi ahmittuani. Helvetinmoinen pakkomielle. Tavallista ruokaa syön ihan normaalisti. Mieluiten olisin syömättä kokonaan. Vapaapäivinä menee pitkälle päivään ennen kuin syön yhtään mitään. Itse asiassa mulla on huono ruokahalu.

Terapiassa olen ollut aikanaan pari vuotta. Ei juurikaan apua. Syömisongelmani on alkanut jo lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Hurja lihavuudesta johtuva ylipaino tulisi luokitella sairaudeksi, johon yhteiskunta tarjoaisi mahdollisuuden saada hoitoa.

Toki valinta olisi viime kädessä jokaisen lihavan, mutta sen jälkeen tilanne vastaisi lähinnä sellaista hoitotestamenttia, jossa omasta tahdosta ylipainoisen lihavuudesta aiheutuvat sairaudet jätettäisiin hänen omalle kontolleen.

Tietty, mikäli lihavuus johtuisi mt-ongelmista, niitä ensisijaisesti hoidettaisiin kuntoon ja jatkossa myös se ylipaino.

Kyllä vaikeaa ylipainoa hoidetaan jo nyt sairautena.  Sen kun ottaa yhteyttä terveyskeskukseen tai työterveyteen, niin pääsee ravitsemusterapeutin puheille, ja lääkäri määrää hoidot, joilla painoa saadaan pois jo sen verran, että pystytään tekemään lihavuusleikkaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

miksi lihavat eivät mene terapiaan?

Menköön vaan, mutta 100% omilla varoillaan.

Lihavuuden syy on mässäily ja laiskuus liikkua.

Alkoholismin syy on alkoholin juominen ja halu olla kännissä. Auto-onnettomuuden syy on halu ajaa lujaa ja tuntea hurja vauhti. Omia syitö. Ei silloin tarvi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisko nää lihavuusjutut jo lopettaa? Päivittäin kymmeniä alotuksia "läski sitä, läski tätä". Lihota itsesi ja tule sitten kertomaan kuinka helppoa on laihtua. Nimim. laihduttanut vuodesta 2005.

Sivustalta kommentoin. Muutama vuosi sitten Suomen televisiossa esitettiin kohua herättänyt brittidokumentti, jossa koko ikänsä intohimoisesti liikuntaa harrastanut ravitsemus- ja liikunta-alan ammattilainen lihotti itseään reippaasti ja näytti sitten, kuinka kilot karistettiin.

Ongelmana oli kuitenkin se, että koehenkilö todellakin oli fanaattinen liikkuja, joka tosissaan kärsi, kun joutui olemaan liikkumatta ja syömään itselleen vieraalla tavalla. Hänen tapauksessaan laihduttaminen oli sekä helppoa että riemukasta. Toisin on niillä, joiden taustalla ei ole saliyrittäjän ja fitnessbloggarin sielua ja vuosien mittaan ihanteelliseksi trimmattua kehoa.

Itse mietin juuri toissapäivänä, että olisi niin paljon mukavampaa elää, jos olisi edes jollain tavalla sporttinen ja menevä ihminen. Olen lapsesta asti ollut se kirjoihin uppoava haaveilija, joka viihtyy sisällä. Nyt COVID19 aikaan minua ei haittaa lainkaan olla sisällä 24/7, onhan minulla vaikka mitä tekemistä netin, kirjojen ja taidevälineiden kautta. Pääni sisällä pyöri 3843458 ajatusta, pohdintaa ja mm. filosofiset, eksistentiaaliset ja jopa uskonnolliset kysymykset ovat minusta todella mukavaa pohdittavaa. Olen jo teininä miettinyt teemoja mikä on elämän tarkoitus, mikä on ihmisen tarkoitus, mitä tarkoittaa onnellinen elämä ja mitä se tarkoittaa globaalilla tasolla ja yksilötasolla, mitä yhteistä ihmisillä on, miksi ihmiset käyttäytyvät tietyllä tavalla ja mikä heitä motivoi. Nykyisessä työssäni pohdin paljon esimerkiksi ihmisen laumakäyttäytymistä ja psykologiaa, jota mm. myynti ja johtaminen vaativat toimiakseen hyvin.

Mutta liikunta? Ai vattu, ei sitten nappaa yhtään. Pidän korkeintaan simppeleistä venytyksistä ja arkiliikunnasta (olen autoton). Minulle on aivan vierasta joidenkin ystävieni TARVE liikkua. Sanovat, että pää hajoaa, jos ei pääse purkamaan ylimääräistä energiaa juoksemalla, joogalla, salilla. Itse voisin maata sängyssä viikon liikkumatta mihinkään, mutta tulisin hulluksi, jos en pääsisi purkamaan mentaalista energiaani esimerkiksi kirjoittamalla, piirtämällä tai lukemalla.

Olisi helpointa olla siinä puolivälissä; henkilö, joka tarvitsee älyllistä ja fyysistä stimulaatiota, koska muuten alkaa energiaa pakkautua kehoon liikaa ja se ilmenee erinäisinä hermostuneisuuden, levottomuuden ja ahdistuksen oireina. Mutta, minä olen Pohtija Pulla, joka edelleen 40-vuotiaana odottaa, että jokin liikuntalaji iskisi ja alkaisi inspiroida. Pitäisi varmaan päästä kokeilemaan kaikkia maailman lajeja. Ehkä minun juttuni onkin jokin spesifi sirkusjuttu. Tai jokin taisteluväline, jota ei opeteta Suomessa esimerkiksi chakram tai kusarigama. Tai ehkä jokin paritanssin muoto, johon tarvitsisin tanssista yhtä innostuneen partnerin. Tai joku muu, mitä en osaa edes keksiä tai johon minulla ei ole varaa-

Minulle liikunta nimenomaan on tosi tylsää, enkä saa siitä irti mitään muuta kuin kipeät lihakset tai levottomuuden. Jos siihen yhdistyy mielen hallinta liikkeen lisäksi, ollaan jo paremmilla vesillä, mutta en ole vieläkään löytänyt sitä "Tässä se on! On ihanaa liikkua! Ai että tulee hyvä olo!"

Ihan sama. En kerta kaikkiaan nauti liikunnasta. Nytkin odotan, että kun työpäivä päättyy niin pääsen sänkyyn jatkamaan eilen aloittamaani dekkaria.

Olen tuo, jolle vastasit. Unohdin sanoa, että yksi liikunta"muoto" on, josta pidän tosi paljon: ulkomailla käveleminen, erityisesti shoppailu.

Voin ulkomailla ollessani kävellä kevysti päivittäin 8-12h ja olla koko ajan liikkeessä, koska mielelle tulee niin paljon stimulointia. Museokierrokset, eri reittien selvitteleminen julkisilla paikasta X paikkaan Y, shoppailukierroksilla kauniit esineet ja vaatteet tyyliin ostanko tämän, mihin se sopisi, missä voisin käyttää tätä, löytäisinkö jostain saman tyylisen jutun halvemmalla, mitä reittiä pitkin menisin tänään. Missä vaiheessa pidän lounastauon ja mitä haluan syödä, mistä löydän paikan, onko se kaukana julkisen reittini varrella, missä kauppakeskuksessa olisi asiaa X ja miten sinne pääsee. 

Taitaan aarteen etsintä visuaalisesti mielenkiintoisissa ympäristöissä olla ainoa sopiva liikuntalaji :D

Ongelma on kun tulonsiirroilla työnnetään veronmaksajien rahaa, alkoholistille ja ahmijoille.

Työ olisi terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon läski siksi, että ahmin herkkuja, vaikkei enää tekis edes mieli. Toimin kuin robotti. En tunne oloani hyväksi ahmittuani. Helvetinmoinen pakkomielle. Tavallista ruokaa syön ihan normaalisti. Mieluiten olisin syömättä kokonaan. Vapaapäivinä menee pitkälle päivään ennen kuin syön yhtään mitään. Itse asiassa mulla on huono ruokahalu.

Terapiassa olen ollut aikanaan pari vuotta. Ei juurikaan apua. Syömisongelmani on alkanut jo lapsena.

Minulla on sama. Mieluiten olisin syömättä, tosin minulla on taustalla pahoja ruoka-aineallergioita, jotka vaativat todella, todella kurillista elämää ja siltikin elimistö saattaa pistää hanttiin. Joskus on päiviä, että saan alas vain jäätelöä.

Kasvoin tosi köyhässä perheessä 80-luvulla. Kaikki piti aina jakaa, mitään ei ollut koskaan tarpeeksi. Ruoaksi saattoi olla kokonainen broileri 5 hengelle ja se oli runsas juhla-ateria. Muuten vedettiin vaan perunaa ja ruskeaa kastiketta ja ruisleipää. 

Mietin aina, että kunhan pääsen asumaan omilleni, sitten saan syödä mahani täyteen. Ei tartte jakaa mitään kenenkään kanssa. Saa enemmän kuin 2 riviä suklaata ja pari lusikallista jäätelöä. Mehua voi juoda päivittäin.

Yllätys, kun muutin omilleni, lihoin 15 kiloa pelkästään siitä ilosta, että kerrankin sain SYÖDÄ. Syödä niin paljon kuin ikinä jaksan ja vähän lisää päälle.

Nykyään on vaikeaa päästä eroon tästä tavasta, vaikka ruoka ei ole loppumassa. Olen perso makealle muutenkin.

Hyvin isolla osalla todella ylipainoisista on diagnosoimaton syömishäiriö. Bed on myös sellainen jota kaikki eivät oikein itsekään tunnista, tai minkä moni aikuinen haluaa salata. Joillain ylipainoisilla on vain tunnesyömistä tms herkuttelua ja liikkumattomuutta, osalla se on todellinen sairaus kuten anoreksiakin. Jos kokee että syöminen hallitsee liikaa elämää ja normaali syöminen on vaikeaa, kannattaa hakea apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

miksi lihavat eivät mene terapiaan?

Menköön vaan, mutta 100% omilla varoillaan.

Lihavuuden syy on mässäily ja laiskuus liikkua.

Mielenterveysongelma, kuten anoreksia.

Vierailija kirjoitti:

Voisko nää lihavuusjutut jo lopettaa? Päivittäin kymmeniä alotuksia "läski sitä, läski tätä". Lihota itsesi ja tule sitten kertomaan kuinka helppoa on laihtua. Nimim. laihduttanut vuodesta 2005.

Itsehän sinä ratkaisusi aikoinaan teit. Mikset pysähtynyt ajoissa, kun olit lihonut vasta 2-5kg? Olisit tehnyt asialle heti jotakin silloin, niin olisi ollut paljon helpompi laihduttaa ja paino olisi pysynyt aina suunnilleen samoissa mitoissa. Mutta et välittänyt silloin ja jatkoit samaan malliin. Sitten lihoit vielä 10kg, 20kg, 30kg jne.

Vähän sama kuin huumeriippuvainen sanoisi "Tee itsesi huumeriippuvaiseksi ja tule sitten kertomaan kuinka helppoa on päästä koukusta irti. Nimim. Yrittänyt vuodesta 2005."

Joo, uskotaan että on vaikeaa. Mutta aika moni ihminen tiesi sen jo alussa, eikä ole moiseen hommaan edes ryhtynyt.

Lihavuus kyllä johtuu siitä, että ihminen on yksinkertaisesti liian laiska, haluton tai mukavuudenhaluinen laihduttaakseen. Ei ne kilot itsestään kerry.  Voi toki olla aineenvaihduntaa hidastavia tekijöitä, mutta kukaan ei ole sen takia läski. Jokainen läski on läski siksi, koska he tykkäävät syödä enemmän kuin kuluttavat TAI ennen tykkäsivät tehdä näin ja nykyään syövät kulutuksen verran.

t. olin ennen läski.

Makeanhimo on varmasti yksi syy, jota sellainen, jolla sitä ei ole, ei pysty ymmärtämään.  Miten joku voi haluta niitä irtokarkkeja esimerkiksi niistä kotelohyllyköistä.   Tai rakennella kakkuja ja leivoksia strösseleillä kotona ihan itselleen ja juoda joka päivä sokeroituja juomia.  Sehän on selvä, että näistä kertyvät energiamäärät jäävät vartaloon ylimääräiseksi painoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisko nää lihavuusjutut jo lopettaa? Päivittäin kymmeniä alotuksia "läski sitä, läski tätä". Lihota itsesi ja tule sitten kertomaan kuinka helppoa on laihtua. Nimim. laihduttanut vuodesta 2005.

Sivustalta kommentoin. Muutama vuosi sitten Suomen televisiossa esitettiin kohua herättänyt brittidokumentti, jossa koko ikänsä intohimoisesti liikuntaa harrastanut ravitsemus- ja liikunta-alan ammattilainen lihotti itseään reippaasti ja näytti sitten, kuinka kilot karistettiin.

Ongelmana oli kuitenkin se, että koehenkilö todellakin oli fanaattinen liikkuja, joka tosissaan kärsi, kun joutui olemaan liikkumatta ja syömään itselleen vieraalla tavalla. Hänen tapauksessaan laihduttaminen oli sekä helppoa että riemukasta. Toisin on niillä, joiden taustalla ei ole saliyrittäjän ja fitnessbloggarin sielua ja vuosien mittaan ihanteelliseksi trimmattua kehoa.

Itse mietin juuri toissapäivänä, että olisi niin paljon mukavampaa elää, jos olisi edes jollain tavalla sporttinen ja menevä ihminen. Olen lapsesta asti ollut se kirjoihin uppoava haaveilija, joka viihtyy sisällä. Nyt COVID19 aikaan minua ei haittaa lainkaan olla sisällä 24/7, onhan minulla vaikka mitä tekemistä netin, kirjojen ja taidevälineiden kautta. Pääni sisällä pyöri 3843458 ajatusta, pohdintaa ja mm. filosofiset, eksistentiaaliset ja jopa uskonnolliset kysymykset ovat minusta todella mukavaa pohdittavaa. Olen jo teininä miettinyt teemoja mikä on elämän tarkoitus, mikä on ihmisen tarkoitus, mitä tarkoittaa onnellinen elämä ja mitä se tarkoittaa globaalilla tasolla ja yksilötasolla, mitä yhteistä ihmisillä on, miksi ihmiset käyttäytyvät tietyllä tavalla ja mikä heitä motivoi. Nykyisessä työssäni pohdin paljon esimerkiksi ihmisen laumakäyttäytymistä ja psykologiaa, jota mm. myynti ja johtaminen vaativat toimiakseen hyvin.

Mutta liikunta? Ai vattu, ei sitten nappaa yhtään. Pidän korkeintaan simppeleistä venytyksistä ja arkiliikunnasta (olen autoton). Minulle on aivan vierasta joidenkin ystävieni TARVE liikkua. Sanovat, että pää hajoaa, jos ei pääse purkamaan ylimääräistä energiaa juoksemalla, joogalla, salilla. Itse voisin maata sängyssä viikon liikkumatta mihinkään, mutta tulisin hulluksi, jos en pääsisi purkamaan mentaalista energiaani esimerkiksi kirjoittamalla, piirtämällä tai lukemalla.

Olisi helpointa olla siinä puolivälissä; henkilö, joka tarvitsee älyllistä ja fyysistä stimulaatiota, koska muuten alkaa energiaa pakkautua kehoon liikaa ja se ilmenee erinäisinä hermostuneisuuden, levottomuuden ja ahdistuksen oireina. Mutta, minä olen Pohtija Pulla, joka edelleen 40-vuotiaana odottaa, että jokin liikuntalaji iskisi ja alkaisi inspiroida. Pitäisi varmaan päästä kokeilemaan kaikkia maailman lajeja. Ehkä minun juttuni onkin jokin spesifi sirkusjuttu. Tai jokin taisteluväline, jota ei opeteta Suomessa esimerkiksi chakram tai kusarigama. Tai ehkä jokin paritanssin muoto, johon tarvitsisin tanssista yhtä innostuneen partnerin. Tai joku muu, mitä en osaa edes keksiä tai johon minulla ei ole varaa-

Minulle liikunta nimenomaan on tosi tylsää, enkä saa siitä irti mitään muuta kuin kipeät lihakset tai levottomuuden. Jos siihen yhdistyy mielen hallinta liikkeen lisäksi, ollaan jo paremmilla vesillä, mutta en ole vieläkään löytänyt sitä "Tässä se on! On ihanaa liikkua! Ai että tulee hyvä olo!"

Ihan sama. En kerta kaikkiaan nauti liikunnasta. Nytkin odotan, että kun työpäivä päättyy niin pääsen sänkyyn jatkamaan eilen aloittamaani dekkaria.

Olen tuo, jolle vastasit. Unohdin sanoa, että yksi liikunta"muoto" on, josta pidän tosi paljon: ulkomailla käveleminen, erityisesti shoppailu.

Voin ulkomailla ollessani kävellä kevysti päivittäin 8-12h ja olla koko ajan liikkeessä, koska mielelle tulee niin paljon stimulointia. Museokierrokset, eri reittien selvitteleminen julkisilla paikasta X paikkaan Y, shoppailukierroksilla kauniit esineet ja vaatteet tyyliin ostanko tämän, mihin se sopisi, missä voisin käyttää tätä, löytäisinkö jostain saman tyylisen jutun halvemmalla, mitä reittiä pitkin menisin tänään. Missä vaiheessa pidän lounastauon ja mitä haluan syödä, mistä löydän paikan, onko se kaukana julkisen reittini varrella, missä kauppakeskuksessa olisi asiaa X ja miten sinne pääsee. 

Taitaan aarteen etsintä visuaalisesti mielenkiintoisissa ympäristöissä olla ainoa sopiva liikuntalaji :D

Tuo muuttuu liikunnaksi kun syke nousee kunnolla ja hiki valuu.

Kävely ei ole koskaan mitään liikuntaa, se on normalia elämää.

Itse painoin nuorena 100 kg, ja syy siihen oli ahmimishäiriö ja muut henkiset ongelmat. Syöminen auttoi minua henkisesti ongelmissani, se toi turvaa, lohdutusta, vapautumista murheista. Se oli se mihin aina pakenin kun oli vaikeaa. Kärsin traumoista, sosiaalisesta ahdistuksesta, turvattomuuden tunteesta, heikosta itsetunnosta, ja masentuneisuudesta. Lisäksi luonteeni itseäni kohtaan oli ylivaativa, perfektionistinen ja ajattelin asioista hyvin mustavalkoisesti. Ruoka oli myös tapa rankaista itseäni. Kun ahmin, sitä seurasi äärimmäinen itsekuri. Pyörittelin kokoajan mielessäni sitä että minun pitää laihduttaa, ja kun lihoin ja lihoin, häpeä itsestä kasvoi todella suureksi. Huonoimmillaan olen voinut sen läskivuoren alla, häpeissäni syömishäiriöstäni, ja se muodostui tekosyyksi miksi en voi tehdä asioita ja miksi asetin itselleni mielessäni rajoitteita. Lopulta elämäni oli vuorotellen ahmimista (usein kaikkea hiilaripitoista ja rasvaista, epäterveellistä mättöä), ja vuorotellen otin itseäni niskasta kiinni - tässä näkyi ne äärimmäisyydet ja mustavalkoisuus. Se itseäni niskasta kiinni oli semmoista itseruoskintaa, että nyt ollaan dieetillä, liikuntaan hulluna ja sitten jossain vaiheessa repsahdin ahmimaan. Ajattelin, että kun laihdun ja olen hoikka niin sitten voin vasta nauttia elämästä. olin henkisesti sairastunut. Lopulta kökötin vain masentuneena kotona ja sain masennusdiagnoosin. Syömishäiriö havaittiin vasta vuosia myöhemmin.

Toinen syy lihavuuteeni oli tiedon puute. Minulla ei lopussa ollut minkäänlaista käsitystä siitä mitä on terveellinen syöminen. Elin jatkuvasti epäterveellisillä dieeteillä, rääkäten kehoani, koska halusin niin paljon siitä läskivuoresta eroon. Luulin että terveellinen syöminen on jotain salaatin puputtamista, ja tylsää ja normaalilla ruoallakin lihoo. Kärsin todennäköisesti ravintoainepuutoksista. Kokeilin monia epäterveellisiä dieettejä, joissa voin tosi kurjasti.

Paranin siinä vaiheessa, kun omaksuin vähän samanlaisen käsityksen syömisestä kuin lapsena, jolloin se ei ollut niin tiukkaa ja ruoasta sai nauttiakin. Terapia ja ravitsemusterapeutilla syömisen perusteiden opettelu auttoi. Sain itseni normaalipainoiseksi  terveellä tavalla ja elämä alkoi hymyillä taas. Valitettavasti tätä edelsi useita repsahduksia jossa syöminen esim. saattoi mennä taas poikkeuksellisen tiukaksi ja paino jojoili alhaisesta noussen taas pompsahtaen ylös. Valitettavasti vuosien häiriöitynyt ajattelu ei hetkessä korjaannu. Vieläkin esim . lihominen saa aikaan pelkoa

Nykyään ajattelen ruoasta niin että yritän pitää painopisteen tavallisessa ruoassa, ja pitää herkuttelun kohtuullisena mutta sallittuna. Terveellinen ruoka ravitsee minua ja antaa energiaa. On kiva maata joskus sohvalla karkkipussi kädessä, mutta sen jälkeen palaan taas normaaliin ruokarytmiin. Pieni itsensä rajoittaminen kohdallani on paikallaan (ettei mene ahmimiseksi), mutta ei niin että olen jollain tiukalla dieetillä. Tarvitsen terveellistä ruokaa, että jaksan. Nautin nykyään ruoista mitä ennen inhosin, mutta se oli vain ennakkoluuloisuutta. Tolkuttomasta ahmimisesta en saa enää iloa enkä tunne siihen tarvettakaan. Ruoanlaitto on nykyään harrastukseni, ja pidän kokeilla kaikenlaisia erilaisia reseptejä. Suhde ruokaan ei ole enää täynnä itseruoskintaa, vaan enemmän iloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väitän että omalla ystävälläni huomattava ylipaino johtuu mielenkiinnon puutteesta yhtään mihinkään. Hän ei esimerkiksi ole kiinnostunut käyttämään aikaa ruoan valmistamiseen yhtään. Ruoka on tyyliin mikrohamppari - pari sekuntia mikrossa pim! Valmis! Ei ole kiinnostunut oppimaan tekemään mitään ruokaa. Sama asenne kaikkea kohtaan. Luonto ei kiinnosta tippaakaan, joten ei myöskään kiinnosta käydä vaikka kävelyllä metsässä keväisenä päivänä, mikä muista ihmisistä on yleensä aivan ihanaa. Matkustus kiinnostaa, mutta matkalla ei kiinnosta tehdä mitään, vain maata altaalla ja syödä valmiista pöydästä. Hotellin ulkopuolella liikkuu taksilla. Mitkään harrastukset ei kiinnosta. Ei liikunta, ei musiikki, ei yksin, ei ryhmässä, ei edes omassa kodissa harrastettavat.

Koko elämä on sen optimointia että tarvitsisi tehdä mahdollisimman vähän yhtään mitään. Kaikesta on vaivaa. Normaali ihminen kuitenkin yleensä haluaa joskus edes tehdä jotain. Mitä se sitten onkin.

Ja turha tulla nyt tähän jankuttamaan ettei itseäkään kiinnosta nuo mitkä luettelin. Kyse on siitä että häntä ei kiinnosta mikään. Mistään ei saa olla yhtään vaivaa.

Kuulostaa masentuneelta ihmiseltä

Hän on ollut tällainen lapsesta saakka.

Lapsetkin voivat olla masentuneita, esimerkiksi jos on hyväksikäytetty. 

Voisiko olla mahdollista että hän ei ole traumatisoitunut eikä häntä ole käytetty hyväksi? Voisiko se nyt mitenkään olla mahdollista?

Traumat eivät johdu aina isoista ja dramaattisista tapahtumista. Yllättävän monilla ihmisillä on esim. kokemus siitä, ettei heitä ole lapsena rakastettu ehdoitta, kohdattu sellaisina kuin he ovat. Tällaista ei pidä väheksyä, vaikka pintapuolisesti lapsuus onkin ollut hyvä.

No on lihavuutta ja sitten on lihavuutta. Kyllä mäkin uskon, että jos oikeasti alkaa olla obeesi, eikä vain vähän ylipainoinen, ihmisellä on häiriytynyt suhde ruokaan ja lihavuutta hoitaessa olisi syytä paneutua myös henkiseen puoleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon läski siksi, että ahmin herkkuja, vaikkei enää tekis edes mieli. Toimin kuin robotti. En tunne oloani hyväksi ahmittuani. Helvetinmoinen pakkomielle. Tavallista ruokaa syön ihan normaalisti. Mieluiten olisin syömättä kokonaan. Vapaapäivinä menee pitkälle päivään ennen kuin syön yhtään mitään. Itse asiassa mulla on huono ruokahalu.

Terapiassa olen ollut aikanaan pari vuotta. Ei juurikaan apua. Syömisongelmani on alkanut jo lapsena.

Minulla on sama. Mieluiten olisin syömättä, tosin minulla on taustalla pahoja ruoka-aineallergioita, jotka vaativat todella, todella kurillista elämää ja siltikin elimistö saattaa pistää hanttiin. Joskus on päiviä, että saan alas vain jäätelöä.

Kasvoin tosi köyhässä perheessä 80-luvulla. Kaikki piti aina jakaa, mitään ei ollut koskaan tarpeeksi. Ruoaksi saattoi olla kokonainen broileri 5 hengelle ja se oli runsas juhla-ateria. Muuten vedettiin vaan perunaa ja ruskeaa kastiketta ja ruisleipää. 

Mietin aina, että kunhan pääsen asumaan omilleni, sitten saan syödä mahani täyteen. Ei tartte jakaa mitään kenenkään kanssa. Saa enemmän kuin 2 riviä suklaata ja pari lusikallista jäätelöä. Mehua voi juoda päivittäin.

Yllätys, kun muutin omilleni, lihoin 15 kiloa pelkästään siitä ilosta, että kerrankin sain SYÖDÄ. Syödä niin paljon kuin ikinä jaksan ja vähän lisää päälle.

Nykyään on vaikeaa päästä eroon tästä tavasta, vaikka ruoka ei ole loppumassa. Olen perso makealle muutenkin.

Öö 2 riviä suklaata ja pari lusikallista jäätelöä on ihan normaali herkkumäärä? Ihan riittävä, ei mitään pihistelyä?

Vierailija kirjoitti:

Väitän että omalla ystävälläni huomattava ylipaino johtuu mielenkiinnon puutteesta yhtään mihinkään. Hän ei esimerkiksi ole kiinnostunut käyttämään aikaa ruoan valmistamiseen yhtään. Ruoka on tyyliin mikrohamppari - pari sekuntia mikrossa pim! Valmis! Ei ole kiinnostunut oppimaan tekemään mitään ruokaa. Sama asenne kaikkea kohtaan. Luonto ei kiinnosta tippaakaan, joten ei myöskään kiinnosta käydä vaikka kävelyllä metsässä keväisenä päivänä, mikä muista ihmisistä on yleensä aivan ihanaa. Matkustus kiinnostaa, mutta matkalla ei kiinnosta tehdä mitään, vain maata altaalla ja syödä valmiista pöydästä. Hotellin ulkopuolella liikkuu taksilla. Mitkään harrastukset ei kiinnosta. Ei liikunta, ei musiikki, ei yksin, ei ryhmässä, ei edes omassa kodissa harrastettavat.

Koko elämä on sen optimointia että tarvitsisi tehdä mahdollisimman vähän yhtään mitään. Kaikesta on vaivaa. Normaali ihminen kuitenkin yleensä haluaa joskus edes tehdä jotain. Mitä se sitten onkin.

Ja turha tulla nyt tähän jankuttamaan ettei itseäkään kiinnosta nuo mitkä luettelin. Kyse on siitä että häntä ei kiinnosta mikään. Mistään ei saa olla yhtään vaivaa.

Se, ettei mikään kiinnosta, on jo merkki masennuksesta.

Usein merkittävän ylipainon takana on samat syyt kuin anorektisen alipainon, eli hallinnan tunteen tavoittelu, pakonomainen käytös, selviytymisriitti. Koska laihuuteen kuolee nopeammin kuin lihavuuteen, vain toista näistä nähdään aiheellisena hoitaa tosissaan. Monelle pitävälle "höh, no söisit vähemmän" on yhtä hyvä ohje kuin anorektikolle "höh, no söisit enemmän", ahdistuneelle "höh, no ajattelisit toisin" tai pakko-oireiselle "höh, no et vaan tee niin". Moniko on noilla ohjeilla parantunut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisko nää lihavuusjutut jo lopettaa? Päivittäin kymmeniä alotuksia "läski sitä, läski tätä". Lihota itsesi ja tule sitten kertomaan kuinka helppoa on laihtua. Nimim. laihduttanut vuodesta 2005.

Sivustalta kommentoin. Muutama vuosi sitten Suomen televisiossa esitettiin kohua herättänyt brittidokumentti, jossa koko ikänsä intohimoisesti liikuntaa harrastanut ravitsemus- ja liikunta-alan ammattilainen lihotti itseään reippaasti ja näytti sitten, kuinka kilot karistettiin.

Ongelmana oli kuitenkin se, että koehenkilö todellakin oli fanaattinen liikkuja, joka tosissaan kärsi, kun joutui olemaan liikkumatta ja syömään itselleen vieraalla tavalla. Hänen tapauksessaan laihduttaminen oli sekä helppoa että riemukasta. Toisin on niillä, joiden taustalla ei ole saliyrittäjän ja fitnessbloggarin sielua ja vuosien mittaan ihanteelliseksi trimmattua kehoa.

Itse mietin juuri toissapäivänä, että olisi niin paljon mukavampaa elää, jos olisi edes jollain tavalla sporttinen ja menevä ihminen. Olen lapsesta asti ollut se kirjoihin uppoava haaveilija, joka viihtyy sisällä. Nyt COVID19 aikaan minua ei haittaa lainkaan olla sisällä 24/7, onhan minulla vaikka mitä tekemistä netin, kirjojen ja taidevälineiden kautta. Pääni sisällä pyöri 3843458 ajatusta, pohdintaa ja mm. filosofiset, eksistentiaaliset ja jopa uskonnolliset kysymykset ovat minusta todella mukavaa pohdittavaa. Olen jo teininä miettinyt teemoja mikä on elämän tarkoitus, mikä on ihmisen tarkoitus, mitä tarkoittaa onnellinen elämä ja mitä se tarkoittaa globaalilla tasolla ja yksilötasolla, mitä yhteistä ihmisillä on, miksi ihmiset käyttäytyvät tietyllä tavalla ja mikä heitä motivoi. Nykyisessä työssäni pohdin paljon esimerkiksi ihmisen laumakäyttäytymistä ja psykologiaa, jota mm. myynti ja johtaminen vaativat toimiakseen hyvin.

Mutta liikunta? Ai vattu, ei sitten nappaa yhtään. Pidän korkeintaan simppeleistä venytyksistä ja arkiliikunnasta (olen autoton). Minulle on aivan vierasta joidenkin ystävieni TARVE liikkua. Sanovat, että pää hajoaa, jos ei pääse purkamaan ylimääräistä energiaa juoksemalla, joogalla, salilla. Itse voisin maata sängyssä viikon liikkumatta mihinkään, mutta tulisin hulluksi, jos en pääsisi purkamaan mentaalista energiaani esimerkiksi kirjoittamalla, piirtämällä tai lukemalla.

Olisi helpointa olla siinä puolivälissä; henkilö, joka tarvitsee älyllistä ja fyysistä stimulaatiota, koska muuten alkaa energiaa pakkautua kehoon liikaa ja se ilmenee erinäisinä hermostuneisuuden, levottomuuden ja ahdistuksen oireina. Mutta, minä olen Pohtija Pulla, joka edelleen 40-vuotiaana odottaa, että jokin liikuntalaji iskisi ja alkaisi inspiroida. Pitäisi varmaan päästä kokeilemaan kaikkia maailman lajeja. Ehkä minun juttuni onkin jokin spesifi sirkusjuttu. Tai jokin taisteluväline, jota ei opeteta Suomessa esimerkiksi chakram tai kusarigama. Tai ehkä jokin paritanssin muoto, johon tarvitsisin tanssista yhtä innostuneen partnerin. Tai joku muu, mitä en osaa edes keksiä tai johon minulla ei ole varaa-

Minulle liikunta nimenomaan on tosi tylsää, enkä saa siitä irti mitään muuta kuin kipeät lihakset tai levottomuuden. Jos siihen yhdistyy mielen hallinta liikkeen lisäksi, ollaan jo paremmilla vesillä, mutta en ole vieläkään löytänyt sitä "Tässä se on! On ihanaa liikkua! Ai että tulee hyvä olo!"

I know the feeling.

Mä en ole koskaan ollut liikunnallinen siinä mielessä, että olisi pakko päästä liikkumaan. Olen löytänyt pari lajia, joista tykkään, mutta tykkään liikkumista enemmän onnistumisen tunteesta, hyvästä treeniporukasta ja uuden oppimisesta. Oheistreeniäkin olen tehnyt vai siksi, että se tulee lajissa kehittymistä.

Nyt, kun on paikat kiinni, on hirveen työn ja tuskan takana saada edes vähän liikettä, pitää oikeasti laittaa kännykkään muistutus ulkona käymisestä, ellei ole tiedossa esimerkiksi kauppareissua (olen myöskin autoton). Liikunta ei tule mulle luonnostaan, liike, kuten kävely tai pyöräily, on mulle vain tapa päästä tarvittaessa paikasta A paikkaan B.