Kysy jotain koulupsykologilta!

Vierailija kirjoitti:

Mites nyt kun on etäopiskelua, miten psykologin vastaanotto toimii?[/quote

Riippuu kunnasta. Meillä ensisijaisesti videopuheluilla tai soittamalla (joista kukaan asiakkaistani ei toistaiseksi ole kiinnostunut). Tutkimukset edelleen kasvotusten, samoin sellaiset tapaamiset, joita ei muuten voi hoitaa. Vanhemmat saavat lähettää lapsensa koululle koulupsykologin tapaamisen ajaksi, mutta mitenkään pakollista se ei ole. Hyvin suuri osa asiakkuuksista on tauolla, wilma-viesteillä sovittu että ottavat yhteyttä, jos vähänkään haluavat jutella. Kyselen tasaisin väliajoin lyhyesti kuulumisia.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millä tavalla maailmankuvaasi istuu ajatus siitä että koulujärjestelmä, kuten koko yhteiskunta, perustuu suorittamiseen, ja pääasia että ihmiset ovat kuin karjaa jota viedään teuraaksi?

Voisin kertoa kaiken tietoni, mutten taida.

Mitä mieltä olet muuten erityisherkistä jotka tarvitsevat hyvin paljon palautumisaikaa ja viihtyvät mieluummin kotona kuin tekemässä tyhmyyksiä tai pakkoharrastamassa jotain?

Mitä mieltä olet siitä että jotkut opet on tyhmempiä kuin oppilaansa, ja opeista jotka on narsisteja tai autisteja?

Koulun tarkoitus on opettaa aikuiselämässä tarvittavia taitoja. Tuottaa hyviä veronmaksajia, jotka maksavat takaisin sen panoksen, joka heidän koulutukseensa menee. Teuraaksi menemistä pidän kuitenkin aika räikeänä liioitteluna.

Erityisherkkyys tulee puheeksi aika ajoin, ja on minun nähdäkseni täysin hyväksyttävää viihtyä ennemmin kotona kuin tekemässä tyhmyyksiä. Harrastuksista on hyöytyä silloin kun ne ovat mieleisiä, ei mitenkään automaattisesti ja aina. Koulumaailmaa ei pysty muokkaamaan kaikille sopivaksi, joten paljon siitä palautumisesta pitää tehdä kotona.

Opettajan ei tarvitse olla oppilaita älykkäämpi. Hän on kertomassa aiheesta, jota on opiskellut, jakamassa tietoaan eikä todistamassa älyään. Ihan varmasti monet minun tapaamistani autismin kirjolla olevista pojista ovat aikuisina minua älykkäämpiä. Se ei kuitenkaan poista heidän ongelmiaan tässä hetkessä.

Autismin kirjolla oleminen ei estä opettajana toimimista, mutta saattaa tehdä siitä hyvin kuormittavaa. Lasten on ihan hyvä nähdä opettajissa erilaisia persoonia. Narsisti nyt ei ole hyvää seuraa kellekään, mutta narsistinen persoonallisuushäiriö on aika harvinainen. Jokainen ikävä ihminen ei ole narsisti.

Ap

Lapseni on pienryhmässä ja opettaja ennen etäkoulua hönki niskaan ja lastensuojeluun kun kuulemma "pakko".

Ja tiedän ettei mitään ole pakko. Ja minusta on täysin tuulesta tempaistu väite että lasten pitää opiskella kiltisti kun opiskelu, ja ruoka, on verovaroin kustannettu.

Ei lapsilla ole mitään velkataakkaa, eikä vanhemmillakaan. Kun ei yhteiskuntakaan aikuisen oikeesti huolehdi.

Pahimmat keskenkasvuiset ikinä olenkin tullut sitten kohtaamaan juuri sote-alojen puitteissa.

Se, että joku on jotain ammattia, ei tee ihmisestä toisen elämän asiantuntijaa.

Minä olen helpottunut että tuli tämä jumalan lahja eli korona ja saadaan olla rauhassa ikäviltä ihmisiltä.

Tiesitkö muuten että koko yhteiskunnan vois pistää uusiksi, ihan vaan irtisanomalla veronmaksajien yhteisellä päätöksellä.

Tuliko joku mielipide?

Lapsilla on oppivelvollisuus, koska sen katsotaan olevan parhaaksi paitsi yhteiskunnalle, myös lapselle. Huoltajan tehtävä on huolehtia siitä, että oppivelvollisuus täyttyy. Aikuisena lapsi voi sitten päättää, haluaako olla osa yhteiskuntaa vai ei. Mutta hänellä pitää olla mahdollisuudet tehdä se päätös itsekseen, eikä niin että vanhempi on evännyt häneltä mahdollisuuden koulutukseen ja sulkenut näin monta elämänpolkua.

Yksittäisiin lastensuojelutapauksiin en ota kantaa. Kukaan huoltaja ei ole mielissään lastensuojeluilmoituksista, ja minun nähdäkseni kaikki koulun tekemät ilmoitukset ovat olleet äärimmäisen tarpeellisia.

Ap

Juuh. Olen samaa mieltä. On ollut hyvä kun olen puhunut suuni puhtaaksi rouva virkainnoille.

Aina yhtä mukavaa opettaa elämän realiteetteja kouluttautuneille...

Mutta toisaalta, hieman turhaa kun laatikkopää on laatikkopää.

Noh, työniloa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä eroa on koulupsykologilla ja kouluterveydenhoitajalla siinä suhteessa, että kummalle voi mennä kertomaan asioita? Tuntuu, ettei koskaan koulussa tätä ole käsitelty, enkä oikeasti tajua, mitä eroa näissä on ja voinko esimerkiksi tulla puhumaan melko varmasta syömishäiriöstä kummallekaan? Onko ns. vaitiolovelvollisuus, eli jos menee vaan juttelemaan koulussa, kerrotaanko siitä heti eteenpäin?

Kummalle vain voi jutella. Minun alaani on mielialaoireilu ja syömishäiriö mielenterveyden ongelmana, mutta terveydenhoitaja taas tietää ravitsemuksesta ja vaikutuksista fyysiseen terveyteen. Tällaisia juttuja käsitellään mieluusti moniammatillisesti, ja aika usein on tarpeen lähete erikoissairaanhoitoon. Mutta ihan kumpi tahansa kuuntelee, ja ohjaa sitten sinut toisen vastaanotolle, jos siltä näyttää. Itse ei tarvitse sitä tietää etukäteen.

Teini-ikäinen saa kieltää kertomasta terveysasioistaan vanhemmilleen, jos hän on riittävän kypsä päättämään hoidostaan itse. Syömishäiriöiden kohdalla tarvitaan kuitenkin usein myös vanhemman tuki. Koululla tieto ei missään tapauksessa leviä, mutta vanhemmille kertomisesta en voi vannoa suuntaan tai toiseen, kun en tilanteen vakavuutta tiedä. Lastensuojelu on myös sellainen taho, joka ohittaa vaitiolovelvollisuuden.

Ap

Mikä on ajatuksesi siitä, että miksi koulupsykologin työhön suhtaudutaan niin negatiivisesti psykologipiireissä? Siis aika monelle vastavalmistuneelle se on ensimmäinen sovellusala ja muualle, mieluisammalle vaihdetaan heti kun pääsee? Hyvä, että kaikki eivät niin suhtaudu, että koulupuolellakin on kokenutta, pysyvää porukkaa, mutta aika monelle se on se epämieluisin vaihtoehto.

Terveisin kollega työterveyshuollosta. En ole koskaan koulussa ollut hommissa itse.

Oletko kauan työskennellyt nykyisessä työpaikassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näköjään täällä kysellään siitä näkökulmasta, että teet terapiatyötä. Käsitykseni mukaan sinun työtäsi on lähinnä ohjata sairaimmat lapset muiden ammattilaisten luo. Eihän itsetuhoisuuden hoitaminen sinun hommaasi ole?

Itseäni kiinnostaa lähinnä se, miksi psykologien on niin mahdotonta käyttää sanaa älykkyys kertoessaan oppilaan oppimisen vaikeuksista. Lausunnot ovat täynnä tätä nopea nimeäminen ja se ja tämä hahmottaminen. Näistä toki olen oppinut päättelemään, mutta on outoa, että ikinä ei voida vain sanoa, että oppilaan älykkyys on alhainen. Kun tämän tietäisin heti, voisin osata suhtautua oppilaan ongelmiin paljon paremmin.

T. Ope

Olet ihan oikeassa siinä, että ohjaan eniten oireilevat lapset erikoissairaanhoidon piiriin. En ole terapeutti. Mutta koska nämäkin lapset käyvät edelleen koulua (sairaalakouluun pääsee hyvin harva, lähinnä jos on osastolla), niin olen kyllä mukana heidän arjessaan vähintään opettajilta saadun tiedon kautta. 

Älykkyys ei ole yksiselitteinen asia, eikä meillä ole mitään välinettä arvioida absoluuttisesti kenenkään älykkyyttä. Käytetyt menetelmät eivät erottele mitenkään aukottomasti, jos mennään paljon yli tai alle keskitason. Kouluikäisillä yleisemmin käytetyssä testistössä arvioidaan kielellistä päättelyä, hahmottamista, työmuistia ja prosessointinopeutta. Nämä ovat kuitenkin vain neljä älykkyyden lajia. Lisäksi on aivan eri asia saada vaikka äo 80 niin, että kaikki muu on suunnilleen keskitasoa mutta kielellinen päättely ihan surkeaa, kuin niin että kaikki on siinä vähän alle keskitasolla.

Älykkyydellä itsessään ei siis ole kovinkaan suurta informaatioarvoa, vaan lapsen osaamisprofiilin kuvaus on olennaisempaa. Jos suunnilleen kaikki arvioitu on "selvästi alle keskitason", niin sen luulisi olevan ihan riittävä tieto ilman, että ketään lähdetään kuvaamaan tyhmäksi tai älykkyyttä alhaiseksi. Ja kuten todettua, käytössä ei ole mittareita, joilla kenenkään älykkyyttä voisi tyhjentävästi arvioida.

Lausunnon laajemmat kuvaukset on tarkoitettu psykologilta psykologille, yhteenveto ja suositukset vanhemmille ja opettajille. Opettajien koulutukseen ei kuulu lapsen älykkyyden arviointi tai siitä tehtävät johtopäätökset. Niinpä niissä käytetään termejä, joita psykologien kesken on sovittu käytettävän. Nopea nimeäminen esimerkiksi on yksi tutkituin lukivaikeuden taustatekijä ja selittää osaltaan sitä, miksi juuri tälle lapselle lukeminen on kovin vaikeaa.

Ap

Miten niin ei voi arvioida? Kyllä muualla yhteiskunnassa arvioidaan ihmisen älykkyyttä älykkyysosamäärän avulla. Joo, toki tiedän, että sitä voidaan kritisoida, mutta on se silti monesti ihan hyvä mittari.

Esimerkiksi se, että tiedän oppilaan vaikeuksien johtuvan lukihäiriöstä, ei alhaisesta älykkyydestä, auttaa todella paljon. Tiedän silloin, että voin kuitenkin vaatia oppilaalta enemmän. Sen sijaan lähes kehitysvammaiselta en voi vaatia normaalia suoritusta.

Psykologien epämääräiset vihjailut sekoittavat myös oppilasta ja huoltajaa. Moni aivan uuvatti nuori vanhempineen uskoo, että ongelmien taustalla on lukihäiriö tai heikko työmuisti, vaikka todellinen pulma on alhainen älykkyys.

Minulle on tullut käsitys, että se että tyhmyydestä on tehty tabu, lisää heikkolahjaisten syrjäytymistä. He eivät saa ajoissa diagnoosia esimerkiksi lievästä kehitysvammasta tai monimuotoisesta kehityshäiriöstä. Tämä johtaa siihen, että he eivät saa riittävästi tukea yhteiskunnalta.

Minun käytössäni olevista testeistä laskettava älykkyysosamäärä on todella kökkö, eikä sitä voi pitää kovinkaan luotettavana. Yhteenvedossa tuodaan kyllä ilmi, jos kielellinen päättely on selvästi alle keskitason vs. kielellinen päättely keskitasolla, mutta lukemisessa ja lukemisen taustataidoissa selviä puutteita. Kielellisen päättelyn heikkous ei tee kenestäkään lähes kehitysvammaista, jos muut taidot kompensoivat. Silti se vaikeuttaa kouluarkea erittäin paljon.

Keskeistä pedagogeille on soveltaa niitä tutkimuksen suosituksia. Jos lapselle suositellaan siirtoa erityiseen tukeen, alaspäin eriytettyjä tehtäviä ja joidenkin oppiaineiden yksilöllistämistä sekä pienluokassa opiskelua, niin psykologi on katsonut hänen profiilillaan moisten olevan tarpeellisia. Jos tarvitsee vain lisäaikaa kokeeseen ja äänikirjoja, niin se lukee siellä myös. Ne ovat niitä opetuksen järjestämisen kannalta välttämättömiä tietoja, joita me opettajille välitämme. Kenenkään älykkyysosamäärä sen sijaan ei kuulu opettajille. Oppilas on se asiakas, ei opettaja. Hänen asioistaan on vaitiolovelvollisuus.

Ap

Ymmärrän. On kuitenkin kummallista, että samaan aikaan minulle kyllä kerrotaan, että oppilaalla on Asperger, diabetes, lukihäiriö, epilepsia, syöpä, hahmotushäiriö jnejnejne. Myös nämä ovat oppilaan yksityisiä asioita.

Noh, ei toki ole sinun vikasi, että älykkyydestä on tehty valtava tabu, paljon suurempi kuin esimerkiksi autismista. Mutta tulkitsen vastauksistasi, että sinä et pidä tätä ongelmana?

Minulle on herännyt huoli näistä normaalin älyn alarajoilla olevista oppilaista. Mutta tabu on niin suuri, että täälläkin saa aina vain kasan alapeukkuja, kun yrittää puhua tästä väliinputoajaryhmästä.

Koen lähinnä niin, ettei se älykkyys ole opettajan asia, vaan psykologin ja muun terveydenhuollon henkilökunnan. Opettajan pitäisi luottaa siihen, että psykologi osaa huomioida asian ja osaa ratkaista sen, millaiseen oppimiseen lapsella on mahdollisuuksia - se on kuitenkin meidän osaamisalaa. Jos jonkun älykkyys vaikuttaa oikeasti alhaiselta, niin suosittelen hänelle pienluokkaa, yksilöllistämistä ja jatkuvaa erityisopetusta hänen omalla tasollaan. Nuo lievemmät ongelmat hahmottamisessa tai lukemisessa hoituvat yleensä omassa lähikoulussa, ja vanhempien luvalla niistä kerrotaan opettajalle. Jos vanhemmat kieltävät, saa opettajalle kertoa opetuksen järjestelyihin liittyvät suositukset, kuten tehostettuun tukeen siirtäminen, lisäaika jne. 

Toki tiedän senkin, ettei kaikkien koulupsykologien suosituksista oikein irtoa mitään opettajan suuntaan. Edeltäjäni nykyisessä koulussani oli rehellisesti sanottuna todella huono, ja niitä jälkiä joudun tässä pikkuhiljaa korjailemaan. Menee varmasti tovi, ennen kuin tietyillä opettajilla tulee mieleenkään kääntyä psykologin puoleen. Psykologien linjauksista ja toiminnasta saa myös olla eri mieltä ja pitää typeränä - kyllä mekin purnataan pedagogeista ihan riittämiin :)

Ap

Minulla on valvontaluokallani tällä hetkellä esimerkiksi oppilas, jolla on diagnosoitu monimuotoinen kehityshäiriö. Psykologimme ei suosittele hänelle pienryhmää. Minä en voi käskeä kollegoja tekemään yhtään mitään. Eriyttämisiä ei ole tehty. No, tämä heikkolahjainen oppilas pyörii siellä seassa, saa joistain aineista armovitoset oppimatta mitään. Mutta kokonaisuutena on kuulemma niin hyvät arvosanat, että ei voi yksilöllistää. Ja kun ei yksilöllistetä, ei tarvita pienryhmää.

Ylipäänsä psykologien ohjeet ovat yhtä tyhjän kanssa. Esimerkiksi te suosittelette lisäaikaa aina juuri niille oppilaille, jotka ovat mielestään ensimmäisenä valmiita ja heitä saa pakottaa jatkamaan.

Mieleen on jäänyt sekin lausunto, jossa kehotettiin minua opettamaan keskeisiä asioita ja kysymään juuri niitä kokeessa. Okei. Olen luullut sitä tekeväni koko ajan. Tämänkin oppilaan ryhmälle aina kerroin sangen suoraan, mitä kysyn kokeessa. Mutta ei siitä mitään apua sille oppilaalle ollut.

Mielestäni olisi ihan paikallaan, että koulupsykologilla olisi kokemusta opettamisestakin. Muuten nämä ohjeet ovat kyllä aika elämälle vieraita.

T. Ope

Vierailija kirjoitti:

Mikä on ajatuksesi siitä, että miksi koulupsykologin työhön suhtaudutaan niin negatiivisesti psykologipiireissä? Siis aika monelle vastavalmistuneelle se on ensimmäinen sovellusala ja muualle, mieluisammalle vaihdetaan heti kun pääsee? Hyvä, että kaikki eivät niin suhtaudu, että koulupuolellakin on kokenutta, pysyvää porukkaa, mutta aika monelle se on se epämieluisin vaihtoehto.

Terveisin kollega työterveyshuollosta. En ole koskaan koulussa ollut hommissa itse.

Työ on ensinnäkin tutkimuspainotteista, mikä on monelle psykologille punainen vaate. Lisäksi tämä on aika yksinäistä puuhaa - olet ainut psykologi, työkavereina 30 opettajaa, kuraattori ja terkkari. Siinä sitten edustat yksin ammattiryhmäsi osaamista. Hyvin usein joutuu koulun ja kodin sotatantereelle rauhanneuvottelijaksi. Koti on tyytymätön, opettajat ovat tyytymättömiä sinuun. Paljon saa kuulla purnausta suunnasta ja toisesta. Opettajia ärsyttää esimerkiksi se, että tutkimuksia ei tehdä ennen kuin oppilas on ollut tehostetussa tuessa riittävän pitkään. Opettajat lupailevat tutkimuksia vanhemmille, vaikkei se kuulu mitenkään heidän toimivaltaansa. Rehtorit ovat välillä hyvinkin persoonallisia, samoin muu oppilashuolto (niin kuin toki myös psykologit).

Monissa kunnissa myös jonot ovat sietämättömiä, voi olla 40 tutkimusta odottamassa. Yhdellä psykologilla on ihan liikaa oppilaita (minulla noin 700 80% työajalla ja tämä on oikeasti tosi vähän), jatkuva riittämättömyydentunne, kiire, loppuun palaminen. Kouluvuosi tuo omat haasteensa. Pienluokkapaikkaa pitää hakea vaikka tammikuun lopussa, jolloin marraskuussa opettajat vaativat kaikki tutkimuksia.

Lisäksi ihan jo se, että tämä on monille (minullekin) eka työpaikka, tuo haastetta. Tämä on kuitenkin sellainen sovellusalue, jossa minä olen viikottain tekemisessä oppimisvaikeuksien, käytöshäiriöiden, autisminkirjon, masennuksen, ahdistuneisuuden, tulehtuneiden perhetilanteiden ja välillä bonuksena vaikka mutismin kanssa, ja kaikesta pitäisi osata jotain sanoa. Tuoreena psykologina paineet ovat aikamoiset.

Ja sitten on ihan hemmetin ärsyttävää raahata Nepsyä sateessa kilometri koululta toiselle ;)

Välillä kaipaan sitä, että istuisin huoneessani, ja joku osastosihteeri varaisi minulle aikoja sen sijaan, että itse täytän kalenterini ja metsästän oppilaita jumppaluokasta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Oletko kauan työskennellyt nykyisessä työpaikassa?

En kovinkaan kauaa, alle vuoden.

Ap

Osataanko nykyään tyttöjen neurokirjo vihdoin tunnistaa paremmin? Huomaako opettajat näitä asioita, vai onko suurin osa asiakkaista edelleen niitä häirikköpoikia? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näköjään täällä kysellään siitä näkökulmasta, että teet terapiatyötä. Käsitykseni mukaan sinun työtäsi on lähinnä ohjata sairaimmat lapset muiden ammattilaisten luo. Eihän itsetuhoisuuden hoitaminen sinun hommaasi ole?

Itseäni kiinnostaa lähinnä se, miksi psykologien on niin mahdotonta käyttää sanaa älykkyys kertoessaan oppilaan oppimisen vaikeuksista. Lausunnot ovat täynnä tätä nopea nimeäminen ja se ja tämä hahmottaminen. Näistä toki olen oppinut päättelemään, mutta on outoa, että ikinä ei voida vain sanoa, että oppilaan älykkyys on alhainen. Kun tämän tietäisin heti, voisin osata suhtautua oppilaan ongelmiin paljon paremmin.

T. Ope

Olet ihan oikeassa siinä, että ohjaan eniten oireilevat lapset erikoissairaanhoidon piiriin. En ole terapeutti. Mutta koska nämäkin lapset käyvät edelleen koulua (sairaalakouluun pääsee hyvin harva, lähinnä jos on osastolla), niin olen kyllä mukana heidän arjessaan vähintään opettajilta saadun tiedon kautta. 

Älykkyys ei ole yksiselitteinen asia, eikä meillä ole mitään välinettä arvioida absoluuttisesti kenenkään älykkyyttä. Käytetyt menetelmät eivät erottele mitenkään aukottomasti, jos mennään paljon yli tai alle keskitason. Kouluikäisillä yleisemmin käytetyssä testistössä arvioidaan kielellistä päättelyä, hahmottamista, työmuistia ja prosessointinopeutta. Nämä ovat kuitenkin vain neljä älykkyyden lajia. Lisäksi on aivan eri asia saada vaikka äo 80 niin, että kaikki muu on suunnilleen keskitasoa mutta kielellinen päättely ihan surkeaa, kuin niin että kaikki on siinä vähän alle keskitasolla.

Älykkyydellä itsessään ei siis ole kovinkaan suurta informaatioarvoa, vaan lapsen osaamisprofiilin kuvaus on olennaisempaa. Jos suunnilleen kaikki arvioitu on "selvästi alle keskitason", niin sen luulisi olevan ihan riittävä tieto ilman, että ketään lähdetään kuvaamaan tyhmäksi tai älykkyyttä alhaiseksi. Ja kuten todettua, käytössä ei ole mittareita, joilla kenenkään älykkyyttä voisi tyhjentävästi arvioida.

Lausunnon laajemmat kuvaukset on tarkoitettu psykologilta psykologille, yhteenveto ja suositukset vanhemmille ja opettajille. Opettajien koulutukseen ei kuulu lapsen älykkyyden arviointi tai siitä tehtävät johtopäätökset. Niinpä niissä käytetään termejä, joita psykologien kesken on sovittu käytettävän. Nopea nimeäminen esimerkiksi on yksi tutkituin lukivaikeuden taustatekijä ja selittää osaltaan sitä, miksi juuri tälle lapselle lukeminen on kovin vaikeaa.

Ap

Miten niin ei voi arvioida? Kyllä muualla yhteiskunnassa arvioidaan ihmisen älykkyyttä älykkyysosamäärän avulla. Joo, toki tiedän, että sitä voidaan kritisoida, mutta on se silti monesti ihan hyvä mittari.

Esimerkiksi se, että tiedän oppilaan vaikeuksien johtuvan lukihäiriöstä, ei alhaisesta älykkyydestä, auttaa todella paljon. Tiedän silloin, että voin kuitenkin vaatia oppilaalta enemmän. Sen sijaan lähes kehitysvammaiselta en voi vaatia normaalia suoritusta.

Psykologien epämääräiset vihjailut sekoittavat myös oppilasta ja huoltajaa. Moni aivan uuvatti nuori vanhempineen uskoo, että ongelmien taustalla on lukihäiriö tai heikko työmuisti, vaikka todellinen pulma on alhainen älykkyys.

Minulle on tullut käsitys, että se että tyhmyydestä on tehty tabu, lisää heikkolahjaisten syrjäytymistä. He eivät saa ajoissa diagnoosia esimerkiksi lievästä kehitysvammasta tai monimuotoisesta kehityshäiriöstä. Tämä johtaa siihen, että he eivät saa riittävästi tukea yhteiskunnalta.

Minun käytössäni olevista testeistä laskettava älykkyysosamäärä on todella kökkö, eikä sitä voi pitää kovinkaan luotettavana. Yhteenvedossa tuodaan kyllä ilmi, jos kielellinen päättely on selvästi alle keskitason vs. kielellinen päättely keskitasolla, mutta lukemisessa ja lukemisen taustataidoissa selviä puutteita. Kielellisen päättelyn heikkous ei tee kenestäkään lähes kehitysvammaista, jos muut taidot kompensoivat. Silti se vaikeuttaa kouluarkea erittäin paljon.

Keskeistä pedagogeille on soveltaa niitä tutkimuksen suosituksia. Jos lapselle suositellaan siirtoa erityiseen tukeen, alaspäin eriytettyjä tehtäviä ja joidenkin oppiaineiden yksilöllistämistä sekä pienluokassa opiskelua, niin psykologi on katsonut hänen profiilillaan moisten olevan tarpeellisia. Jos tarvitsee vain lisäaikaa kokeeseen ja äänikirjoja, niin se lukee siellä myös. Ne ovat niitä opetuksen järjestämisen kannalta välttämättömiä tietoja, joita me opettajille välitämme. Kenenkään älykkyysosamäärä sen sijaan ei kuulu opettajille. Oppilas on se asiakas, ei opettaja. Hänen asioistaan on vaitiolovelvollisuus.

Ap

Ymmärrän. On kuitenkin kummallista, että samaan aikaan minulle kyllä kerrotaan, että oppilaalla on Asperger, diabetes, lukihäiriö, epilepsia, syöpä, hahmotushäiriö jnejnejne. Myös nämä ovat oppilaan yksityisiä asioita.

Noh, ei toki ole sinun vikasi, että älykkyydestä on tehty valtava tabu, paljon suurempi kuin esimerkiksi autismista. Mutta tulkitsen vastauksistasi, että sinä et pidä tätä ongelmana?

Minulle on herännyt huoli näistä normaalin älyn alarajoilla olevista oppilaista. Mutta tabu on niin suuri, että täälläkin saa aina vain kasan alapeukkuja, kun yrittää puhua tästä väliinputoajaryhmästä.

Koen lähinnä niin, ettei se älykkyys ole opettajan asia, vaan psykologin ja muun terveydenhuollon henkilökunnan. Opettajan pitäisi luottaa siihen, että psykologi osaa huomioida asian ja osaa ratkaista sen, millaiseen oppimiseen lapsella on mahdollisuuksia - se on kuitenkin meidän osaamisalaa. Jos jonkun älykkyys vaikuttaa oikeasti alhaiselta, niin suosittelen hänelle pienluokkaa, yksilöllistämistä ja jatkuvaa erityisopetusta hänen omalla tasollaan. Nuo lievemmät ongelmat hahmottamisessa tai lukemisessa hoituvat yleensä omassa lähikoulussa, ja vanhempien luvalla niistä kerrotaan opettajalle. Jos vanhemmat kieltävät, saa opettajalle kertoa opetuksen järjestelyihin liittyvät suositukset, kuten tehostettuun tukeen siirtäminen, lisäaika jne. 

Toki tiedän senkin, ettei kaikkien koulupsykologien suosituksista oikein irtoa mitään opettajan suuntaan. Edeltäjäni nykyisessä koulussani oli rehellisesti sanottuna todella huono, ja niitä jälkiä joudun tässä pikkuhiljaa korjailemaan. Menee varmasti tovi, ennen kuin tietyillä opettajilla tulee mieleenkään kääntyä psykologin puoleen. Psykologien linjauksista ja toiminnasta saa myös olla eri mieltä ja pitää typeränä - kyllä mekin purnataan pedagogeista ihan riittämiin :)

Ap

Minulla on valvontaluokallani tällä hetkellä esimerkiksi oppilas, jolla on diagnosoitu monimuotoinen kehityshäiriö. Psykologimme ei suosittele hänelle pienryhmää. Minä en voi käskeä kollegoja tekemään yhtään mitään. Eriyttämisiä ei ole tehty. No, tämä heikkolahjainen oppilas pyörii siellä seassa, saa joistain aineista armovitoset oppimatta mitään. Mutta kokonaisuutena on kuulemma niin hyvät arvosanat, että ei voi yksilöllistää. Ja kun ei yksilöllistetä, ei tarvita pienryhmää.

Ylipäänsä psykologien ohjeet ovat yhtä tyhjän kanssa. Esimerkiksi te suosittelette lisäaikaa aina juuri niille oppilaille, jotka ovat mielestään ensimmäisenä valmiita ja heitä saa pakottaa jatkamaan.

Mieleen on jäänyt sekin lausunto, jossa kehotettiin minua opettamaan keskeisiä asioita ja kysymään juuri niitä kokeessa. Okei. Olen luullut sitä tekeväni koko ajan. Tämänkin oppilaan ryhmälle aina kerroin sangen suoraan, mitä kysyn kokeessa. Mutta ei siitä mitään apua sille oppilaalle ollut.

Mielestäni olisi ihan paikallaan, että koulupsykologilla olisi kokemusta opettamisestakin. Muuten nämä ohjeet ovat kyllä aika elämälle vieraita.

T. Ope

Pedagoginen arvio ja pedagoginen selvitys ovat opettajan vastuulla. Jos sinun mielestäsi tarvitaan erityistä tukea, niin lähdet sitä järjestämään yhdessä erityisopettajan kanssa. Ei oppilashuollolta tarvita siihen mitään suositusta, riittää että pyytää loppuun kommentin. Eriyttäminen on opettajan päätös, hänellä on ammattitaito siihen. Psykologi voi suositella eriyttämistä, mutta ei ole meidän asiamme kertoa, miten se tehdään. Opettaja opiskelee yliopistossa viisi vuotta juuri sitä opettamista, minä en. Omassa kunnassani yksilöllistämistä ei tehdä, ellei ole saamassa arvosanaa 4. Jos saa 5, ei yksilöllistetä, koska tavoittaa juuri ja juuri opetussuunnitelman minimin.

Opettaja on ehdottomasti vapaa käyttämään sellaisia tukimuotoja, jotka toimivat. Jos lisäaika ei ole sellainen, niin sitten jokin muu. Keskeisen sisällön opettaminen tarkoittaa sitä, että oppilaan opetuksen sisältöä karsitaan. Ei tarvitse lukea joka sivua, kysytään vain sellaisia asioita, joiden osaaminen vastaa vaikkapa arvosanaa kuusi. Jälleen se on opettajan ammattitaidon piirissä määrittää, mikä hänen oppiaineessaan on se kaikkein olennaisin ydinsisältö, joka kaikkien pitäisi oppia. Joillekin oppilaille voi olla hyväksi antaa ihan lista siitä, mitä kokeessa kysytään. Eivät kaikki pysty nappaamaan niitä kielellisesti esitettyjä vihjeitä, jotka nohevammat oppilaat tajuavat heti.

Koulun tukitoimet ovat aina ensisijaisesti opettajien vastuulla. Jos opettajien kokeilemat keinot eivät riitä, voidaan psykologilta hakea lisätietoa taustalla olevista ongelmista. Edelleen on kuitenkin opettajan kenttää pohtia, miten opettamisen mukauttaa löydettyihin ongelmiin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Osataanko nykyään tyttöjen neurokirjo vihdoin tunnistaa paremmin? Huomaako opettajat näitä asioita, vai onko suurin osa asiakkaista edelleen niitä häirikköpoikia? 

Tyttöjen neurokirjo on alidiagnosoitu. Tukikäyntiasiakkaista (masennus, ahdistus) tyttöjä on noin 80%, tutkimusasiakkaista (oppimisvaikeudet, keskittyminen) taas sama 80% on poikia. Näin karkeasti arvioiden.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osataanko nykyään tyttöjen neurokirjo vihdoin tunnistaa paremmin? Huomaako opettajat näitä asioita, vai onko suurin osa asiakkaista edelleen niitä häirikköpoikia? 

Tyttöjen neurokirjo on alidiagnosoitu. Tukikäyntiasiakkaista (masennus, ahdistus) tyttöjä on noin 80%, tutkimusasiakkaista (oppimisvaikeudet, keskittyminen) taas sama 80% on poikia. Näin karkeasti arvioiden.

Ap

Neurokirjossa erittäin yleisenä liitännäisenä masennus ja ahdistuneisuus, pakko-oireet jne. Jossain oli arvio että anorektisista tytöistä oikeasti yli viidesosa on autisminkirjolla. Paljon säästyisi inhimillistä kärsmimystä jos opettajilla vaan olisi enemmän aikaa keskittyä myös tyttöihin ja ongelmat huomattaisin varhaisemmassa vaiheessa. 

Mitä muita harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita sinulla on?

Miten pidät itsesi kuosissa että työ tuottaa sekä sinulle että asiakkaalle myönteisen kokemuksen?

Vierailija kirjoitti:

Mitä muita harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita sinulla on?

Miten pidät itsesi kuosissa että työ tuottaa sekä sinulle että asiakkaalle myönteisen kokemuksen?

Tykkään laiskanpulskeasta liikunnasta, lukemisesta, vieraista kielistä, huonosta tosi tv:stä, ystävistä ja syömisestä. Näin esimerkiksi. Sali ja uiminen toki ovat nyt sattuneesta syystä tauolla.

Pääsen säännöllisesti työnohjaukseen, minulla on kauemmin töitä tehnyt tutor ja koulupsykologien työyhteisö on hyvin tukea tarjoava ja konsultoiva. Nuorten kanssa riittää yleensä myönteiseen kokemukseen se, että kuuntelee hiljaa, eikä yritä perustella heti, miksi he ovat väärässä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi niin moni autismin kirjolla oleva edelleen leimataan koulussa omituiseksi, eikä opettajat osaa opettaa heitä tai lääkärit psykologit edes tunnistaa autismia?

Surullista nuoren/lapsen kannalta.

Autismin kirjolla olevat ovat tietyllä tavalla omituisia neuropsykologisesti keskimääräisten mielestä. Se ei tarkoita, että he olisivat vääränlaisia, mutta heidän kanssaan toimiminen on monesta haastavampaa, ja tilanteet etenevät muiden mielestä kummallisesti. On ihan luontaista pitää poikkeavasti käyttäytyviä erikoisina, tosin aikuisena pitäisi tunnistaa oma reaktionsa ja käyttäytyä sen mukaan. 

Opettaja joutuu kuitenkin mukauttamaan opetustaan koko joukolle oppilaita. Tänä vuonna oli luokka, jossa yksi ekaluokkalainen olisi tarvinnut hyvin aikuismaista, asiallista ohjausta, mutta kun ne 25 muuta tarvitsevat sen opettajan, joka lauleskelee ja kannustaa tunnepitoisesti. Ymmärrän hyvin, että opettaja ei voi huomioida vain tätä yhtä. Itsekin sain hänen kanssaan käyttää tuplasti enemmän aikaa kuin yleensä, mutta löysimme kyllä yhteisen sävelen.

Ihan hirveän tarkkaan en osaa kysymykseesi vastata, koska oma kokemus on ennemmin se, että koulussa herää epäilys autismin kirjosta, mutta vanhemmat eivät ole samoilla linjoilla ja tuohtuvat mahdollisesti lapsen leimaamisesta. Lapsen kannalta on tietenkin aina ikävä se tilanne, jossa lapsen oletetaan käyttäytyvän tietyllä tavalla, koska tahtoo, vaikkei oikeasti pysty toimimaan muuten.

Ap

No nimenomaan. Minulle on kahdenkymmenen vuoden uran aikana kehittynyt sen verran itsesuojeluvaistoa, etten lähtisi ääneen arvailemaan oppilaan olevan autismin kirjon asteikolla. Kukaan vanhempi ei sitä halua kuulla vaan ope leimaantuu; hän ei hyväksy erilaisuutta. Minä en ole lääkäri enkä huoltaja. Heidän tehtävänsä on hoitaa noita asioita.

Ja kuten psykologi tuossa sanoo, opettaja opettaa kuitenkin aina ryhmiä. En voi lähteä rakentamaan tuntisuunnitelmia jonkun autistin mukaan.

T. Ope

Vaikutat aika kammottavalta ihmiseltä.

Onko paljon oppilaita tulossa? Tuleeko oppilaat omasta tahdosta, vanhempien vai opettajien?Millaista työskennellä niin nuoren kanssa psykologina? Tai millaista kieltä heidän kanssa voi käyttää ja minkä verran pitää "pehmentää" asioita tai miten voi yleensäkin psykologina kommunikoida lapsen kanssa? Teetkö paljon lähetteitä psykiatrille?

Vierailija kirjoitti:

Onko paljon oppilaita tulossa? Tuleeko oppilaat omasta tahdosta, vanhempien vai opettajien?Millaista työskennellä niin nuoren kanssa psykologina? Tai millaista kieltä heidän kanssa voi käyttää ja minkä verran pitää "pehmentää" asioita tai miten voi yleensäkin psykologina kommunikoida lapsen kanssa? Teetkö paljon lähetteitä psykiatrille?

Ei ihan hirveästi ole ollut tulokkaita. Suurin osa tulee vanhempien aloitteesta tai terkkarin ohjaamana, ja toki jossain määrin pitää olla omaa tahtoa tulla myös. Opettajien aloitteesta tullaan tutkimuskäynneille. 

Lapsen kanssa puhuessa on hyvä käyttää hänen kieltään ja hänen sanojaan. Ihan pienten koululaisten kanssa puhutaan  ehkä surullisuudesta tai pahasta mielestä eikä masennuksesta. Yleisesti ottaen lapsia kuitenkin helpottaa kuulla, että heidän oireillaan on nimi, ne ovat tavallisia ja maailmassa on paljon muita, joilla on samanlaisia oireita. Yhden alakoululaisen vointi esimerkiksi lähti paranemaan todella nopeasti sen jälkeen kun tutustuttiin yhdessä ahdistuneisuushäiriön oirekuvaan ja hän totesi sen kuvaavan häntä todella hyvin. Lapset arvostavat aika rehellistä ja asiapitoista puhetta, vanhempien suojelunhalu vaikuttaa heistä helposti siltä, että kyse on jostain niin hirveästä, etteivät vanhemmatkaan uskalla puhua siitä.

En itse tee lähetteitä lainkaan, ne menevät aina koululääkärin kautta. Mutta koululääkärille suosittelen aika paljon oppilaita. Toki tätä vääristää se, että myös keskittymisen, autismikirjo jne tutkitaan lastenpsykiatrialla. Mielialaoireilevat ovat siis vain yksi porukka siellä. 

Ap

Up

Up