Kysy jotain koulupsykologilta!

Miten jaksat ratkoa teinien ongelmia? 

Kuinka yleisiä ovat alakoululaisen kuolemantoiveet ja itsetuhoajatukset?

Vierailija kirjoitti:

Miten jaksat ratkoa teinien ongelmia? 

Ihan hyvin :) Ne (luokassa / kotona) ärsyttävimmätkin teinit ovat olleet aina tosi kivasti kahdenkeskisessä tilanteessa. Harvapa meistä käyttäytyy epäasiallisesti, kun on joku joka kuuntelee, mitä on sanottavana. Ja on tosi palkitsevaa huomata, kuinka ensimmäisillä tapaamisilla arka ja hermostunut teini alkaa jossain vaiheessa jutella tosi luontevasti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kuinka yleisiä ovat alakoululaisen kuolemantoiveet ja itsetuhoajatukset?

Asiakkaikseni päätyvät lapset ovat tietysti valikoituneita - ne, joilla kaikki sujuvat hyvin, eivät koskaan tapaa koulupsykologia. Minun tapaamieni lasten joukossa ovat pelottavan yleisiä. Mutta siis itsetuhoajatukset alakoulussa eivät ole normaalia kehitystä. Kertaalleen ja silloin tällöin voi pettyneenä, vihaisena tai surullisena sanoa, että haluaisi kuolla, mutta jos jatkuvasti tuo tätä esiin, on siinä kohtaa tarpeen hakea apua. Sanoisin ehkä niin, että 3. luokasta eteenpäin joka luokalla on keskimäärin yksi, jolla on tällaisia ajatuksia. Joillain luokilla enemmän, joillain vähemmän.

Ap

Up

Mitä jos lapsi suree isovanhemman poismenoa eikä pääse siitä yli vaan itkee sitä vain?

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos lapsi suree isovanhemman poismenoa eikä pääse siitä yli vaan itkee sitä vain?

Surusta pääsee suremalla. Isovanhemman kuolema on lapsen elämän ensimmäisiä isoja menetyksiä. Jotkut ottavat sen hyvin raskaasti, erityisesti jos kuolema on ollut yllättävä. Pienimmille lapsille tulee helposti myös pelkoja siitä, että mitä jos isä tai äitikin kuolee ihan yllättäen. 

Jos suru kohdistuu vain isovanhempaan liittyviin ajatuksiin, ei itkemisestä tarvitse olla huolissaan. Jos taas on yleistä mielialan laskua, ei esimerkiksi halua enää nähdä kavereita tai ennen tärkeältä tuntunut harrastus ei enää kiinnosta, olisi ihan hyvä ottaa yhteyttä kouluterveydenhuoltoon, kuraattoriin tai psykologiin. Vieraan ihmisen kanssa saattaa uskaltaa puhua eri tavalla surusta, vanhempia ei halua rasittaa. Myös vanhempien suremisen näkeminen voi olla pelottavaa - vanhemmat eivät olekaan kaikkivoipia.

Mutta yleisesti ottaen kuoleman sureminen on äärimmäisen normaalia. Aikuisellakaan ei masennusta diagnosoida, jos mielialan laskun on aiheuttanut läheisen henkilön kuolema. Jonkin verran olen jutellut näiden isovanhemman menettäneiden lasten kanssa, ja tähän mennessä kaikkien kohdalla suru on pikkuhiljaa lähtenyt laimentumaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos lapsi suree isovanhemman poismenoa eikä pääse siitä yli vaan itkee sitä vain?

Surusta pääsee suremalla. Isovanhemman kuolema on lapsen elämän ensimmäisiä isoja menetyksiä. Jotkut ottavat sen hyvin raskaasti, erityisesti jos kuolema on ollut yllättävä. Pienimmille lapsille tulee helposti myös pelkoja siitä, että mitä jos isä tai äitikin kuolee ihan yllättäen. 

Jos suru kohdistuu vain isovanhempaan liittyviin ajatuksiin, ei itkemisestä tarvitse olla huolissaan. Jos taas on yleistä mielialan laskua, ei esimerkiksi halua enää nähdä kavereita tai ennen tärkeältä tuntunut harrastus ei enää kiinnosta, olisi ihan hyvä ottaa yhteyttä kouluterveydenhuoltoon, kuraattoriin tai psykologiin. Vieraan ihmisen kanssa saattaa uskaltaa puhua eri tavalla surusta, vanhempia ei halua rasittaa. Myös vanhempien suremisen näkeminen voi olla pelottavaa - vanhemmat eivät olekaan kaikkivoipia.

Mutta yleisesti ottaen kuoleman sureminen on äärimmäisen normaalia. Aikuisellakaan ei masennusta diagnosoida, jos mielialan laskun on aiheuttanut läheisen henkilön kuolema. Jonkin verran olen jutellut näiden isovanhemman menettäneiden lasten kanssa, ja tähän mennessä kaikkien kohdalla suru on pikkuhiljaa lähtenyt laimentumaan.

Ap

Kiitos! Onpa täällä hyvä palvelu :)

Näköjään täällä kysellään siitä näkökulmasta, että teet terapiatyötä. Käsitykseni mukaan sinun työtäsi on lähinnä ohjata sairaimmat lapset muiden ammattilaisten luo. Eihän itsetuhoisuuden hoitaminen sinun hommaasi ole?

Itseäni kiinnostaa lähinnä se, miksi psykologien on niin mahdotonta käyttää sanaa älykkyys kertoessaan oppilaan oppimisen vaikeuksista. Lausunnot ovat täynnä tätä nopea nimeäminen ja se ja tämä hahmottaminen. Näistä toki olen oppinut päättelemään, mutta on outoa, että ikinä ei voida vain sanoa, että oppilaan älykkyys on alhainen. Kun tämän tietäisin heti, voisin osata suhtautua oppilaan ongelmiin paljon paremmin.

T. Ope

Vierailija kirjoitti:

Näköjään täällä kysellään siitä näkökulmasta, että teet terapiatyötä. Käsitykseni mukaan sinun työtäsi on lähinnä ohjata sairaimmat lapset muiden ammattilaisten luo. Eihän itsetuhoisuuden hoitaminen sinun hommaasi ole?

Itseäni kiinnostaa lähinnä se, miksi psykologien on niin mahdotonta käyttää sanaa älykkyys kertoessaan oppilaan oppimisen vaikeuksista. Lausunnot ovat täynnä tätä nopea nimeäminen ja se ja tämä hahmottaminen. Näistä toki olen oppinut päättelemään, mutta on outoa, että ikinä ei voida vain sanoa, että oppilaan älykkyys on alhainen. Kun tämän tietäisin heti, voisin osata suhtautua oppilaan ongelmiin paljon paremmin.

T. Ope

Olet ihan oikeassa siinä, että ohjaan eniten oireilevat lapset erikoissairaanhoidon piiriin. En ole terapeutti. Mutta koska nämäkin lapset käyvät edelleen koulua (sairaalakouluun pääsee hyvin harva, lähinnä jos on osastolla), niin olen kyllä mukana heidän arjessaan vähintään opettajilta saadun tiedon kautta. 

Älykkyys ei ole yksiselitteinen asia, eikä meillä ole mitään välinettä arvioida absoluuttisesti kenenkään älykkyyttä. Käytetyt menetelmät eivät erottele mitenkään aukottomasti, jos mennään paljon yli tai alle keskitason. Kouluikäisillä yleisemmin käytetyssä testistössä arvioidaan kielellistä päättelyä, hahmottamista, työmuistia ja prosessointinopeutta. Nämä ovat kuitenkin vain neljä älykkyyden lajia. Lisäksi on aivan eri asia saada vaikka äo 80 niin, että kaikki muu on suunnilleen keskitasoa mutta kielellinen päättely ihan surkeaa, kuin niin että kaikki on siinä vähän alle keskitasolla.

Älykkyydellä itsessään ei siis ole kovinkaan suurta informaatioarvoa, vaan lapsen osaamisprofiilin kuvaus on olennaisempaa. Jos suunnilleen kaikki arvioitu on "selvästi alle keskitason", niin sen luulisi olevan ihan riittävä tieto ilman, että ketään lähdetään kuvaamaan tyhmäksi tai älykkyyttä alhaiseksi. Ja kuten todettua, käytössä ei ole mittareita, joilla kenenkään älykkyyttä voisi tyhjentävästi arvioida.

Lausunnon laajemmat kuvaukset on tarkoitettu psykologilta psykologille, yhteenveto ja suositukset vanhemmille ja opettajille. Opettajien koulutukseen ei kuulu lapsen älykkyyden arviointi tai siitä tehtävät johtopäätökset. Niinpä niissä käytetään termejä, joita psykologien kesken on sovittu käytettävän. Nopea nimeäminen esimerkiksi on yksi tutkituin lukivaikeuden taustatekijä ja selittää osaltaan sitä, miksi juuri tälle lapselle lukeminen on kovin vaikeaa.

Ap

Ruuvasin painekattilasta kahvan turvamekanismin pois, koska se ei antanut paineen kehittyä kattilaan. Oliko tekoni ihan hullu vai viisautta? Hernekeitto nyt kuitenkin on tuolla hellalla kiehumassa siinä kattilassa.

Miksi niin moni autismin kirjolla oleva edelleen leimataan koulussa omituiseksi, eikä opettajat osaa opettaa heitä tai lääkärit psykologit edes tunnistaa autismia?

Surullista nuoren/lapsen kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Ruuvasin painekattilasta kahvan turvamekanismin pois, koska se ei antanut paineen kehittyä kattilaan. Oliko tekoni ihan hullu vai viisautta? Hernekeitto nyt kuitenkin on tuolla hellalla kiehumassa siinä kattilassa.

Itse olen sitä mieltä, että turvallisuus ennen kaikkea, eikä turvamekanismeja saisi poistaa. Viisaus tai hulluus punnitaan lähinnä lopputuloksesta - herkullinen ateria vai keittiön suursiivous.

Ap

Kuinka kauan ja miten tarkkailet/seuraat lasta ennen kuin teet hänestä lausunnon ADHD-diagnoosin hakemista varten? Ja tiedätkö, mitä varten sinulta lausuntoa halutaan, eli onko epäilys jo lausuttu ääneen, vai tarkkailetko avoimesti tietämättä mitä sinun toivotaan löytävän? Otatko huomioon lapsen syntymäajan, esimerkiksi onko syntynyt alkuvuodesta vai loppuvuodesta?

Sitten tämä vääjäämätön kysymys: miten puhua lapselle koronasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näköjään täällä kysellään siitä näkökulmasta, että teet terapiatyötä. Käsitykseni mukaan sinun työtäsi on lähinnä ohjata sairaimmat lapset muiden ammattilaisten luo. Eihän itsetuhoisuuden hoitaminen sinun hommaasi ole?

Itseäni kiinnostaa lähinnä se, miksi psykologien on niin mahdotonta käyttää sanaa älykkyys kertoessaan oppilaan oppimisen vaikeuksista. Lausunnot ovat täynnä tätä nopea nimeäminen ja se ja tämä hahmottaminen. Näistä toki olen oppinut päättelemään, mutta on outoa, että ikinä ei voida vain sanoa, että oppilaan älykkyys on alhainen. Kun tämän tietäisin heti, voisin osata suhtautua oppilaan ongelmiin paljon paremmin.

T. Ope

Olet ihan oikeassa siinä, että ohjaan eniten oireilevat lapset erikoissairaanhoidon piiriin. En ole terapeutti. Mutta koska nämäkin lapset käyvät edelleen koulua (sairaalakouluun pääsee hyvin harva, lähinnä jos on osastolla), niin olen kyllä mukana heidän arjessaan vähintään opettajilta saadun tiedon kautta. 

Älykkyys ei ole yksiselitteinen asia, eikä meillä ole mitään välinettä arvioida absoluuttisesti kenenkään älykkyyttä. Käytetyt menetelmät eivät erottele mitenkään aukottomasti, jos mennään paljon yli tai alle keskitason. Kouluikäisillä yleisemmin käytetyssä testistössä arvioidaan kielellistä päättelyä, hahmottamista, työmuistia ja prosessointinopeutta. Nämä ovat kuitenkin vain neljä älykkyyden lajia. Lisäksi on aivan eri asia saada vaikka äo 80 niin, että kaikki muu on suunnilleen keskitasoa mutta kielellinen päättely ihan surkeaa, kuin niin että kaikki on siinä vähän alle keskitasolla.

Älykkyydellä itsessään ei siis ole kovinkaan suurta informaatioarvoa, vaan lapsen osaamisprofiilin kuvaus on olennaisempaa. Jos suunnilleen kaikki arvioitu on "selvästi alle keskitason", niin sen luulisi olevan ihan riittävä tieto ilman, että ketään lähdetään kuvaamaan tyhmäksi tai älykkyyttä alhaiseksi. Ja kuten todettua, käytössä ei ole mittareita, joilla kenenkään älykkyyttä voisi tyhjentävästi arvioida.

Lausunnon laajemmat kuvaukset on tarkoitettu psykologilta psykologille, yhteenveto ja suositukset vanhemmille ja opettajille. Opettajien koulutukseen ei kuulu lapsen älykkyyden arviointi tai siitä tehtävät johtopäätökset. Niinpä niissä käytetään termejä, joita psykologien kesken on sovittu käytettävän. Nopea nimeäminen esimerkiksi on yksi tutkituin lukivaikeuden taustatekijä ja selittää osaltaan sitä, miksi juuri tälle lapselle lukeminen on kovin vaikeaa.

Ap

Miten niin ei voi arvioida? Kyllä muualla yhteiskunnassa arvioidaan ihmisen älykkyyttä älykkyysosamäärän avulla. Joo, toki tiedän, että sitä voidaan kritisoida, mutta on se silti monesti ihan hyvä mittari.

Esimerkiksi se, että tiedän oppilaan vaikeuksien johtuvan lukihäiriöstä, ei alhaisesta älykkyydestä, auttaa todella paljon. Tiedän silloin, että voin kuitenkin vaatia oppilaalta enemmän. Sen sijaan lähes kehitysvammaiselta en voi vaatia normaalia suoritusta.

Psykologien epämääräiset vihjailut sekoittavat myös oppilasta ja huoltajaa. Moni aivan uuvatti nuori vanhempineen uskoo, että ongelmien taustalla on lukihäiriö tai heikko työmuisti, vaikka todellinen pulma on alhainen älykkyys.

Minulle on tullut käsitys, että se että tyhmyydestä on tehty tabu, lisää heikkolahjaisten syrjäytymistä. He eivät saa ajoissa diagnoosia esimerkiksi lievästä kehitysvammasta tai monimuotoisesta kehityshäiriöstä. Tämä johtaa siihen, että he eivät saa riittävästi tukea yhteiskunnalta.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka kauan ja miten OP tarkkailet/seuraat lasta ennen kuin teet hänestä lausunnon ADHD-diagnoosin hakemista varten? Ja tiedätkö, mitä varten sinulta lausuntoa halutaan, eli onko epäilys jo lausuttu ääneen, vai tarkkailetko avoimesti tietämättä mitä sinun toivotaan löytävän? Otatko huomioon lapsen syntymäajan, esimerkiksi onko syntynyt alkuvuodesta vai loppuvuodesta?

Kyllä ne on opettajat, jotka oppilaita tarkkailevat. Lääkärit lähettävät meille täytettäväksi vinon pinon lomakkeita oppilaan käytöksestä. Ei minun tunneillani ole koskaan psykologeja tarkkailemassa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi niin moni autismin kirjolla oleva edelleen leimataan koulussa omituiseksi, eikä opettajat osaa opettaa heitä tai lääkärit psykologit edes tunnistaa autismia?

Surullista nuoren/lapsen kannalta.

Autismin kirjolla olevat ovat tietyllä tavalla omituisia neuropsykologisesti keskimääräisten mielestä. Se ei tarkoita, että he olisivat vääränlaisia, mutta heidän kanssaan toimiminen on monesta haastavampaa, ja tilanteet etenevät muiden mielestä kummallisesti. On ihan luontaista pitää poikkeavasti käyttäytyviä erikoisina, tosin aikuisena pitäisi tunnistaa oma reaktionsa ja käyttäytyä sen mukaan. 

Opettaja joutuu kuitenkin mukauttamaan opetustaan koko joukolle oppilaita. Tänä vuonna oli luokka, jossa yksi ekaluokkalainen olisi tarvinnut hyvin aikuismaista, asiallista ohjausta, mutta kun ne 25 muuta tarvitsevat sen opettajan, joka lauleskelee ja kannustaa tunnepitoisesti. Ymmärrän hyvin, että opettaja ei voi huomioida vain tätä yhtä. Itsekin sain hänen kanssaan käyttää tuplasti enemmän aikaa kuin yleensä, mutta löysimme kyllä yhteisen sävelen.

Ihan hirveän tarkkaan en osaa kysymykseesi vastata, koska oma kokemus on ennemmin se, että koulussa herää epäilys autismin kirjosta, mutta vanhemmat eivät ole samoilla linjoilla ja tuohtuvat mahdollisesti lapsen leimaamisesta. Lapsen kannalta on tietenkin aina ikävä se tilanne, jossa lapsen oletetaan käyttäytyvän tietyllä tavalla, koska tahtoo, vaikkei oikeasti pysty toimimaan muuten.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kuinka kauan ja miten tarkkailet/seuraat lasta ennen kuin teet hänestä lausunnon ADHD-diagnoosin hakemista varten? Ja tiedätkö, mitä varten sinulta lausuntoa halutaan, eli onko epäilys jo lausuttu ääneen, vai tarkkailetko avoimesti tietämättä mitä sinun toivotaan löytävän? Otatko huomioon lapsen syntymäajan, esimerkiksi onko syntynyt alkuvuodesta vai loppuvuodesta?

Hyvin harvoin seuraan ketään oppitunnilla, ja silloinkin opettaja on oikeastaan aina pyytänyt minua tekemään niin. Tarkkaavaisuusongelmien arviossa keskeistä on kodin ja opettajan haastattelu ja kyselylomakkeet. Omassa kunnassani tarvitaan yleensä myös koulupsykologin perustason tutkimus, jossa suljetaan pois esimerkiksi oppimisvaikeuksien mahdollisuus. Täytätän opettajilla ja vanhemmilla lomakkeita ja tapaan lasta yleensä 4 oppitunnin ajan, jolloin tehdään erinäisiä psykologisia testejä ja tehtäviä. Toki siinä tutkimustilanteessa myös havainnoin lasta, kertoo kyllä jotakin, jos tehtävien välissä onkin päätynyt makoilemaan pöydälle. Diagnoosin tekee aina lääkäri, ja omassa kunnassa se asetetaan vasta lastenpsykiatrian oman tutkimusjakson jälkeen.

Tiedän kyllä etukäteen, että minun on tarkoitus arvioida keskittymistä. Lapsen syntymäaika huomioidaan testien normeissa (pienillä lapsilla normit vaihtuvat 3 kk välein, siis 6v 0kk, 6v 3kk jne). Yleensä myös opettajat huomioivat jo etukäteen sen, että joulukuun lopussa syntynyt poika on erilainen kuin tammikuun alussa syntynyt tyttö.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi niin moni autismin kirjolla oleva edelleen leimataan koulussa omituiseksi, eikä opettajat osaa opettaa heitä tai lääkärit psykologit edes tunnistaa autismia?

Surullista nuoren/lapsen kannalta.

Autismin kirjolla olevat ovat tietyllä tavalla omituisia neuropsykologisesti keskimääräisten mielestä. Se ei tarkoita, että he olisivat vääränlaisia, mutta heidän kanssaan toimiminen on monesta haastavampaa, ja tilanteet etenevät muiden mielestä kummallisesti. On ihan luontaista pitää poikkeavasti käyttäytyviä erikoisina, tosin aikuisena pitäisi tunnistaa oma reaktionsa ja käyttäytyä sen mukaan. 

Opettaja joutuu kuitenkin mukauttamaan opetustaan koko joukolle oppilaita. Tänä vuonna oli luokka, jossa yksi ekaluokkalainen olisi tarvinnut hyvin aikuismaista, asiallista ohjausta, mutta kun ne 25 muuta tarvitsevat sen opettajan, joka lauleskelee ja kannustaa tunnepitoisesti. Ymmärrän hyvin, että opettaja ei voi huomioida vain tätä yhtä. Itsekin sain hänen kanssaan käyttää tuplasti enemmän aikaa kuin yleensä, mutta löysimme kyllä yhteisen sävelen.

Ihan hirveän tarkkaan en osaa kysymykseesi vastata, koska oma kokemus on ennemmin se, että koulussa herää epäilys autismin kirjosta, mutta vanhemmat eivät ole samoilla linjoilla ja tuohtuvat mahdollisesti lapsen leimaamisesta. Lapsen kannalta on tietenkin aina ikävä se tilanne, jossa lapsen oletetaan käyttäytyvän tietyllä tavalla, koska tahtoo, vaikkei oikeasti pysty toimimaan muuten.

Ap

No nimenomaan. Minulle on kahdenkymmenen vuoden uran aikana kehittynyt sen verran itsesuojeluvaistoa, etten lähtisi ääneen arvailemaan oppilaan olevan autismin kirjon asteikolla. Kukaan vanhempi ei sitä halua kuulla vaan ope leimaantuu; hän ei hyväksy erilaisuutta. Minä en ole lääkäri enkä huoltaja. Heidän tehtävänsä on hoitaa noita asioita.

Ja kuten psykologi tuossa sanoo, opettaja opettaa kuitenkin aina ryhmiä. En voi lähteä rakentamaan tuntisuunnitelmia jonkun autistin mukaan.

T. Ope