Lue keskustelun säännöt.
Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta
Onko muilla jäänyt möläytykset elämään mielensopukoihin? Ei välttämättä ole loukkaukseksi tarkoitettu, mutta silti hieman kirpaissut. Itseäni on jäänyt mietityttämään ystäväni tokaisu siitä, ettei koskaan voisi työskennellä tai asua kanssani. Olemme olleet joskus samassa työpaikassa n. 1,5 vuotta, joten jäi hieman kaivelemaan, että miksi olin niin kamala työkaveri. Kyllä minä voisin ystäväni ottaa hätätapauksessa kanssani asumaan (olen toisen kaverin yhden kerran ottanutkin), tosin vain väliaikaisesti, koska tarvitsen oman tilani. Muita möläytyksiä?
Kommentit (1150)
Ei ollut kaveri, mutta kaverin mummo. Olin teiniyden luisevan kroppaan kerannyt pehmuketta. Olin Edelleen hoikka silloin. Mummo tokas mut nahdessaan, etta oletpa lihonnut kamalasti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vela N36 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vela N36 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.
Meneeköhän typeryspissapää-äitien päässä kuviteltujen keskustelujen eteneminen jotenkin näin:
Pissapää-äiti: Sinä kun et voi tajuta mitään, kun et ole äiti kuten minä, sinä kun et voi tietää kuinka rikkaita tunteeni on sinuun verrattuna, sinä et vaan voi ymmärtää, kun olet siihen kyvytön. Sinä et tiedä rakkaudesta mitään, etkä väsymyksestä, etkä vastuunotosta. Sinä kun olet ihan lapsen tasolla itsekin, kun et kuulu meihin oikeisiin, aikuisiin ihmisiin. Sinä kun et ole sillä tavalla mitään. Sinä kun olet pelkkä tyhmä, ymmärtämätön, tyhjä, naiivi, tyhjä, turha ja tunteeton. Mistään mitään ymmärtämätön...
Ymmärtämätön turhake: Aaaaa! Joo! Kyllä! Minä häpeän itseäni, ja koen kuitenkin suurta kiitollisuutta kun suvaitsit keskustella sentään kanssani. En minä olekaan yhtä hyvä ihminen kuin sinä. Ja en ymmärräkään. Tunnen kuitenkin suurta ihailua, kunniotusta ja arvostusta sinua kohtaan. Olen maanmatonen rinnallasi. Ihailen sinun viisauttasi, voimaasi ja haaveilen joskus tulevani yhtä rikkaaksi tunteiltani kuin sinä. Olisi se vaan hienoa kokea se suuri rakkauden tunne, mitä vain sinä voit tuntea. Anna kun nuolen kengänpohjasi!
Sori mutta sivusta
Juuri tämä negatiivinen asenne näyttää sen kuinka oikeasti tietämättömiä ja kylmiä ihmisiä lapsettomat ovat. Vanhemmuus on24/7 työ. Ei 8 h ja kotiin rauhaan lepäämään yksin tai kumppanin kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten ei vain ymmärrä. Se ei silti tarkoita, että lapsettomat olisi huonompia. Tai ettei heillä voisi olla omia vaikeuksia elämässään. Kaikilla on omansa. Onko kukaan miettinyt miksi on vertaistukiryhmiä? Koska vain saman kokenut voi melkein käsittää sen toisen ongelmat ja haasteet. Ilot ja surut. Näin se vain usein valitettavasti on. Eikä se haittaa. Asian voi vain hyväksyä. Olla vierellä kulkija eikä päälle päsmäri. Tsemppiä!
Älä viitsi lapseton voi ymmärtää vanhemmuutta paremminkin kuin vanhempi itse. Ja aika useinkin on vielä niin.
Vuoroviikkoäitinä huomaan usein miten se vuoroviikkotauon antama etäisyys lastenhoitoon on ihan hyväksi monissa tilanteissa.
Kuitenkin tiedostan myös sen että mulla ei tule olemaan sitä samaa näkemystä kuin 24/7/365-vanhemmilla.
Miksi joidenkin lapsettomien on niin vaikeaa sisäistää tämä?
Koska monilla on ollut kotonaan montakin lasta ja tietävät tarkalleen vanhempien aseman koska ovat normaalilla empatialla varustettuja. Jos itse et omaa normaalia empatiakykyä niin ethän tietenkään pysty tajuamaan että ne muut kyllä tajuavat todellakin. Ei vanhemmuus ole rakettitiedettä todellakaan.
Voi arggghhh tätä tyhmyyden määrää. Edelleenkään vanhemmuudessa ei todellakaan ole kysymys rakettitieteestä. Vaan yhdestä syvimmästä kokemuksesta ihmisyydessä, toisille enemmän, toisille vähemmän. Se että on ollut paljon sisaruksia, tai on osannut suhtautua heihin paremmin kuin vanhemmat, ei todellakaan edelleenkään avaa VANHEMMUUDESTA mitään.
Edelleen tätä "ymmärsin vanhemmuuden ilot ja problematiikan ennen lapsia" hölisee ainoastaan lapsettomat. Ne jotka ovat lapsia saaneet eivät todellakaan väitä että ymmärsivät vanhemmuudesta kaiken ennen lapsia. Koska sitä ei vaan voi ymmärtää oikeasti.
Ja sekös tuntuu joitain risovan.
Vanhempia tuntuu risovan se, että lapsettomia ei yhtään kiinnosta tietää vanhemmuudesta yhtään mitään. Ei kiinnosta ymmärtää sitä tyrkytettyä mystiikkaa. Kaikki ei tykkää kaikesta ja mä elän mun elämää sellaisena kuin mä sen haluan. Miksi et itse ota virtahepoa? Et voi tietää elämästä mitään, ennenkuin on oma virtahepo! Luulette tietävänne, mutta sitten ymmärrät kun otat oman virtahevon!
Tämä on vain omakohtainen kokemus yhden henkilön kanssa.
Itse en ajatellut näistä keskustelun aiheena olevista asioista yhtään mitään, ennen kuin lapseton kaverini otti asian puheeksi. Ennen tätä keskustelua olin jokaisella tapaamiskerralla vastannut hänen kysymyksiinsä vauvaan liittyen ja elämääni liittyen. Kuulumisiani kerroin. Kyselin samoin hänen kuulumisiaan. Tämä kaveri oli hyvin innostuneen oloinen vauvasta. Halusi tulla katsomaan, piti sylissä, syötti kun oppi syömään, tuijotteli kun nukkui ym.Kunnes alkoikin puhua, kuinka hän ei osaa mitään eikä tiedä mitään. Minulla kun on perhe niin minä tiedän ja osaan. Hän haluaa kuulla minun kuulumisiani (eikä ilmeisesti vauvasta). Minun elämäni oli sitä, että vietin aikani ja päiväni vauvan kanssa. Vauva liittyi olennaisesti kuulumisiini. En ole ollut koskaan sosiaalinen ihminen. En ole harrastanut mitään tai käynyt viihteellä kovin usein. Sosiaalisuus liittyi kaveriini, sukuuni ja miehen läheisiin. Ennen miestä ei siis ollut edes ketään muuta tai mitään muuta kuin pari sukulaista ja kaverini, joiden kanssa vietin joskus vapaa-aikani. Ihmettelin kovasti, että mitä hän oikein haluaa kuulla? En myöskään mielestäni tyrkyttänyt vauva-juttuja tai vauvan hankkimista. Hän kyllä puhui niistä itse, sillä toiveissa oli vauva joskus kauempana tulevaisuudessa. Nyt hän ei perhearkea halunnut missään nimessä. Puhui useasti, kuinka prismaperheily olisi kamalaa eikä ymmärrä sellaista.
Olisin ehkä ymmärtänyt hänen valituksensa paremmin, jos ei pitäisi lapsista tai haluaisi lapsia. En sellaiselle puhuisi yhtään mitään ylimääräistä. Hän kuitenkin itse kyseli hyvin tarkasti asioita. Jos elämäntilanteeni ei kelvannut, hän olisi voinut jättäytyä hetkeksi sivummalle. Hänellä kuitenkin oli useampia kavereita.
Omasta mielestäni eri elämätilanteissakin kuunnellaan ne toisen kuulumiset. Itsekin kuuntelin vuosia hänen parisuhde- ja miesjuttujaan, vaikka omaa kokemusta minulla ei ollut yhtään. Joskus se oli raskasta, mutta hän oli ystäväni ja se oli hänen elämäänsä.Joten ei minua ainakaan riso se, ettei vanhemmuudesta haluta tietää mitään. Vaan se, että odotan ystäväni olevan tukenani ja kuuntelevan minulle tärkeät asiat. Niin minäkin olen hänelle tehnyt.
No minä en tarkoittanut ettei voi puhua lapsista tai vanhemmuudesta tai kuulumisista. Pidän lapsista ja puhun mielelläni perhe-elämästä ystävieni kanssa. Tarkoitin, että jotkut vanhemmat selvästi loukkaantuvat siitä, että kaikki eivät tee samoja valintoja elämässään kuin he ja sitten toitotetaan joka asiassa ettei voi tietää vanhemmuudesta mitään ellei itse ole vanhempi. Ja siinä olen samaa mieltä, ei voikaan tietää. Ei voi myöskään tietää mitä on olla hevosen omistaja ellei ole koskaan omistanut hevosta. Pointti oli, että kaikki eivät halua "todellista ymmärrystä" äitiydestä tai hevosen omistajana olemisesta. Eräs ystäväni, toitottaa jatkuvasti lausetta "sä ymmärrät sitten kun sulla on oma lapsi". Ja tuo lause tulee tilanteissa, jotka ei millään lailla liity lapsiin, perheeseen ym eikä edes ole mitään väittelyä mistään. Neutraali toteamus, että täytyy muistaa viedä auto huomenna huoltoon, vastaus: sä ymmärrät sitte kun sulla on oma lapsi. Niin että miksi joka paikkaan tungetaan tuota?! Tuo tyyppi tietää hyvin, etten aio ikinä hankkia lasta, koska en halua. Pidän lapsista, en silti halua omaa. Pidän myös hevosista, tiikereistä ja kirahveista, en silti halua niitäkään. Ja olisi mukava puhua asioista ilman aasin siltaa vanhemmuuteen. Auto täytyy huoltaa vaikka ei lapsia olekaan.
Ymmärrän. 👍 Itse en ainakaan muistaakseni ole koskaan kenellekään tuollaista sanonut. Ei voisi vähempää kiinnostaa muiden lastenhankinnat tai hankkimattomuudet, jolleivat itse ota niitä puheeksi. Aivan sama haluaako joku lapsia vai ei. Ei kumpakaan vaihtoehto kasvata ihmisen arvoa mitenkään. Tai perheen arvoa.
Pidin minua ja miestä perheenä jo ennen lasta. Hieman jäin miettimään, kun joku sanoi, että nyt minullakin on perhe. Tietenkin ymmärrän ajatuksen tuon takana ja noin on tapana sanoa. Itse jäin pohdiskelemaan, että kyllä minulla perhe oli ennen lastakin. Nyt meillä on lapsi ja lapsi syntyi meidän perheeseen. Tietenkin oli vielä lapsuudenperheenikin. Ihan kuin perheettömänä olisin ollut kaikki vuodet. Tuli mieleen, että onko tuon henkilön mielestä lapseton perhe jotenkin huonompi? Tuoko lapsi hänelle lisäarvoa? Jos olisin jäänyt kaksin mieheni kanssa, niin me emme olisi toistemme perhe? Voiko perhettä olla ilman lasta?
Tämä nyt oli tälläistä pohdintaa ja pilkunviilausta vain. 😀- lainaamasi viestin kirjoittaja
Mitä ihmettä selittelet? Ei pariskunta ole perhe, ihan niin kuin ei pariskunta yhden lapsen kanssakaan. Ne on ihan tavallisia kotitalouksia. Ainoana lapsena kasvaneena naurattaa ihmiset jotka kuvittelee omaavansa koko paketin. Kyllä perheeseen tarvitaan minimissään 4 jäsentä.
Ilmeisesti luulet, että vain lapsiperhe on perhe? Mutta toisaalta asettamasi henkilömäärärajoitteen perusteella myöskään yksinhuoltaja + 2 lasta ei ole perhe?
Hassu juttu sinansa. Itse ajattelin elaa lapsettomana. Olin aika vastuuton ja lapsi itse. Sitten paalle 30v sain lapsen aika extempore. Kylla on maailmankatsomus ja vastuullisuus ropisseet muutosta. Kun sain pienen rinnuksille olin maaliman onnellisin. Ajattelin, etta Moni lapseton ei koskaan koe sita tunnetta. Ja kun ei tieda mista jaa paitsi, niin ei tieda. Elama on hyva niinkin.
Onhan ihmisia jotka eivat koskaan ole matkustelleet, rakastuneet, voittaneet lotossa, opiskelleet tohtoriksi tai syntyneet kultalusikka suussa. Jokaisen elama on oikeanlainen. En minakaan mene alkoholistille absolutistina selittamaan kuinka mina kylla tieda mita on olla alkoholisti, kun Olsen heita lahelta nahnyt ja asiasta lukenut.
Nyt kun en ole yksi vaan meita on 3. Elama on niin kaukana niista helpoista vuosista kun paiskin vaan toita 24/7.
Vierailija kirjoitti:
Ystäviä on monenlaisia kirjoitti:
Lapsuuden hyvä ystäväni lähti ensimmäisiä kertoja ravintolaan kanssani. Siellä kohtasimme ystäväni uuden opiskelukaverin. Opiskelukaveri ja ystäväni olivat juuri kuulleet, että heidän koulustaan oli kuollut nuori Vuille-niminen mies liikenneonnettomuudessa. Ville oli ajanut humalassa. Tämä kohtaamamme mies sanoi: "Parhaat lähtee aina ekana. Olisipa kuollut joku turha" ja minua katsoen lisäsi: "Vaikka tuo". Ystäväni sanoi, niinpä ja katsoi minua, kuin saastaa. Kyllähän se pahalta tuntui. Toinen tilanne saman ystäväni kanssa tapahtui joitakin vuosia myöhemmin, kun kerroin hänelle meneväni naimisiin. Hän vastasi otsahiuksoaan puhallellen lähtevänsä ostamaan koiralleen uutta hihnaa. Ei onnitteluja, pikaisesti poistui paikalta.
Ystäväsi? Todellako edelleen?
No, välit on kyllä viilentyneet. Ystävyys on hävinnyt ja nyt ollaan jonkunlaisia hyvän päivän tuttuja. Monenlaista kerkesi vuosien kuluessa tapahtumaan, mutta sillä kohtaa, kun kerroin lapseni sairastuneen syöpään ja hän vastasi: " Kaikille sitä elämässä tulee yhtä paljon surua. Se vaan tulee eri aikaan" Sitten "tyylikäs' puheenaiheen vaihtaminen muihin asioihin, niinkuin minä olisin siihen pystynyt. Se oli raja, jonka jälkeen jotain särkyi lopullisesti. Jälkeen päin hän ei ole sanallakaan kysynyt tai osoittanut minkäänlaisia tunteita tässä tilanteessamme. Nyt on osat vaihtuneet ja tyydyn ilomielin nimeämään hänet ex-ystäväksi.
Vela N36 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vela N36 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.
Meneeköhän typeryspissapää-äitien päässä kuviteltujen keskustelujen eteneminen jotenkin näin:
Pissapää-äiti: Sinä kun et voi tajuta mitään, kun et ole äiti kuten minä, sinä kun et voi tietää kuinka rikkaita tunteeni on sinuun verrattuna, sinä et vaan voi ymmärtää, kun olet siihen kyvytön. Sinä et tiedä rakkaudesta mitään, etkä väsymyksestä, etkä vastuunotosta. Sinä kun olet ihan lapsen tasolla itsekin, kun et kuulu meihin oikeisiin, aikuisiin ihmisiin. Sinä kun et ole sillä tavalla mitään. Sinä kun olet pelkkä tyhmä, ymmärtämätön, tyhjä, naiivi, tyhjä, turha ja tunteeton. Mistään mitään ymmärtämätön...
Ymmärtämätön turhake: Aaaaa! Joo! Kyllä! Minä häpeän itseäni, ja koen kuitenkin suurta kiitollisuutta kun suvaitsit keskustella sentään kanssani. En minä olekaan yhtä hyvä ihminen kuin sinä. Ja en ymmärräkään. Tunnen kuitenkin suurta ihailua, kunniotusta ja arvostusta sinua kohtaan. Olen maanmatonen rinnallasi. Ihailen sinun viisauttasi, voimaasi ja haaveilen joskus tulevani yhtä rikkaaksi tunteiltani kuin sinä. Olisi se vaan hienoa kokea se suuri rakkauden tunne, mitä vain sinä voit tuntea. Anna kun nuolen kengänpohjasi!
Sori mutta sivusta
Juuri tämä negatiivinen asenne näyttää sen kuinka oikeasti tietämättömiä ja kylmiä ihmisiä lapsettomat ovat. Vanhemmuus on24/7 työ. Ei 8 h ja kotiin rauhaan lepäämään yksin tai kumppanin kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten ei vain ymmärrä. Se ei silti tarkoita, että lapsettomat olisi huonompia. Tai ettei heillä voisi olla omia vaikeuksia elämässään. Kaikilla on omansa. Onko kukaan miettinyt miksi on vertaistukiryhmiä? Koska vain saman kokenut voi melkein käsittää sen toisen ongelmat ja haasteet. Ilot ja surut. Näin se vain usein valitettavasti on. Eikä se haittaa. Asian voi vain hyväksyä. Olla vierellä kulkija eikä päälle päsmäri. Tsemppiä!
Älä viitsi lapseton voi ymmärtää vanhemmuutta paremminkin kuin vanhempi itse. Ja aika useinkin on vielä niin.
Vuoroviikkoäitinä huomaan usein miten se vuoroviikkotauon antama etäisyys lastenhoitoon on ihan hyväksi monissa tilanteissa.
Kuitenkin tiedostan myös sen että mulla ei tule olemaan sitä samaa näkemystä kuin 24/7/365-vanhemmilla.
Miksi joidenkin lapsettomien on niin vaikeaa sisäistää tämä?
Koska monilla on ollut kotonaan montakin lasta ja tietävät tarkalleen vanhempien aseman koska ovat normaalilla empatialla varustettuja. Jos itse et omaa normaalia empatiakykyä niin ethän tietenkään pysty tajuamaan että ne muut kyllä tajuavat todellakin. Ei vanhemmuus ole rakettitiedettä todellakaan.
Voi arggghhh tätä tyhmyyden määrää. Edelleenkään vanhemmuudessa ei todellakaan ole kysymys rakettitieteestä. Vaan yhdestä syvimmästä kokemuksesta ihmisyydessä, toisille enemmän, toisille vähemmän. Se että on ollut paljon sisaruksia, tai on osannut suhtautua heihin paremmin kuin vanhemmat, ei todellakaan edelleenkään avaa VANHEMMUUDESTA mitään.
Edelleen tätä "ymmärsin vanhemmuuden ilot ja problematiikan ennen lapsia" hölisee ainoastaan lapsettomat. Ne jotka ovat lapsia saaneet eivät todellakaan väitä että ymmärsivät vanhemmuudesta kaiken ennen lapsia. Koska sitä ei vaan voi ymmärtää oikeasti.
Ja sekös tuntuu joitain risovan.
Vanhempia tuntuu risovan se, että lapsettomia ei yhtään kiinnosta tietää vanhemmuudesta yhtään mitään. Ei kiinnosta ymmärtää sitä tyrkytettyä mystiikkaa. Kaikki ei tykkää kaikesta ja mä elän mun elämää sellaisena kuin mä sen haluan. Miksi et itse ota virtahepoa? Et voi tietää elämästä mitään, ennenkuin on oma virtahepo! Luulette tietävänne, mutta sitten ymmärrät kun otat oman virtahevon!
Tämä on vain omakohtainen kokemus yhden henkilön kanssa.
Itse en ajatellut näistä keskustelun aiheena olevista asioista yhtään mitään, ennen kuin lapseton kaverini otti asian puheeksi. Ennen tätä keskustelua olin jokaisella tapaamiskerralla vastannut hänen kysymyksiinsä vauvaan liittyen ja elämääni liittyen. Kuulumisiani kerroin. Kyselin samoin hänen kuulumisiaan. Tämä kaveri oli hyvin innostuneen oloinen vauvasta. Halusi tulla katsomaan, piti sylissä, syötti kun oppi syömään, tuijotteli kun nukkui ym.Kunnes alkoikin puhua, kuinka hän ei osaa mitään eikä tiedä mitään. Minulla kun on perhe niin minä tiedän ja osaan. Hän haluaa kuulla minun kuulumisiani (eikä ilmeisesti vauvasta). Minun elämäni oli sitä, että vietin aikani ja päiväni vauvan kanssa. Vauva liittyi olennaisesti kuulumisiini. En ole ollut koskaan sosiaalinen ihminen. En ole harrastanut mitään tai käynyt viihteellä kovin usein. Sosiaalisuus liittyi kaveriini, sukuuni ja miehen läheisiin. Ennen miestä ei siis ollut edes ketään muuta tai mitään muuta kuin pari sukulaista ja kaverini, joiden kanssa vietin joskus vapaa-aikani. Ihmettelin kovasti, että mitä hän oikein haluaa kuulla? En myöskään mielestäni tyrkyttänyt vauva-juttuja tai vauvan hankkimista. Hän kyllä puhui niistä itse, sillä toiveissa oli vauva joskus kauempana tulevaisuudessa. Nyt hän ei perhearkea halunnut missään nimessä. Puhui useasti, kuinka prismaperheily olisi kamalaa eikä ymmärrä sellaista.
Olisin ehkä ymmärtänyt hänen valituksensa paremmin, jos ei pitäisi lapsista tai haluaisi lapsia. En sellaiselle puhuisi yhtään mitään ylimääräistä. Hän kuitenkin itse kyseli hyvin tarkasti asioita. Jos elämäntilanteeni ei kelvannut, hän olisi voinut jättäytyä hetkeksi sivummalle. Hänellä kuitenkin oli useampia kavereita.
Omasta mielestäni eri elämätilanteissakin kuunnellaan ne toisen kuulumiset. Itsekin kuuntelin vuosia hänen parisuhde- ja miesjuttujaan, vaikka omaa kokemusta minulla ei ollut yhtään. Joskus se oli raskasta, mutta hän oli ystäväni ja se oli hänen elämäänsä.Joten ei minua ainakaan riso se, ettei vanhemmuudesta haluta tietää mitään. Vaan se, että odotan ystäväni olevan tukenani ja kuuntelevan minulle tärkeät asiat. Niin minäkin olen hänelle tehnyt.
No minä en tarkoittanut ettei voi puhua lapsista tai vanhemmuudesta tai kuulumisista. Pidän lapsista ja puhun mielelläni perhe-elämästä ystävieni kanssa. Tarkoitin, että jotkut vanhemmat selvästi loukkaantuvat siitä, että kaikki eivät tee samoja valintoja elämässään kuin he ja sitten toitotetaan joka asiassa ettei voi tietää vanhemmuudesta mitään ellei itse ole vanhempi. Ja siinä olen samaa mieltä, ei voikaan tietää. Ei voi myöskään tietää mitä on olla hevosen omistaja ellei ole koskaan omistanut hevosta. Pointti oli, että kaikki eivät halua "todellista ymmärrystä" äitiydestä tai hevosen omistajana olemisesta. Eräs ystäväni, toitottaa jatkuvasti lausetta "sä ymmärrät sitten kun sulla on oma lapsi". Ja tuo lause tulee tilanteissa, jotka ei millään lailla liity lapsiin, perheeseen ym eikä edes ole mitään väittelyä mistään. Neutraali toteamus, että täytyy muistaa viedä auto huomenna huoltoon, vastaus: sä ymmärrät sitte kun sulla on oma lapsi. Niin että miksi joka paikkaan tungetaan tuota?! Tuo tyyppi tietää hyvin, etten aio ikinä hankkia lasta, koska en halua. Pidän lapsista, en silti halua omaa. Pidän myös hevosista, tiikereistä ja kirahveista, en silti halua niitäkään. Ja olisi mukava puhua asioista ilman aasin siltaa vanhemmuuteen. Auto täytyy huoltaa vaikka ei lapsia olekaan.
Joistain naisista tulee ihan käsittämättömän yksisilmäisiä äitiyden myötä. Mistään ei ymmärrä yhtään mitään ennen kuin on oma lapsi. Puhutaan sitten vaikka varpaankynsien leikkaamisesta.
Tuosta äitiesimerkistä tuli mieleen eräs ulkomaalainen tuttava, joka on erittäin aborttivastainen. Hän löytää myös aina jonkin aasinsillan, jonka kautta pääsee ujuttamaan omia mielipiteitään asiaan liittyen oli keskustelunaihe mikä hyvänsä. Vaikka kiroaisit sitä, että löin prkl vasaralla sormeen, niin tämä on heti paasaamassa siihen vastaukseksi, että "you should have kept your legs closed!" :D
Vierailija kirjoitti:
Vela N36 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vela N36 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.
Meneeköhän typeryspissapää-äitien päässä kuviteltujen keskustelujen eteneminen jotenkin näin:
Pissapää-äiti: Sinä kun et voi tajuta mitään, kun et ole äiti kuten minä, sinä kun et voi tietää kuinka rikkaita tunteeni on sinuun verrattuna, sinä et vaan voi ymmärtää, kun olet siihen kyvytön. Sinä et tiedä rakkaudesta mitään, etkä väsymyksestä, etkä vastuunotosta. Sinä kun olet ihan lapsen tasolla itsekin, kun et kuulu meihin oikeisiin, aikuisiin ihmisiin. Sinä kun et ole sillä tavalla mitään. Sinä kun olet pelkkä tyhmä, ymmärtämätön, tyhjä, naiivi, tyhjä, turha ja tunteeton. Mistään mitään ymmärtämätön...
Ymmärtämätön turhake: Aaaaa! Joo! Kyllä! Minä häpeän itseäni, ja koen kuitenkin suurta kiitollisuutta kun suvaitsit keskustella sentään kanssani. En minä olekaan yhtä hyvä ihminen kuin sinä. Ja en ymmärräkään. Tunnen kuitenkin suurta ihailua, kunniotusta ja arvostusta sinua kohtaan. Olen maanmatonen rinnallasi. Ihailen sinun viisauttasi, voimaasi ja haaveilen joskus tulevani yhtä rikkaaksi tunteiltani kuin sinä. Olisi se vaan hienoa kokea se suuri rakkauden tunne, mitä vain sinä voit tuntea. Anna kun nuolen kengänpohjasi!
Sori mutta sivusta
Juuri tämä negatiivinen asenne näyttää sen kuinka oikeasti tietämättömiä ja kylmiä ihmisiä lapsettomat ovat. Vanhemmuus on24/7 työ. Ei 8 h ja kotiin rauhaan lepäämään yksin tai kumppanin kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten ei vain ymmärrä. Se ei silti tarkoita, että lapsettomat olisi huonompia. Tai ettei heillä voisi olla omia vaikeuksia elämässään. Kaikilla on omansa. Onko kukaan miettinyt miksi on vertaistukiryhmiä? Koska vain saman kokenut voi melkein käsittää sen toisen ongelmat ja haasteet. Ilot ja surut. Näin se vain usein valitettavasti on. Eikä se haittaa. Asian voi vain hyväksyä. Olla vierellä kulkija eikä päälle päsmäri. Tsemppiä!
Älä viitsi lapseton voi ymmärtää vanhemmuutta paremminkin kuin vanhempi itse. Ja aika useinkin on vielä niin.
Vuoroviikkoäitinä huomaan usein miten se vuoroviikkotauon antama etäisyys lastenhoitoon on ihan hyväksi monissa tilanteissa.
Kuitenkin tiedostan myös sen että mulla ei tule olemaan sitä samaa näkemystä kuin 24/7/365-vanhemmilla.
Miksi joidenkin lapsettomien on niin vaikeaa sisäistää tämä?
Koska monilla on ollut kotonaan montakin lasta ja tietävät tarkalleen vanhempien aseman koska ovat normaalilla empatialla varustettuja. Jos itse et omaa normaalia empatiakykyä niin ethän tietenkään pysty tajuamaan että ne muut kyllä tajuavat todellakin. Ei vanhemmuus ole rakettitiedettä todellakaan.
Voi arggghhh tätä tyhmyyden määrää. Edelleenkään vanhemmuudessa ei todellakaan ole kysymys rakettitieteestä. Vaan yhdestä syvimmästä kokemuksesta ihmisyydessä, toisille enemmän, toisille vähemmän. Se että on ollut paljon sisaruksia, tai on osannut suhtautua heihin paremmin kuin vanhemmat, ei todellakaan edelleenkään avaa VANHEMMUUDESTA mitään.
Edelleen tätä "ymmärsin vanhemmuuden ilot ja problematiikan ennen lapsia" hölisee ainoastaan lapsettomat. Ne jotka ovat lapsia saaneet eivät todellakaan väitä että ymmärsivät vanhemmuudesta kaiken ennen lapsia. Koska sitä ei vaan voi ymmärtää oikeasti.
Ja sekös tuntuu joitain risovan.
Vanhempia tuntuu risovan se, että lapsettomia ei yhtään kiinnosta tietää vanhemmuudesta yhtään mitään. Ei kiinnosta ymmärtää sitä tyrkytettyä mystiikkaa. Kaikki ei tykkää kaikesta ja mä elän mun elämää sellaisena kuin mä sen haluan. Miksi et itse ota virtahepoa? Et voi tietää elämästä mitään, ennenkuin on oma virtahepo! Luulette tietävänne, mutta sitten ymmärrät kun otat oman virtahevon!
Tämä on vain omakohtainen kokemus yhden henkilön kanssa.
Itse en ajatellut näistä keskustelun aiheena olevista asioista yhtään mitään, ennen kuin lapseton kaverini otti asian puheeksi. Ennen tätä keskustelua olin jokaisella tapaamiskerralla vastannut hänen kysymyksiinsä vauvaan liittyen ja elämääni liittyen. Kuulumisiani kerroin. Kyselin samoin hänen kuulumisiaan. Tämä kaveri oli hyvin innostuneen oloinen vauvasta. Halusi tulla katsomaan, piti sylissä, syötti kun oppi syömään, tuijotteli kun nukkui ym.Kunnes alkoikin puhua, kuinka hän ei osaa mitään eikä tiedä mitään. Minulla kun on perhe niin minä tiedän ja osaan. Hän haluaa kuulla minun kuulumisiani (eikä ilmeisesti vauvasta). Minun elämäni oli sitä, että vietin aikani ja päiväni vauvan kanssa. Vauva liittyi olennaisesti kuulumisiini. En ole ollut koskaan sosiaalinen ihminen. En ole harrastanut mitään tai käynyt viihteellä kovin usein. Sosiaalisuus liittyi kaveriini, sukuuni ja miehen läheisiin. Ennen miestä ei siis ollut edes ketään muuta tai mitään muuta kuin pari sukulaista ja kaverini, joiden kanssa vietin joskus vapaa-aikani. Ihmettelin kovasti, että mitä hän oikein haluaa kuulla? En myöskään mielestäni tyrkyttänyt vauva-juttuja tai vauvan hankkimista. Hän kyllä puhui niistä itse, sillä toiveissa oli vauva joskus kauempana tulevaisuudessa. Nyt hän ei perhearkea halunnut missään nimessä. Puhui useasti, kuinka prismaperheily olisi kamalaa eikä ymmärrä sellaista.
Olisin ehkä ymmärtänyt hänen valituksensa paremmin, jos ei pitäisi lapsista tai haluaisi lapsia. En sellaiselle puhuisi yhtään mitään ylimääräistä. Hän kuitenkin itse kyseli hyvin tarkasti asioita. Jos elämäntilanteeni ei kelvannut, hän olisi voinut jättäytyä hetkeksi sivummalle. Hänellä kuitenkin oli useampia kavereita.
Omasta mielestäni eri elämätilanteissakin kuunnellaan ne toisen kuulumiset. Itsekin kuuntelin vuosia hänen parisuhde- ja miesjuttujaan, vaikka omaa kokemusta minulla ei ollut yhtään. Joskus se oli raskasta, mutta hän oli ystäväni ja se oli hänen elämäänsä.Joten ei minua ainakaan riso se, ettei vanhemmuudesta haluta tietää mitään. Vaan se, että odotan ystäväni olevan tukenani ja kuuntelevan minulle tärkeät asiat. Niin minäkin olen hänelle tehnyt.
No minä en tarkoittanut ettei voi puhua lapsista tai vanhemmuudesta tai kuulumisista. Pidän lapsista ja puhun mielelläni perhe-elämästä ystävieni kanssa. Tarkoitin, että jotkut vanhemmat selvästi loukkaantuvat siitä, että kaikki eivät tee samoja valintoja elämässään kuin he ja sitten toitotetaan joka asiassa ettei voi tietää vanhemmuudesta mitään ellei itse ole vanhempi. Ja siinä olen samaa mieltä, ei voikaan tietää. Ei voi myöskään tietää mitä on olla hevosen omistaja ellei ole koskaan omistanut hevosta. Pointti oli, että kaikki eivät halua "todellista ymmärrystä" äitiydestä tai hevosen omistajana olemisesta. Eräs ystäväni, toitottaa jatkuvasti lausetta "sä ymmärrät sitten kun sulla on oma lapsi". Ja tuo lause tulee tilanteissa, jotka ei millään lailla liity lapsiin, perheeseen ym eikä edes ole mitään väittelyä mistään. Neutraali toteamus, että täytyy muistaa viedä auto huomenna huoltoon, vastaus: sä ymmärrät sitte kun sulla on oma lapsi. Niin että miksi joka paikkaan tungetaan tuota?! Tuo tyyppi tietää hyvin, etten aio ikinä hankkia lasta, koska en halua. Pidän lapsista, en silti halua omaa. Pidän myös hevosista, tiikereistä ja kirahveista, en silti halua niitäkään. Ja olisi mukava puhua asioista ilman aasin siltaa vanhemmuuteen. Auto täytyy huoltaa vaikka ei lapsia olekaan.
Joistain naisista tulee ihan käsittämättömän yksisilmäisiä äitiyden myötä. Mistään ei ymmärrä yhtään mitään ennen kuin on oma lapsi. Puhutaan sitten vaikka varpaankynsien leikkaamisesta.
Tuosta äitiesimerkistä tuli mieleen eräs ulkomaalainen tuttava, joka on erittäin aborttivastainen. Hän löytää myös aina jonkin aasinsillan, jonka kautta pääsee ujuttamaan omia mielipiteitään asiaan liittyen oli keskustelunaihe mikä hyvänsä. Vaikka kiroaisit sitä, että löin prkl vasaralla sormeen, niin tämä on heti paasaamassa siihen vastaukseksi, että "you should have kept your legs closed!" :D
Siis oliko se nyt lapsi- vai aborttivastainen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yks vanha kaveri, joka oli pitkään ollut jo vähän inhottava minua kohtaan, halusi yllättäen piirtää minut koulutunnilla.
Hän tuijotti kasvojani erityisen pitkään ja kommentoi: "Sun nenässä on tommonen pallo päässä." Ihan vallankäyttöä, että esittää muka ystävällisenä toiveen.
Vierailija kirjoitti:
Tuttava tokaisi nähdessään mut ilman silmälaseja että onko sulla oikeesti noin pienet silmät, luulin että se johtuu silmälaseista.
En vieläkään, 20v tokaisun jälkeen arvosta kyseistä ihmistä kovin korkealle.
Etkö vain kestä totuutta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuudenystäväni perheen Ruotsin matka peruuntui kun mun isä kuoli ja hänen hautajaiset osui samalle viikonlopulle. Hänen perheensä ehdotti itse hautajaisiin tuloa. Kaveri tokas mulle: "No höh, ei päästykään reissuun ku tuli hautajaiset. No ei kai."
Vähän kirpas. Tuskin minäkään isäni hautajaisia olisin toivonut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
niin pitkälle kun voin muistaa, ehkä n. 4vuotiaaksi, kulkiessani äitini kanssa kadulla ja vastaan on tullut jotain hänen tuttujaan , kyselevät että olenko tyttö vai poika. minusta se on loukkaavaa ja pitäisi se aikuisenkin käsittää.
Toi nyt on pientä. Minut laitettiin ala-asteen ensimmäisellä luokalla poikien liikuntaryhmään, sillä luokanvalvojani luuli minua pojaksi ja meidän sukunimi on kaiken lisäksi miehen nimi (eli opettaja luuli, että sukunimeni on etunimeni). 😀
Joillain on todella ärsyttävä tapa aloittaa oma vastineensa juuri esim. "Toi nyt on pientä"-letkautuksella tai vastaavalla. Sitä oikeesti kannattaa välttää jos haluaa olla vastavuoroinen ja kiva keskustelukumppani. Joo, sua luultiin pojaks vielä vanhempanaki ku 4v., mutta silti ei tarvii lytätä toisen tarinaa. Vähän sama ku jos kertoo jonkun itselle merkittävän jutun ja toinen aloittaa sauhuamaan että "äläs kuule mitään, MULLEPA kävikin näin ja blaablaa". Todella moukkamaista ja ärsyttävää ja ainakin mut saa tollasella vetäytymään keskustelusta hyvin nopeasti. Kun kerran sillä toisella on niin paljon erinomaisempi juttu käynyt...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuudenystäväni kuoli äitienpäivänä, mulle soitettiin siitä ja järkytyin todella paljon. Toinen kaveri soitti ja kysyi tulisinko terassille. Kun siinä istuttiin niin olin ihan itku silmässä tästä juuri kohdanneesta tragediasta ja tämä toinen ystävä joi siideriä tuopista ja tokaisi kylmästi: "No sit se kuoli" En oo enää ikinä välittänyt samalla tavalla tästä ystävästä tuon lauseen jälkeen. Osoittaa todellista tunnekylmyyttä eikä ollut mitään empatiakykyä. Vaihtoi puheenaihetta ja halusi puhua itsestään.
Vierailija kirjoitti:
"Toi sun naamas on kyllä valahtanut", tokaisi hyvin pinnallinen, kolmekymmpinen mieskaveri kun olin 22-vuotias. Joo, oikeassa oli jos vertaa naamaa siihen mitä se oli 18-19-vuotiaana. Päästeli välillä muitakin kommentteja, jotka olisi kannattanut pitää omana tietonaan. Entinen kaveri nykyään.
Oltiin miehen kanssa ekaa kertaa ulkona moneen vuoteen. Oli ihanan vapaa olo vauvavuosien jälkeen (kaksi lasta). Olin laittautunut pitkästä aikaa.
Terassilla tavattiin yhteinen kaverimies, joka katsoi mahaani ja möläytti: "Teille taitaa kolmas olla tulossa."
No ei ollut tulossa. Ilta oli pilalla ja vaikka kolmas lapsi syntyi myöhemmin, ja tuollekin idiootille on löytynyt vaimo ja pari lasta, vieläkin muistaa vit.. uksen. Itse asiassa teini-iän syömishäiriö aktivoitui.
Pitäkää siis arvelumne omana tietonanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun ystäväni katkaisi välit ja kysyin syytä, sanoi hän "saat minut tuntemaan oloni epämukavaksi."
Vierailija kirjoitti:
Minun ystäväni katkaisi välit ja kysyin syytä, sanoi hän "saat minut tuntemaan oloni epämukavaksi."
Höh, inhottavaa 😟 Osasiko/halusiko perustella sanomisiaan? Mietin vaan, että jos itselle sanottaisiin noin niin jäisi varmasti harmittamaan, jos ei kuule olisiko omassa käytöksessä jotain sellaista, minkä voisi muuttaa koska ei ole tarkoittanut ystävää loukata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaveri armeijassa ollessaan puhui petikaveristaan, kun tarkoitti tupakaveria.
Armeijassa ainakin meillä oli kerrospunkat, ja ylä- tai alapunkkaajaa kutsuttiin petikaveriksi, eikä siinä ollut mitään loukkaavaa saati vihjailevaa.
Istuimme joskus illallispöydässä ystäväporukalla. Meistä yksi oli käynyt läpi aika isoa elämänmuutosta, johon liittyi vakava sairastuminen, avioero & lapsen poismuutto kotoa sekä näiden seurauksena muutto ja ihanan, ison omakotitalon myyminen. Kaikki tiesivät, että asia oli raskas.
Yksi ystävä totesi siinä ruokapöydässä kevyesti, että "no voi että, siis kamalaa sanoa näin, mutta ethän sä varmaan kyllä mistään enää koskaan löydä niin kivaa kotia kuin toi nykyinen on".
Taloa myyvän, avioerosta ja sairaudesta toipuvan ystäväni ilme jäi ikuisiksi ajoiksi mieleen.
Mietin kyllä siinä tilanteessa, että jotkut ne tosiaan sanovat aivan mitä sylki suuhun tuo.
Vierailija kirjoitti:
"Mallista piirtäminen ei ole mitään lahjakkuutta" kiitos..... Näin mulle sanottiin n.9 vuotta sitten ollessani n.19v ja se pisti pahasti. Oli taukoja siellä sun täällä, välillä oli pitkiä ja välillä lyhyitä taukoja.
Sitkeästi pidin vähintään päänsisäistä keskustelua siitä että EN luovuta kokonaan.
Mallista piirrän nykyäänkin... ja yhäkin osaan tehä lähes kopion alkuperäisestä. V#tuttaako nyt arvostelija?
Kuuluisat taiteilijatkin matkii niinkö? Kyllä se vaan on totta, ettei se ole lahjakkuutta kopioida toisten tekeleitä.
Yläasteella eräs "kaveri" sanoi minulla olevan niin iso otsa, että minun kannattaisi ehdottomasti leikata otsatukka. Kommentoi myös, ettei minun kannata "korvieni vuoksi" (sen tarkemmin selittämättä) ikinä käyttää ponnaria, vaan olla aina hiukset kiinni. Vasta lukiossa totesin, että hän oli puhunut ihan p*skaa ja kasvatin otsahiukseni pois. Ponnariakin uskaltauduin käyttämään.
Työkaveri ollessani 5. kuulla raskaana, ei mitenkään positiiviseen sävyyn: "Ohhoh, onpas sulla jo valtava maha!"
Mitä se ei siis ollut, vaan moniin yhtä pitkällä oleviin verrattuna melko pieni. Vastasinkin, että ei tää kyllä oikeastaan ole vielä kovin iso, mutta kyllä se siitä vielä kasvaa.
Mihin työkaveri töksäytti: "Ei, kyllä toi on valtava."
Itse olin jäänyt leskeksi muutamaa vuotta aiemmin ja olin tutustumassa uuteen ihmiseen.
Kun kerroin tyttäreni surusta ja vaikeuksista, sanoi tämä nainen: eihän toi ole mitään, ajattele nyt, mun poikani haluaisi nähdä enemmän isäänsä, mutta kusipää-äijän ajan vie uusi nainen.
Ja tämän lauseen on oikeasti sanonut suomalainen nainen/äiti.
Orastava suhde päättyi tietenkin sillä hetkellä.
Ilmeisesti luulet, että vain lapsiperhe on perhe? Mutta toisaalta asettamasi henkilömäärärajoitteen perusteella myöskään yksinhuoltaja + 2 lasta ei ole perhe?