Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta

Eräs kaveri kommentoi, että hänestä minun mieheni pitäisi olla toisen kaverimme kanssa ja minun pitäisi olla tämän kaverin miehen kanssa. Ulkonäkömme täsmäisivät paremmin.

Kaverin mies on sellainen keskimittaista lyhyempi ja erittäin ylipainoinen, oma mieheni pitkä ja raamikas.

Minä ja kaverini olemme molemmat lyhyitä ja pienikokoisia mutta kasvoiltaan kaverini on todella kaunis. Itse olen hyvin tavallinen.

Ensimmäisen kerran kun näki mieheni niin tokaisi, että oho ei uskoisi että olemme yhdessä.

Ihana ihminen.

Ap:n aloituksesta tulee mieleen, että eikös sitä sanota, ettei työkaveruus läheisen ihmisen kanssa yleensä onnistu tai ole suositeltavaa?

Enkä oikein usko, että kukaan ystäväni haluaisi minua luokseen asumaan, vaikka siitä ei ole puhuttu koskaan. Sellainen tunne mulla vaan on.

Muuttoihinkaan en ole koskaan pyytänyt kavereita auttamaan, koska ei ole tullut edes mieleen sellainen. Olen ajatellut, että heillä on tarpeeksi puuhaa omassa elämässään.

Vierailija kirjoitti:

Eräs kaveri kommentoi, että hänestä minun mieheni pitäisi olla toisen kaverimme kanssa ja minun pitäisi olla tämän kaverin miehen kanssa. Ulkonäkömme täsmäisivät paremmin.

Kaverin mies on sellainen keskimittaista lyhyempi ja erittäin ylipainoinen, oma mieheni pitkä ja raamikas.

Minä ja kaverini olemme molemmat lyhyitä ja pienikokoisia mutta kasvoiltaan kaverini on todella kaunis. Itse olen hyvin tavallinen.

Ensimmäisen kerran kun näki mieheni niin tokaisi, että oho ei uskoisi että olemme yhdessä.

Ihana ihminen.

Siis ettekai te enää ole tekemisissä?!

Vierailija kirjoitti:

Vela N36 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.

Meneeköhän typeryspissapää-äitien päässä kuviteltujen keskustelujen eteneminen jotenkin näin:

Pissapää-äiti: Sinä kun et voi tajuta mitään, kun et ole äiti kuten minä, sinä kun et voi tietää kuinka rikkaita tunteeni on sinuun verrattuna, sinä et vaan voi ymmärtää, kun olet siihen kyvytön. Sinä et tiedä rakkaudesta mitään, etkä väsymyksestä, etkä vastuunotosta. Sinä kun olet ihan lapsen tasolla itsekin, kun et kuulu meihin oikeisiin, aikuisiin ihmisiin. Sinä kun et ole sillä tavalla mitään. Sinä kun olet pelkkä tyhmä, ymmärtämätön, tyhjä, naiivi, tyhjä, turha ja tunteeton. Mistään mitään ymmärtämätön...

Ymmärtämätön turhake: Aaaaa! Joo! Kyllä! Minä häpeän itseäni, ja koen kuitenkin suurta kiitollisuutta kun suvaitsit keskustella sentään kanssani. En minä olekaan yhtä hyvä ihminen kuin sinä. Ja en ymmärräkään. Tunnen kuitenkin suurta ihailua, kunniotusta ja arvostusta sinua kohtaan. Olen maanmatonen rinnallasi. Ihailen sinun viisauttasi, voimaasi ja haaveilen joskus tulevani yhtä rikkaaksi tunteiltani kuin sinä. Olisi se vaan hienoa kokea se suuri rakkauden tunne, mitä vain sinä voit tuntea. Anna kun nuolen kengänpohjasi!

Sori mutta sivusta

Juuri tämä negatiivinen asenne näyttää sen kuinka oikeasti tietämättömiä ja kylmiä ihmisiä lapsettomat ovat. Vanhemmuus on24/7 työ. Ei 8 h ja kotiin rauhaan lepäämään yksin tai kumppanin kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten ei vain ymmärrä. Se ei silti tarkoita, että lapsettomat olisi huonompia. Tai ettei heillä voisi olla omia vaikeuksia elämässään. Kaikilla on omansa. Onko kukaan miettinyt miksi on vertaistukiryhmiä? Koska vain saman kokenut voi melkein käsittää sen toisen ongelmat ja haasteet. Ilot ja surut. Näin se vain usein valitettavasti on. Eikä se haittaa. Asian voi vain hyväksyä. Olla vierellä kulkija eikä päälle päsmäri. Tsemppiä!

Älä viitsi lapseton voi ymmärtää vanhemmuutta paremminkin kuin vanhempi itse. Ja aika useinkin on vielä niin.

Vuoroviikkoäitinä huomaan usein miten se vuoroviikkotauon antama etäisyys lastenhoitoon on ihan hyväksi monissa tilanteissa.

Kuitenkin tiedostan myös sen että mulla ei tule olemaan sitä samaa näkemystä kuin 24/7/365-vanhemmilla.

Miksi joidenkin lapsettomien on niin vaikeaa sisäistää tämä?

Koska monilla on ollut kotonaan montakin lasta ja tietävät tarkalleen vanhempien aseman koska ovat normaalilla empatialla varustettuja. Jos itse et omaa normaalia empatiakykyä niin ethän tietenkään pysty tajuamaan että ne muut kyllä tajuavat todellakin. Ei vanhemmuus ole rakettitiedettä todellakaan.

Voi arggghhh tätä tyhmyyden määrää. Edelleenkään vanhemmuudessa ei todellakaan ole kysymys rakettitieteestä. Vaan yhdestä syvimmästä kokemuksesta ihmisyydessä, toisille enemmän, toisille vähemmän. Se että on ollut paljon sisaruksia, tai on osannut suhtautua heihin paremmin kuin vanhemmat, ei todellakaan edelleenkään avaa VANHEMMUUDESTA mitään.

Edelleen tätä "ymmärsin vanhemmuuden ilot ja problematiikan ennen lapsia" hölisee ainoastaan lapsettomat. Ne jotka ovat lapsia saaneet eivät todellakaan väitä että ymmärsivät vanhemmuudesta kaiken ennen lapsia. Koska sitä ei vaan voi ymmärtää oikeasti.

Ja sekös tuntuu joitain risovan.

Vanhempia tuntuu risovan se, että lapsettomia ei yhtään kiinnosta tietää vanhemmuudesta yhtään mitään. Ei kiinnosta ymmärtää sitä tyrkytettyä mystiikkaa. Kaikki ei tykkää kaikesta ja mä elän mun elämää sellaisena kuin mä sen haluan. Miksi et itse ota virtahepoa? Et voi tietää elämästä mitään, ennenkuin on oma virtahepo! Luulette tietävänne, mutta sitten ymmärrät kun otat oman virtahevon!

Tämä on vain omakohtainen kokemus yhden henkilön kanssa.

Itse en ajatellut näistä keskustelun aiheena olevista asioista yhtään mitään, ennen kuin lapseton kaverini otti asian puheeksi. Ennen tätä keskustelua olin jokaisella tapaamiskerralla vastannut hänen kysymyksiinsä vauvaan liittyen ja elämääni liittyen. Kuulumisiani kerroin. Kyselin samoin hänen kuulumisiaan. Tämä kaveri oli hyvin innostuneen oloinen vauvasta. Halusi tulla katsomaan, piti sylissä, syötti kun oppi syömään, tuijotteli kun nukkui ym.

Kunnes alkoikin puhua, kuinka hän ei osaa mitään eikä tiedä mitään. Minulla kun on perhe niin minä tiedän ja osaan. Hän haluaa kuulla minun kuulumisiani (eikä ilmeisesti vauvasta). Minun elämäni oli sitä, että vietin aikani ja päiväni vauvan kanssa. Vauva liittyi olennaisesti kuulumisiini. En ole ollut koskaan sosiaalinen ihminen. En ole harrastanut mitään tai käynyt viihteellä kovin usein. Sosiaalisuus liittyi kaveriini, sukuuni ja miehen läheisiin. Ennen miestä ei siis ollut edes ketään muuta tai mitään muuta kuin pari sukulaista ja kaverini, joiden kanssa vietin joskus vapaa-aikani. Ihmettelin kovasti, että mitä hän oikein haluaa kuulla? En myöskään mielestäni tyrkyttänyt vauva-juttuja tai vauvan hankkimista. Hän kyllä puhui niistä itse, sillä toiveissa oli vauva joskus kauempana tulevaisuudessa. Nyt hän ei perhearkea halunnut missään nimessä. Puhui useasti, kuinka prismaperheily olisi kamalaa eikä ymmärrä sellaista.

Olisin ehkä ymmärtänyt hänen valituksensa paremmin, jos ei pitäisi lapsista tai haluaisi lapsia. En sellaiselle puhuisi yhtään mitään ylimääräistä. Hän kuitenkin itse kyseli hyvin tarkasti asioita. Jos elämäntilanteeni ei kelvannut, hän olisi voinut jättäytyä hetkeksi sivummalle. Hänellä kuitenkin oli useampia kavereita.

Omasta mielestäni eri elämätilanteissakin kuunnellaan ne toisen kuulumiset. Itsekin kuuntelin vuosia hänen parisuhde- ja miesjuttujaan, vaikka omaa kokemusta minulla ei ollut yhtään. Joskus se oli raskasta, mutta hän oli ystäväni ja se oli hänen elämäänsä.

Joten ei minua ainakaan riso se, ettei vanhemmuudesta haluta tietää mitään. Vaan se, että odotan ystäväni olevan tukenani ja kuuntelevan minulle tärkeät asiat. Niin minäkin olen hänelle tehnyt.

No minä en tarkoittanut ettei voi puhua lapsista tai vanhemmuudesta tai kuulumisista. Pidän lapsista ja puhun mielelläni perhe-elämästä ystävieni kanssa. Tarkoitin, että jotkut vanhemmat selvästi loukkaantuvat siitä, että kaikki eivät tee samoja valintoja elämässään kuin he ja sitten toitotetaan joka asiassa ettei voi tietää vanhemmuudesta mitään ellei itse ole vanhempi. Ja siinä olen samaa mieltä, ei voikaan tietää. Ei voi myöskään tietää mitä on olla hevosen omistaja ellei ole koskaan omistanut hevosta. Pointti oli, että kaikki eivät halua "todellista ymmärrystä" äitiydestä tai hevosen omistajana olemisesta. Eräs ystäväni, toitottaa jatkuvasti lausetta "sä ymmärrät sitten kun sulla on oma lapsi". Ja tuo lause tulee tilanteissa, jotka ei millään lailla liity lapsiin, perheeseen ym eikä edes ole mitään väittelyä mistään. Neutraali toteamus, että täytyy muistaa viedä auto huomenna huoltoon, vastaus: sä ymmärrät sitte kun sulla on oma lapsi. Niin että miksi joka paikkaan tungetaan tuota?! Tuo tyyppi tietää hyvin, etten aio ikinä hankkia lasta, koska en halua. Pidän lapsista, en silti halua omaa. Pidän myös hevosista, tiikereistä ja kirahveista, en silti halua niitäkään. Ja olisi mukava puhua asioista ilman aasin siltaa vanhemmuuteen. Auto täytyy huoltaa vaikka ei lapsia olekaan.

Ammattikoulussa tapasin ihanan pojan, jonka kanssa vietin paljon aikaa. Meillä oli tosi hauskaa ja pientä säätöäkin. Yhtenä päivänä kuulin kuinka ruokalassa pojan kaverit uteli minusta ("mitäs juttua teillä on kun kuljette yhtä matkaa kouluun") ja poika vastasi: "No, rumat tytöt on helpompia iskeä."

Voin kertoa että tuntui pahalta. Ehkä olenkin keskivertoa rumempi purentavikaleukoineni, mutta luulin että kerrankin ihastus ei olisi niin pinnallinen tyyppi. Ei tiennyt että kuulin tuon ja ihan samalla tavalla jatkoi kanssani kulkemista. Onneksi tajusin pian lempata.

Eräs entinen ystävä kehui kuinka terapeutti ymmärtää ja neuvoo oikein häntä. Paremmi kuin kaverit.

Sama henkilö kehui kuinka tekevälle ja hyvälle heti töitä löytyy, kun vaihtoi työpaikkaa. Itse tuskailin kun en löydä työharjoittelupaikkaa alalta jota opiskelin.

Kyseessä ei ollut ystäväni, vaan ystäväni ystävä. Oltiin ystäväni polttareissa, joihin sisältyi mm. hotellin saunaosasto, päivällinen ja yökerho. Olimme noin kolmekymppisiä, ja olin juuri lopettanut toisen lapseni imetyksen; olin muuten erittäin laihassa kunnossa ( valvomiset, rakennettiin taloa, vaativa työ jossa päivystyksiä). Yökerhossa tämä lievästi ylipainoinen tissit-esiin-toppiin sonnustautunut mikä lie kosmetologi tuli mulle humalassa sössöttämään, miten minä olen shiish toshi rohkee tyyppi! Hän näki sen heti, kun ushkalshin thulla shaunaan toishten naishten kansha, "vaik shulla on noin piäneth thishit"!!!!

En sanonut mitään, mutta en myöskään jaksanut sitten kuunnella hänen avautumistaan oman parisuhteensa peppuseksiongelmista. Pyysin ystävättäreltäni, siis siltä polttarisankarilta, ettei mua plaseerattais tään henkilön lähelle.

Vierailija kirjoitti:

”Mä oikein pelästyin kun sä olet lihonut niin paljon!” Tämän jatkoksi ystävä tarjoutui näyttämään videolta kuinka pahalta näytän. Oltiin siis oltu hänen lapsensa synttäreillä pari viikkoa aiemmin ja tämän sain kuulla kun seuraavaksi nähtiin. Kiitin kohteliaasti ja kieltäydyin tarjouksesta nähdä video.

Tästä aikaa parikymmentä vuotta mutta ei kyllä unohdu.

Vähän samankaltainen. Entinen ystävä möläytti, että hänen vanhempansa eivät kuulemma olleet tuntea minua kun olin viimenäkemältä niin "pylleröitynyt". Samainen ystävä tullessaan kylään ekaa kertaa sanoi meidän keittiöstä, että tästä saisi tosi kivan, kun vähän laittaisi ja nähdessään vastasyntyneen poikani, Ai että tuollaisiakin päänmalleja on, kun minä olen niin tottunut pieneen päähän....

Ystäväni sanoi: ”Kylläpä tyttäresi käsivarret ovat kamalan paksut!” Tyttö oli hieman pyöreä 9-vuotiaana, ei mikään lihava kuitenkaan. Kaverini kärsii syömishäiriöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

”Mä oikein pelästyin kun sä olet lihonut niin paljon!” Tämän jatkoksi ystävä tarjoutui näyttämään videolta kuinka pahalta näytän. Oltiin siis oltu hänen lapsensa synttäreillä pari viikkoa aiemmin ja tämän sain kuulla kun seuraavaksi nähtiin. Kiitin kohteliaasti ja kieltäydyin tarjouksesta nähdä video.

Tästä aikaa parikymmentä vuotta mutta ei kyllä unohdu.

Omistatko peiliä? kieltäydytkö menemästä julkiselle paikalle/ryhmäkuvaan?

Mikä sinua vaivaa? Onko paha olla, kun tarvitsee nälviä? Toivottavasti sinulla menee kohta paremmin.

-eri 

Vierailija kirjoitti:

Ap:n aloituksesta tulee mieleen, että eikös sitä sanota, ettei työkaveruus läheisen ihmisen kanssa yleensä onnistu tai ole suositeltavaa?

Enkä oikein usko, että kukaan ystäväni haluaisi minua luokseen asumaan, vaikka siitä ei ole puhuttu koskaan. Sellainen tunne mulla vaan on.

Muuttoihinkaan en ole koskaan pyytänyt kavereita auttamaan, koska ei ole tullut edes mieleen sellainen. Olen ajatellut, että heillä on tarpeeksi puuhaa omassa elämässään.

Itse olen saanut työpaikalta ne lähimmät ystävät. Mutta joidenkin vanhojen kavereiden kanssa en haluaisi työskennellä.

Ap kuitenkin oli jo työskennellyt yhdessä kaverinsa kanssa. Olisivatko jopa siellä tavanneet? Vähän hölmöä sanoa tuollaista, kun kerran ovat työkavereita olleet. Kyllä minäkin miettisin, että mikä minussa oli vikana. Ja miksi sanoa tuollaista ollenkaan, vielä eritellä, että en haluaisi työskennellä SINUN kanssa. Missäköhän tilanteessa tuollainenkin on tullut puheeksi? Ehkä tuli Ap:lle yllätyksenä vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni, jolla on yjksi lapsi ja joka tiesi minulla olleen keskenmenon:

"Sä et vaan voi tietää, kun sulla ei oo lapsia".

Kamalaa.

Niin on, kun taustat tietää. Normaalisti ihan totta kylläkin.

Tämä: "Lapsettomat ei ymmärrä"-asenne on valitettavan yleinen.

Olen lapseton, mutta työskennellyt kasvatusalalla 15 vuotta. Ja olen ollut lapsi itsekin.

Jos jotain, koen kenttäetuna ettei _joka_asia mene henkilökohtaiseksi tai tunteen kautta. Työstäni saan jatkuvasti kiitosta, ylennyksiä on tullut, vanhemmat arvostavat työni jälkeä ja lapset roikkuu lahkeessa ja kertovat tykkäävänsä. Koen täten jotain lapsista ymmärtäväni.

Ei pidä aina yleistää...

Väitän sittenkin, että on näkökulmia ja tunteita, tilanteita, joita ei ymmärrä kuin sellainen ihminen, jolla on lapsi ja virallinen huoltajuus. On tehtävä lapsen elämää koskevia päätöksiä ja kannettava vastuu eri tavalla kuin tarhan kasvattajan tai luokanopettajan. Ei tätä tarvitse sanoa vähättelevästi, se vaan on totta.

Nim. toinen hyvää palautetta saanut ammattikasvattaja, joka sai myös oman lapsen

Vela N36 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vela N36 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.

Meneeköhän typeryspissapää-äitien päässä kuviteltujen keskustelujen eteneminen jotenkin näin:

Pissapää-äiti: Sinä kun et voi tajuta mitään, kun et ole äiti kuten minä, sinä kun et voi tietää kuinka rikkaita tunteeni on sinuun verrattuna, sinä et vaan voi ymmärtää, kun olet siihen kyvytön. Sinä et tiedä rakkaudesta mitään, etkä väsymyksestä, etkä vastuunotosta. Sinä kun olet ihan lapsen tasolla itsekin, kun et kuulu meihin oikeisiin, aikuisiin ihmisiin. Sinä kun et ole sillä tavalla mitään. Sinä kun olet pelkkä tyhmä, ymmärtämätön, tyhjä, naiivi, tyhjä, turha ja tunteeton. Mistään mitään ymmärtämätön...

Ymmärtämätön turhake: Aaaaa! Joo! Kyllä! Minä häpeän itseäni, ja koen kuitenkin suurta kiitollisuutta kun suvaitsit keskustella sentään kanssani. En minä olekaan yhtä hyvä ihminen kuin sinä. Ja en ymmärräkään. Tunnen kuitenkin suurta ihailua, kunniotusta ja arvostusta sinua kohtaan. Olen maanmatonen rinnallasi. Ihailen sinun viisauttasi, voimaasi ja haaveilen joskus tulevani yhtä rikkaaksi tunteiltani kuin sinä. Olisi se vaan hienoa kokea se suuri rakkauden tunne, mitä vain sinä voit tuntea. Anna kun nuolen kengänpohjasi!

Sori mutta sivusta

Juuri tämä negatiivinen asenne näyttää sen kuinka oikeasti tietämättömiä ja kylmiä ihmisiä lapsettomat ovat. Vanhemmuus on24/7 työ. Ei 8 h ja kotiin rauhaan lepäämään yksin tai kumppanin kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten ei vain ymmärrä. Se ei silti tarkoita, että lapsettomat olisi huonompia. Tai ettei heillä voisi olla omia vaikeuksia elämässään. Kaikilla on omansa. Onko kukaan miettinyt miksi on vertaistukiryhmiä? Koska vain saman kokenut voi melkein käsittää sen toisen ongelmat ja haasteet. Ilot ja surut. Näin se vain usein valitettavasti on. Eikä se haittaa. Asian voi vain hyväksyä. Olla vierellä kulkija eikä päälle päsmäri. Tsemppiä!

Älä viitsi lapseton voi ymmärtää vanhemmuutta paremminkin kuin vanhempi itse. Ja aika useinkin on vielä niin.

Vuoroviikkoäitinä huomaan usein miten se vuoroviikkotauon antama etäisyys lastenhoitoon on ihan hyväksi monissa tilanteissa.

Kuitenkin tiedostan myös sen että mulla ei tule olemaan sitä samaa näkemystä kuin 24/7/365-vanhemmilla.

Miksi joidenkin lapsettomien on niin vaikeaa sisäistää tämä?

Koska monilla on ollut kotonaan montakin lasta ja tietävät tarkalleen vanhempien aseman koska ovat normaalilla empatialla varustettuja. Jos itse et omaa normaalia empatiakykyä niin ethän tietenkään pysty tajuamaan että ne muut kyllä tajuavat todellakin. Ei vanhemmuus ole rakettitiedettä todellakaan.

Voi arggghhh tätä tyhmyyden määrää. Edelleenkään vanhemmuudessa ei todellakaan ole kysymys rakettitieteestä. Vaan yhdestä syvimmästä kokemuksesta ihmisyydessä, toisille enemmän, toisille vähemmän. Se että on ollut paljon sisaruksia, tai on osannut suhtautua heihin paremmin kuin vanhemmat, ei todellakaan edelleenkään avaa VANHEMMUUDESTA mitään.

Edelleen tätä "ymmärsin vanhemmuuden ilot ja problematiikan ennen lapsia" hölisee ainoastaan lapsettomat. Ne jotka ovat lapsia saaneet eivät todellakaan väitä että ymmärsivät vanhemmuudesta kaiken ennen lapsia. Koska sitä ei vaan voi ymmärtää oikeasti.

Ja sekös tuntuu joitain risovan.

Vanhempia tuntuu risovan se, että lapsettomia ei yhtään kiinnosta tietää vanhemmuudesta yhtään mitään. Ei kiinnosta ymmärtää sitä tyrkytettyä mystiikkaa. Kaikki ei tykkää kaikesta ja mä elän mun elämää sellaisena kuin mä sen haluan. Miksi et itse ota virtahepoa? Et voi tietää elämästä mitään, ennenkuin on oma virtahepo! Luulette tietävänne, mutta sitten ymmärrät kun otat oman virtahevon!

Tämä on vain omakohtainen kokemus yhden henkilön kanssa.

Itse en ajatellut näistä keskustelun aiheena olevista asioista yhtään mitään, ennen kuin lapseton kaverini otti asian puheeksi. Ennen tätä keskustelua olin jokaisella tapaamiskerralla vastannut hänen kysymyksiinsä vauvaan liittyen ja elämääni liittyen. Kuulumisiani kerroin. Kyselin samoin hänen kuulumisiaan. Tämä kaveri oli hyvin innostuneen oloinen vauvasta. Halusi tulla katsomaan, piti sylissä, syötti kun oppi syömään, tuijotteli kun nukkui ym.

Kunnes alkoikin puhua, kuinka hän ei osaa mitään eikä tiedä mitään. Minulla kun on perhe niin minä tiedän ja osaan. Hän haluaa kuulla minun kuulumisiani (eikä ilmeisesti vauvasta). Minun elämäni oli sitä, että vietin aikani ja päiväni vauvan kanssa. Vauva liittyi olennaisesti kuulumisiini. En ole ollut koskaan sosiaalinen ihminen. En ole harrastanut mitään tai käynyt viihteellä kovin usein. Sosiaalisuus liittyi kaveriini, sukuuni ja miehen läheisiin. Ennen miestä ei siis ollut edes ketään muuta tai mitään muuta kuin pari sukulaista ja kaverini, joiden kanssa vietin joskus vapaa-aikani. Ihmettelin kovasti, että mitä hän oikein haluaa kuulla? En myöskään mielestäni tyrkyttänyt vauva-juttuja tai vauvan hankkimista. Hän kyllä puhui niistä itse, sillä toiveissa oli vauva joskus kauempana tulevaisuudessa. Nyt hän ei perhearkea halunnut missään nimessä. Puhui useasti, kuinka prismaperheily olisi kamalaa eikä ymmärrä sellaista.

Olisin ehkä ymmärtänyt hänen valituksensa paremmin, jos ei pitäisi lapsista tai haluaisi lapsia. En sellaiselle puhuisi yhtään mitään ylimääräistä. Hän kuitenkin itse kyseli hyvin tarkasti asioita. Jos elämäntilanteeni ei kelvannut, hän olisi voinut jättäytyä hetkeksi sivummalle. Hänellä kuitenkin oli useampia kavereita.

Omasta mielestäni eri elämätilanteissakin kuunnellaan ne toisen kuulumiset. Itsekin kuuntelin vuosia hänen parisuhde- ja miesjuttujaan, vaikka omaa kokemusta minulla ei ollut yhtään. Joskus se oli raskasta, mutta hän oli ystäväni ja se oli hänen elämäänsä.

Joten ei minua ainakaan riso se, ettei vanhemmuudesta haluta tietää mitään. Vaan se, että odotan ystäväni olevan tukenani ja kuuntelevan minulle tärkeät asiat. Niin minäkin olen hänelle tehnyt.

No minä en tarkoittanut ettei voi puhua lapsista tai vanhemmuudesta tai kuulumisista. Pidän lapsista ja puhun mielelläni perhe-elämästä ystävieni kanssa. Tarkoitin, että jotkut vanhemmat selvästi loukkaantuvat siitä, että kaikki eivät tee samoja valintoja elämässään kuin he ja sitten toitotetaan joka asiassa ettei voi tietää vanhemmuudesta mitään ellei itse ole vanhempi. Ja siinä olen samaa mieltä, ei voikaan tietää. Ei voi myöskään tietää mitä on olla hevosen omistaja ellei ole koskaan omistanut hevosta. Pointti oli, että kaikki eivät halua "todellista ymmärrystä" äitiydestä tai hevosen omistajana olemisesta. Eräs ystäväni, toitottaa jatkuvasti lausetta "sä ymmärrät sitten kun sulla on oma lapsi". Ja tuo lause tulee tilanteissa, jotka ei millään lailla liity lapsiin, perheeseen ym eikä edes ole mitään väittelyä mistään. Neutraali toteamus, että täytyy muistaa viedä auto huomenna huoltoon, vastaus: sä ymmärrät sitte kun sulla on oma lapsi. Niin että miksi joka paikkaan tungetaan tuota?! Tuo tyyppi tietää hyvin, etten aio ikinä hankkia lasta, koska en halua. Pidän lapsista, en silti halua omaa. Pidän myös hevosista, tiikereistä ja kirahveista, en silti halua niitäkään. Ja olisi mukava puhua asioista ilman aasin siltaa vanhemmuuteen. Auto täytyy huoltaa vaikka ei lapsia olekaan.

Ymmärrän. 👍 Itse en ainakaan muistaakseni ole koskaan kenellekään tuollaista sanonut. Ei voisi vähempää kiinnostaa muiden lastenhankinnat tai hankkimattomuudet, jolleivat itse ota niitä puheeksi. Aivan sama haluaako joku lapsia vai ei. Ei kumpakaan vaihtoehto kasvata ihmisen arvoa mitenkään. Tai perheen arvoa.

Pidin minua ja miestä perheenä jo ennen lasta. Hieman jäin miettimään, kun joku sanoi, että nyt minullakin on perhe. Tietenkin ymmärrän ajatuksen tuon takana ja noin on tapana sanoa. Itse jäin pohdiskelemaan, että kyllä minulla perhe oli ennen lastakin. Nyt meillä on lapsi ja lapsi syntyi meidän perheeseen. Tietenkin oli vielä lapsuudenperheenikin. Ihan kuin perheettömänä olisin ollut kaikki vuodet. Tuli mieleen, että onko tuon henkilön mielestä lapseton perhe jotenkin huonompi? Tuoko lapsi hänelle lisäarvoa? Jos olisin jäänyt kaksin mieheni kanssa, niin me emme olisi toistemme perhe? Voiko perhettä olla ilman lasta?

Tämä nyt oli tälläistä pohdintaa ja pilkunviilausta vain. 😀

- lainaamasi viestin kirjoittaja

Vierailija kirjoitti:

Vela N36 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vela N36 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.

Meneeköhän typeryspissapää-äitien päässä kuviteltujen keskustelujen eteneminen jotenkin näin:

Pissapää-äiti: Sinä kun et voi tajuta mitään, kun et ole äiti kuten minä, sinä kun et voi tietää kuinka rikkaita tunteeni on sinuun verrattuna, sinä et vaan voi ymmärtää, kun olet siihen kyvytön. Sinä et tiedä rakkaudesta mitään, etkä väsymyksestä, etkä vastuunotosta. Sinä kun olet ihan lapsen tasolla itsekin, kun et kuulu meihin oikeisiin, aikuisiin ihmisiin. Sinä kun et ole sillä tavalla mitään. Sinä kun olet pelkkä tyhmä, ymmärtämätön, tyhjä, naiivi, tyhjä, turha ja tunteeton. Mistään mitään ymmärtämätön...

Ymmärtämätön turhake: Aaaaa! Joo! Kyllä! Minä häpeän itseäni, ja koen kuitenkin suurta kiitollisuutta kun suvaitsit keskustella sentään kanssani. En minä olekaan yhtä hyvä ihminen kuin sinä. Ja en ymmärräkään. Tunnen kuitenkin suurta ihailua, kunniotusta ja arvostusta sinua kohtaan. Olen maanmatonen rinnallasi. Ihailen sinun viisauttasi, voimaasi ja haaveilen joskus tulevani yhtä rikkaaksi tunteiltani kuin sinä. Olisi se vaan hienoa kokea se suuri rakkauden tunne, mitä vain sinä voit tuntea. Anna kun nuolen kengänpohjasi!

Sori mutta sivusta

Juuri tämä negatiivinen asenne näyttää sen kuinka oikeasti tietämättömiä ja kylmiä ihmisiä lapsettomat ovat. Vanhemmuus on24/7 työ. Ei 8 h ja kotiin rauhaan lepäämään yksin tai kumppanin kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten ei vain ymmärrä. Se ei silti tarkoita, että lapsettomat olisi huonompia. Tai ettei heillä voisi olla omia vaikeuksia elämässään. Kaikilla on omansa. Onko kukaan miettinyt miksi on vertaistukiryhmiä? Koska vain saman kokenut voi melkein käsittää sen toisen ongelmat ja haasteet. Ilot ja surut. Näin se vain usein valitettavasti on. Eikä se haittaa. Asian voi vain hyväksyä. Olla vierellä kulkija eikä päälle päsmäri. Tsemppiä!

Älä viitsi lapseton voi ymmärtää vanhemmuutta paremminkin kuin vanhempi itse. Ja aika useinkin on vielä niin.

Vuoroviikkoäitinä huomaan usein miten se vuoroviikkotauon antama etäisyys lastenhoitoon on ihan hyväksi monissa tilanteissa.

Kuitenkin tiedostan myös sen että mulla ei tule olemaan sitä samaa näkemystä kuin 24/7/365-vanhemmilla.

Miksi joidenkin lapsettomien on niin vaikeaa sisäistää tämä?

Koska monilla on ollut kotonaan montakin lasta ja tietävät tarkalleen vanhempien aseman koska ovat normaalilla empatialla varustettuja. Jos itse et omaa normaalia empatiakykyä niin ethän tietenkään pysty tajuamaan että ne muut kyllä tajuavat todellakin. Ei vanhemmuus ole rakettitiedettä todellakaan.

Voi arggghhh tätä tyhmyyden määrää. Edelleenkään vanhemmuudessa ei todellakaan ole kysymys rakettitieteestä. Vaan yhdestä syvimmästä kokemuksesta ihmisyydessä, toisille enemmän, toisille vähemmän. Se että on ollut paljon sisaruksia, tai on osannut suhtautua heihin paremmin kuin vanhemmat, ei todellakaan edelleenkään avaa VANHEMMUUDESTA mitään.

Edelleen tätä "ymmärsin vanhemmuuden ilot ja problematiikan ennen lapsia" hölisee ainoastaan lapsettomat. Ne jotka ovat lapsia saaneet eivät todellakaan väitä että ymmärsivät vanhemmuudesta kaiken ennen lapsia. Koska sitä ei vaan voi ymmärtää oikeasti.

Ja sekös tuntuu joitain risovan.

Vanhempia tuntuu risovan se, että lapsettomia ei yhtään kiinnosta tietää vanhemmuudesta yhtään mitään. Ei kiinnosta ymmärtää sitä tyrkytettyä mystiikkaa. Kaikki ei tykkää kaikesta ja mä elän mun elämää sellaisena kuin mä sen haluan. Miksi et itse ota virtahepoa? Et voi tietää elämästä mitään, ennenkuin on oma virtahepo! Luulette tietävänne, mutta sitten ymmärrät kun otat oman virtahevon!

Tämä on vain omakohtainen kokemus yhden henkilön kanssa.

Itse en ajatellut näistä keskustelun aiheena olevista asioista yhtään mitään, ennen kuin lapseton kaverini otti asian puheeksi. Ennen tätä keskustelua olin jokaisella tapaamiskerralla vastannut hänen kysymyksiinsä vauvaan liittyen ja elämääni liittyen. Kuulumisiani kerroin. Kyselin samoin hänen kuulumisiaan. Tämä kaveri oli hyvin innostuneen oloinen vauvasta. Halusi tulla katsomaan, piti sylissä, syötti kun oppi syömään, tuijotteli kun nukkui ym.

Kunnes alkoikin puhua, kuinka hän ei osaa mitään eikä tiedä mitään. Minulla kun on perhe niin minä tiedän ja osaan. Hän haluaa kuulla minun kuulumisiani (eikä ilmeisesti vauvasta). Minun elämäni oli sitä, että vietin aikani ja päiväni vauvan kanssa. Vauva liittyi olennaisesti kuulumisiini. En ole ollut koskaan sosiaalinen ihminen. En ole harrastanut mitään tai käynyt viihteellä kovin usein. Sosiaalisuus liittyi kaveriini, sukuuni ja miehen läheisiin. Ennen miestä ei siis ollut edes ketään muuta tai mitään muuta kuin pari sukulaista ja kaverini, joiden kanssa vietin joskus vapaa-aikani. Ihmettelin kovasti, että mitä hän oikein haluaa kuulla? En myöskään mielestäni tyrkyttänyt vauva-juttuja tai vauvan hankkimista. Hän kyllä puhui niistä itse, sillä toiveissa oli vauva joskus kauempana tulevaisuudessa. Nyt hän ei perhearkea halunnut missään nimessä. Puhui useasti, kuinka prismaperheily olisi kamalaa eikä ymmärrä sellaista.

Olisin ehkä ymmärtänyt hänen valituksensa paremmin, jos ei pitäisi lapsista tai haluaisi lapsia. En sellaiselle puhuisi yhtään mitään ylimääräistä. Hän kuitenkin itse kyseli hyvin tarkasti asioita. Jos elämäntilanteeni ei kelvannut, hän olisi voinut jättäytyä hetkeksi sivummalle. Hänellä kuitenkin oli useampia kavereita.

Omasta mielestäni eri elämätilanteissakin kuunnellaan ne toisen kuulumiset. Itsekin kuuntelin vuosia hänen parisuhde- ja miesjuttujaan, vaikka omaa kokemusta minulla ei ollut yhtään. Joskus se oli raskasta, mutta hän oli ystäväni ja se oli hänen elämäänsä.

Joten ei minua ainakaan riso se, ettei vanhemmuudesta haluta tietää mitään. Vaan se, että odotan ystäväni olevan tukenani ja kuuntelevan minulle tärkeät asiat. Niin minäkin olen hänelle tehnyt.

No minä en tarkoittanut ettei voi puhua lapsista tai vanhemmuudesta tai kuulumisista. Pidän lapsista ja puhun mielelläni perhe-elämästä ystävieni kanssa. Tarkoitin, että jotkut vanhemmat selvästi loukkaantuvat siitä, että kaikki eivät tee samoja valintoja elämässään kuin he ja sitten toitotetaan joka asiassa ettei voi tietää vanhemmuudesta mitään ellei itse ole vanhempi. Ja siinä olen samaa mieltä, ei voikaan tietää. Ei voi myöskään tietää mitä on olla hevosen omistaja ellei ole koskaan omistanut hevosta. Pointti oli, että kaikki eivät halua "todellista ymmärrystä" äitiydestä tai hevosen omistajana olemisesta. Eräs ystäväni, toitottaa jatkuvasti lausetta "sä ymmärrät sitten kun sulla on oma lapsi". Ja tuo lause tulee tilanteissa, jotka ei millään lailla liity lapsiin, perheeseen ym eikä edes ole mitään väittelyä mistään. Neutraali toteamus, että täytyy muistaa viedä auto huomenna huoltoon, vastaus: sä ymmärrät sitte kun sulla on oma lapsi. Niin että miksi joka paikkaan tungetaan tuota?! Tuo tyyppi tietää hyvin, etten aio ikinä hankkia lasta, koska en halua. Pidän lapsista, en silti halua omaa. Pidän myös hevosista, tiikereistä ja kirahveista, en silti halua niitäkään. Ja olisi mukava puhua asioista ilman aasin siltaa vanhemmuuteen. Auto täytyy huoltaa vaikka ei lapsia olekaan.

Ymmärrän. 👍 Itse en ainakaan muistaakseni ole koskaan kenellekään tuollaista sanonut. Ei voisi vähempää kiinnostaa muiden lastenhankinnat tai hankkimattomuudet, jolleivat itse ota niitä puheeksi. Aivan sama haluaako joku lapsia vai ei. Ei kumpakaan vaihtoehto kasvata ihmisen arvoa mitenkään. Tai perheen arvoa.

Pidin minua ja miestä perheenä jo ennen lasta. Hieman jäin miettimään, kun joku sanoi, että nyt minullakin on perhe. Tietenkin ymmärrän ajatuksen tuon takana ja noin on tapana sanoa. Itse jäin pohdiskelemaan, että kyllä minulla perhe oli ennen lastakin. Nyt meillä on lapsi ja lapsi syntyi meidän perheeseen. Tietenkin oli vielä lapsuudenperheenikin. Ihan kuin perheettömänä olisin ollut kaikki vuodet. Tuli mieleen, että onko tuon henkilön mielestä lapseton perhe jotenkin huonompi? Tuoko lapsi hänelle lisäarvoa? Jos olisin jäänyt kaksin mieheni kanssa, niin me emme olisi toistemme perhe? Voiko perhettä olla ilman lasta?

Tämä nyt oli tälläistä pohdintaa ja pilkunviilausta vain. 😀

- lainaamasi viestin kirjoittaja

Mitä ihmettä selittelet? Ei pariskunta ole perhe, ihan niin kuin ei pariskunta yhden lapsen kanssakaan. Ne on ihan tavallisia kotitalouksia. Ainoana lapsena kasvaneena naurattaa ihmiset jotka kuvittelee omaavansa koko paketin. Kyllä perheeseen tarvitaan minimissään 4 jäsentä.

Ystäväni sanoi ettei ymmärrä miksi muut kehuvat ihoani hyväksi, kun minulla on kuitenkin vanhoja aknearpia. Ihanaa... Olen nuorena kärsinyt iho-ongelmista ja joutunut syömään niihin pari vahvaa lääkekuuriakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vela N36 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vela N36 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.

Meneeköhän typeryspissapää-äitien päässä kuviteltujen keskustelujen eteneminen jotenkin näin:

Pissapää-äiti: Sinä kun et voi tajuta mitään, kun et ole äiti kuten minä, sinä kun et voi tietää kuinka rikkaita tunteeni on sinuun verrattuna, sinä et vaan voi ymmärtää, kun olet siihen kyvytön. Sinä et tiedä rakkaudesta mitään, etkä väsymyksestä, etkä vastuunotosta. Sinä kun olet ihan lapsen tasolla itsekin, kun et kuulu meihin oikeisiin, aikuisiin ihmisiin. Sinä kun et ole sillä tavalla mitään. Sinä kun olet pelkkä tyhmä, ymmärtämätön, tyhjä, naiivi, tyhjä, turha ja tunteeton. Mistään mitään ymmärtämätön...

Ymmärtämätön turhake: Aaaaa! Joo! Kyllä! Minä häpeän itseäni, ja koen kuitenkin suurta kiitollisuutta kun suvaitsit keskustella sentään kanssani. En minä olekaan yhtä hyvä ihminen kuin sinä. Ja en ymmärräkään. Tunnen kuitenkin suurta ihailua, kunniotusta ja arvostusta sinua kohtaan. Olen maanmatonen rinnallasi. Ihailen sinun viisauttasi, voimaasi ja haaveilen joskus tulevani yhtä rikkaaksi tunteiltani kuin sinä. Olisi se vaan hienoa kokea se suuri rakkauden tunne, mitä vain sinä voit tuntea. Anna kun nuolen kengänpohjasi!

Sori mutta sivusta

Juuri tämä negatiivinen asenne näyttää sen kuinka oikeasti tietämättömiä ja kylmiä ihmisiä lapsettomat ovat. Vanhemmuus on24/7 työ. Ei 8 h ja kotiin rauhaan lepäämään yksin tai kumppanin kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten ei vain ymmärrä. Se ei silti tarkoita, että lapsettomat olisi huonompia. Tai ettei heillä voisi olla omia vaikeuksia elämässään. Kaikilla on omansa. Onko kukaan miettinyt miksi on vertaistukiryhmiä? Koska vain saman kokenut voi melkein käsittää sen toisen ongelmat ja haasteet. Ilot ja surut. Näin se vain usein valitettavasti on. Eikä se haittaa. Asian voi vain hyväksyä. Olla vierellä kulkija eikä päälle päsmäri. Tsemppiä!

Älä viitsi lapseton voi ymmärtää vanhemmuutta paremminkin kuin vanhempi itse. Ja aika useinkin on vielä niin.

Vuoroviikkoäitinä huomaan usein miten se vuoroviikkotauon antama etäisyys lastenhoitoon on ihan hyväksi monissa tilanteissa.

Kuitenkin tiedostan myös sen että mulla ei tule olemaan sitä samaa näkemystä kuin 24/7/365-vanhemmilla.

Miksi joidenkin lapsettomien on niin vaikeaa sisäistää tämä?

Koska monilla on ollut kotonaan montakin lasta ja tietävät tarkalleen vanhempien aseman koska ovat normaalilla empatialla varustettuja. Jos itse et omaa normaalia empatiakykyä niin ethän tietenkään pysty tajuamaan että ne muut kyllä tajuavat todellakin. Ei vanhemmuus ole rakettitiedettä todellakaan.

Voi arggghhh tätä tyhmyyden määrää. Edelleenkään vanhemmuudessa ei todellakaan ole kysymys rakettitieteestä. Vaan yhdestä syvimmästä kokemuksesta ihmisyydessä, toisille enemmän, toisille vähemmän. Se että on ollut paljon sisaruksia, tai on osannut suhtautua heihin paremmin kuin vanhemmat, ei todellakaan edelleenkään avaa VANHEMMUUDESTA mitään.

Edelleen tätä "ymmärsin vanhemmuuden ilot ja problematiikan ennen lapsia" hölisee ainoastaan lapsettomat. Ne jotka ovat lapsia saaneet eivät todellakaan väitä että ymmärsivät vanhemmuudesta kaiken ennen lapsia. Koska sitä ei vaan voi ymmärtää oikeasti.

Ja sekös tuntuu joitain risovan.

Vanhempia tuntuu risovan se, että lapsettomia ei yhtään kiinnosta tietää vanhemmuudesta yhtään mitään. Ei kiinnosta ymmärtää sitä tyrkytettyä mystiikkaa. Kaikki ei tykkää kaikesta ja mä elän mun elämää sellaisena kuin mä sen haluan. Miksi et itse ota virtahepoa? Et voi tietää elämästä mitään, ennenkuin on oma virtahepo! Luulette tietävänne, mutta sitten ymmärrät kun otat oman virtahevon!

Tämä on vain omakohtainen kokemus yhden henkilön kanssa.

Itse en ajatellut näistä keskustelun aiheena olevista asioista yhtään mitään, ennen kuin lapseton kaverini otti asian puheeksi. Ennen tätä keskustelua olin jokaisella tapaamiskerralla vastannut hänen kysymyksiinsä vauvaan liittyen ja elämääni liittyen. Kuulumisiani kerroin. Kyselin samoin hänen kuulumisiaan. Tämä kaveri oli hyvin innostuneen oloinen vauvasta. Halusi tulla katsomaan, piti sylissä, syötti kun oppi syömään, tuijotteli kun nukkui ym.

Kunnes alkoikin puhua, kuinka hän ei osaa mitään eikä tiedä mitään. Minulla kun on perhe niin minä tiedän ja osaan. Hän haluaa kuulla minun kuulumisiani (eikä ilmeisesti vauvasta). Minun elämäni oli sitä, että vietin aikani ja päiväni vauvan kanssa. Vauva liittyi olennaisesti kuulumisiini. En ole ollut koskaan sosiaalinen ihminen. En ole harrastanut mitään tai käynyt viihteellä kovin usein. Sosiaalisuus liittyi kaveriini, sukuuni ja miehen läheisiin. Ennen miestä ei siis ollut edes ketään muuta tai mitään muuta kuin pari sukulaista ja kaverini, joiden kanssa vietin joskus vapaa-aikani. Ihmettelin kovasti, että mitä hän oikein haluaa kuulla? En myöskään mielestäni tyrkyttänyt vauva-juttuja tai vauvan hankkimista. Hän kyllä puhui niistä itse, sillä toiveissa oli vauva joskus kauempana tulevaisuudessa. Nyt hän ei perhearkea halunnut missään nimessä. Puhui useasti, kuinka prismaperheily olisi kamalaa eikä ymmärrä sellaista.

Olisin ehkä ymmärtänyt hänen valituksensa paremmin, jos ei pitäisi lapsista tai haluaisi lapsia. En sellaiselle puhuisi yhtään mitään ylimääräistä. Hän kuitenkin itse kyseli hyvin tarkasti asioita. Jos elämäntilanteeni ei kelvannut, hän olisi voinut jättäytyä hetkeksi sivummalle. Hänellä kuitenkin oli useampia kavereita.

Omasta mielestäni eri elämätilanteissakin kuunnellaan ne toisen kuulumiset. Itsekin kuuntelin vuosia hänen parisuhde- ja miesjuttujaan, vaikka omaa kokemusta minulla ei ollut yhtään. Joskus se oli raskasta, mutta hän oli ystäväni ja se oli hänen elämäänsä.

Joten ei minua ainakaan riso se, ettei vanhemmuudesta haluta tietää mitään. Vaan se, että odotan ystäväni olevan tukenani ja kuuntelevan minulle tärkeät asiat. Niin minäkin olen hänelle tehnyt.

No minä en tarkoittanut ettei voi puhua lapsista tai vanhemmuudesta tai kuulumisista. Pidän lapsista ja puhun mielelläni perhe-elämästä ystävieni kanssa. Tarkoitin, että jotkut vanhemmat selvästi loukkaantuvat siitä, että kaikki eivät tee samoja valintoja elämässään kuin he ja sitten toitotetaan joka asiassa ettei voi tietää vanhemmuudesta mitään ellei itse ole vanhempi. Ja siinä olen samaa mieltä, ei voikaan tietää. Ei voi myöskään tietää mitä on olla hevosen omistaja ellei ole koskaan omistanut hevosta. Pointti oli, että kaikki eivät halua "todellista ymmärrystä" äitiydestä tai hevosen omistajana olemisesta. Eräs ystäväni, toitottaa jatkuvasti lausetta "sä ymmärrät sitten kun sulla on oma lapsi". Ja tuo lause tulee tilanteissa, jotka ei millään lailla liity lapsiin, perheeseen ym eikä edes ole mitään väittelyä mistään. Neutraali toteamus, että täytyy muistaa viedä auto huomenna huoltoon, vastaus: sä ymmärrät sitte kun sulla on oma lapsi. Niin että miksi joka paikkaan tungetaan tuota?! Tuo tyyppi tietää hyvin, etten aio ikinä hankkia lasta, koska en halua. Pidän lapsista, en silti halua omaa. Pidän myös hevosista, tiikereistä ja kirahveista, en silti halua niitäkään. Ja olisi mukava puhua asioista ilman aasin siltaa vanhemmuuteen. Auto täytyy huoltaa vaikka ei lapsia olekaan.

Ymmärrän. 👍 Itse en ainakaan muistaakseni ole koskaan kenellekään tuollaista sanonut. Ei voisi vähempää kiinnostaa muiden lastenhankinnat tai hankkimattomuudet, jolleivat itse ota niitä puheeksi. Aivan sama haluaako joku lapsia vai ei. Ei kumpakaan vaihtoehto kasvata ihmisen arvoa mitenkään. Tai perheen arvoa.

Pidin minua ja miestä perheenä jo ennen lasta. Hieman jäin miettimään, kun joku sanoi, että nyt minullakin on perhe. Tietenkin ymmärrän ajatuksen tuon takana ja noin on tapana sanoa. Itse jäin pohdiskelemaan, että kyllä minulla perhe oli ennen lastakin. Nyt meillä on lapsi ja lapsi syntyi meidän perheeseen. Tietenkin oli vielä lapsuudenperheenikin. Ihan kuin perheettömänä olisin ollut kaikki vuodet. Tuli mieleen, että onko tuon henkilön mielestä lapseton perhe jotenkin huonompi? Tuoko lapsi hänelle lisäarvoa? Jos olisin jäänyt kaksin mieheni kanssa, niin me emme olisi toistemme perhe? Voiko perhettä olla ilman lasta?

Tämä nyt oli tälläistä pohdintaa ja pilkunviilausta vain. 😀

- lainaamasi viestin kirjoittaja

Mitä ihmettä selittelet? Ei pariskunta ole perhe, ihan niin kuin ei pariskunta yhden lapsen kanssakaan. Ne on ihan tavallisia kotitalouksia. Ainoana lapsena kasvaneena naurattaa ihmiset jotka kuvittelee omaavansa koko paketin. Kyllä perheeseen tarvitaan minimissään 4 jäsentä.

Eli et ole koskaan kuulunut perheeseen? Sinulla ei ole ollut perheenjäseniä?

Istuin kahvilla kun siihen tulee harrastuksen kautta tuttu henkilö. Tokaisee sitten tuosta vaan miten mun kannattaisi katsoa mitä laitan suuhuni. Totesin saaneeni 20 kiloa pois.

lapsi on lahja! kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni, jolla on yjksi lapsi ja joka tiesi minulla olleen keskenmenon:

"Sä et vaan voi tietää, kun sulla ei oo lapsia".

Kamalaa.

Niin on, kun taustat tietää. Normaalisti ihan totta kylläkin.

Tämä: "Lapsettomat ei ymmärrä"-asenne on valitettavan yleinen.

Olen lapseton, mutta työskennellyt kasvatusalalla 15 vuotta. Ja olen ollut lapsi itsekin.

Jos jotain, koen kenttäetuna ettei _joka_asia mene henkilökohtaiseksi tai tunteen kautta. Työstäni saan jatkuvasti kiitosta, ylennyksiä on tullut, vanhemmat arvostavat työni jälkeä ja lapset roikkuu lahkeessa ja kertovat tykkäävänsä. Koen täten jotain lapsista ymmärtäväni.

Ei pidä aina yleistää...

Sori nyt vaan mutta lapseton ei ymmärrä vanhemmuudesta mitään. Sen kyllä aina puheista huomaakin. Ja miten voisikaan ymmärtää. Se on jotain aivan täysin muuta kuin työ.

T. Itsekin kasvatusalalla

Ainakin sen ymmärtää helposti, että monet lapsia hankkineet katuvat äärettömästi tekoaan. Siitä pinteestä kun ei mitenkään pääse eroon, ja elämä on sitten mitä se on - ainakin sellaiset valittavat aivan hirveästi arjestaan. Jos ei kaduttaisi, niin ei kai olisi tarvetta valittaakaan jatkuvasti.

Siis häh? Millaisia kavereita sinulla on? Olen kahden lapsen isä, mutta en siis tunne ketään, joka olisi katunut lapsiaan! Sellainen tuntuu kyllä uskomattomalta asenteelta. Jollain on saattanut tulla ns. vahinkolapsi, mutta jälkikäteen sekään ei ole kaduttanut. Päinvastoin. Mutta aivan hämmästyttävä asenne on, jos "katuu äärettömästi". Onko näin pinnallisia idiootteja ihan oikeasti olemassa?

Olen sitä mieltä, että jos et ole vanhempi, et voi kokonaan ymmärtää vanhempien elämää. Et, vaikka olisit lapseton lastentarhanopettaja. Mutta moni työnarkomaani-isukkikaan ei ymmärrä vaimonsa elämää lasten kanssa kotona: ”sehän nyt vaan on kotona.”. Sitten ne ihmettelee puskista tulevaa avioeroaa: ”kun kaikkihan oli ihan hyvin!”. Niin, hänellä.

Mumx4

Lopettakaa jo se perhe lässytys, palataan aiheeseen kiitos!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

”Mä oikein pelästyin kun sä olet lihonut niin paljon!” Tämän jatkoksi ystävä tarjoutui näyttämään videolta kuinka pahalta näytän. Oltiin siis oltu hänen lapsensa synttäreillä pari viikkoa aiemmin ja tämän sain kuulla kun seuraavaksi nähtiin. Kiitin kohteliaasti ja kieltäydyin tarjouksesta nähdä video.

Tästä aikaa parikymmentä vuotta mutta ei kyllä unohdu.

Ai. Musta tuo kertoo läheisestä ystävyydestä.

Mikäli olit lihonut paljon, tiesit sen varmaan itsekin. Mikäli et tiennyt, hän antoi tarpeellisen herätyksen.

Jos ET ollut lihonut, se oli ilkeää.

Näin muutaman vuoden tauon jälkeen opiskelukaverin joka oli lihonut 20 kiloa. En ollut tuntea. Onneksi hän sanoi itse lihoneensa tuon määrän ja että varmaan olen aika eri näköinen.

Se puhdisti ilman. Keskustelu oli sen jälkeen helppoa.

Miksi ystävyyden kannalta olisi oleellista onko joku lihonut tai onko huomannut lihoneensa? Miksi se on joku asia mikä pitää käsitellä että "ilma puhdistuu"? Mitä hemmettiä nyt oikeasti?