Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta

Vela N36 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.

Meneeköhän typeryspissapää-äitien päässä kuviteltujen keskustelujen eteneminen jotenkin näin:

Pissapää-äiti: Sinä kun et voi tajuta mitään, kun et ole äiti kuten minä, sinä kun et voi tietää kuinka rikkaita tunteeni on sinuun verrattuna, sinä et vaan voi ymmärtää, kun olet siihen kyvytön. Sinä et tiedä rakkaudesta mitään, etkä väsymyksestä, etkä vastuunotosta. Sinä kun olet ihan lapsen tasolla itsekin, kun et kuulu meihin oikeisiin, aikuisiin ihmisiin. Sinä kun et ole sillä tavalla mitään. Sinä kun olet pelkkä tyhmä, ymmärtämätön, tyhjä, naiivi, tyhjä, turha ja tunteeton. Mistään mitään ymmärtämätön...

Ymmärtämätön turhake: Aaaaa! Joo! Kyllä! Minä häpeän itseäni, ja koen kuitenkin suurta kiitollisuutta kun suvaitsit keskustella sentään kanssani. En minä olekaan yhtä hyvä ihminen kuin sinä. Ja en ymmärräkään. Tunnen kuitenkin suurta ihailua, kunniotusta ja arvostusta sinua kohtaan. Olen maanmatonen rinnallasi. Ihailen sinun viisauttasi, voimaasi ja haaveilen joskus tulevani yhtä rikkaaksi tunteiltani kuin sinä. Olisi se vaan hienoa kokea se suuri rakkauden tunne, mitä vain sinä voit tuntea. Anna kun nuolen kengänpohjasi!

Sori mutta sivusta

Juuri tämä negatiivinen asenne näyttää sen kuinka oikeasti tietämättömiä ja kylmiä ihmisiä lapsettomat ovat. Vanhemmuus on24/7 työ. Ei 8 h ja kotiin rauhaan lepäämään yksin tai kumppanin kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten ei vain ymmärrä. Se ei silti tarkoita, että lapsettomat olisi huonompia. Tai ettei heillä voisi olla omia vaikeuksia elämässään. Kaikilla on omansa. Onko kukaan miettinyt miksi on vertaistukiryhmiä? Koska vain saman kokenut voi melkein käsittää sen toisen ongelmat ja haasteet. Ilot ja surut. Näin se vain usein valitettavasti on. Eikä se haittaa. Asian voi vain hyväksyä. Olla vierellä kulkija eikä päälle päsmäri. Tsemppiä!

Älä viitsi lapseton voi ymmärtää vanhemmuutta paremminkin kuin vanhempi itse. Ja aika useinkin on vielä niin.

Vuoroviikkoäitinä huomaan usein miten se vuoroviikkotauon antama etäisyys lastenhoitoon on ihan hyväksi monissa tilanteissa.

Kuitenkin tiedostan myös sen että mulla ei tule olemaan sitä samaa näkemystä kuin 24/7/365-vanhemmilla.

Miksi joidenkin lapsettomien on niin vaikeaa sisäistää tämä?

Koska monilla on ollut kotonaan montakin lasta ja tietävät tarkalleen vanhempien aseman koska ovat normaalilla empatialla varustettuja. Jos itse et omaa normaalia empatiakykyä niin ethän tietenkään pysty tajuamaan että ne muut kyllä tajuavat todellakin. Ei vanhemmuus ole rakettitiedettä todellakaan.

Voi arggghhh tätä tyhmyyden määrää. Edelleenkään vanhemmuudessa ei todellakaan ole kysymys rakettitieteestä. Vaan yhdestä syvimmästä kokemuksesta ihmisyydessä, toisille enemmän, toisille vähemmän. Se että on ollut paljon sisaruksia, tai on osannut suhtautua heihin paremmin kuin vanhemmat, ei todellakaan edelleenkään avaa VANHEMMUUDESTA mitään.

Edelleen tätä "ymmärsin vanhemmuuden ilot ja problematiikan ennen lapsia" hölisee ainoastaan lapsettomat. Ne jotka ovat lapsia saaneet eivät todellakaan väitä että ymmärsivät vanhemmuudesta kaiken ennen lapsia. Koska sitä ei vaan voi ymmärtää oikeasti.

Ja sekös tuntuu joitain risovan.

Vanhempia tuntuu risovan se, että lapsettomia ei yhtään kiinnosta tietää vanhemmuudesta yhtään mitään. Ei kiinnosta ymmärtää sitä tyrkytettyä mystiikkaa. Kaikki ei tykkää kaikesta ja mä elän mun elämää sellaisena kuin mä sen haluan. Miksi et itse ota virtahepoa? Et voi tietää elämästä mitään, ennenkuin on oma virtahepo! Luulette tietävänne, mutta sitten ymmärrät kun otat oman virtahevon!

Tämä on vain omakohtainen kokemus yhden henkilön kanssa.

Itse en ajatellut näistä keskustelun aiheena olevista asioista yhtään mitään, ennen kuin lapseton kaverini otti asian puheeksi. Ennen tätä keskustelua olin jokaisella tapaamiskerralla vastannut hänen kysymyksiinsä vauvaan liittyen ja elämääni liittyen. Kuulumisiani kerroin. Kyselin samoin hänen kuulumisiaan. Tämä kaveri oli hyvin innostuneen oloinen vauvasta. Halusi tulla katsomaan, piti sylissä, syötti kun oppi syömään, tuijotteli kun nukkui ym.

Kunnes alkoikin puhua, kuinka hän ei osaa mitään eikä tiedä mitään. Minulla kun on perhe niin minä tiedän ja osaan. Hän haluaa kuulla minun kuulumisiani (eikä ilmeisesti vauvasta). Minun elämäni oli sitä, että vietin aikani ja päiväni vauvan kanssa. Vauva liittyi olennaisesti kuulumisiini. En ole ollut koskaan sosiaalinen ihminen. En ole harrastanut mitään tai käynyt viihteellä kovin usein. Sosiaalisuus liittyi kaveriini, sukuuni ja miehen läheisiin. Ennen miestä ei siis ollut edes ketään muuta tai mitään muuta kuin pari sukulaista ja kaverini, joiden kanssa vietin joskus vapaa-aikani. Ihmettelin kovasti, että mitä hän oikein haluaa kuulla? En myöskään mielestäni tyrkyttänyt vauva-juttuja tai vauvan hankkimista. Hän kyllä puhui niistä itse, sillä toiveissa oli vauva joskus kauempana tulevaisuudessa. Nyt hän ei perhearkea halunnut missään nimessä. Puhui useasti, kuinka prismaperheily olisi kamalaa eikä ymmärrä sellaista.

Olisin ehkä ymmärtänyt hänen valituksensa paremmin, jos ei pitäisi lapsista tai haluaisi lapsia. En sellaiselle puhuisi yhtään mitään ylimääräistä. Hän kuitenkin itse kyseli hyvin tarkasti asioita. Jos elämäntilanteeni ei kelvannut, hän olisi voinut jättäytyä hetkeksi sivummalle. Hänellä kuitenkin oli useampia kavereita.

Omasta mielestäni eri elämätilanteissakin kuunnellaan ne toisen kuulumiset. Itsekin kuuntelin vuosia hänen parisuhde- ja miesjuttujaan, vaikka omaa kokemusta minulla ei ollut yhtään. Joskus se oli raskasta, mutta hän oli ystäväni ja se oli hänen elämäänsä.

Joten ei minua ainakaan riso se, ettei vanhemmuudesta haluta tietää mitään. Vaan se, että odotan ystäväni olevan tukenani ja kuuntelevan minulle tärkeät asiat. Niin minäkin olen hänelle tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Olin ostanut siskolle morsiuspuvun ja kengät

MUTTA kengät piti maksaa takaisin

Viikko ennen häitä MIEHENI vaati että soitan ja pyydän rahat kengistä

sisko: EI MULLA OO RAHAA; OOT RAHANAHNE PASKA

En mennyt häihin, sukulaiset eivät ota enää yhteyttä

En kertonut heille mitä tapahtui

Traumasta johtuen menin maistraatissa naimisiin 30 avoliittovuoden jälkeen

virkailijakysyi : OLETTEKO TULLUT TODISTAMAAN..

ehkä olen niin kauhea että ansaitsen tämän

Onko sulla tallessa tuo juttu, vai kirjoitatko sen aina uudestaan?

Veljeni tokaisi aamupalapöydässä, että syö enemmän läski. Olin silloin ala-asteella. Siitä tuli loppuelämän painajainen. Lopetin syömisen julkisesti, myös koulussa. Mikä taas johti iltasyömiseen Ja syömishäiriöön. Olen jo 48v. enkä edelleenkään syö julkisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Sulla on ollut aikaa tehdä gradu vaikka kuinka paljon!" on ystävättäreni täysin empatiakyvytön ja elämää ymmärtämätön tokaisu (hän on ainut lapsi).

Ei ainoat lapset automaationa ole empatiakyvyttömiä ja esim. ahneita, kuten usein kuulee. Päin vastoin eivät ole joutuneet verissä päin tappelemaan saadakseen osuutensa, joten osaavat ihan normaalisti jakaa asioita. Ihme klishee taas kevyesti heittona!

No tämä kyseinen ainoa lapsi on. Kokemusta hänestä ja monista tapahtumista vuosien varrelta paljon. Ei osaa mennä toisen ihmisen asemaan ja päästelee sammakoita suustaan mitä erilaisimmista asioista.

Tämä: olin ollut leikkauksessa ja jalassa oli tukisukka. Meille tuli yövieraita mökille ja rouva tokaisi minulle, noin 37 vuotiaalle ihan ok näköiselle ihmiselle, että tyrät rytkyy, selluliittia pukkaa, ryppyjä tyrkkää ja perse roikkuu.

Semmosta. Sanoja itse nyt ei juuri sen kummosempi ollut tai ole. Aikaa on kulunut, mutta aina tuon muistan.

Lapsuuden kaverin suusta kuultua:

"Sun silmät on kuin sialla."

"Itse avuttomuus."

"Mikä luulet olevasi?"

Toisen "kaverin" suusta kuultua, silloin kun tarjosi vauvansa syliini ja vauva puhkesi itkuun: "Vauva aistii ihmisen pahuuden."

Tuntematon mies baarissa hetken kanssani juteltuaan: "Vaikutat älykkäämmältä, kuin miltä näytät."

Aloitettuani parisuhteen kaveri alkoi muka minuun mitenkään viittaamatta paasaamaan siitä kuinka turhia parisuhteet ovat ja kuinka parisuhdeihmiset ovat patriarkaatin ja avioliittoinstituution aivopesemiä raukkoja, kuinka parisuhdeihmiset eivät saavuta mitään koska keskittyvät vain parisuhteeseen jne jne... Tuli lytätty, epäkunnioitettu ja loukattu olo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapailin nuorena yhtä miestä muutaman kuukauden ajan, mutta emme olleet lopulta sopivia toisillemme ja päätin tapailun. Kerroin tapailun päättymisestä ystävälleni, joka totesi asiaan että "joo, no ei sulle pysyvää miestä koskaan voisi löytyäkkään".

Nykyisen mieheni kanssa olemme pitäneet yhtä jo viisi vuotta. Kyseinen ex-ystäväni on sen sijaan edelleen huomattavan ylipainoinen, sänkitukkainen ja sinkku.

sänkitukkainen ja sinkku. Siviilisäätynä sinkku voi olla seurustelusuhteessa/avoliitossa.  Et tajuu et sänkitukkainen yleensä on lepakko. En mäkään kaikkia seurustelusuhteitani tiedota ex-ystävlle, jos kenellekkään.

Vaikka kyseinen henkilö ei ole enää tästä piikittelystä johtuen ystäväni, on meillä silti yhteisiä ystäviä, jotka välillä kertovat minulle hänen tilanteestaan. Kyseinen henkilö todellakin on myös sinkku hetero, sillä usko tai älä - et voi tehdä olettamuksia toisen suuntautumisesta hiustyylin perusteella.

Ei ystävien, mutta äitini sanat kun olin lapsi: Jos sä olisit sievempi niin sua olisi helpompi rakastaa. 

Olin kerran ystäväni kanssa lähdössä jonnekin ja mietin ääneen itsekseni, että kehtaanko laittaa kyseiset kengät, johon ystäväni tokaisi "mä en laittaisi, ovat rumat"

Vierailija kirjoitti:

SOITIN JUURI KIRKON AUTTAVAAN PUHELIMEEN

Kysyin : jos kaksi ateistia tapaa ja toinen t.appaa toisen , mihin t.apettu joutuu

Nainen sanoi: jumalankieltäjä joutuu kadotukseen

Kysyin: t.appaja tulee uskoon ..minnes hän?

Nainen sanoi : taivaaseen

kaikille annetaan kuulemma 3 mahdollisuutta ennen kuolemaa tulla uskoon

esim iranilaisia Jumala kutsuu luokseen unessa

Minkä mielikuvituskirkon puhelimeen oikein soitit?

Vierailija kirjoitti:

Olin ostanut siskolle morsiuspuvun ja kengät

MUTTA kengät piti maksaa takaisin

Viikko ennen häitä MIEHENI vaati että soitan ja pyydän rahat kengistä

sisko: EI MULLA OO RAHAA; OOT RAHANAHNE PASKA

En mennyt häihin, sukulaiset eivät ota enää yhteyttä

En kertonut heille mitä tapahtui

Traumasta johtuen menin maistraatissa naimisiin 30 avoliittovuoden jälkeen

virkailijakysyi : OLETTEKO TULLUT TODISTAMAAN..

ehkä olen niin kauhea että ansaitsen tämän[/quote

En ymmärtänyt tästä mitään

Eräs aasialainen ystävä sanoi minulle ”olet varmaan ollut todella kaunis nuorena [ja jatkui] and when you were not so fat”. 🙄

Juu, tiedän, että aasialaiset kommentoivat mm. Ihmisen painoa suoraan, mutta vei kyllä sanattomaksi.

Ei varsinaisesti ystäväni tölväisy, vaan hänen muistisairaan mummonsa, mutta ehkä tämä silti sopii ketjuun.

Minä ja eräs ystäväni olimme muistaakseni kolmosluokalla, kun hän kutsui minut kylään. Meidän oli määrä viettää hetki aikaa hänen perheensä hevostilalla. Ennen tallille menoa menimme kuitenkin välipalalle.

En sano tätä mitenkään ilkeyttäni, mutta ystäväni oli aivan sairaalloisen laiha. Pari vuotta myöhemmin hän kertoikin sairastavansa anoreksiaa. Tämä siis pohjustuksena seuraavalle.

Ystäväni isoisä oli poiminut monta saavillista viinimarjoja, joita talonväki söi sisään tullessamme. Olen aina ollut vieraskorea, enkä ota mitään ilman lupaa, joten katsoin vierestä, kun ystäväni otti kourallisen marjoja. Yhtäkkiä kuulin, kun hänen mummonsa tokaisi: "Ei sinulle kyllä pahaa tekisi näitä syödä", samalla arvioiden minua katseellaan. Menin hämilleni, en osannut lainkaan odottaa moista. Olin lapsena melko pyöreä, mutta siitä ei ollut aiemmin tehty mitään numeroa. Ystäväni äiti suhahti mummolle ja pyysi minulta anteeksi.

Lapsenpyöreys katosi kasvupyrähdyksen myötä ja nykyään olen jotakuinkin normaalipainoinen aikuinen, mutta tunnen itseni aina lihavaksi :( Tuon mummon jälkeen vielä moni ehti haukkua minua läskiksi, ja se vaikuttaa omakuvaani edelleen.

Ystäviä on monenlaisia kirjoitti:

Lapsuuden hyvä ystäväni lähti ensimmäisiä kertoja ravintolaan kanssani. Siellä kohtasimme ystäväni uuden opiskelukaverin. Opiskelukaveri ja ystäväni olivat juuri kuulleet, että heidän koulustaan oli kuollut nuori Ville-niminen mies liikenneonnettomuudessa. Ville oli ajanut humalassa. Tämä kohtaamamme mies sanoi: "Parhaat lähtee aina ekana. Olisipa kuollut joku turha" ja minua katsoen lisäsi: "Vaikka tuo". Ystäväni sanoi, niinpä ja katsoi minua, kuin saastaa. Kyllähän se pahalta tuntui. Toinen tilanne saman ystäväni kanssa tapahtui joitakin vuosia myöhemmin, kun kerroin hänelle meneväni naimisiin. Hän vastasi otsahiuksoaan puhallellen lähtevänsä ostamaan koiralleen uutta hihnaa. Ei onnitteluja, pikaisesti poistui paikalta.

Ystäväsi? Todellako edelleen?

Vierailija kirjoitti:

niin pitkälle kun voin muistaa, ehkä n. 4vuotiaaksi, kulkiessani äitini kanssa kadulla ja vastaan on tullut jotain hänen tuttujaan , kyselevät että olenko tyttö vai poika. minusta se on loukkaavaa ja pitäisi se aikuisenkin käsittää. 

Toi nyt on pientä. Minut laitettiin ala-asteen ensimmäisellä luokalla poikien liikuntaryhmään, sillä luokanvalvojani luuli minua pojaksi ja meidän sukunimi on kaiken lisäksi miehen nimi (eli opettaja luuli, että sukunimeni on etunimeni). 😀

Kaveri tiesi (terveydellisistä ja muista) haasteista, jotka vaikuttivat päätökseeni olla kotiäitinä pitkään kun lapset olivat pieniä.

"Minulle riitti kotona makaaminen parin vuoden jälkeen"

Noiden vuosien jälkeen työnhaku aluksi takkuili

"Ryhdistäydy nyt", kun en heti saanut töitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Sulla on ollut aikaa tehdä gradu vaikka kuinka paljon!" on ystävättäreni täysin empatiakyvytön ja elämää ymmärtämätön tokaisu (hän on ainut lapsi).

Ei ainoat lapset automaationa ole empatiakyvyttömiä ja esim. ahneita, kuten usein kuulee. Päin vastoin eivät ole joutuneet verissä päin tappelemaan saadakseen osuutensa, joten osaavat ihan normaalisti jakaa asioita. Ihme klishee taas kevyesti heittona!

No tämä kyseinen ainoa lapsi on. Kokemusta hänestä ja monista tapahtumista vuosien varrelta paljon. Ei osaa mennä toisen ihmisen asemaan ja päästelee sammakoita suustaan mitä erilaisimmista asioista.

No, minun siskoni on samanlainen. Ja meillä pieni ikäero, eli eletty koko muistamamme lapsuus yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että sinulla on rankkaa.

Ystäväni sanoi tämän tarkoittaen vauva-arkeani. Ei vain tajunnut, että ainoastaan hän näki tilanteeni rankkana, en minä itse. En edes valittanut mistään.

Olen kokenut samantapaista kun lapseni olivat pieniä. Itselleni lapsiperhearki ei ollut rankkaa ja lasten ikäerot olivat kohtuulliset, joten ei ollut tyyliin kahta melkein vauvaa samaana aikaan. Olin organisaatiokykyinen ja suunnittelin arkeni siten, että asiat toimivat sekä nautin tuosta ainutkertaisesta ajasta.

Myöhemmin työelämässä saatoin todeta, että juuri vuodet lasten kanssa kotona olivat olleet sitä parasta koulutusta työyhteisössä ja tiimeissä toimimiseen ja vastuun ottamiseen.

"On sulla rankkaa" - määrittelyt ärsyttivät, kun ei kerran ollut.

Minäpä yritän avata. Meitä on sellaisia, jotka eivät ikinä ole halunneet lapsia. Meistä lapset ovat tylsiä ja vauvanhoito asia, josta näkee painajaisia, kirjaimellisesti.

Yleensä ystävät tietävät, että juttu on näin.

Meitä jännittää aika lailla, kun läheinen ystävä alkaa odottaa. Surullistakin se saattaa olla. Monet näet katoavat äitiyteensä, ja se on hyvästit monelle asialle mitä on yhdessä tehty.

Meidän on aidosti vaikea keksiä ihastelevia kommentteja. Emme halua kuolaavaa kiemurtelevaa vauvaa syliin. Sehän voi myös pudota. Emme pidä siitä että kolmivuotias kiljuu korvaan, heittelee tavaroitamme ja sotkee kotiamme.

Sori, mutta niissä oloissa "Sulla on varmaan tosi rankkaa" on ystävällinen kommentti täydestä sydämestä. Myrtyneemmät kommentit niellään, koska toivotaan että ystävyys kestäisi erilaiset elämät.

Miksi siitä pitää sanoa mitään? Sehän on vain sinun tunteesi tai mielipiteesi ei välttämättä ystäväsi. Kyllä minä ymmärrän, että sinä näet sen rankkana asiana. En ymmärrä miksi se pitää sanoa ääneen varsinkin, jos ystävä ei puhu sellaisesta mitään. Eri asia, jos ystäväsi itse sanoo jotakin siihen liittyvää.

Minulle on sanottu noin ja oma reaktioni oli aika hölmistynyt. Vauva oli yli puolivuotias ja siihen asti helppo tapaus. Se aika oli itselleni todella mukavaa aikaa, vaikka joskus väsyttikin enkä aina huvittanut lähteä ulos "omiin" menoihin. Tavallaan kaikki vauvaan ja siihen hetkiseen elämäntilanteeseen liittymätön oli rankkaa.

Nautin kotona olosta ja tämän joku näkee pahimpana painajaisena. Minulle se oli lomaa kamalasta työpaikasta ja pakollisista sosiaalisista menoista. Kaikki tietenkin suhtautuvat asioihin oman persoonansa mukaan.

Mutta ei se koko tilanne ole rankkaa, vaikka nekin hetket kuuluvat siihen vaiheeseen. Ei vauvan hoitaminen tai vauva aiheuttanut minulle sellaista ajatusta, että "voi kun tämä on rankkaa". Kaverille se sitten aiheutti. En oikein osannut vastata hänelle muuta, kuin että tämä on minun normaalia elämää, ei sen kummempaa. Tämä sanoja haaveili itsekin lapsesta tulevaisuudessa, mutta sillä hetkellä ei olisi ilmeisesti samanlaiseen tilanteeseen halunnut tai pystynyt.

Kärkevää palautetta oli tullut siitäkin, kun EI ollut arvannut että lapsen kanssa elämä on koko ajan raskasta. En myöskään kelvannut, vaikka kehuin miten hyvin vauvanhoito sujui.

Masennus tai mikä lie, mutta en enää kelvannut, eikä sitä mulle edes vaivauduttu kertomaan.

Joten sen jälkeen olin todella varpaillani äitien kanssa.[/quote

Minusta olisi jotenkin hassua, että kukaan kommentoisi vauvan hoitoa. "Hyvinhän tuo teillä sujuu" tai mitä tahansa. Vaikka se olisikin tarkoitettu hyvällä. Ehkä siksi, että kenenkään ulkopuolisen ei ole sopivaa "arvostella" toisen tekemisiä. Neuvolassa on kyllä sanottu jotakin, mutta se kuuluu asiaan.

itse kyllä ymmärrän, että läheisten ihmisten kommentit ovat arka juttu. Itse en kyllä tätä näyttäisi mitenkään sanojalle. Mutta tuosta voi tulla sellainenkin fiilis, että ajattelitko sitten aiemmin, että kaverisi ei osaisi hoitaa vauvaa. Ehkä kaveri on ajatellut näin ja siksi loukkaantunut.

Yksi tuttuni suututti parikin raskaana olevaa ja lapsen saanutta tuttuaan kommentoinnillaan ja uteluillaan. Joskus se on vain persoonasta kyse. Sekä kommentoijan, että kommentoidun.

Olimme mieheni kanssa työpaikkani pikkujouluissa ja olin pukeutunut "parhaimpaani" niin eräs miespuolinen työkaverini töksäisi, kato Katja, en ollut tuntea sua vaatteet päällä.