Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta

Eräs lukioaikainen ystäväni oli kova möläyttelemään kaikenlaista. Kun olin ostanut talveksi UGGit, hän kailotti koulun käytävällä: "Ai, sä oot ostanut tuollaiset rumat kengät!" Hän kommentoi joskus myös, että onpas minulla isot sieraimet. Toisaalta huomautteli jatkuvasti myös isoista rinnoistani.

Ei millään pahalla mutta kukaan mies ei pyydä sinua tanssimaan.

Henkilö, jonka kanssa kommunikoin pelkästään sähköpostilla, totesi, että juttuni ovat tylsiä ja pitkiä. Tämä siis sen jälkeen, kun muutamien väärinkäsitysten (hän suuttui jostakin, ei kertonut mistä) jälkeen yritin ilmaista asiat mahdollisimman varovasti, nätisti ja tarkasti.

Sun naama on punainen. Jaa, kiitos. Tätä on ollut kiva kuulla lapsesta asti ja varsinkin, kun en itse mitään asialle voi. Ja joo, tän takia meikkaan.

Olen aina ollut pienirintainen. Olimme teineinä melko rintavan ystäväni kanssa ostammassa kolmannelle ystävälle lahjaa  ja markkinakojussa myytiin kyseisen henklön tyylisiä värikkäitä, joskin melko niukkoja ja tiukkoja toppeja johon ystäväni "Onneksi Anne on vielä pahempi lauta kuin sinä!"

Ei sanottu minusta, mutta jäi korvaan soimaan. Perheen poika on muuttamassa omilleen. Äidin äiti ja paras ystävätär keskustelivat tilanteesta ja totesivat, että se on parasta, kun kaksi teiniä ei tule toimeen samassa taloudessa. Ja se toinen teini oli heidän puheissaan perheen äiti. 

Eräs teinivuosien ystävä kutsui kolmekymppisilleen. Paikka oli pub lähellä hänen hotelliaan. En tiennyt jatketaanko sieltä pubista mihinkään  ja oli kylmä, joten laitoin pitkän kahvinvärisen neuletakin johon kiinnitin mummoni antaman rintaneulan,  valkoisen lyhythihaisen poolopaidan, siniset  farkut ja valkoiset eccokengät. Ripaus meikkiä, ponnari. Kun astuin sisään päivänsankari tervehti "Sieltähän Titta saapuu ja yhtä tätinä kuin aina ennenkin!  Hae siideri, täti!" muut nauroivat ja tuli sanoinkuvaamattoman kauhea  olo, kävin vessassa ja sieltä tullessa väitin  että oli muka pohjennut migreeni ja pitääkin lähteä, ojensin lahjan ja läksin. Yksi vanha tuttu saattoi minut ovelle, pysäytti siinä ja kysyi "Onko sulla oikeesti migreeni? Sä näytät siltä että sua itkettää" Vastasin että itkettää, kun pää on kipeä ja poistuin mutta myöhemmin sain  synttärisankarilta sähköpostia jossa kyseli, olinko suuttunut jostain kun lähdin niin äkkiä ja  olin kuulemma itkenyt. En vastannut mitään.

Myöhemmmin katsoin vanhoja luokkakuvia enkä näe niissä mitään tätiä, olkoonkin  että käytin äitini  tekemiä kauniita neuletakkeja . Mutta muuten ihan tavallinen, sievä teini olin.

Sanoin tai tein jotain hölmöä koulussa ja koulukaverini kiusoitteli luonnehtimalla minua tietynlaisella termillä. Valitettavasti tämä kertaluonteiseksi tarkoitettu kommentti sattui kuulumaan pahimman koulukiusaajani korviin ja sain kärsiä siitä seuraavat kolme vuotta eli siihen asti, että hänen perheensä muutti pois.

"Me ollaan menossa porukalla käymään Oulussa, mutta sähän et taia tulla"

No olisin halunnut mennä, mutta ei selvästikään haluttu mukaan :( 

Vierailija kirjoitti:

Parturi-kampaajakaverillani oli tapana kommentoida, miten hiukseni näyttäisivät paremmilta tai, että olisivat kivemmat toisella tapaa laitettuna. Itsekin olin tuolloin parturi-kampaaja.

Sun olis pitänyt kysyä siltä, että jos kaupungissa on vain kaksi parturia, joista toisella on siistit hiukset ja toisella karmeaan muotoon leikattu harakanpesä, niin kumman asiakkaaksi menisi?

Sitten sen tietää kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni, jolla on yjksi lapsi ja joka tiesi minulla olleen keskenmenon:

"Sä et vaan voi tietää, kun sulla ei oo lapsia".

Kamalaa.

Niin on, kun taustat tietää. Normaalisti ihan totta kylläkin.

Tämä: "Lapsettomat ei ymmärrä"-asenne on valitettavan yleinen.

Olen lapseton, mutta työskennellyt kasvatusalalla 15 vuotta. Ja olen ollut lapsi itsekin.

Jos jotain, koen kenttäetuna ettei _joka_asia mene henkilökohtaiseksi tai tunteen kautta. Työstäni saan jatkuvasti kiitosta, ylennyksiä on tullut, vanhemmat arvostavat työni jälkeä ja lapset roikkuu lahkeessa ja kertovat tykkäävänsä. Koen täten jotain lapsista ymmärtäväni.

Ei pidä aina yleistää...

Väitän sittenkin, että on näkökulmia ja tunteita, tilanteita, joita ei ymmärrä kuin sellainen ihminen, jolla on lapsi ja virallinen huoltajuus. On tehtävä lapsen elämää koskevia päätöksiä ja kannettava vastuu eri tavalla kuin tarhan kasvattajan tai luokanopettajan. Ei tätä tarvitse sanoa vähättelevästi, se vaan on totta.

Nim. toinen hyvää palautetta saanut ammattikasvattaja, joka sai myös oman lapsen

🙄

Paras, kymmenet vuodet tuntemani ystäväni menehtyi, hänen kanssa puhuimme päivittäin. Suru-uutisen saatua soitin toiselle ystävälleni hätääntyneenä shokissa, toivoin tukea kun olin yksin ja järkyttynyt, hän asui lähettyvillä, mutta ei tullut tuekseni luokseni, sanoi vain että ota burana ja mene kuumaan suihkuun niin kyllä se helpottaa.

Ystävä päivitteli kovaan ääneen kun menin kihloihin että "MIKSI sä tyydyit lihavaan mieheen kun saisit parempaakin, ei ole edes rikas!"

Hänen päähänsä ei mahtunut että rakastuin miehessä hänen ihanaan luonteeseensa ja ihan sama onko kiloja vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Istuimme joskus illallispöydässä ystäväporukalla. Meistä yksi oli käynyt läpi aika isoa elämänmuutosta, johon liittyi vakava sairastuminen, avioero & lapsen poismuutto kotoa sekä näiden seurauksena muutto ja ihanan, ison omakotitalon myyminen. Kaikki tiesivät, että asia oli raskas. 

Yksi ystävä totesi siinä ruokapöydässä kevyesti, että "no voi että, siis kamalaa sanoa näin, mutta ethän sä varmaan kyllä mistään enää koskaan löydä niin kivaa kotia kuin toi nykyinen on".  

Taloa myyvän, avioerosta ja sairaudesta toipuvan ystäväni ilme jäi ikuisiksi ajoiksi mieleen. 

Mietin kyllä siinä tilanteessa, että jotkut ne tosiaan sanovat aivan mitä sylki suuhun tuo.

Nämä tyrmistyttävät lausunnot tulevat aina niin puskista, ettei osaa sanoa mitään. Yleensä vasta myöhemmin tulee mieleen mitä olisi pitänyt sanoa, itsensä tai hyökkäyksen kohteeksi joutuneen kaverin tueksi ja puolustukseksi.

Sen itse olen oppinut iän myötä, että puolustan jotenkin ystävää, joka siinä tilanteessa kärsii ilmiselvää vääryyttä. Lyödyn lyöjä pitäisi aina panna perustelemaan sydämettömyytensä heti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

”Mä oikein pelästyin kun sä olet lihonut niin paljon!” Tämän jatkoksi ystävä tarjoutui näyttämään videolta kuinka pahalta näytän. Oltiin siis oltu hänen lapsensa synttäreillä pari viikkoa aiemmin ja tämän sain kuulla kun seuraavaksi nähtiin. Kiitin kohteliaasti ja kieltäydyin tarjouksesta nähdä video.

Tästä aikaa parikymmentä vuotta mutta ei kyllä unohdu.

Vähän samankaltainen. Entinen ystävä möläytti, että hänen vanhempansa eivät kuulemma olleet tuntea minua kun olin viimenäkemältä niin "pylleröitynyt". Samainen ystävä tullessaan kylään ekaa kertaa sanoi meidän keittiöstä, että tästä saisi tosi kivan, kun vähän laittaisi ja nähdessään vastasyntyneen poikani, Ai että tuollaisiakin päänmalleja on, kun minä olen niin tottunut pieneen päähän....

Mulla oli myös ystävä, joka vuosien mittaan teki selväksi kaikki vikani, kotimme viat, lastemme viat, että lakkasin lopulta tuntemasta ystävyyttä. - helpotus :)

Itse kommentoin vitsillä raskaana olevan ystävän painoa tyylillä oletpas lihonut sitten viime näkemän. Tarkoitin tietenkin vitsailla loppuraskauden isosta mahasta, ystävä oli muuten edelleen hoikka. Hän alkoi kovasti selittää, että joo onhan tuo muutama kilo tullut. Jumalauta että hävetti! En missään nimessä tarkoittanut sitä niin, yritin selittää, mutta eihän tuollaista paskavitsiä saanut enää pyyhittyä. Ystävä ei loukkaantunut, onneksi, mutta ei se nauruksikaan muuttunut. Opin siitä (vähän myöhään, mutta onneksi oppia ei ollut aiemmin tarvinnut, en yleensä toisten ulkonäöstä ruodi mitään) että turpa kiinni toisten painosta vaikka ois mikä tilanne, raskaana, turvonnut, lihonut, edes pullukamman kaverin laihtumisesta en enää sanoisi mitään, korkeintaan jotenkin muuten että hyvältä näytät, painoa mainitsematta.

Anteeksi Milla jos luet tämän! Olin ajattelematon! Näytit oikeasti hyvältä niinku aina!

Olin kaverini synttäreillä, olimme kaikki kolmekymppisiä (eli emme enää mitään möläytteleviä teinejä). Tuttu nainen seisoi vieressäni (olin häneen nähden sivuttain), jonka jälkeen hän kivasti hymyillen tokaisi: "Sinulla on kyllä hieno nenä! Eikä mikään ihan pieni." Kyseessä on tyyppi, joka profiloituu esim. somessa voimakkaasti ihmisoikeuksien, reilun kohtelun ja kehorauhan puolustajaksi, ja on myös tehnyt töitä politiikassa edistääkseen sitä, että me ihmiset kohtelisimme toisiamme kunnioittavasti. 

Mun entinen ystävä vaati mua kuuntelemaan elämäntuskaansa, kun olin menettämässä vanhempani sairaalassa. Tiedettiin, että hän elää enää muutaman päivän ja "ystäväni" kiukutteli, kun en kysynyt häneltä miksi häntä itkettää, kun oli juuri tekstannut minulle että istuu junassa ja itkee. 

Samainen ystävä oli kaasoni ja kiukutteli minulle koko hääpäivän. Kesken hääkuvauksien tiuski ettei jaksa niitä enää seurata kun iski nälkäkiukku, ja pitkin päivää sai kiukkukohtauksia. Myöhemmin kertoi minulle, että polttarini järjestäminen oli ollut järkyttävä homma koska kaikki olivat olleet niin nihkeästi ja hankalasti mukana. 

Muutama vuosi myöhemmin puolisoni henkisesti sairastuttua ja erottuamme hän lähetti minulle tekstarilla terveisiä yhteiseltä tutultamme. En muistanut vastata viestiin mitään, ja hän suuttui siitä. Vastasin, että olen keskellä elämäni isointa kriisiä ja minua ei kiinnosta juuri nyt terveiset keneltäkään kun tuntuu etten jää edes henkiin, mutta häntä se ei kiinnostanut. 

Sitten kasvatin itselleni viimein oman tahdon ja ystävä on entinen nykyään. 

"Miten S (=tarkoitti minua) voi saada liikunnasta 9" "ystäväni" ihmetteli asiaa muiden luokkakavereiden kuullen

"Miten S oikein saa noita urheilijapoikakavereita" --sama henkilön toteamana

"Eihän sun kanssa ilkee lähtee mihinkään kun oot noin hoikka" ---edelleen sama

"Mitenköhän S oikein sai stipendin, eihän sen töitä ollut koskaan esillä" ---edelleen sama

Henkilö joka kuvittelee/kuvitteli olevansa ainut liikunnallinen tyyppi paikkakunnallamme

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.

Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.

Hän vastasi:"No en kyllä".

Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.

Mä en niin kiinnitä huomiotani ystävieni mahojen kokoon. 10 kg voisi hyvin jäädä multa huomaamatta. Tottakai muuten koetan tsempata ja tukea ja jos tietäisin, että toinen on kovasti koettanut laihduttaa, niin pinnistelisin huomatakseni eron. Mutta saattaisin ajattelematta vastata kysyttäessä just noin, koska en aktiivisesti mieti muiden kokoa enkä painoa.

Ylipainoinen erään sukulaisen vaimo möläytti minut nähdessään: "Sinä et varmaan syö kunnolla". Olin hoikka, en laiha  (56/165). No, kyseinen ylipainoinen madam sairastui rintasyöpään ja menehtyi siihen n. 55-vuotiaaana, ei se ylipaino ainakaan rintasyövältä suojaa, ei edes vakaumuksellisia hoikkuuden vastustajia.