Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta

Vuosien jälkeen tapailemani mies sanoi et olenkin vain kaupallinen nainen hänelle. Hänen mielestään ei mitään ihmeellistä.

Minulle tulee tätä ketjua lukiessa sellainen olo, että minulla on paljon ystäviä.

Oltiin teininä silloisen poikaystävän kanssa kotibileissä. Siellä molempien miespuolinen kaveri tulee esittelemään uutta avarakauluksista naikkostaan mun poikaystävälle: "kato Pekka näet säkin joskus kunnon tissit". Juu ei voinu olla huomaamatta.

Ala-asteen luokkakaveri tuli luokkakuvien valmistumisen jälkeen kertomaan äitinsä mielipiteen kuvastani. Äiti oli kuulemma osoittanut ryhmäkuvassa minua ja kysynyt että onko tässä luokan häirikkö, "näyttää villiltä". En ollut häirikkö vaan ihan tavallinen ja kiltti neljäsluokkalainen tyttö.

Jäi mieleen vaikka en mitenkään pahalla tätä enää muistele.

Vierailija kirjoitti:

Olin varmaan yläasteella, kun kaksi äitini kaveria oli meillä kahvilla. Toinen sanoi minusta, että "Onpa Minnasta tullut pitkä." "On, ja lihava", jatkoi toinen. Olin alipainoinen.

Meillä näitä ulkonäön ruotimisia harrasti setäni vaimo. Olin liian pitkä, 173 cm. Liian lihava. Oikeasti olin hoikka. Äitini säesti vieressä. Isäni taas ihan oma-alotteisesti kertoi, että olen ruma läskiperse. Teki oikein hyvää teini-ikäisen itsetunnolle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Sulla on ollut aikaa tehdä gradu vaikka kuinka paljon!" on ystävättäreni täysin empatiakyvytön ja elämää ymmärtämätön tokaisu (hän on ainut lapsi).

Ei ainoat lapset automaationa ole empatiakyvyttömiä ja esim. ahneita, kuten usein kuulee. Päin vastoin eivät ole joutuneet verissä päin tappelemaan saadakseen osuutensa, joten osaavat ihan normaalisti jakaa asioita. Ihme klishee taas kevyesti heittona!

klishee klishee kulkunen.

Ei ole onneksi ystävistä kukaan kovin möläyttelevä, mutta työkavereilta on joskus tullut aikamoisia juttuja. 

Keksin kerran ratkaisun yhdelle ongelmalle ja työkaveri sanoi yllättyneenä "siis sähän oot ihan fiksu!" No luuliko se minua sitten tyhmäksi? Jos olisi ollut pilke silmäkulmassa sanottu, kaverillinen kiusoittelu kyseessä, oisin vain nauranut, mutta se sanoi sen jotenkin niin, kuin olisi oivaltanut jotain ihmeellistä :D

 

Toinen oli työpaikassa, johon piti työn luonteen vuoksi tuoda riksorekisteriote. Ainakin siihen aikaan se piti tilata paperisena ja tuoda työpaikalla näytille, ja sitten viedä mukanaan, koska työanantajalla ei ole lupaa säilyttää tällaisia tietoja. No, olin tämän jo työhön otettaessa tehnyt, kunnes työssä jo aloitettuani joku äkkäsi, että papereista puuttuu merkintä todistuksen näyttämisestä. Eli se henkilö joka sen tarkasti, ei ollut laittanut jotain rastia ruutuun. Sanoin, että olen jo homman hoitanut, johon ehdotettiin että tilaan sen uudelleen. Kieltäydyin tästä ja sanoin tuovani sen saman paperin uudelleen, sillä se on minulla vielä jossain. Oli tuolla hetkellä juuri muutto kesken, joten sanoin, että voi hetki mennä ennen kuin se löytyy. 

Toin sen sitten parin päivän päästä näytille, jolloin esimieheni halusi itse sen tarkistaa. Ottaessaan paperin käteen hän sanoi "ahaa, eihän tässä ollutkaan mitään" :D Eli siis ilmeisesti luuli minun olevan joku kriminaali, joka haluaa välttää paljastumista.

Tämä on siis se todistus, jossa näy mitään näpistyksiä, vaan vain kaikista vakavimmat rikokset tyyliin m*rha, r*iskaus, tai ihm*skauppa, eli mitähän tää tyyppi oikein kuvitteli. 

Vierailija kirjoitti:

Noh.. tää on aika uus mutta..

Aloitettiin yhtäaikaa koulunkäynti kaverin kanssa tällä viikolla, eri kouluissa tosin ja eri alat. Puhuttiin siitä puhelimessa yks päivä ja sovittiin että jutellaan uudestaan kun koulut on alkanut ja että saatiinko rahoitusta opinnoille jne.

Noh kerroin että mulla oli rankka päivä, voitasko soittaa. Hänellä oli tehtäviä (on tosi tarkka koulunkäynnistä). Kysyin no entä sitten myöhemmin ja lopulta kysyin että ees 10min jos puhuttais?

Vastasi siihen, että "Jutellaan sitten kun on jotain uutta kerrottavaa."

Mulla oli siis sukulainen joutunut teholle ym ja rankka aloitus.. ett olisin kerrankin ollut valmis juttelemaan jonkun kanssa.. laitoin sit viestiä näistä asioista. Ei soittanut, viestitteli kyllä.

En häntä syyllistä mut joskus möläyttelee/töksäyttelee. Hyvissä välissä ollaan eli ei siitäkään kyse, haluaa vain tehdä tehtävät oikein jne. Sillai ymmärrän kyllä ja kunnioitan sitä että panostaa kouluun, mutta silti... olin sanonut että rankka päivä. ☹

Itse olen häntä kuunnellut kun on ollut hänellä rankkaa.

Ei oo liian myöhäistä vielä sanoa tästä hänelle! että muuten mulla oli oikeasti rankkaa ja oli vähän tylyn oloinen reaktio. Kuitenkin hyvä kaveri ja äsken tapahtunut niin voit vielä ottaa esille ihan hyvin, muuten jää kaivelemaan.

Työkaverini tiesi, että sukujuureni ovat osin muualla kuin Suomessa, ei edes ihan lähialueeltakaan.

Joku tässä taustassani ilmeisesti häiritsi häntä, koska moneen otteeseen hänen on ihan pakko ollut toitottaa, että ”olet kaikkein suomalaisimman näköinen henkilö, jonka tiedän” ja ettei olisi ikinä voinut kuvitellakaan minulla olevan mitään yhteyttä muualle kuin Suomeen.

Minua tämä suomalainen ulkomuoto ei olisi ollenkaan haitannut vaan olisin ehkä päässyt vähän helpommallakin, jos olisin sulautunut täysin massaan. Työkaveri on kuitenkin aivan ainoa ihminen, jonka tiedän näkevän minut näin. Ihmetyttää, että mikähän idea tässä nyt on?

Työpaikallani oli yt:t ja noin 30:sta kymmenestä henkilöstä irtisanottiin muistaakseni 6 henkilöä. Tuomiopäivänä kun irtisanomislaput jaettiin niin sain pitää työni. Eräs työkaverini sanoi sitten parin päivän päästä Minulle olleensa varma, että minä saan kenkää.

Vierailija kirjoitti:

”Mä oikein pelästyin kun sä olet lihonut niin paljon!” Tämän jatkoksi ystävä tarjoutui näyttämään videolta kuinka pahalta näytän. Oltiin siis oltu hänen lapsensa synttäreillä pari viikkoa aiemmin ja tämän sain kuulla kun seuraavaksi nähtiin. Kiitin kohteliaasti ja kieltäydyin tarjouksesta nähdä video.

Tästä aikaa parikymmentä vuotta mutta ei kyllä unohdu.

Omistatko peiliä? kieltäydytkö menemästä julkiselle paikalle/ryhmäkuvaan?

Vierailija kirjoitti:

Miespuolisen kaverin suusta: "Sulla on perse kyllä levinnyt!" Joo kiitos huomiosta :-D

onko kaverisi valehtelija?

Kutsuin ystäväni 50 vuotisjuhliini

Olin vuokrannut jenkkiraudan ,kuskin ja shamppanjaa

Tyyli 50-luku, ystävällä useita mekkoja, joten ei siitä kiinni

sanoi: en pääse ,en oo käyny katsomassa isääni pitkiin aikoihin, menen nyt.

Kukaan muukaan ei päässyt , maksoin kuskile ja sanoin että en halua ajella yksin pitkin helsinkiä

Olisi kai pitänyt?

Olin ostanut siskolle morsiuspuvun ja kengät

MUTTA kengät piti maksaa takaisin

Viikko ennen häitä MIEHENI vaati että soitan ja pyydän rahat kengistä

sisko: EI MULLA OO RAHAA; OOT RAHANAHNE PASKA

En mennyt häihin, sukulaiset eivät ota enää yhteyttä

En kertonut heille mitä tapahtui

Traumasta johtuen menin maistraatissa naimisiin 30 avoliittovuoden jälkeen

virkailijakysyi : OLETTEKO TULLUT TODISTAMAAN..

ehkä olen niin kauhea että ansaitsen tämän

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.

Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.

Hän vastasi:"No en kyllä".

Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.

Miksi? Jos hän ei nähnyt muutosta, olisiko hänen siis pitänyt valehdella ollakseen luotettava?? Ei kannata kysellä moisia, jos ei oikeasti kestä rehellistä vastausta.

Oletko autisti? Ei rehellisyys joka asiassa ole mikään arvo. Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja toisten kannustaminen ovat. Sitä paitsi kyllä kymmenen kilon laihtumisen huomaa viimeistään sitten, kun pyydetään katsomaan.

Oletko autisti? Taidat itse olla se joka möläyttelee pahasti. Kymmenen kilon laihtumista ei huomaa jos kohde on hyvin ylipainoinen eikä pidä tapanaan tuijotella toisen vartalon muotoja.

En usko, että hengailee tällä palstalla, mutta kokeillaan. Pitkäaikainen ystävä ala- ja -yläasteelta, heivasin seurastani kun hän ei pitänyt uusista ystävistäni, ja koin hänen seuransa raskaaksi. Näin aikuisena tietenkin kaduttaa, ja olisin toiminut toisin, pyrkien pitämään sekä hänet että uudet ystävät kuvioissa mukana. Näin hetken yritettiin, mutta ei onnistunut. Joka tapauksessa, tokaisi sitten, ettei välitä vaikka minä kuolisin. Silloin se tuntui loukkaavalta, nykyään ymmärrän taas sen, että noiden sanojen taakse kätkeytyy hylkäämisestä johtunutta kipua. Olen pahoillani. Jos tunnistat, muista että vika ei ollut sinussa.

Lapsuuden hyvä ystäväni lähti ensimmäisiä kertoja ravintolaan kanssani. Siellä kohtasimme ystäväni uuden opiskelukaverin. Opiskelukaveri ja ystäväni olivat juuri kuulleet, että heidän koulustaan oli kuollut nuori Ville-niminen mies liikenneonnettomuudessa. Ville oli ajanut humalassa. Tämä kohtaamamme mies sanoi: "Parhaat lähtee aina ekana. Olisipa kuollut joku turha" ja minua katsoen lisäsi: "Vaikka tuo". Ystäväni sanoi, niinpä ja katsoi minua, kuin saastaa. Kyllähän se pahalta tuntui. Toinen tilanne saman ystäväni kanssa tapahtui joitakin vuosia myöhemmin, kun kerroin hänelle meneväni naimisiin. Hän vastasi otsahiuksoaan puhallellen lähtevänsä ostamaan koiralleen uutta hihnaa. Ei onnitteluja, pikaisesti poistui paikalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.

Meneeköhän typeryspissapää-äitien päässä kuviteltujen keskustelujen eteneminen jotenkin näin:

Pissapää-äiti: Sinä kun et voi tajuta mitään, kun et ole äiti kuten minä, sinä kun et voi tietää kuinka rikkaita tunteeni on sinuun verrattuna, sinä et vaan voi ymmärtää, kun olet siihen kyvytön. Sinä et tiedä rakkaudesta mitään, etkä väsymyksestä, etkä vastuunotosta. Sinä kun olet ihan lapsen tasolla itsekin, kun et kuulu meihin oikeisiin, aikuisiin ihmisiin. Sinä kun et ole sillä tavalla mitään. Sinä kun olet pelkkä tyhmä, ymmärtämätön, tyhjä, naiivi, tyhjä, turha ja tunteeton. Mistään mitään ymmärtämätön...

Ymmärtämätön turhake: Aaaaa! Joo! Kyllä! Minä häpeän itseäni, ja koen kuitenkin suurta kiitollisuutta kun suvaitsit keskustella sentään kanssani. En minä olekaan yhtä hyvä ihminen kuin sinä. Ja en ymmärräkään. Tunnen kuitenkin suurta ihailua, kunniotusta ja arvostusta sinua kohtaan. Olen maanmatonen rinnallasi. Ihailen sinun viisauttasi, voimaasi ja haaveilen joskus tulevani yhtä rikkaaksi tunteiltani kuin sinä. Olisi se vaan hienoa kokea se suuri rakkauden tunne, mitä vain sinä voit tuntea. Anna kun nuolen kengänpohjasi!

Sori mutta sivusta

Juuri tämä negatiivinen asenne näyttää sen kuinka oikeasti tietämättömiä ja kylmiä ihmisiä lapsettomat ovat. Vanhemmuus on24/7 työ. Ei 8 h ja kotiin rauhaan lepäämään yksin tai kumppanin kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten ei vain ymmärrä. Se ei silti tarkoita, että lapsettomat olisi huonompia. Tai ettei heillä voisi olla omia vaikeuksia elämässään. Kaikilla on omansa. Onko kukaan miettinyt miksi on vertaistukiryhmiä? Koska vain saman kokenut voi melkein käsittää sen toisen ongelmat ja haasteet. Ilot ja surut. Näin se vain usein valitettavasti on. Eikä se haittaa. Asian voi vain hyväksyä. Olla vierellä kulkija eikä päälle päsmäri. Tsemppiä!

Älä viitsi lapseton voi ymmärtää vanhemmuutta paremminkin kuin vanhempi itse. Ja aika useinkin on vielä niin.

Vuoroviikkoäitinä huomaan usein miten se vuoroviikkotauon antama etäisyys lastenhoitoon on ihan hyväksi monissa tilanteissa.

Kuitenkin tiedostan myös sen että mulla ei tule olemaan sitä samaa näkemystä kuin 24/7/365-vanhemmilla.

Miksi joidenkin lapsettomien on niin vaikeaa sisäistää tämä?

Koska monilla on ollut kotonaan montakin lasta ja tietävät tarkalleen vanhempien aseman koska ovat normaalilla empatialla varustettuja. Jos itse et omaa normaalia empatiakykyä niin ethän tietenkään pysty tajuamaan että ne muut kyllä tajuavat todellakin. Ei vanhemmuus ole rakettitiedettä todellakaan.

Voi arggghhh tätä tyhmyyden määrää. Edelleenkään vanhemmuudessa ei todellakaan ole kysymys rakettitieteestä. Vaan yhdestä syvimmästä kokemuksesta ihmisyydessä, toisille enemmän, toisille vähemmän. Se että on ollut paljon sisaruksia, tai on osannut suhtautua heihin paremmin kuin vanhemmat, ei todellakaan edelleenkään avaa VANHEMMUUDESTA mitään.

Edelleen tätä "ymmärsin vanhemmuuden ilot ja problematiikan ennen lapsia" hölisee ainoastaan lapsettomat. Ne jotka ovat lapsia saaneet eivät todellakaan väitä että ymmärsivät vanhemmuudesta kaiken ennen lapsia. Koska sitä ei vaan voi ymmärtää oikeasti.

Ja sekös tuntuu joitain risovan.

Vanhempia tuntuu risovan se, että lapsettomia ei yhtään kiinnosta tietää vanhemmuudesta yhtään mitään. Ei kiinnosta ymmärtää sitä tyrkytettyä mystiikkaa. Kaikki ei tykkää kaikesta ja mä elän mun elämää sellaisena kuin mä sen haluan. Miksi et itse ota virtahepoa? Et voi tietää elämästä mitään, ennenkuin on oma virtahepo! Luulette tietävänne, mutta sitten ymmärrät kun otat oman virtahevon!

Mää en tykkää sun miehen kasvonpiirteistä, ainakaan meidän ei tarvi tapella samasta miehestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

niin pitkälle kun voin muistaa, ehkä n. 4vuotiaaksi, kulkiessani äitini kanssa kadulla ja vastaan on tullut jotain hänen tuttujaan , kyselevät että olenko tyttö vai poika. minusta se on loukkaavaa ja pitäisi se aikuisenkin käsittää. 

Tökeröä.

Minä sanon uusille lapsituttaville näin: "Mun nimi on "Maija", mikä sun nimi on?" Siinä yleensä selviää sitten sukupuolikin, jos se on askarruttanut.

Eli puhun sille lapselle, koska on epäkohteliasta kahden puhua kolmannesta läsnäolevasta, niin kuin hän olisi jokin ymmärtämätön esine - iästä riippumatta.

Vaunuissa makoilevasta vauvasta voi kysyä, koska hän ei vielä osaa nimeään sanoa.

Sukupuolineutraalina aikakautena  vaikea tietää onko joku tyttö tai poika...

Vanha vitsi.

Mutta jos olisi oikeasti sukupuolineutraalia, ei olisi mitään väliä, kumpaa sorttia on jalkojen välissä. On oikeastaan hölmöä, että haluamme välttämättä tietää asian kun näemme vauvan.

Mä en halua tietää mitään, enkä keksi sanottavaa vauvoista. (Pissaako se? Onko se terve?) Onnesta hurmaantuneet äidit haluavat kuitenkin puhua. Joten on luontevaa kysyä se ensimmäinen, selvin kysymys: "Onko se tyttö vai poika?"

Mitään sukupuolineutraaliutta ei ole.

Her.mafro diitit ovat äärimmäisen harvinaisia.

Uuteen passiin voi merkitä itsensä kolmanneksi sukupuoleksi. Kun seur.kerran anon passia, rastitanpa sen,ihan vaan vaihteluksi,kun siltä tuntuu. Jännä mennä esim. suvaisevalle Venäjälle. Eli väliäkö,mitä sukupuolta vauva on,kunhan on terve?