Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta

Yhdellä kaverilla on usein tapana sanoittaa, mitä tunnen. Jos tyyliin kerron, että viime aikoina on ollut vähän vaikeaa, koska x niin tämä kaveri toteaa "katsopas, kun se johtuu siitä ja siitä". Aivan hemmetin ärsyttävää! Siis kuuntelisi mieluummin, mitä minä ajattelen itse eikä olisi heti kertomassa muka tietäen paremmin, miltä minusta tuntuu jokin asia ja miksi.

Muutenkin vähän kontrolloiva tyyppi, johon haluaisin etäännyttää välejä.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä ystäväni sanoi minulle ihan ilman syytä että 'sä olet aika pinnallinen ihminen'. Kun en ole mikään riidanhaluinen niin myöntelin vaan jotain että no ehkä mä vähän oonkin mutta sisäisesti olin aika loukkaantunut ja olen vieläkin. Ymmärrän miksi minusta voi tulla pinnallinen vaikutelma mutta kyllä siellä pinnan alla aika paljon tapahtuu. Ystävälläni tosin oli luullakseni asperger-piirteitä eli ei ehkä ollut kovin hyvä arvioimaan muiden luonteita...

Kerroitko hänelle että loukkaannuit ja miksi ei kannattaisi laukoa tuollaista?

Minullakin on hyvä ystävä, joka on autismin kirjolla. Välitän ystävyydestä, ystävyys on sen verran tärkeää että todellakin sanoisin mieluummin kuin teeskentelisin. 

Lapsettomat tajuavat vanhemmuudesta joskus enemmän kuin vanhempi itse koska siinä on sama tilanne koukussa ollen kuin alkoholistilla eli se tilanne riippuvaissuhde ja asiat todella usein sekaisin. Ulkopuolinen näkee juuri siksi tilanteen selväjärkisemmin ja vailla puolenottoa ja asttuu usein lapsen puolelle. Tähänhän kaikki asiantuntijuus lapsityössä perustuukin. On ihan sama onko se asiantuntija lapseton vai ei.

Jos haluaa olla ystävä olisi oltava ystävällinen. Täältä ainakin lentää ulos viuhuen jos alkaa tulla ilkeyksiä  ja ihan samointein.

Olin hyvin urheilullinen tyttö ja 9 v (murrosiän alkua) ja mun iskä puristi mun reittä ja sanoi että ei ole enää niin kiinteä.

Vierailija kirjoitti:

Olin hyvin urheilullinen tyttö ja 9 v (murrosiän alkua) ja mun iskä puristi mun reittä ja sanoi että ei ole enää niin kiinteä.

Äidin parhaimmistoon on kuulunut se, kun kerroin onnea pakahtuen saamastani työpaikastani, hän katkeran kuuloisena kommentoi ”ollaanpas sitä nyt niin ylpeitä”.

No hän ei ole varsinaisesti ystävä, vaan tuttu ja mielestäni vaikutti ihan mukavalta ja sellaiselta että meistä voisi tullakin hyvät ystävät. Tunsin hänet toisen ystäväni kautta ja näimme monesti samoissa piireissä ja tuli juteltua. Kerran sitten näimme taas jossain tapahtumassa ja olimme siinä porukalla, kun hän tuli tokaisemaan minulle ihan tyhjästä, että "niin mehän ei olla mitään ystäviä". Mielestäni todella outo kommentti, kuka sanoo noin ihmiselle, jonka kanssa on ystävystymässä? Itse en ainakaan kaikille kavereille kerro, että tiedoksi että emme sitten ole ystäviä. :D Sitten hän kertoi että ei tunne minua niin hyvin että luottaisi minuun ja että meidän pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tuota jotta tutustuisimme toisiimme paremmin ja hän voisi hyväksyä minut ystäväkseen. Siitä lähtien olen vältellyt häntä, ei kiinnosta olla tilivelvollinen ja alkaa tekemään töitä että "pääsisin" jonkun kaveriksi... Ymmärrän kyllä luottamuksen puutteen jne, mutta en mitenkään tyrkyttänyt itseäni vaan juttelin mukavia kun jossain aina tapasimme. Ennemmin tuntui siltä että häntä ärsytti etten palvonut ja yrittänyt mielistellä häntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.

Meneeköhän typeryspissapää-äitien päässä kuviteltujen keskustelujen eteneminen jotenkin näin:

Pissapää-äiti: Sinä kun et voi tajuta mitään, kun et ole äiti kuten minä, sinä kun et voi tietää kuinka rikkaita tunteeni on sinuun verrattuna, sinä et vaan voi ymmärtää, kun olet siihen kyvytön. Sinä et tiedä rakkaudesta mitään, etkä väsymyksestä, etkä vastuunotosta. Sinä kun olet ihan lapsen tasolla itsekin, kun et kuulu meihin oikeisiin, aikuisiin ihmisiin. Sinä kun et ole sillä tavalla mitään. Sinä kun olet pelkkä tyhmä, ymmärtämätön, tyhjä, naiivi, tyhjä, turha ja tunteeton. Mistään mitään ymmärtämätön...

Ymmärtämätön turhake: Aaaaa! Joo! Kyllä! Minä häpeän itseäni, ja koen kuitenkin suurta kiitollisuutta kun suvaitsit keskustella sentään kanssani. En minä olekaan yhtä hyvä ihminen kuin sinä. Ja en ymmärräkään. Tunnen kuitenkin suurta ihailua, kunniotusta ja arvostusta sinua kohtaan. Olen maanmatonen rinnallasi. Ihailen sinun viisauttasi, voimaasi ja haaveilen joskus tulevani yhtä rikkaaksi tunteiltani kuin sinä. Olisi se vaan hienoa kokea se suuri rakkauden tunne, mitä vain sinä voit tuntea. Anna kun nuolen kengänpohjasi!

Sori mutta sivusta

Juuri tämä negatiivinen asenne näyttää sen kuinka oikeasti tietämättömiä ja kylmiä ihmisiä lapsettomat ovat. Vanhemmuus on24/7 työ. Ei 8 h ja kotiin rauhaan lepäämään yksin tai kumppanin kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten ei vain ymmärrä. Se ei silti tarkoita, että lapsettomat olisi huonompia. Tai ettei heillä voisi olla omia vaikeuksia elämässään. Kaikilla on omansa. Onko kukaan miettinyt miksi on vertaistukiryhmiä? Koska vain saman kokenut voi melkein käsittää sen toisen ongelmat ja haasteet. Ilot ja surut. Näin se vain usein valitettavasti on. Eikä se haittaa. Asian voi vain hyväksyä. Olla vierellä kulkija eikä päälle päsmäri. Tsemppiä!

Älä viitsi lapseton voi ymmärtää vanhemmuutta paremminkin kuin vanhempi itse. Ja aika useinkin on vielä niin.

Vuoroviikkoäitinä huomaan usein miten se vuoroviikkotauon antama etäisyys lastenhoitoon on ihan hyväksi monissa tilanteissa.

Kuitenkin tiedostan myös sen että mulla ei tule olemaan sitä samaa näkemystä kuin 24/7/365-vanhemmilla.

Miksi joidenkin lapsettomien on niin vaikeaa sisäistää tämä?

Varmaan se kun tässä ei voi puhua mistenkään paremmuudesta tajuta koska monet 24/7 vanhemmat kohtelevat toisiaan ja lapsiaan aika huonosti kun taas moni lapseton ei koskaan voisi kuvitellakaan kohtelevansa toisia noin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jätin sadistisen ja raakaa väkivaltaa käyttävän mieheni. Mukaan otin kaksi pientä lasta ja kaksi kassia.

Perustin kodin, jossa minulla ja lapsilla oli hyvä olla. Kouluttauduin yliopistossa ja lapset harrastivat vapaa-ajallaan.

Silti meistä puhuttiin rikkinäisenä perheenä. Emme me olleet rikkinäinen perhe. Päinvastoin. Ennen eroa olimme toki todella rikkinäinen perhe.

Yksinhuoltajien perheistä tosiaan käytetään ihan virallisesti nimitystä rikkinäinen perhe.

Vastenmielistä leimaamista.

Muutama vuosikymmen sitten ex anoppini sanoi minua perheenrikkojaksi kun jätin hänen henkistä väkivaltaa käyttävän poikansa. Minun ja lasten muodostama perheemme oli kuitenkin entistä eheämpi eron jälkeen. Ilmapiiri kotona muuttui täysin. Kitka ja jännite oli poissa. Mutta tätähän anoppi ei ymmärtänyt. Olin hänen silmissään se kodinrikkoja. Sori meni ehkä vähän aiheen vierestä mutta en malttanut olla kommentoimatta että se eroperhe voi olla eheä ja täydellinen.

Miksi lapsen tekeminen on meriitti kun siinä ensin antaudutaan nautinnolle suojatta ja on pakko sitten synnyttää se lapsi ulos. Luontohan sen hoitaa, pakolla vielä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsen tekeminen on meriitti kun siinä ensin antaudutaan nautinnolle suojatta ja on pakko sitten synnyttää se lapsi ulos. Luontohan sen hoitaa, pakolla vielä.

MILTE jokainenhan sen lapsen kyllä saa, eri asia sitten...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

(Entinen) paras ystäväni totesi esikoisen saatuaan, että hän valitsee kummin lapselle sisaruksistaan, kun "hänellä niitä sisaruksia sentään on". Oma ainoa sisarukseni oli kuollut traagisesti pari vuotta aiemmin.

Myös pari muuta kaveria ovat töräyttäneet jotakin tyyliin "en osaisi kuvitella miten hirveää olisi jos ei olisi sisaruksia!"[/

Miksi on jotenkin loukkaavaa, jos sanoo ettei osaa kuvitella miten hirveää olisi, jos ei olisi sisaruksia? Mä menetin oman veljeni pari vuotta sitten enkä todellakaan ole loukkaantunut tuollaisesta. Sehän kertoo vain totuuden ja sen että se on niin hirveää ettei sitä pysty edes kuvittelemaan. Muutenkin tosi vaikea jutella ihmisten kanssa ketkä menettäneet läheisensä/läheisiä, joten mä en ainakaan loukkaannu kovin helposti tai mieti et tuokin sanoi tuon nyt tosi negatiivisesti tai tyhmästi. Harva kuitenkaan yrittää tahallaan loukata läheisensä menettänyttä.

Ehkä jotain tilannetajua peräänkulutetaan? On eri asia jos tapahtuneesta on vasta hetki mennyt?

Mun lapsella oli ongelmia koulussa teini-iässä, ja muutoinkin hänen elämänsä meni yhteen väliin ihan mahdottomaksi. olin täysin neuvoton, ja lastensuojelun/poliisin kanssa tekemisissä vähän väliä. Lopulta lapsi myös sijoitettiin hänen oman etunsa nimissä. Olin tietenkin ihan rikki asian johdosta, joten kaverini päätti lohduttaa että onneksi hänen pirkkopetterinsä on hieno ja kunnollinen lapsi, eikä lapsukaisesta ole ollut ikinä mitään ongelmia. Kun olisin itse tarvinnut tukea niin tämä kaveri vaihtoi aina puheenaihetta, jopa kesken lauseeni siihen mitä vaatteita hän oli tilannut nettikaupasta.

Tämä lapsensa oli tuolloin 10v. Nyt kun pirkkopetterinsä on 14v, ja ei käy koulua, pelaa vaan huoneessaan mykkänä, niin kaverini ei halua olla minun kanssani enää missään tekemisissä, eikä kehdannut edes kertoa lapsensa ongelmista. En kyllä ihmettele.

Oma lapseni sen sijaan on jo täysi-ikäinen ja pärjää hyvin omillaan, sekä on aivan ihana nuori aikuinen ja välimme ovat hyvät ja lämpimät.

Niin ne elämäntilanteet vaihtelee. Koskaan et voi tietää milloin jotain sattuu omalle kohdallesi, älä siis koskaan ylpistele, vaan suhtaudu muihin ja heidän elämäänsä hyväksyvästi.

Miksi muiden ihmisten tietämättömyys, neuvottomuus ja hämmennys tulkitaan "ylpistelyksi"?

T. Nyrpistelijä

Ehkä se on niiden kommenttien sävy, kun niitä annetaan täydellisen tietämättömyyden tuomalla itsevarmuudella?

-eri

Voiko ihmistä syyttää siitä, ettei häneltä puuttuu elämän tuomaa kokemusta jostain asiasta?

Onko se hänen oma vikansa, laiskuutta tms.?

Jotkut kykenevät empatiaan, vaikka elämänkokemusta ei vielä olisikaan karttunut. Jotkut ei välttämättä koskaan.

Juuri näin, se taito kun opitaan lapsena eikä niinkään aikuisena.

Oikeastaan tässä puhutaan narsismista sillä narsku ei tunne mitään pistosta kun tunkeutuu toisten alueelle ja ottaa mitä lystää. On myös sama mistä se huomio tulee hyvästä vai pahasta. Jos narsku kokee ettei saa arvostusta voi hän olla ilkeä vaihteeksi että saa edes huomiota. Ja että möläytyksensä kontrolloisi sinua vuosikymmenet. Siksi opetelkaa ohittamaan ne lapsellisuuksina.

Varmaan ne möläytykset olen päästellyt minä. Jotenkin tuntuu että usein tulee ensimmäisenä mieleen juuri se asia jota ei kannata sanoa. Ja ennenkuin ehdin tajuta, olenkin jo sanonut sen. Suussani tuntuu olevan sammakoilla pysyvä asuinsija. Yhden kouluaikaisen ystävän, poikani kummin, olen tämän seurauksena menettänyt. Pyysin anteeksi mutta ei auttanut. Muut ystäväni ovat ihmeen ymmärtäväisiä ja anteeksiantavaisia ❤️ En siis sano varsinaisesti mitään ilkeää, mutta tilanteeseen sopimatonta ja suoraa. Pahaa en tosiaankaan tarkoita.

Olimme sopineet kaupungille shoppailemaan ja syömään menosta ystäväni kanssa, asumme kaukana toisistamme ja näemme harvoin. Ystäväni käyttää enemmän rahaa pukeutumiseen ja asusteisiinsa kuin minä. Laitoin päälle parhaat ja uusimmat "cityvaatteeni" ja köytin aikaa valmistautumiseen juhlistaakseni tapaamista. Kuin näimme, ystävä tokaisikin heti, että "hyvä ettet sinäkään pukeutunut erityisesti tapaamistamme varten". Tämä on naurattanut minua monta kertaa jälkikäteen..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Selitin yhtä tietovisailuepisodia telkkarista kavereilleni, pitkään joo koska se tarina tarvitsi pohjustuksen, ja yksi kavereista vain tokaisi naureskellen "*nimeni* turpa kiinni". Hiljenin ja olin tyrmistynyt enkä puhunut enää mitään vaikka naureskellen maanitteli. Häivyin paikalta ja vain yksi kaverini seurasi minua, muut suuttuivat kun suutuin tälle yhdelle :D Lukiossa oltiin, terkkui :)

Huhhuh, kuulostat todella raskaalta ja pikkumaiselta ihmiseltä. Erityisesti jos lukiosta on jo vuosia ja kaiken huipuksi kuvittelet paikalla olleiden vieläpä muistavan tuon "tapauksen". Huomaatkohan itse eroa oman tarinasi ja muiden tarinoiden välillä?

Mitä sekoilet? Pikku lukio, aikaa 10 vuotta, ihan hyvin täällä voi olla samoja tyyppejä paikalla. No kerropa mikä erottaa muistoni muista jutuista :)

Olin yläasteella hyviä ystäviä ”Annin” kanssa. Lukiossa tiemme erkanivat ja noin 10 vuoden jälkeen näimme kotipaikkakuntamme yökerhossa. Iloinen jälleennäkeminen ja esittelin raamikkaaksi mieheni. ”Tuolla sun miehelläs on varmaan iso”, tokaisi ”Anni”.

”Annilla” oli paljonkin möläytyksiä, esim. ”Oho! Sinähän olet paisunut kuin pullataikina!” ja ”Oisit tosi nätti, jos sulla ois vähä pienempi nenä.”

OT: Lapsettomat/lapsia saaneet: Itselleni tulee mieleen siitä ”et voi lapsettomassa ymmärtää” se, että kuvitellaan ettei toinen pysty ymmärtämään sitä kaikkinielevää, altruistista rakkautta, jonka äitinä kokee. Itse en pystynyt mitenkään kuvittelemaan, millaista äitinä oleminen voisi olla ennen kuin ensimmäisen lapseni sain. Siis tunnemielessä.

Tulin äidiksi 36-vuotiaana, joten olin jo tottunut elämään lapsettomana aikuisena design-kodissani; matkustellen ja ravintoloissa viihtyen. Ennen kuin lapsi tuli elämäämme, voin sanoa että minulla ei ollut kalpeintakaan aavistusta, miten voi rakastaa. Miehen, lemmikin tai sisaruksen rakastaminen on erilaista. Tai minulla ainakin. Esim. miehen tuoksusta huumaantuu, mutta pysyy jollakin tasolla rationaalisena. Oman vauvan tuoksusta menee ihan sekaisin! Sitä pakahtuu ja on valmis heittelemään rekka-autoja yhdellä kädellä.

Vierailija kirjoitti:

Yhdellä kaverilla on usein tapana sanoittaa, mitä tunnen. Jos tyyliin kerron, että viime aikoina on ollut vähän vaikeaa, koska x niin tämä kaveri toteaa "katsopas, kun se johtuu siitä ja siitä". Aivan hemmetin ärsyttävää! Siis kuuntelisi mieluummin, mitä minä ajattelen itse eikä olisi heti kertomassa muka tietäen paremmin, miltä minusta tuntuu jokin asia ja miksi.

Muutenkin vähän kontrolloiva tyyppi, johon haluaisin etäännyttää välejä.

Tulee mieleen kaverini, jolla oli käsittämätön tarve melkein luennoida minulle rintäsyövästäni - tietämättä rintasyövästä yhtään mitään. Itse otin asiasta alusta asti todella hyvin selvää, mikä helpotti suuresti sairausvaihetta. Hän ei millään kyennyt ymmärtämään ja kuulosti hyvin närkästyneeltä, kun kerroin, että joka vaiheessa sain juuri sitä, mitä toivoin ja rukoilin - ikään kuin lottopalloja, joista lopulta tuli täyspotti. Rintasyöpä ei ole yksi sairaus, vaan useita erilaisia sairauksia: niin kuin autoissa on automerkkejä. Itse sain helposti hoidettavan, eli pääsin hyvin vähällä.

Alussa, kun speksit eivät vielä olleet selvänä,  ajattelin ääneen, että en haluaisi menettää rintaa ja että pelkään sytostatteja, kun tiedän , miten rankkoja aineita ne ovat. Tyyli oli sitä, että sitä pitää sopeutua: lihasta myöten pois vaan. Ja hymähtelyä sytostaateista. Toki olisin kummastakin vaihtoehdosta selviytynyt, mutta kai sitä hemmetti soikoon saa toivoa.

Kaikki meni helposti ja hyvin. Tein työtä heti seuraavana aamuna sairaalasta päästyäni. En pitänyt päivääkään sairauslomaa. Taloudelliset syyt pakottivat ja kunto salli. Olen yksinyrittäjä. OLin hänelle raportoinut, että olen tehnyt heti työtä ja käynyt salilla heti, kun se oli mahdollista, eli pian.

Sitten hän kysyi kolmen kukauden päästä: Oletko saanut työkuntosi takaisin. Kun kysyin, miksi ihmeessä hän niin kysyi, koska olen ollut ihan ok ja työssä, hän vastasi: Rintasyöpään sairastuneilla on pitkät sairauslomat. Olin itse hänelle selittänyt, mistä vaikeammin sairastuneiden sairauslomat tulevat ja korostanut, että itse en tarvitse sellaisia lomia.

Hän myös piti itsestäänselvänä, että olen valvonut ja murehtinut asiaa. En tosiaankaan ollut vaan nukuin hyvin. Sekin tuntui olevan punainen vaate, kun valmensin itseäni leikkaukseen ja sädehoitovaiheeseen kuntoilemalla kovasti.

Lisäksi hän arvosteli minua, kun esitin osin tiukkojakin kysymyksiä lääkäreille ja ylipäätään otin asioista selvää. Eivätkö he suutu, hän kysyi. Lääkäreiltä sain kiitosta.

Vierailija kirjoitti:

Sitten kun tiedänkin lapset on kaikki aikuisia, niin tuollainen lapsilla päteminen jää ihan kokonaan. Voin kertoa kokemuksesta. Itse kun olen vela yhdellä lapsella, joka tietenkin on jo aikuinen, niin ei ole ikinä tullut mieleenkikään hieroa lapsihommia kenenkään naamaan, vaikka sitä onkin minulle tehty oikein urakalla, mutta ympäsillä olevat mammelit ovat kyllä lopettaneet lapsillaan pätemisen kun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Mitä jos välettelisitte siihen asti tällaisten ihmisten seuraa, koska eihän tuollaista kukaan jaksa kuunnella :D

Vapaaehtoisesti lapseton, jolla on lapsi? 🤔

Tätä ei sanottu minulle vaan yhteisen työkaverimme selän takana.

Työkaverimme vauva oli kuollut synnytyksessä, johon toinen työkaverini totesi, että oli ihan hyvä juttu, ei tommoisesta lapsettomasta, mitään hyvää äitiä olisi tullutkaan.

Tämä palautuu mieleen vuosien jälkeenkin ja varsinkin tyytyväinen ääni, jolla tämä kommentti lausuttiin.