Onko teidätkin kasvatettu olemaan "harmaa ja näkymätön"? Pitää hakea juhlissa ruoka viimeisenä jne?

Hitto vie mitä nojatuoleja nämä jotkut (boomerit?) on. Kuljetaan tuolla pihalla, kuin selkäsaunan saaneet ja pelätään hysteerisesti juorun kohteeksi joutumista, vaikka itse ollaan kylän viheliäimpiä juorukelloja ja kyttääjiä.

Isovanhempani ovat juuri tällaisia pahvilaatikoita ja kyllä pyörittelivät silmiä jopa alushousuilleni, kun olin lapsi. Ja Hienolasta kotoisin olen kuulemma edelleen, vaikka tyylini on valtaväestöä paljon rennompi

Pöytätavoista puheen ollen, luultavasti joillakin ei ole mitään käsitystä siitä millaista pitkälle viety kursailu on. Sehän olisi ihan normaalia, että vanhemmat ihmiset menee ottamaan pöydästä ensin ja sitten nuoremmat. Sujuvaa ja kohteliasta, kun homma toimii. Mutta kun kursaillaan oikein pitkän päälle, niin kahvit on jo kylmenny kuppiin ja kerma rähmettynyt, kun vielä vähän pälyillään sivusilmällä eikö kukaan muu menisi ensin, vasta tunti tässä on odoteltu ja emäntä 20 kertaa sanonut että kahvit on kaadettu kuppeihin valmiiksi. Lopulta kun pato on saatu murrettua ja kahvit ja pala kakkua haettua, kukaan ei kehtaa ottaa lisää, tai useampaa sorttia. Loppujen lopuksi syömättä jää 90% tarjoiluista (vaikka olisi ollut herkullista) ja vieraat menee kotiinsa syömään nakkikeittoa murisevan mahan kanssa (kun ei sitä vieraissa kehtaa).

Argh!

Niin tuttua! Sukulaistyttö pääsi ylioppilaaksi ja matkalla juhliin ajateltiin siskon kanssa käydä ostamassa pullo kuoharia viemiseksi. Pysähdyttiin yli 100km kotoa jonkun marketin pihaan, jossa oli samassa Alko. Auto piti jättää parkkipaikan viimeiseen nurkkaan ja äitini ei suostunut tulemaan autosta ulos, vaan jäi kauppareissun ajaksi piileskelemään autoon.

Ja syy tähän oli siis se, että hän oli laittanut jonkun hienomman tavallisen mustan paidan ja ripsiväriä, että mitä nuo ihmisetkin ajattelisivat kun hän vanha nainen kekkuloi sillä tavalla tälläytyneenä ihmisten ilmoilla ja menee vielä Alkoonkin, eli alkoholistikin vielä.

Vierailija kirjoitti:

Niin tuttua! Sukulaistyttö pääsi ylioppilaaksi ja matkalla juhliin ajateltiin siskon kanssa käydä ostamassa pullo kuoharia viemiseksi. Pysähdyttiin yli 100km kotoa jonkun marketin pihaan, jossa oli samassa Alko. Auto piti jättää parkkipaikan viimeiseen nurkkaan ja äitini ei suostunut tulemaan autosta ulos, vaan jäi kauppareissun ajaksi piileskelemään autoon.

Ja syy tähän oli siis se, että hän oli laittanut jonkun hienomman tavallisen mustan paidan ja ripsiväriä, että mitä nuo ihmisetkin ajattelisivat kun hän vanha nainen kekkuloi sillä tavalla tälläytyneenä ihmisten ilmoilla ja menee vielä Alkoonkin, eli alkoholistikin vielä.

😁😁😁

😁😁

Vierailija kirjoitti:

Itseä ei ole kasvatettu olemaan vaatimaton, mutta muuten on pitänyt olla helppo ja kiltti lapsi, joka ei turhista valita. Tunteitaan ei ole saanut paljon näyttää ainakaan niitä kielteisiä. Jos joskus olen sanonut kunnolla vastaan ( en esim urheilussa halunnut tehdä yhtä juttua kisoissa, tosin pienet kilpailut vaan kyseessä)  niin isäni mielestä häpäisin hänet, kun vastustin ja hän ei saanut minua tottelemaan. Sen jälkeen piti mykkäkoulua viikkojen ajan. Yleensä aikuisten sana oli se mitä toteltiin ja he olivat oikeassa. Ei saanut valittaa tai olla hankala, koska se rasitti vanhempia. Isällä ollut myös ajatus, että koskaan ei saa välittää mitä muut sanovat ja vahva on se joka kestää kaiken. Tämä ajatusta on käyttänyt esim koulukiusaamiseeni liittyen, kun siitä puhuttiin. Joskus ihmetteli oikein, että en kai minä nyt niin kiusaamisesta järkyttynyt etten voi enää opiskella ja todellisuudessa nämä kokemukset todellakin vaikuttavat elämääni edelleen tosin vanhemmille niistä ei kannata puhua.

Äitini sanoi joskus, että en saa olla niin heikko, että annan  kiusaamisen vaikuttaa. Samalla oikeastaan molemmat sivuuttivat koko ne kokemukseni ihan yhdellä lauseella ja ovat sitä mieltä, että kun pääsin yhdestä koulussa niin sitten kaikki on hyvin ja ei kannata muistella menneitä. Se kaikki kun ei vaan ole niin helppoa. Muuten eivät kehuneet kuin harvoin ja aina jonkun suorituksen yhteydessä. Yritinkin aina olla paras kaikessa ja urheilla hyvin, että sain jonkun kiitoksen. Se musersikin aina jos isä sanoi kisan jälkeen, että kuinka sinulla noin kauan kesti ja itse meinasit pyörtyä maalissa, kun olit oikeasti yrittänyt parhaasi. Olen 90-luvulla syntynyt. Ehkä vähän liian herkkä lapsi ainakin tähän perheeseen, jossa oikeasti ei tunteista puhuta koskaan ja ajatus, että ollaan niin vahvoja, että kestetään kaikki. Itse en vaan harmi ole sellainen ja he eivät sitä koskaan ymmärrä.  Apua olisin itse kyllä kaivannut.

Pitää tähän vielä lisätä, että meilläkin tosin sellainen ajatus aina, että mitä ihmiset ajattelevat. Tämä liittyi aina moniin juttuihin kuten ei saanut kadulla puhua mistään "ikävästä" asiasta liian lujaa, ettei joku kuule. Eli puheiden piti olla sellaisia, ettei kukaan vaan kuullut mitään negatiivista perheeseen koskien. Isäni sanoi kiusaamiseen liittyen, että älä vaan meni sinne "nuorisoasemalle" puhumaan kiusaamisesta, ahdistuksesta yms koska siellä on se työkaverin puoliso töissä ja häneltä menee sitten maine jos sinne menet. Kun minulla oli oikein huono vointi ja itkin yhdessä julkisessa paikassa niin ohjasi minut sivuun, etten "häiritsisi" muita. Oikeasti se on hassua, ettei mistään olisi saanut välittää ja piti olla vahva ja silti ihmisten edessä piti esittää toisenlaista ja heidän ajatuksillaan olikin väliä. Se välillä ahdistaakin kun isä sanoo, että hän ei ainakaan välitä muiden mielipiteistä ja itse en vana pysty sellainen olemaan ja se on hassua, että puhuu minulle niin kun kuitenkin tietää tarinani paljon kiusattua nuorena ja elämääni muutenkin. Ehkä yrittää samalla karaista minua kuin silloin lapsena, vaikka ei se toiminut silloinkaan.

Minäkin olin lapsena kuulemma liian ujo ja hiljainen. Olisi pitänyt olla rohkea ja uskaltaa toimia suuressa ryhmässä sekä puhua kaikille. Ei ollut hyvä asia, että oli vaan pari kaveria ja varsinkin isä aina yritti ohjailla minua ja sanoi, että pitää mennä isompaan porukkaan aina koulusta harrastuksiin liittyen. Se oli välillä ahdistavaa, kun selvästi en koskaan toiminut hyvin ja en pystynyt olemaan tarpeeksi rohkea. Toisaalta tämä kaikki on ristiriitaista, kun kotona sanottiin, että pitää olla "julkisesti"  rohkea ja reipas ja toisaalta vanhempia ei saanut vastustaa ja piti heitä aina totella. Näin kotona olikin eri säännöt joten vaikeaa oli olla molempia sekä kiltti tyttö, että rohkea ja reipas jos muutenkin luonne oli introvertti ja ujon puoleinen. Toisaalta kuitenkin uskalsin paljon ja todellakin olisin kaivannut vähän toisenlasta kannustusta. Tästä seurasi se, että epäilen aina lapsena ja vielä nykyisinkin teenkö koskaan oikein ja mitä muut minusta ajattelevat. Tosin muutkin kokemukset vaikuttavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itseä ei ole kasvatettu olemaan vaatimaton, mutta muuten on pitänyt olla helppo ja kiltti lapsi, joka ei turhista valita. Tunteitaan ei ole saanut paljon näyttää ainakaan niitä kielteisiä. Jos joskus olen sanonut kunnolla vastaan ( en esim urheilussa halunnut tehdä yhtä juttua kisoissa, tosin pienet kilpailut vaan kyseessä)  niin isäni mielestä häpäisin hänet, kun vastustin ja hän ei saanut minua tottelemaan. Sen jälkeen piti mykkäkoulua viikkojen ajan. Yleensä aikuisten sana oli se mitä toteltiin ja he olivat oikeassa. Ei saanut valittaa tai olla hankala, koska se rasitti vanhempia. Isällä ollut myös ajatus, että koskaan ei saa välittää mitä muut sanovat ja vahva on se joka kestää kaiken. Tämä ajatusta on käyttänyt esim koulukiusaamiseeni liittyen, kun siitä puhuttiin. Joskus ihmetteli oikein, että en kai minä nyt niin kiusaamisesta järkyttynyt etten voi enää opiskella ja todellisuudessa nämä kokemukset todellakin vaikuttavat elämääni edelleen tosin vanhemmille niistä ei kannata puhua.

Äitini sanoi joskus, että en saa olla niin heikko, että annan  kiusaamisen vaikuttaa. Samalla oikeastaan molemmat sivuuttivat koko ne kokemukseni ihan yhdellä lauseella ja ovat sitä mieltä, että kun pääsin yhdestä koulussa niin sitten kaikki on hyvin ja ei kannata muistella menneitä. Se kaikki kun ei vaan ole niin helppoa. Muuten eivät kehuneet kuin harvoin ja aina jonkun suorituksen yhteydessä. Yritinkin aina olla paras kaikessa ja urheilla hyvin, että sain jonkun kiitoksen. Se musersikin aina jos isä sanoi kisan jälkeen, että kuinka sinulla noin kauan kesti ja itse meinasit pyörtyä maalissa, kun olit oikeasti yrittänyt parhaasi. Olen 90-luvulla syntynyt. Ehkä vähän liian herkkä lapsi ainakin tähän perheeseen, jossa oikeasti ei tunteista puhuta koskaan ja ajatus, että ollaan niin vahvoja, että kestetään kaikki. Itse en vaan harmi ole sellainen ja he eivät sitä koskaan ymmärrä.  Apua olisin itse kyllä kaivannut.

Pitää tähän vielä lisätä, että meilläkin tosin sellainen ajatus aina, että mitä ihmiset ajattelevat. Tämä liittyi aina moniin juttuihin kuten ei saanut kadulla puhua mistään "ikävästä" asiasta liian lujaa, ettei joku kuule. Eli puheiden piti olla sellaisia, ettei kukaan vaan kuullut mitään negatiivista perheeseen koskien. Isäni sanoi kiusaamiseen liittyen, että älä vaan meni sinne "nuorisoasemalle" puhumaan kiusaamisesta, ahdistuksesta yms koska siellä on se työkaverin puoliso töissä ja häneltä menee sitten maine jos sinne menet. Kun minulla oli oikein huono vointi ja itkin yhdessä julkisessa paikassa niin ohjasi minut sivuun, etten "häiritsisi" muita. Oikeasti se on hassua, ettei mistään olisi saanut välittää ja piti olla vahva ja silti ihmisten edessä piti esittää toisenlaista ja heidän ajatuksillaan olikin väliä. Se välillä ahdistaakin kun isä sanoo, että hän ei ainakaan välitä muiden mielipiteistä ja itse en vana pysty sellainen olemaan ja se on hassua, että puhuu minulle niin kun kuitenkin tietää tarinani paljon kiusattua nuorena ja elämääni muutenkin. Ehkä yrittää samalla karaista minua kuin silloin lapsena, vaikka ei se toiminut silloinkaan.

Minäkin olin lapsena kuulemma liian ujo ja hiljainen. Olisi pitänyt olla rohkea ja uskaltaa toimia suuressa ryhmässä sekä puhua kaikille. Ei ollut hyvä asia, että oli vaan pari kaveria ja varsinkin isä aina yritti ohjailla minua ja sanoi, että pitää mennä isompaan porukkaan aina koulusta harrastuksiin liittyen. Se oli välillä ahdistavaa, kun selvästi en koskaan toiminut hyvin ja en pystynyt olemaan tarpeeksi rohkea. Toisaalta tämä kaikki on ristiriitaista, kun kotona sanottiin, että pitää olla "julkisesti"  rohkea ja reipas ja toisaalta vanhempia ei saanut vastustaa ja piti heitä aina totella. Näin kotona olikin eri säännöt joten vaikeaa oli olla molempia sekä kiltti tyttö, että rohkea ja reipas jos muutenkin luonne oli introvertti ja ujon puoleinen. Toisaalta kuitenkin uskalsin paljon ja todellakin olisin kaivannut vähän toisenlasta kannustusta. Tästä seurasi se, että epäilen aina lapsena ja vielä nykyisinkin teenkö koskaan oikein ja mitä muut minusta ajattelevat. Tosin muutkin kokemukset vaikuttavat.

Tämä se ehkä on koko homman ydin: koskaan et kelpaa, mutta jatka yrittämistä. Pysyt nöyränä ja alistuvana, hallittavana. Ja kun sisäistät nämä asiat, kenenkään ei tarvitse niitä enää edes sanoa tai mitään. Ja kasvatat lapsesi, erityisesti tyttäresi samaan.

Nyt kapinaan! Just niitä pieniä asioita, mitä haluaisi, mutta ei voi itselleen sallia,pitää tehdä ja sietää ne vaikeat tunteet. Harjoitella, vaikka ääni päässä huutaisi mitä. Eikö? Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?

Ei onneksi ole. On kasvatettu huomioimaan ja olemaan kohtelias vanhemmille ja kanssaihmisille, mutta ei nöyristelemään eikä piiloutumaan ”maton alle”. Reipasta, luonnollista käytöstä, oman arvon saa tuntea, muttei olla röyhkeä eikä rynniä ensimmäisenä. Ei tarvitse jäädä viimeiseksikään. Puolensa voi pitää tyylikkäästikin.

Kerran olin ostanut kaksi pasteijaa ja kaksi leivosta, kun kaverini tuli iltateelle, ei ottanut leivosta ollenkaan, kun ei voinut ottaa viimeistä ja oli väkisin vaatinut minua ottamaan ensin. Että ärsyttää tuollainen ylivaatimattomuus. Jos tulee tilanne, missä aletaan kinaamaan tyyliin: ei kun mene sinä nyt vaan ensin, en kyllä kovin kauan aikaa jaksa tällaista leikkiä, vaan menen sitten ekana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itseä ei ole kasvatettu olemaan vaatimaton, mutta muuten on pitänyt olla helppo ja kiltti lapsi, joka ei turhista valita. Tunteitaan ei ole saanut paljon näyttää ainakaan niitä kielteisiä. Jos joskus olen sanonut kunnolla vastaan ( en esim urheilussa halunnut tehdä yhtä juttua kisoissa, tosin pienet kilpailut vaan kyseessä)  niin isäni mielestä häpäisin hänet, kun vastustin ja hän ei saanut minua tottelemaan. Sen jälkeen piti mykkäkoulua viikkojen ajan. Yleensä aikuisten sana oli se mitä toteltiin ja he olivat oikeassa. Ei saanut valittaa tai olla hankala, koska se rasitti vanhempia. Isällä ollut myös ajatus, että koskaan ei saa välittää mitä muut sanovat ja vahva on se joka kestää kaiken. Tämä ajatusta on käyttänyt esim koulukiusaamiseeni liittyen, kun siitä puhuttiin. Joskus ihmetteli oikein, että en kai minä nyt niin kiusaamisesta järkyttynyt etten voi enää opiskella ja todellisuudessa nämä kokemukset todellakin vaikuttavat elämääni edelleen tosin vanhemmille niistä ei kannata puhua.

Äitini sanoi joskus, että en saa olla niin heikko, että annan  kiusaamisen vaikuttaa. Samalla oikeastaan molemmat sivuuttivat koko ne kokemukseni ihan yhdellä lauseella ja ovat sitä mieltä, että kun pääsin yhdestä koulussa niin sitten kaikki on hyvin ja ei kannata muistella menneitä. Se kaikki kun ei vaan ole niin helppoa. Muuten eivät kehuneet kuin harvoin ja aina jonkun suorituksen yhteydessä. Yritinkin aina olla paras kaikessa ja urheilla hyvin, että sain jonkun kiitoksen. Se musersikin aina jos isä sanoi kisan jälkeen, että kuinka sinulla noin kauan kesti ja itse meinasit pyörtyä maalissa, kun olit oikeasti yrittänyt parhaasi. Olen 90-luvulla syntynyt. Ehkä vähän liian herkkä lapsi ainakin tähän perheeseen, jossa oikeasti ei tunteista puhuta koskaan ja ajatus, että ollaan niin vahvoja, että kestetään kaikki. Itse en vaan harmi ole sellainen ja he eivät sitä koskaan ymmärrä.  Apua olisin itse kyllä kaivannut.

Pitää tähän vielä lisätä, että meilläkin tosin sellainen ajatus aina, että mitä ihmiset ajattelevat. Tämä liittyi aina moniin juttuihin kuten ei saanut kadulla puhua mistään "ikävästä" asiasta liian lujaa, ettei joku kuule. Eli puheiden piti olla sellaisia, ettei kukaan vaan kuullut mitään negatiivista perheeseen koskien. Isäni sanoi kiusaamiseen liittyen, että älä vaan meni sinne "nuorisoasemalle" puhumaan kiusaamisesta, ahdistuksesta yms koska siellä on se työkaverin puoliso töissä ja häneltä menee sitten maine jos sinne menet. Kun minulla oli oikein huono vointi ja itkin yhdessä julkisessa paikassa niin ohjasi minut sivuun, etten "häiritsisi" muita. Oikeasti se on hassua, ettei mistään olisi saanut välittää ja piti olla vahva ja silti ihmisten edessä piti esittää toisenlaista ja heidän ajatuksillaan olikin väliä. Se välillä ahdistaakin kun isä sanoo, että hän ei ainakaan välitä muiden mielipiteistä ja itse en vana pysty sellainen olemaan ja se on hassua, että puhuu minulle niin kun kuitenkin tietää tarinani paljon kiusattua nuorena ja elämääni muutenkin. Ehkä yrittää samalla karaista minua kuin silloin lapsena, vaikka ei se toiminut silloinkaan.

Minäkin olin lapsena kuulemma liian ujo ja hiljainen. Olisi pitänyt olla rohkea ja uskaltaa toimia suuressa ryhmässä sekä puhua kaikille. Ei ollut hyvä asia, että oli vaan pari kaveria ja varsinkin isä aina yritti ohjailla minua ja sanoi, että pitää mennä isompaan porukkaan aina koulusta harrastuksiin liittyen. Se oli välillä ahdistavaa, kun selvästi en koskaan toiminut hyvin ja en pystynyt olemaan tarpeeksi rohkea. Toisaalta tämä kaikki on ristiriitaista, kun kotona sanottiin, että pitää olla "julkisesti"  rohkea ja reipas ja toisaalta vanhempia ei saanut vastustaa ja piti heitä aina totella. Näin kotona olikin eri säännöt joten vaikeaa oli olla molempia sekä kiltti tyttö, että rohkea ja reipas jos muutenkin luonne oli introvertti ja ujon puoleinen. Toisaalta kuitenkin uskalsin paljon ja todellakin olisin kaivannut vähän toisenlasta kannustusta. Tästä seurasi se, että epäilen aina lapsena ja vielä nykyisinkin teenkö koskaan oikein ja mitä muut minusta ajattelevat. Tosin muutkin kokemukset vaikuttavat.

Tämä se ehkä on koko homman ydin: koskaan et kelpaa, mutta jatka yrittämistä. Pysyt nöyränä ja alistuvana, hallittavana. Ja kun sisäistät nämä asiat, kenenkään ei tarvitse niitä enää edes sanoa tai mitään. Ja kasvatat lapsesi, erityisesti tyttäresi samaan.

Nyt kapinaan! Just niitä pieniä asioita, mitä haluaisi, mutta ei voi itselleen sallia,pitää tehdä ja sietää ne vaikeat tunteet. Harjoitella, vaikka ääni päässä huutaisi mitä. Eikö? Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?

Itse en tule koskaan lapsia saamaan ja todellakin en kyllä silti opettaisi ketään toimimaan näin ja olen siinä mielessä saanut opetuksen miten toisia ei kohdella. Ymmärrän sen, että olen myös itse vastuussa elämästäni, mutta kysyit mikä on pahin mitä voisi tapahtua ja minulle se olisi se, että terveys ja varsinkin pää pettäisi. Kerran nuorena kävi jo näin ja toista kertaa en haluaisi kokea samaa oloa. Senkin vuoksi on pakko säästääkin itseäni, vaikka kuinka tahtoisi muuta. Samalla tiedän ettei minulla ole niin paljon voimia jäljellä muutenkaan ja aika vaikea tilanne elämässä ja senkin vuoksi kaikki on aika taistelua jo muutenkin, vaikka joku muu ehkä ajattelee toisin. Ihminen sietää paljon, mutta itsellä juuri sen kestämisen kanssa obn ongelmaa ja tiedän, että se kyky ei ole paras mahdollinen enää. Ymmärrän kuitenkin viestisi ajatuksen.

Kyllä nämä voi olla niin syvällekäyviä juttuja, että voi tarvita ulkopuolista apua asioiden muuttamiseen.

Ohhoh, olipa todella mielenkiintoinen ketju ja silmiä avaava näin ulkopuoliselle. Itse en ole kokenut ikinä mitään tuollaista. Äitini on enemmänkin usuttanut laittamaan itseäni nätiksi, jne. ja ihmetellyt, kun en innostu sellaisesta (kun en vaan välitä tälläytymisestä ja muodista). Tyylikäs pitäisi olla, kiva käsilaukku, hiukset hyvin ja naisellinen tyyli.

Isoäitinikin oli vain tyytyväinen, kun värjäsin hiukset punaiseksi teininä. Näytin kuulemma paljon paremmalta kuin blondina, mikä oli musta yllättävä mielipide sen ajan ihmiselle. Olen yleensä se, joka menee hakemaan pöydästä pullakahvit ekana, kun muut ei millään mene. Matkustamiseen on kannustettu, kouluttautumiseen on kannustettu, koskaan mitään taitoja ei ole lytätty. Meidän suvussa kaikilla oli punainen (=erottuva) auto. Se oli ihan suvun vitsikin lopulta, että muun väristä ei voi ostaa. Muistan kyllä kerran, että setäni sanoi, ettei henkilöä X saa kehua liikaa, ettei se ylpisty. Se oli musta erikoinen ajatusmaailma.

Tästä huolimatta olen itse tullut epävarmaksi koulukiusaamisen vuoksi ja en yhtään tykkää olla esillä enkä uskalla esittää omia mielipiteitäni ellen ole varma, millaisille ihmisille niitä esitän. Mieluiten vain peesailen muita, etten joudu silmätikuksi.

Äitini ja isäni ovat erittäin köyhistä oloista ja rikkinäisistä kodeista. Syntyneet 50-luvun alkupuolella. Tehneet hienot työurat ja nostaneet itsensä todella kurjista oloista keskiluokan liepeille. Ja taanneet minulle ja veljelleni hyvät lähtökohdat elämään. Synnyimme 70-luvulla ja lapsuus oli köyhää aikaa vielä. Kyllä me aina parkkeerattiin parkkialueen laitamille, annettiin muiden mennä ensiksi minne vaan, antaa muiden ottaa parhaat päältä jne. Ja vaikka jossain vaiheessa olisi ollut varaa vaikkapa jonkinlaiseen ulkomaanmatkaan esim. niin eihän se nyt sentään, ei me. En ajattele sitä pahalla ollenkaan, se oli se meidän meininki.

Ikävä kyllä niin tuttua. Nyt vasta alan päästä elämään kiinni niinkuin tahdon.

T. Kohta 30v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itseä ei ole kasvatettu olemaan vaatimaton, mutta muuten on pitänyt olla helppo ja kiltti lapsi, joka ei turhista valita. Tunteitaan ei ole saanut paljon näyttää ainakaan niitä kielteisiä. Jos joskus olen sanonut kunnolla vastaan ( en esim urheilussa halunnut tehdä yhtä juttua kisoissa, tosin pienet kilpailut vaan kyseessä)  niin isäni mielestä häpäisin hänet, kun vastustin ja hän ei saanut minua tottelemaan. Sen jälkeen piti mykkäkoulua viikkojen ajan. Yleensä aikuisten sana oli se mitä toteltiin ja he olivat oikeassa. Ei saanut valittaa tai olla hankala, koska se rasitti vanhempia. Isällä ollut myös ajatus, että koskaan ei saa välittää mitä muut sanovat ja vahva on se joka kestää kaiken. Tämä ajatusta on käyttänyt esim koulukiusaamiseeni liittyen, kun siitä puhuttiin. Joskus ihmetteli oikein, että en kai minä nyt niin kiusaamisesta järkyttynyt etten voi enää opiskella ja todellisuudessa nämä kokemukset todellakin vaikuttavat elämääni edelleen tosin vanhemmille niistä ei kannata puhua.

Äitini sanoi joskus, että en saa olla niin heikko, että annan  kiusaamisen vaikuttaa. Samalla oikeastaan molemmat sivuuttivat koko ne kokemukseni ihan yhdellä lauseella ja ovat sitä mieltä, että kun pääsin yhdestä koulussa niin sitten kaikki on hyvin ja ei kannata muistella menneitä. Se kaikki kun ei vaan ole niin helppoa. Muuten eivät kehuneet kuin harvoin ja aina jonkun suorituksen yhteydessä. Yritinkin aina olla paras kaikessa ja urheilla hyvin, että sain jonkun kiitoksen. Se musersikin aina jos isä sanoi kisan jälkeen, että kuinka sinulla noin kauan kesti ja itse meinasit pyörtyä maalissa, kun olit oikeasti yrittänyt parhaasi. Olen 90-luvulla syntynyt. Ehkä vähän liian herkkä lapsi ainakin tähän perheeseen, jossa oikeasti ei tunteista puhuta koskaan ja ajatus, että ollaan niin vahvoja, että kestetään kaikki. Itse en vaan harmi ole sellainen ja he eivät sitä koskaan ymmärrä.  Apua olisin itse kyllä kaivannut.

Pitää tähän vielä lisätä, että meilläkin tosin sellainen ajatus aina, että mitä ihmiset ajattelevat. Tämä liittyi aina moniin juttuihin kuten ei saanut kadulla puhua mistään "ikävästä" asiasta liian lujaa, ettei joku kuule. Eli puheiden piti olla sellaisia, ettei kukaan vaan kuullut mitään negatiivista perheeseen koskien. Isäni sanoi kiusaamiseen liittyen, että älä vaan meni sinne "nuorisoasemalle" puhumaan kiusaamisesta, ahdistuksesta yms koska siellä on se työkaverin puoliso töissä ja häneltä menee sitten maine jos sinne menet. Kun minulla oli oikein huono vointi ja itkin yhdessä julkisessa paikassa niin ohjasi minut sivuun, etten "häiritsisi" muita. Oikeasti se on hassua, ettei mistään olisi saanut välittää ja piti olla vahva ja silti ihmisten edessä piti esittää toisenlaista ja heidän ajatuksillaan olikin väliä. Se välillä ahdistaakin kun isä sanoo, että hän ei ainakaan välitä muiden mielipiteistä ja itse en vana pysty sellainen olemaan ja se on hassua, että puhuu minulle niin kun kuitenkin tietää tarinani paljon kiusattua nuorena ja elämääni muutenkin. Ehkä yrittää samalla karaista minua kuin silloin lapsena, vaikka ei se toiminut silloinkaan.

Minäkin olin lapsena kuulemma liian ujo ja hiljainen. Olisi pitänyt olla rohkea ja uskaltaa toimia suuressa ryhmässä sekä puhua kaikille. Ei ollut hyvä asia, että oli vaan pari kaveria ja varsinkin isä aina yritti ohjailla minua ja sanoi, että pitää mennä isompaan porukkaan aina koulusta harrastuksiin liittyen. Se oli välillä ahdistavaa, kun selvästi en koskaan toiminut hyvin ja en pystynyt olemaan tarpeeksi rohkea. Toisaalta tämä kaikki on ristiriitaista, kun kotona sanottiin, että pitää olla "julkisesti"  rohkea ja reipas ja toisaalta vanhempia ei saanut vastustaa ja piti heitä aina totella. Näin kotona olikin eri säännöt joten vaikeaa oli olla molempia sekä kiltti tyttö, että rohkea ja reipas jos muutenkin luonne oli introvertti ja ujon puoleinen. Toisaalta kuitenkin uskalsin paljon ja todellakin olisin kaivannut vähän toisenlasta kannustusta. Tästä seurasi se, että epäilen aina lapsena ja vielä nykyisinkin teenkö koskaan oikein ja mitä muut minusta ajattelevat. Tosin muutkin kokemukset vaikuttavat.

Apua, ihan kuin meillä! Vanhempien sana oli laki, varsinkin isän, ja minun tyttönä pitää totella, koska tytöt ovat turhia. Ei saanut näyttää mitään negatiivisia tunteita eikä näin vaivata aikuisia. Ongelmia ei saanut olla ja jos oli, ne lakaistiin  maton alle. Äitini on hyväsydäminen pöhelö, joka vaan peesaili isää. 

13-vuotiaasta lähtien olen saanut pärjätä käytännössä yksin. Olen 37v. eikä minulla ole koskaan ollut puolisoakaan. Just tänään mietin, että mitenhän kauan jaksan vielä yksin hoitaa 24/7 kaikki mahdolliset asiat ja selvitä kaikesta vaan itsekseni. Kukaan ei kysy kuulumisia tai tarviinko apua, kun kaikki ovat tottuneet siihen, että kyllä se "Laura" pärjää.

Kotona piti tosiaan totella vanhempia ilman omia mielipiteitä ja näkemyksiä. Samaan aikaan olisi pitänyt olla rohkea ja omata omia mielipiteitä ja pystyä puolustautumaan muita alistajia vastaan. Vanhemmat saa alistaa, mutta muu maailma ei. Vaikeaa, kun oppii vain yhden toimintamallin.

Samalla olisi pitänyt olla kavereita ja suosittu ja mielellään poikaystäväkin jo viimeistään 15-vuotiaana, mutta raskaaksi et saa tulla, mitään poikia et tapaa, kenenkään luokse jota vanhemmat eivät tunne et mene ja ketään ei kutsuta meille. Minnekään pikkukylän 30 hengen limudiskoon, jossa on vanhempia vahtimassa, et mene, koska olet pölvästi, joka varmana juo itsensä humalaan heti, kun joku tarjoaa viinaa (niin mitä viinaa, missä?) tai joutuu r'iskatuksi ja paloittesurmatuksi heti, kun silmänsä kääntää. 

Eli piti selvitä itse, mutta samaan aikaan olet holhottava idiootti, joka ei tajua mistään mitään, eikä varmana osaa pitää puoliaan ja pamahdat paksuksi varmana 17-vuotiaana. Vaikka kyllä nyt koulussa pitää kiusaajia osata vetää turpaan samaan aikaan ja riiata poikia.

Ihan hirveä sekameteliristiriitakasvatus! Yritä siinä sitten arpoa näin aikuisena, että onko tämä ja tuo toiminta- ja ajatusmalli minun, isän, äidin, vanha suojamekanismi vai trauman aiheuttama reaktio.

Yllättäen en ole väleissä perheeseeni. Jos menen naimisiin, ei tule kutsua häihin. Kun kupsahtavat, joku muu saa hoitaa hautajaisjärjestelyt.

Vierailija kirjoitti:

Ikävä kyllä niin tuttua. Nyt vasta alan päästä elämään kiinni niinkuin tahdon.

T. Kohta 30v.

Mullakin elämä alkoi vasta 30-vuotiaana samoista syistä.  Paranee vaan mitä vanhemmaksi tulen.

N37

On kyllä hyvä huomata, että nämä on myös kulttuurisia juttuja eikä vaan yhden/oman perheen sisäisiä juttuja. Voi kyseenalaistaa ja hakea tietoisesti vaihtoehtoja, ja saa selityksiä huonoon itsetuntoon tai pahaan oloon.

Monella, myös itselläni, ikä tuo vahvuutta ja olo helpottuu. Alkaa vähitellen elää omaa elämäänsä, pienin askelin.

Tosi tuttua minullekin. Äitini on suoraan sanonut, että ennen lapsia ei saanut kehua, ettei niistä tule ylpeitä. Jos joku kaverini ei ollut lapsena samanlainen hiirulainen, hän oli "roorikas", mikä Etelä-Pohjanmaalla tarkoittaa röyhkeää ja itsevarmaa.

Kun joskus pukeuduin persoonallisemmin itse ostamiini vaatteisiin, äitini kauhisteli, että "nauraahan ne sulle". Tärkeintä oli pelätä sitä, mitä ihmiset ajattelevat.

Itselleni oli melkoisen valaiseva kokemus lukea pohjoismaisesta Janten laista. Takapajuisessa yhteisössä kukaan ei saa kuvitella olevansa muita kummempi tai hyvä missään.

https://www.scandinaviastandard.com/what-is-janteloven-the-law-of-jante/

On kasvatettu tuohon mutta musta tulikin sitten ihan ääripää. Johtuen varmaan siitä että tuolla asenteella ei tämän päivän elämässä pääse mihinkään.

Tuotahan ne ilmastohysteerikot koittaa meidät kaikki saada noudattamaan.

Vierailija kirjoitti:

Muistan erittäin elävästi lapsuudesta äitini lentävän lauseen, noin neljänkymmenen vuoden takaa :

Itku pitkästä ilosta!

Kun oli hauskaa, niin se hauska piti tappaa tuolla lauseella. Ettei vaan ole liian hauskaa. Voi tulla itku. No mitä sitten??!! Edelleen tulee epämääräinen olo kun tuota lausetta muistelee ja muistan oman hämmennykseni, miksi iloitseminen pitää lopettaa keskenkaiken? 

Ihmeellisiä sääntöjä löytyi roppakaupalla vaikkapa että, talvella esim ei voi pitää valkoisia vaatteita. Ja se kuuluisa, mitä muutkin ajattelee??!!

Aarrgh ihan sama ja mitä sitten!! Itse olen koko elämäni pyrkinyt tuosta ajatuksesta poispäin ja pyrin edelleen- toivottavasti ajattelevatkin ja oikein huolella :D

Meilläkin oli mielipuoliset pukeutumissäännöt! Lisäksi aina jos vaatteita sovitettiin, piti haukkua miltä lapsi näyttää. Esim. Ei voinut sanoa, että paita ei ole hyvin istuva vaan "ei ole hyvä, näytät todella lihavalta/lyhyeltä/kalpealta/rumalta" tms.

Niitä mielipuolisia sääntöjä oli niin paljon että riittäisi vaikka kirjaksi. Esimerkiksi

-ei saa käyttää mustaa, näyttää kalpealta

-ei saa käyttää punaista, näyttää kevytmieliseltä ja mitä naapuritkin sanovat?!

-ei saa olla asusteita koska se on hienostelua, käsilaukku voi olla kunhan se on iso ja ruma

-hienon naisen koron korkeus on maksimissaan 5 cm

-ei saa laittaa huulipunaa, se on pynttäytymistä ja ranskalaista (?!)

-hiuksiin saa laittaa ainoastaan hiuslenkin, mitkään pinnit, korut tms eivät ole sopivia

-minihameista ja hihattomista vaatteista nyt ei sopinut edes puhua, naapurithan voivat vaikka kuulla ja nauraa

-ei saa käyttää valkoista ennen jotain tiettyä päivää keväällä, en muista mikä päivä se oli

-En muutenkaan saanut käyttää valkoista, sillä musta hoikentaa joten sitä pitää käyttää

Kerran kiukustuin ja kysyin äidiltä, että kummin nyt on, saako sitä mustaa käyttää vai ei, vastaukseksi sain että olen nenäkäs kakara.

Meillä oli kanssa vaatteenostot ihmeellistä nitkutusta. Lapsena homma toimi, kun käytin enimmäkseen siskojen vanhoja eikä äidin tarvinnut ostaa mitään muuten kuin satunnaisesti, kun sille päälle sattui. Esimurrosiässä siskojen vaatteet loppuvat, ja sen jälkeen haettiin ehkä kerran vuodessa yhdet farkut ja yksi paita, nekin narinan säestyksellä, "kun oli niin kalliit". Muuten kaivelin vaatehuoneesta jotain äidin vanhoja housuja, harrastusten kautta sai usein myös t-paitoja tai kerran jopa verkka-asun. Muistan, kun kerran kaverin luona kaverin äiti sanoi ohimennen, että oli tilannut Ellokselta kaverille pari paitaa, ja olin ihan ihmeissäni, miten helposti kaveri sai vaatteita ilman, että piti pitkään ruinata ja perustella. Ja rahasta ei siis ollut kiinni, toinen vanhemmistani on lääkäri.

Toinen juttu oli se, että jos oli sukulaisperheessä kylässä ja ostettiin vaikka uimarannalta jäätelöt, niin ikinä ei saanut antaa perheen vanhempien maksaa sitä omaa jätskiä, se oli hirveä häpeä. Olisi pitänyt suunnilleen syöksyä väliin ja kiljua "ei ei, minä maksan". Serkulle äiti kyllä maksoi kaiken, kun olivat meillä.