Lue keskustelun säännöt.
Onko teidätkin kasvatettu olemaan "harmaa ja näkymätön"? Pitää hakea juhlissa ruoka viimeisenä jne?
Onko tuttua? Aina pitää hyväksyä kaikki ja kääntää toinenkin poski, pitää vaan olla kaikesta hiljaa ja hys hys ja mikä tärkeintä että ettei vaan naapurit ala puhumaan mitään! Muiden mielistely, se on se tärkein!
Matkustaminen on SUURUUNDENHULLUUTTA ja samoin muista asioista haaveilu. Oli se sitten joku "erikoisen" harrastuksen aloittaminen, museoauton hankkiminen, eri tavalla pukeutuminen kuin suurin osa. Mikä vaan asia, joka saa kateelliset ihmiset puhumaan asiasta.
Aina pitäisi mielistellä muita niin kauan kun pystyy. Pitäisi vaan omistaa se harmaa Skoda ja käydä sauvakävelyllä. Mahdollisimman neutraalit värit vaatteissa, ei kirkkaan punaista ainakaan. Korkeintaan pienet nappikorvikset, ei missään nimessä isoja (yli 1cm) koruja.
Mulla kesti 25 vuotta kasvaa tästä ajatusmaailmasta yli mihin on opetettu. Nyt vasta jonkin aikaa uskaltanut olla oma itsensä, eikä välitä enää mitä muut sanoo. Kauan se vaati, mutta nykyään parempi olo kun ei tarvi aina miettiä että voiko tehdä sitä ja tätä, mitä muut sanoo. Tekee niinkuin itse haluaa, muut puhuu jos puhuu.
Vanhemmat ovat edelleen tuollaisia että mistään ei saa nauttia ja täytyy näyttää ulkopuolisille että on mahdollisimman kurjaa, ettei kukaan vaan naapurustosta luule että menee hyvin ja ala puhumaan.
Kommentit (330)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tismalleen samaa oli myös meillä. Muiden lapset olivat fiksuja, älykkäitä ja kauniita, joilla oli hienot vaatteet. Minä olin tyhmä, lihava ja ruma, joka pukeutui rumasti. Missään nimessä ei saanut ylpeillä koulumenestyksestä ja esimerkiksi yo-todistus kuitattiin lauseella "Olisit voinut lukea enemmän. Minulle ei ostettu uusia vaatteita kuin poikkeuksellisesti ja silloinkin hirveän huokailun kanssa. Meikkaamista paheksuttiin, hajuvesi oli "kissanpissaa" ja muotivaatteet turhaa koreilua. Urheilu oli sallittua, mutta muuten oli ihanteena hiljaa kotona istuminen. Television katsominen oli ajanhukkaa, mutta lukeminen oli sallittua. Kävimme toisinaan lomilla ulkomailla, mutta useammin kuin kerran kolmessa vuodessa olisi ollut ennenkuulumatonta. Kaikessa piti miettiä, että ei vaan tule sanomista.
Aloitin aikuisiällä opiskelut ja minulle tuli pienenä järkytyksenä se, että opiskelijoiden piti puhua ja olla esillä. Kun on lähes koko ikä paasattu, kuinka olen tyhmä, omaan väärät mielipiteet ja kukaan ei halua kuunnella, on aika vaikea päästä siitä eroon. Minun pitäisi pian esitellä opinnäytetyö julkisesti ja jopa se hävettää, sillä kuka haluaisi kuunnella surkeaa tekelettäni.
Minä olin tyhmä, lihava ja ruma, joka pukeutui rumasti
voi voi..minä olin hoikka ..kaunis ja älykäs..tosin rutiköyhästä huonosta kodista...
Oletko jotenki vajaa?
Minä olin tyhmä, lihava ja ruma, joka pukeutui rumasti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suuret ikäluokat ovat kai hyvin luokkatietoisia kun niin monella on tälläinen kokemus että pitää " pysyä lestissään".
Itselläni on kokemusta päinvastaisesta luokkatietoisuudesta, appivanhemmat ja oma isä tekivät jonkinlaisen luokkaretken maalaistuvasta korkeakoulutetuiksi. Ja kyllä ovat olevinaan hienompaa väkeä vaikka aivan keskivertoa tuloiltaan. Anoppi kyttää etikettivirheitä ja toisten pukeutumista eikä vahingossakaan harrasta mitään sinfoniakonserttia rahvaanomaisempaa. Hän on oikeasti kuin Hyachinth Bucket.Isäni on todella tittelinkipeä ja humalassa suorastaan valehtelee leveillessään. Appiukko ei häpeile kutsua itseään " paremmaksi väeksi".
Että jos on kurjaa jos oma perhe on harmaavarpusia, myös snobbailevat riikinkukot ovat tosi rasittavia. He eivät esim.lastenlasten kohdalla usko että tavallinen riittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan erittäin elävästi lapsuudesta äitini lentävän lauseen, noin neljänkymmenen vuoden takaa :
Itku pitkästä ilosta!
Kun oli hauskaa, niin se hauska piti tappaa tuolla lauseella. Ettei vaan ole liian hauskaa. Voi tulla itku. No mitä sitten??!! Edelleen tulee epämääräinen olo kun tuota lausetta muistelee ja muistan oman hämmennykseni, miksi iloitseminen pitää lopettaa keskenkaiken?
Ihmeellisiä sääntöjä löytyi roppakaupalla vaikkapa että, talvella esim ei voi pitää valkoisia vaatteita. Ja se kuuluisa, mitä muutkin ajattelee??!!
Aarrgh ihan sama ja mitä sitten!! Itse olen koko elämäni pyrkinyt tuosta ajatuksesta poispäin ja pyrin edelleen- toivottavasti ajattelevatkin ja oikein huolella :D
Meilläkin oli mielipuoliset pukeutumissäännöt! Lisäksi aina jos vaatteita sovitettiin, piti haukkua miltä lapsi näyttää. Esim. Ei voinut sanoa, että paita ei ole hyvin istuva vaan "ei ole hyvä, näytät todella lihavalta/lyhyeltä/kalpealta/rumalta" tms.
Niitä mielipuolisia sääntöjä oli niin paljon että riittäisi vaikka kirjaksi. Esimerkiksi
-ei saa käyttää mustaa, näyttää kalpealta
-ei saa käyttää punaista, näyttää kevytmieliseltä ja mitä naapuritkin sanovat?!
-ei saa olla asusteita koska se on hienostelua, käsilaukku voi olla kunhan se on iso ja ruma
-hienon naisen koron korkeus on maksimissaan 5 cm
-ei saa laittaa huulipunaa, se on pynttäytymistä ja ranskalaista (?!)
-hiuksiin saa laittaa ainoastaan hiuslenkin, mitkään pinnit, korut tms eivät ole sopivia
-minihameista ja hihattomista vaatteista nyt ei sopinut edes puhua, naapurithan voivat vaikka kuulla ja nauraa
-ei saa käyttää valkoista ennen jotain tiettyä päivää keväällä, en muista mikä päivä se oli
-En muutenkaan saanut käyttää valkoista, sillä musta hoikentaa joten sitä pitää käyttääKerran kiukustuin ja kysyin äidiltä, että kummin nyt on, saako sitä mustaa käyttää vai ei, vastaukseksi sain että olen nenäkäs kakara.
Äitis teki sut ,että sais jonkun jota alistaa ja nöyryyttää
Vierailija kirjoitti:
Nää on ihania terapiaketjuja! Toinen on se pitkä 70 luvulla syntyneiden äidit-ketju.
Toi on merkillinen piirre, että mennään se ajatus edellä, että mitähän muut meistä ajattelee. Kovin pinttynyt malli lapsuudesta ja joutunut kyllä työstään sitä. Edelleen siihen sortuu, mikä ärsyttää itseäni mahdottomasti. Mitä sitten, jos se naapuri ajattelee musta huonoa tai ylipäätään mitään? Se on ihan sen oma ongelma. Miten se vaikuttaa kenenkään elämään? :D Räjähtääkö galaksit vai? Nyt kun tuota ajatusta pyörittää päässä niin sen hullummalta se tuntuu!! Mitä nekin ajattelee meistä, voi helvetti :D :D :D
Ja käännetäänpä asetelma toisinpäin: koska kukaan tämän ketjun lukijoista on ITSE ajatellut muiden tekemisiä? 😁
Aivan.
En ole viettänyt lukemattomia unettomia öitä miettien, että "kappas, siellä se naapurin Einari-Jooseppi oli viikko sitten ostanut liian värikkään paidan/nauroi äänekkäästi/iloitsi ulkomanmatkastaan." Eihän kukaan välitä muuta kuin omista ja muutaman perheenjäsenen ja ehkä parin ystävän asioista.
On kyllä masentavaa lukea näitä kommentteja, että kuinka yleistä tällanen alistaminen ja vähättely jne. on. Itsekin saanut oman osani siitä, faija mm. tokas mulle ja sisaruksilleni joskus, että te ette oo mitään. Faíja myös saattoi haukkua meitä jostain ja sitten mutsi yritti selitellä, että se on faijan tapa kehua meitä..aika sairasta..
Mä koen, että olin lapsuudessani jotenkin näkymätön..ei kyselty mielipiteitä tmv. vaan aina vanhempien mielipide oli se ainoo oikee. Mistään ei myöskään oikein puhuttu kotona eikä varsinkaan tunteista tai hankalista asioista.
Kyllä kaikesta tästä on jäänyt sellanen selittämätön huonommuuden tunne, josta on aika vaikea kokonaan päästä eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yli nelikymppisenä edelleen kipuilen asian kanssa, olen katkera menetetyistä mahdollisuuksista, yritän opetella pois opitusta mallista ja koko ajan mietin että olenko jo liian vanha aloittamaan "puhtaalta pöydältä".
Et ole. Ala tekemään jotakin mistä aidosti nautit. Jos ei työssä niin vapaa-ajalla. Mutta itse aiheesta: onhan se totta että on paljon ihmisiä- jopa ihan omissa sukulaisissa- jotka eivät kestä jotakin ihmistä (vaikka kyseessä olisi lapsi!!) ja piruillaan ja otetaan luulot pois. Se on aika järkyttävää. Onneksi itse olen loppujen lopuksi aina ollut aika omapäinen ja nousen tämmöisestä paskasta ylös. Mutta ihmisten toiminnassa on ja tulee olemaan aina tätä.
Vierailija kirjoitti:
Kamalaa lukea, miten vanhemmat häpeävät jopa lapsensa onnistumista ja pärjäämistä. Ihan uskomatonta, miten ajatusmaailma voi olla vääristynyt.
Uskonto on syypää tähän. Luterilainen mentaliteetti. Surullista, koska ne on vaan satuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselleni tulee tätä ketjua lukiessa sellainen tunne, että Suomessa kaikenlainen käytös on vääränlaista ja paheksuttavaa. En oikein osaa pukea ajatustani sanoiksi mutta yritän.
Esimerkiksi minut on kasvatettu kuuliaiseksi, hiljaiseksi ja nöyräksi - silti olen koko ikäni saanut kuulla olevani liian hiljainen. Olen liian hiljainen - mutta jos joskus puhun, puhun muiden mielestä väärin tai vääränlaisia asioita. Minut on nujerrettu - mutta myös huonoa itsetuntoani on ihmetelty. Olen kuulemma liian negatiivinen - toisaalta ollessani innostunut jostakin olen saanut kuulla, että kiinnostuksenkohteeni ovat typeriä ja noloja. Kaikkea tätä ihmettelyä on tullut sekä omilta vanhemmilta, muilta aikuisilta ja myös samanikäisiltä kavereilta.
Ruokaa pitää ottaa ja kaikkea pitää maistaa mutta ei saa ottaa liikaa eikä ensimmäisenä. Töissä pitää käydä ja rahaa pitää tienata mutta ei saa tienata liikaa. Tavaroita pitää ostaa ja niiden pitää olla hyviä mutta samalla kuitenkaan mitään ei saisi ostaa. Pitää olla ahkera ja pärjäävä mutta samalla sitä ei saisi tuoda vahingossakaan esille. Pitää olla hiljainen mutta ei saa olla liian hiljainen. Pitää puhua mutta ei saa puhua liikaa. Naisen pitää olla nätti mutta sitten kuitenkaan ei saisi olla nätti. Eikä saa olla rumakaan. Ei saa olla laiha, koska eihän se nyt vain käy. Lihavakaan ei saa olla, koska sehän on osoitus ties mistä. Normaalipainouskin on huono juttu, koska silloin on aina jonkun mielestä vääränlainen, liian pieni tai liian iso tai liian treenaamaton/laihaläski.
Kukaan ei tunnu tietävän, millainen ihmisen pitäisi olla tullakseen hyväksytyksi tässä yhteiskunnassa. Enkä todellakaan sano, että muualla olisi sen paremmin. Puhun nyt vain kokemuksistani Suomessa, suomalaisessa kulttuurissa kasvaneena.
Asiaa ratkeaa sillä, että et välitä vähääkään muista, vaan elät juuri kuten itse haluat. Mikään ei estä. Ihan oikeasti: ei estä.
Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Ja erityisesti niiden on helppo sanoa, joita on kotona kannustettu ja ihailtu. Toisten kotona taas on opetettu, että ihan kaikki mitä teet elämässäsi täytyy ajatella ensin sitä kautta, ettei vanhempien tarvitse hävetä. Toiseksi ajatellaan sitä, että mitä ne kaikki muutkin sinusta ajattelevat, et kai vain kuvittele osaavasi jotain tai olevasi jotain?! Kolmanneksi sitten ajatellaan, ettei tähän asiaan X nyt ainakaan saa mennä euroakaan rahaa, sillä rahaa on hyväksyttävää käyttää ainoastaan hengenpitimiksi. Neljänneksi sitten, että jos nuo edelliset kriteerit täyttyy, niin ei kai tämä vain ole liian erikoista.
Helppo on sanoa, että lopeta tuollainen järjettömyys, niinkuin sano juopolle että helppo homma, lopeta juominen.
Kuulostaa kyllä todella tutulta monet kommenteista täällä. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että jotakin nöyrää keittiöpiikaa olisi yritetty kasvattaa, kun koko lapsuus on korostettu sitä, kuinka tyttöjen pitää olla hiljaa ja totella, ja kaikki kanssakäyminen poikien/miesten kanssa johtaa johonkin haureuteen ja tuhoon. Veljellä oli kokonaan eri säännöt esimerkiksi kotitöissä. Ja oon syntynyt 80-luvun lopulla!
Myös se ulkonäköön liittyvä kyttääminen, ettei varmasti ole liian jotakin on ollut aika musertavaa. Sain joskus tilata yhden paidan ja farkut Ellokselta, ja äitini vaati tilaamaan monta kokoa liian suuret vaatteet (hänestä en mitenkään voinut olla s-kokoinen, en tiedä oliko kyse siitä, ettei hän halunnut minun pitävän tiukkoja vaatteita vai näkikö hän minut aina lihavana kun olin lapsena pyöreä). Niitä liian suuria vaatteita ei voinut palauttaa ja yritin ommella niitä jotenkin istuviksi.
Parikymppisenä kun muutin maalta kaupunkiin ja sain uusia kavereita, jäi mieleeni lähtemättömästi kun annoin yhdelle uudelle kaverilleni spontaanisti jonkin lahjan hän vain sanoi "kiitos!" Olin niin kasvanut siihen "enhän minä nyt..." mentaliteettiin, että olin aivan ihmeissäni, että joku voi kiittää lahjasta ilman kiusallista kiemurtelua!
Aika paljon on saanut opetella pois itsensä mitätöimisestä ja alkaa kuunnella omia tarpeita. En myöskään jaksa olla enää juuri tekemisissä vanhempieni kanssa, koska en vain jaksa sitä kaiken mitätöimistä ja ylenkatsevaa suhtautumista vaikka siihen, että harrastamme lasten kanssa yhdessä jotakin ja nautimme elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseäni vanhempi sukupolvi jopa ruokapöydässä "mitään ei voida pitää itsestään selvänä", joku oli saanut voipaperiin käärityn eväspaketin ja se piti antaa takaisin, oli sääntöjenvastaista. "Oli jo laitettu, silti."
Vierailija kirjoitti:
Joo, yksi hiireksi kasvatettu täälläkin. Onneksi usein pidin oman pääni. Muistan, miten yo-tutkinnosta arvosanojen kertominen muille oli täysin myrkkyä vanhemmilleni ja se että todistus oli näytillä oli myös tosi tuomittavaa itsensä korostamista. Samoin vanhempani loukkaantuivat, kun kerroin hakeneen Kauppakorkeakouluun, se oli heistä aivan liian hieno yliopisto. Heidän mielestään en kuitenkaan pääsisi sinne ja "mitä sitten ihmiset ajattelevat, jos on suureen ääneen leuhkittu ja sitten en pääsekään". Kun pääsin sisälle, tuli kommenttia, että "niin hieno koulu, ettei kehtaa kenellekään kertoa, kun ajattelevat, että niin on herraskainen tullut susta". Kun sitten tuli aika ekan harjoittelupaikan etsimisen, minulle vanhemmat ehdottivat, ettei pidä yrittää mitään liian hienoa, vaan sinne paikallisen osuuspankin kassalle voisin mennä. Selkeästi pettyivät, kun pääsin parempiin paikkoihin.
Nyt olen töissä konsulttina ja kierrän paljon ympäri Suomen. Vanhemmat ovat aina kommentoimassa, että "pitääkö sitä kokoajan reissata", "eikö voisi vaan olla aloillaan ja etsiä paremman työn" ja niin edelleen. Valituslista on loputon.
Sama meillä. Oli suorastaan raivostuttavaa äidille että kirjoitin lukiosta ällän paperit. Kukaan muu ei iloinnut menestyksestäni, osasin sentään itse arvostaa sitä. Mutta kotona tuli halveksivaa kommenttia että on se nyt hyvä hyppiä silmille kun on kirjoittanut niitä älliä. Siis että oman lapsen hyvä koulumenestys onkin vtutuksen aihe!?! Silloin viimeistään lakkasin kunnioittamasta ja kuuntelemasta äitini mielipiteitä kokonaan enkä ole koskaan antanut noita kommentteja anteeksi, olivat todella ilkeitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minut kasvatti tuollaiseksi vanhempi, joka haluaa itse aina olla huomion keskipisteenä. Minua sai kuulemma hävetä kun tein numeron itsestäni jos vähän uskalsin suutani seurassa avata, itse hän sen sijaan dominoi jokaista keskustelua pitkillä minäminäminä-monologeilla. Käyttää kolmen tonnin merkkilaukkua kauppakassina, mutta jos minä olen ostanut kirpparilta parilla eurolla käytetyn, niin se on kamalaa tuhlausta. Kasvoin näkymättömäksi, mutta onneksi olen nyt aikuisena päihittänyt näitä opittuja asenteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamalaa lukea, miten vanhemmat häpeävät jopa lapsensa onnistumista ja pärjäämistä. Ihan uskomatonta, miten ajatusmaailma voi olla vääristynyt.
Uskonto on syypää tähän. Luterilainen mentaliteetti. Surullista, koska ne on vaan satuja.
Vanhempien narsismi on syypää! Se aiheuttaa tarpeen polkea koko ajan muita alemmas, jopa oman lapsen menestys on uhka sellaiselle ihmiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osittain samaa täällä, vahvasti ”mitä MUUT sanoo/ajattelee”, ”Onko kiva leimaantua” jne.
Terapeuttini kysyi joskus, että ketä nämä muut on?
En osannut itsekään vastata. Naapuritkin vaihtuneet, koulut ja kaikki. Ne on ne mystiset muut.
Katsokaa nyt tuota reppana naista.
https://www.suomenuutiset.fi/halla-aho-uudella-nuorisojarjestolla-valta…
Minut on kasvatettu terveeseen itsetuntoon. Olen syntynyt 1971.
Aina on kannustettu, kehuttu, mutta myös kerrottu jos on toimittu huonosti. On tyhmää olla hiiri tai lokki, kumpikin ääripää osoittaa tyhmyyttä ja huonoa käytöstä. Fiksusti käyttäytyvät ihmiset menevät pöytään oikeassa järjestyksessä, syövät maltillisesti ja kunnioittavat muita ihmisiä.
Ja nyt kun meitä keski-ikäisiä katsoo, noin 60% on hiiriä, 35% on lokkeja ja loput 5% älyllisiä, hyvin käyttäytyviä ihmisiä.
Tämä ja monet muut kommentit! Ihana lukea tällaista vertaistukiketjua.
Ja työhönkin sain vielå ohjeita: et kai sä tollaista siellä työpaikalla sano ääneen? Älä lissään nimessä sano julkisesti (jne.)
Eli kuinka vahva se oman mielipiteen piilottaminen onkaan. Mehän ollaan huonompia ja pitää vaan nöyristellä muita eikä varsinkaan vaatia mitään.
Kotioloista on seurannut aikuisena vaan päättämättömyyttä sekä ajautumista alistaviin ihmissuhteisiin. Ajattelumalleista on todella vaikea päästä eroon!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itseä ei ole kasvatettu olemaan vaatimaton, mutta muuten on pitänyt olla helppo ja kiltti lapsi, joka ei turhista valita. Tunteitaan ei ole saanut paljon näyttää ainakaan niitä kielteisiä. Jos joskus olen sanonut kunnolla vastaan ( en esim urheilussa halunnut tehdä yhtä juttua kisoissa, tosin pienet kilpailut vaan kyseessä) niin isäni mielestä häpäisin hänet, kun vastustin ja hän ei saanut minua tottelemaan. Sen jälkeen piti mykkäkoulua viikkojen ajan. Yleensä aikuisten sana oli se mitä toteltiin ja he olivat oikeassa. Ei saanut valittaa tai olla hankala, koska se rasitti vanhempia. Isällä ollut myös ajatus, että koskaan ei saa välittää mitä muut sanovat ja vahva on se joka kestää kaiken. Tämä ajatusta on käyttänyt esim koulukiusaamiseeni liittyen, kun siitä puhuttiin. Joskus ihmetteli oikein, että en kai minä nyt niin kiusaamisesta järkyttynyt etten voi enää opiskella ja todellisuudessa nämä kokemukset todellakin vaikuttavat elämääni edelleen tosin vanhemmille niistä ei kannata puhua.
Äitini sanoi joskus, että en saa olla niin heikko, että annan kiusaamisen vaikuttaa. Samalla oikeastaan molemmat sivuuttivat koko ne kokemukseni ihan yhdellä lauseella ja ovat sitä mieltä, että kun pääsin yhdestä koulussa niin sitten kaikki on hyvin ja ei kannata muistella menneitä. Se kaikki kun ei vaan ole niin helppoa. Muuten eivät kehuneet kuin harvoin ja aina jonkun suorituksen yhteydessä. Yritinkin aina olla paras kaikessa ja urheilla hyvin, että sain jonkun kiitoksen. Se musersikin aina jos isä sanoi kisan jälkeen, että kuinka sinulla noin kauan kesti ja itse meinasit pyörtyä maalissa, kun olit oikeasti yrittänyt parhaasi. Olen 90-luvulla syntynyt. Ehkä vähän liian herkkä lapsi ainakin tähän perheeseen, jossa oikeasti ei tunteista puhuta koskaan ja ajatus, että ollaan niin vahvoja, että kestetään kaikki. Itse en vaan harmi ole sellainen ja he eivät sitä koskaan ymmärrä. Apua olisin itse kyllä kaivannut.
Pitää tähän vielä lisätä, että meilläkin tosin sellainen ajatus aina, että mitä ihmiset ajattelevat. Tämä liittyi aina moniin juttuihin kuten ei saanut kadulla puhua mistään "ikävästä" asiasta liian lujaa, ettei joku kuule. Eli puheiden piti olla sellaisia, ettei kukaan vaan kuullut mitään negatiivista perheeseen koskien. Isäni sanoi kiusaamiseen liittyen, että älä vaan meni sinne "nuorisoasemalle" puhumaan kiusaamisesta, ahdistuksesta yms koska siellä on se työkaverin puoliso töissä ja häneltä menee sitten maine jos sinne menet. Kun minulla oli oikein huono vointi ja itkin yhdessä julkisessa paikassa niin ohjasi minut sivuun, etten "häiritsisi" muita. Oikeasti se on hassua, ettei mistään olisi saanut välittää ja piti olla vahva ja silti ihmisten edessä piti esittää toisenlaista ja heidän ajatuksillaan olikin väliä. Se välillä ahdistaakin kun isä sanoo, että hän ei ainakaan välitä muiden mielipiteistä ja itse en vana pysty sellainen olemaan ja se on hassua, että puhuu minulle niin kun kuitenkin tietää tarinani paljon kiusattua nuorena ja elämääni muutenkin. Ehkä yrittää samalla karaista minua kuin silloin lapsena, vaikka ei se toiminut silloinkaan.
Minäkin olin lapsena kuulemma liian ujo ja hiljainen. Olisi pitänyt olla rohkea ja uskaltaa toimia suuressa ryhmässä sekä puhua kaikille. Ei ollut hyvä asia, että oli vaan pari kaveria ja varsinkin isä aina yritti ohjailla minua ja sanoi, että pitää mennä isompaan porukkaan aina koulusta harrastuksiin liittyen. Se oli välillä ahdistavaa, kun selvästi en koskaan toiminut hyvin ja en pystynyt olemaan tarpeeksi rohkea. Toisaalta tämä kaikki on ristiriitaista, kun kotona sanottiin, että pitää olla "julkisesti" rohkea ja reipas ja toisaalta vanhempia ei saanut vastustaa ja piti heitä aina totella. Näin kotona olikin eri säännöt joten vaikeaa oli olla molempia sekä kiltti tyttö, että rohkea ja reipas jos muutenkin luonne oli introvertti ja ujon puoleinen. Toisaalta kuitenkin uskalsin paljon ja todellakin olisin kaivannut vähän toisenlasta kannustusta. Tästä seurasi se, että epäilen aina lapsena ja vielä nykyisinkin teenkö koskaan oikein ja mitä muut minusta ajattelevat. Tosin muutkin kokemukset vaikuttavat.
Apua, ihan kuin meillä! Vanhempien sana oli laki, varsinkin isän, ja minun tyttönä pitää totella, koska tytöt ovat turhia. Ei saanut näyttää mitään negatiivisia tunteita eikä näin vaivata aikuisia. Ongelmia ei saanut olla ja jos oli, ne lakaistiin maton alle. Äitini on hyväsydäminen pöhelö, joka vaan peesaili isää.
13-vuotiaasta lähtien olen saanut pärjätä käytännössä yksin. Olen 37v. eikä minulla ole koskaan ollut puolisoakaan. Just tänään mietin, että mitenhän kauan jaksan vielä yksin hoitaa 24/7 kaikki mahdolliset asiat ja selvitä kaikesta vaan itsekseni. Kukaan ei kysy kuulumisia tai tarviinko apua, kun kaikki ovat tottuneet siihen, että kyllä se "Laura" pärjää.
Kotona piti tosiaan totella vanhempia ilman omia mielipiteitä ja näkemyksiä. Samaan aikaan olisi pitänyt olla rohkea ja omata omia mielipiteitä ja pystyä puolustautumaan muita alistajia vastaan. Vanhemmat saa alistaa, mutta muu maailma ei. Vaikeaa, kun oppii vain yhden toimintamallin.
Samalla olisi pitänyt olla kavereita ja suosittu ja mielellään poikaystäväkin jo viimeistään 15-vuotiaana, mutta raskaaksi et saa tulla, mitään poikia et tapaa, kenenkään luokse jota vanhemmat eivät tunne et mene ja ketään ei kutsuta meille. Minnekään pikkukylän 30 hengen limudiskoon, jossa on vanhempia vahtimassa, et mene, koska olet pölvästi, joka varmana juo itsensä humalaan heti, kun joku tarjoaa viinaa (niin mitä viinaa, missä?) tai joutuu r'iskatuksi ja paloittesurmatuksi heti, kun silmänsä kääntää.
Eli piti selvitä itse, mutta samaan aikaan olet holhottava idiootti, joka ei tajua mistään mitään, eikä varmana osaa pitää puoliaan ja pamahdat paksuksi varmana 17-vuotiaana. Vaikka kyllä nyt koulussa pitää kiusaajia osata vetää turpaan samaan aikaan ja riiata poikia.
Ihan hirveä sekameteliristiriitakasvatus! Yritä siinä sitten arpoa näin aikuisena, että onko tämä ja tuo toiminta- ja ajatusmalli minun, isän, äidin, vanha suojamekanismi vai trauman aiheuttama reaktio.
Yllättäen en ole väleissä perheeseeni. Jos menen naimisiin, ei tule kutsua häihin. Kun kupsahtavat, joku muu saa hoitaa hautajaisjärjestelyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksissä juhlissa emäntä kehotti, että menkää nyt ja ottakaa pöydästä, kaikki nököttivät paikallaan ja katsoivat toisiaan pälyillen. Sanoin vieruskaverilleni itseäni paljon vanhemmalle sukulaiselle, että mene nyt ottamaan, no en mää nyt ensiksi, vastasi hän. Nousin ja menin sitten itse ottamaan kahvia ja kakkua, muut uskalsivat liikahtaa jonon jatkoksi, kun joku vain aloitti homman.
Kyllä meillä Suomessa on kahden kerroksen tapakulttuuri ja toiset ovat jotain siitä välistä. Liika vaatimattomuus ei kaunista, kohtuus ja tilannetaju ajavat vanhojen etikettisääntöjen edelle.
En hallitse pöydässä liemilusikoita ym tapakouluttajien nyansseja, mutta maalaisjärjellä ja toisten huomioimisella olen pärjännyt eri tilanteissa.
Mitähän muuten tapakouluttajat sanovat kursailukulttuurista? Varmaan useimmissa kulttuureissa on täysin normaalia, että vanhat ihmiset ottavat ruokaa ensin. Suomessa taas on monesti niin, että vanhat ihmiset ovat pahimpia kursailijoita eivätkä ota ensin, vaikka kehotettaisiin. Joidenkin kohdalla tuo näennäinen vaatimattomuus kääntyy huomiohakuisuudeksi ja itsensäkorostamiseksi, kun kovaan ääneen päivitellään "ei kai mulle nyt mitään tarvii".
Minusta tuo on hyvin outoa. Kukaan ei uskalla ottaa ensimmäisenä, kaikki kyräilevät ja pälyilevät eikä kukaan oikein tiedä, miten tulisi toimia. Onneksi nuoremmat ihmiset ovat pyristelleet irti tuosta kauheasta kursailukulttuurista.
Se ei ole itsensäkorostamista, vaan huonon itsetunnon ja /tai kotikasvatuksen tulosta. Itsensäkorostajat harvemmin ovat noin vaatimattomia, lähinnä päinvastoin, jyräävät itsensä milloin mihinkin rakoon, vaikkei olisi edes oma vuoro.
Vierailija kirjoitti:
Olin vähän aikaa sitten kävelemässä ja odotin suojatien edessä valojen vaihtumista. Näin keski-ikäisen naisen pyöräilevän kovaa vauhtia pyöräkaistaa VÄÄRÄÄN SUUNTAAN. Nainen nyrpisti nenäänsä ja heilutti kättään suunsa edessä. Ihmettelin asiaa pari sekuntia, kunnes huomasin vieressäni tupakoivan nuoren naisen.
Keski-ikäinen halusi siis paheksua nuoren naisen tupakointia. Ymmärrän, että tupakan savu voi häiritä, mutta kyseisellä hetkellä tuuli 12 metriä sekunnissa POISPÄIN PYÖRÄILIJÄSTÄ, tupakoitsijan suuntaan.
Savusta ei siis ollut minkäänlaista haittaa pyöräilijälle. Sen sijaan hän itse olisi voinut hyvinkin aiheuttaa vaaratilanteen (jopa kuoleman) kiitäessään täysiä väärään suuntaan yksisuuntaista pyöräkaistaa. Hän rikkoi lakia, mutta koki oikeudekseen paheksua tuntematonta, joka toimi täysin laillisesti.
Mielestäni tapauksessa tiivistyi hyvin tämä ahdistava ajattelutapa: keskitytään niin kovasti vahtaamaan muiden tekosia, ettei edes huomata omaa itsekeskeisyyttä.
En sano, että tässä tapauksessa asia olisi ollut näin, mutta kyllä minä itsekin vähän aika sitten ajoin väärään suuntaan pyörätiellä silkkaa tietämättömyyttäni. Vasta myöhemmin tajusin, että ne olivatkin yksisuuntaisia pyöräteitä.
Pahoittelen, jos aiheutin jollekinn harmia toiminnallani.
Minut on kasvatettu ,että olemme parempaa väkeä ja fiksumpia,kun naapurit.Meillä ei juotu ,ei tupakoitu.Mahtava itsetunto on kotoa peritty,ei nöyristellä.Vanhempia henkilöitä,toki on huomioitava ja kunnioitettava,jos ovat sen ansainneet.