Lue keskustelun säännöt.
Onko teidätkin kasvatettu olemaan "harmaa ja näkymätön"? Pitää hakea juhlissa ruoka viimeisenä jne?
Onko tuttua? Aina pitää hyväksyä kaikki ja kääntää toinenkin poski, pitää vaan olla kaikesta hiljaa ja hys hys ja mikä tärkeintä että ettei vaan naapurit ala puhumaan mitään! Muiden mielistely, se on se tärkein!
Matkustaminen on SUURUUNDENHULLUUTTA ja samoin muista asioista haaveilu. Oli se sitten joku "erikoisen" harrastuksen aloittaminen, museoauton hankkiminen, eri tavalla pukeutuminen kuin suurin osa. Mikä vaan asia, joka saa kateelliset ihmiset puhumaan asiasta.
Aina pitäisi mielistellä muita niin kauan kun pystyy. Pitäisi vaan omistaa se harmaa Skoda ja käydä sauvakävelyllä. Mahdollisimman neutraalit värit vaatteissa, ei kirkkaan punaista ainakaan. Korkeintaan pienet nappikorvikset, ei missään nimessä isoja (yli 1cm) koruja.
Mulla kesti 25 vuotta kasvaa tästä ajatusmaailmasta yli mihin on opetettu. Nyt vasta jonkin aikaa uskaltanut olla oma itsensä, eikä välitä enää mitä muut sanoo. Kauan se vaati, mutta nykyään parempi olo kun ei tarvi aina miettiä että voiko tehdä sitä ja tätä, mitä muut sanoo. Tekee niinkuin itse haluaa, muut puhuu jos puhuu.
Vanhemmat ovat edelleen tuollaisia että mistään ei saa nauttia ja täytyy näyttää ulkopuolisille että on mahdollisimman kurjaa, ettei kukaan vaan naapurustosta luule että menee hyvin ja ala puhumaan.
Kommentit (330)
Vierailija kirjoitti:
Valois kirjoitti:
Tässä ketjussa on niin monta sivua ja kommenttini varmaan hukkuu muiden joukkoon mutta toivon että mahdollisimman moni silti tämän näkisi...
Voi olla että joku on tämän jo kirjoittanutkin koska en itse jaksanut kahlata läpi 16 sivua.
Tässä ketjussa keskustellulla ilmiöllä on ihan tunnettu syy. Muinaissuomessa vallitsi uskomus että onnea oli vain tietty määrä.
Onni oli ikäänkuin piirakka. Oli vain yksi piirakka ja enempää ei ollut koko maailmassa olemassa. Jos yksi perhe menestyi enemmän kuin muut, se merkitsi sitä että he olivat kahmineet ja ahnehtineet onnipiirakasta enemmän osia kuin heille kuului tekemällä pahantahtoisia taikoja toisia vastaan.
Jos kylällä oli yksi talo jonka karja menestyi, lapset pääsivät rikkaisiin naimisiin, perhe säilyi terveenä siinä missä muiden perheiden karja menehtyi susien tai tautien kautta tai poikimiset epäonnistuivat ja kaikki meni alamäkeä, aiheutti se tuota hyväonnista perhettä vastaan karmean koston kierteen, vihaa ja syrjimistä. Onni pyrittiin ottamaan takaisin ihan konkreettisella vahingonteolla. Aikana kun ei ollut sosiaaliturvaa, yhteisön poislukemaksi joutuminen oli kuolinisku.
Tämän takia oli kirjaimellisesti pakko vähätellä kaikkea hyvää omassa elämässä.
Jos joku kehaisi että kaunis vauva sulla niin sillä tokaisulla saatettiin haluta vauvalle ja äidille suorastaan pahaa. Äidin piti heti todeta että ei, ruma mukula se on ja ihan seinästä revityn näköinen.
Tämä päti kaikkeen muuhunkin. Omalla omaisuudella ei saanut pröystäillä. Eikä perheen onnistumisella. Eikä millään mikä oli hyvä. Päinvastoin kaikkea omaa hyvää piti vähätellä, moittia ja halveksua!
1700-luvun lopussa alettiin unohtaa tavan alkujuuret (että onnea on vain tietty määrä) ja vain ns. selviytymiskeinot jäivät elämään. Eli oman hyvän vähättely ja piilotus.
Ol todella mielenkiintoista että tämä seikka jäi kansallispiirteeksemme eikä nykyään kovin moni edes tiedä sen alkusyytä!
Siis ajatelkaa, me eletään nyt ja on vuosi 2020 ja yhä meidän elämään aktiivisesti vaikuttaa se, millainen kulttuuri ja uskomukset suomessa vallitsivat 500 vuotta sitten. Ihan huippumielenkiintoista!
Täh? Mistä sinä tämän keksit?
Ja miten toisen kehumisella ( esim lapsen) yritettäisiin tuottaa huonoa onnea?
Minäkin haluan tietää, mistä lähteestä tuo mielenkiintoinen tarina on peräisin. Kiitos kirjoittajalle siitä. Enemmän tämmöstä!
Lapsen kehumisella varmaan on tuotettu huonoa onnea siten, että on vanhemmille on tullut pelko, että muut tulevat kateellisiksi ja tekevät tilien tasoitus kepposia sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä! Onneksi pääsin siitä eroon, kun parikymppisenä muutin pois kotoa ja päätin olla välittämättä muiden mielipiteistä ja sain pikkuhiljaa rohkeutta.
1950 syntynyt äitini on sen sijaan aivan mahdoton ”ei mua varten tartte”-matami. Kun käy meillä kylässä ja olen tehnyt (reilusti) ruokaa, ottaa hyttysen annoksen tyyliin puolikas peruna ja teelusikallinen lihapataa. Kun veimme hänet siskoni kanssa Tukholmaan 60-vuotisreissulle, totesi, että hotelli ja ravintola olivat ihan liian hienot, kun hän on vain tavallinen työläisnainen. Haloo, joku perus-Scandic ja ravintola ihan tavallinen! Minnekään ei koskaan voi matkustaa, koska ”kotonakin olla saa”. Argh!
Valois kirjoitti:
Tässä ketjussa on niin monta sivua ja kommenttini varmaan hukkuu muiden joukkoon mutta toivon että mahdollisimman moni silti tämän näkisi...
Voi olla että joku on tämän jo kirjoittanutkin koska en itse jaksanut kahlata läpi 16 sivua.
Tässä ketjussa keskustellulla ilmiöllä on ihan tunnettu syy. Muinaissuomessa vallitsi uskomus että onnea oli vain tietty määrä.
Onni oli ikäänkuin piirakka. Oli vain yksi piirakka ja enempää ei ollut koko maailmassa olemassa. Jos yksi perhe menestyi enemmän kuin muut, se merkitsi sitä että he olivat kahmineet ja ahnehtineet onnipiirakasta enemmän osia kuin heille kuului tekemällä pahantahtoisia taikoja toisia vastaan.
Jos kylällä oli yksi talo jonka karja menestyi, lapset pääsivät rikkaisiin naimisiin, perhe säilyi terveenä siinä missä muiden perheiden karja menehtyi susien tai tautien kautta tai poikimiset epäonnistuivat ja kaikki meni alamäkeä, aiheutti se tuota hyväonnista perhettä vastaan karmean koston kierteen, vihaa ja syrjimistä. Onni pyrittiin ottamaan takaisin ihan konkreettisella vahingonteolla. Aikana kun ei ollut sosiaaliturvaa, yhteisön poislukemaksi joutuminen oli kuolinisku.
Tämän takia oli kirjaimellisesti pakko vähätellä kaikkea hyvää omassa elämässä.
Jos joku kehaisi että kaunis vauva sulla niin sillä tokaisulla saatettiin haluta vauvalle ja äidille suorastaan pahaa. Äidin piti heti todeta että ei, ruma mukula se on ja ihan seinästä revityn näköinen.
Tämä päti kaikkeen muuhunkin. Omalla omaisuudella ei saanut pröystäillä. Eikä perheen onnistumisella. Eikä millään mikä oli hyvä. Päinvastoin kaikkea omaa hyvää piti vähätellä, moittia ja halveksua!
1700-luvun lopussa alettiin unohtaa tavan alkujuuret (että onnea on vain tietty määrä) ja vain ns. selviytymiskeinot jäivät elämään. Eli oman hyvän vähättely ja piilotus.
Ol todella mielenkiintoista että tämä seikka jäi kansallispiirteeksemme eikä nykyään kovin moni edes tiedä sen alkusyytä!
Siis ajatelkaa, me eletään nyt ja on vuosi 2020 ja yhä meidän elämään aktiivisesti vaikuttaa se, millainen kulttuuri ja uskomukset suomessa vallitsivat 500 vuotta sitten. Ihan huippumielenkiintoista!
Tämän olen oppinut tutkijaäidiltäni vaikka itse olenkin toisella alalla ja myös itse lueskellut aiheesta. Mutta ihan nettihaulla löytyy tietoa. Vaikka tämä joka itselle osui ensimmäiseksi:
https://antroblogi.fi/2017/06/kateus-ja-vahattely-suomessa/
"Suomalainen kehaisee toisen asua. “Ai tääkö”, toinen vastaa, “tää nyt on tällanen vanha riepu”. Suomalainen ei ole vaatimaton, vaan yrittää suojata itseään kateusmagiaan perustuvalta epäonnelta.
Suomalaisessa kansanuskossa onnea oli olemassa tietty vakiomäärä. Onnea ei tullut mistään lisää, sen paikka vain vaihtui. Onni yhdellä oli siis konkreettisesti toiselta pois. Onnen lisäämiseksi oli harjoitettava pilaustaikuutta, jonka tarkoitus oli tärvellä toisen onni ja siirtää se itselle. Pilausta käytettiin kaikkeen, aina naimaonnesta peltojen kuntoon. Kuolemaan liittyvä magia ja paheellisena pidetyt asiat näyttelivät taikuudessa tärkeää roolia.
Kateus oli vaarallinen tunne, sillä se sai aikaan pahana silmänä toteutuvaa magiaa. Onnettomuuden sattuessa — kun lehmä kuoli, sato epäonnistui tai lapsi sairastui — syy oli todennäköisesti naapurin paha silmä. Pilaustaikuuden yleisyyden vuoksi teko oli kaiken lisäksi luultavasti tahallinen. Tämä kylvi vihamielisyyttä ja epäluuloa ihmisten välille.
Onni saattoi siirtyä vahingossakin. Paha silmä oli joskus synnynnäinen ominaisuus, jonka merkkejä oli mm. kierosilmäisyys. Luonnostaan pahasilmäiset ihmiset pilasivat toisten onnen tahattomasti. He olivat usein tietoisia ‘lahjastaan’ ja ilmaisivat hyviä aikeita välttelemällä muiden omaisuuden katsomista, jotta kateus ja paha silmä eivät heräisi.
Kateuteen liittyi läheisesti kehuminen, joka toi kehujen kohteelle välitöntä epäonnea. Tältä suojauduttiin vähättelemällä kehujen kohdetta äkkiä. Kehuissa piilevän kateuden ja pahan silmän sai ikään kuin hämättyä tiehensä, kun nopeasti haukkui omaisuutensa arvottomaksi roinaksi. Suomalaisella vähättelyllä on siis syvällinen tarkoitus."
"Kell onni on, se onnen kätkeköön"-sananlaskun voi myös paremmin ymmärtää kun tietää nämä taustat.
Oi kyllä!
Täällä kirjoittelee 32 -vuotias perheen äiti, joka aikoo tehdä monenkin asian erilailla, kuin minulle tehtiin lapsena. Laitan tähän muutamia esimerkkejä:
- Voin ostaa kahvilasta kahvin ja jonkun herkun (pågelsin, pullan, tms.) ja NAUTTIA siitä hetkestä. Ei, en ole tuhlaaja, vaikka tälläisen toiminnan on niin kerrottu olevan. )Saahan kaupasta ties kuinka monta KAHVIPAKETTIA samaan hintaan.) Saan nauttia omasta hetkestäni ja istua kahvilassa ihan rauhassa ja koota omia ajatuksiani.
- Voin varata risteilyn perheelleni ja kyllä, myös buffetin. Ja istua ja nauttia ruoasta kaikessa rauhassa. Minun ei tarvitse olla "joku ylellinen herra", että voin näin tehdä. Ihan tavallisena Pirjona pystyn tähän.
- Voin sanoa "Ei kiitos" -ylimääräisen työvuoron tekemiseen. En ole huono ihminen tai itseäni täynnä oleva. Tavallinen Pirjo, joka pitää omasta hyvinvoinnistaan huolta.
- Voin tilata talven polttupuut haloiksi valmiiksi laitettuna. Ei, en ole pröystäilijä.
Tätä listaa voisin jatkaa vaikka loputtomiin. Onneksi saan tehdä itse kaiken omien lasteni kohdalla täysin erilailla <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valois kirjoitti:
Valois kirjoitti:
Tässä ketjussa on niin monta sivua ja kommenttini varmaan hukkuu muiden joukkoon mutta toivon että mahdollisimman moni silti tämän näkisi...
Voi olla että joku on tämän jo kirjoittanutkin koska en itse jaksanut kahlata läpi 16 sivua.
Tässä ketjussa keskustellulla ilmiöllä on ihan tunnettu syy. Muinaissuomessa vallitsi uskomus että onnea oli vain tietty määrä.
Onni oli ikäänkuin piirakka. Oli vain yksi piirakka ja enempää ei ollut koko maailmassa olemassa. Jos yksi perhe menestyi enemmän kuin muut, se merkitsi sitä että he olivat kahmineet ja ahnehtineet onnipiirakasta enemmän osia kuin heille kuului tekemällä pahantahtoisia taikoja toisia vastaan.
Jos kylällä oli yksi talo jonka karja menestyi, lapset pääsivät rikkaisiin naimisiin, perhe säilyi terveenä siinä missä muiden perheiden karja menehtyi susien tai tautien kautta tai poikimiset epäonnistuivat ja kaikki meni alamäkeä, aiheutti se tuota hyväonnista perhettä vastaan karmean koston kierteen, vihaa ja syrjimistä. Onni pyrittiin ottamaan takaisin ihan konkreettisella vahingonteolla. Aikana kun ei ollut sosiaaliturvaa, yhteisön poislukemaksi joutuminen oli kuolinisku.
Tämän takia oli kirjaimellisesti pakko vähätellä kaikkea hyvää omassa elämässä.
Jos joku kehaisi että kaunis vauva sulla niin sillä tokaisulla saatettiin haluta vauvalle ja äidille suorastaan pahaa. Äidin piti heti todeta että ei, ruma mukula se on ja ihan seinästä revityn näköinen.
Tämä päti kaikkeen muuhunkin. Omalla omaisuudella ei saanut pröystäillä. Eikä perheen onnistumisella. Eikä millään mikä oli hyvä. Päinvastoin kaikkea omaa hyvää piti vähätellä, moittia ja halveksua!
1700-luvun lopussa alettiin unohtaa tavan alkujuuret (että onnea on vain tietty määrä) ja vain ns. selviytymiskeinot jäivät elämään. Eli oman hyvän vähättely ja piilotus.
Ol todella mielenkiintoista että tämä seikka jäi kansallispiirteeksemme eikä nykyään kovin moni edes tiedä sen alkusyytä!
Siis ajatelkaa, me eletään nyt ja on vuosi 2020 ja yhä meidän elämään aktiivisesti vaikuttaa se, millainen kulttuuri ja uskomukset suomessa vallitsivat 500 vuotta sitten. Ihan huippumielenkiintoista!
Tämän olen oppinut tutkijaäidiltäni vaikka itse olenkin toisella alalla ja myös itse lueskellut aiheesta. Mutta ihan nettihaulla löytyy tietoa. Vaikka tämä joka itselle osui ensimmäiseksi:
https://antroblogi.fi/2017/06/kateus-ja-vahattely-suomessa/
"Suomalainen kehaisee toisen asua. “Ai tääkö”, toinen vastaa, “tää nyt on tällanen vanha riepu”. Suomalainen ei ole vaatimaton, vaan yrittää suojata itseään kateusmagiaan perustuvalta epäonnelta.
Suomalaisessa kansanuskossa onnea oli olemassa tietty vakiomäärä. Onnea ei tullut mistään lisää, sen paikka vain vaihtui. Onni yhdellä oli siis konkreettisesti toiselta pois. Onnen lisäämiseksi oli harjoitettava pilaustaikuutta, jonka tarkoitus oli tärvellä toisen onni ja siirtää se itselle. Pilausta käytettiin kaikkeen, aina naimaonnesta peltojen kuntoon. Kuolemaan liittyvä magia ja paheellisena pidetyt asiat näyttelivät taikuudessa tärkeää roolia.
Kateus oli vaarallinen tunne, sillä se sai aikaan pahana silmänä toteutuvaa magiaa. Onnettomuuden sattuessa — kun lehmä kuoli, sato epäonnistui tai lapsi sairastui — syy oli todennäköisesti naapurin paha silmä. Pilaustaikuuden yleisyyden vuoksi teko oli kaiken lisäksi luultavasti tahallinen. Tämä kylvi vihamielisyyttä ja epäluuloa ihmisten välille.
Onni saattoi siirtyä vahingossakin. Paha silmä oli joskus synnynnäinen ominaisuus, jonka merkkejä oli mm. kierosilmäisyys. Luonnostaan pahasilmäiset ihmiset pilasivat toisten onnen tahattomasti. He olivat usein tietoisia ‘lahjastaan’ ja ilmaisivat hyviä aikeita välttelemällä muiden omaisuuden katsomista, jotta kateus ja paha silmä eivät heräisi.
Kateuteen liittyi läheisesti kehuminen, joka toi kehujen kohteelle välitöntä epäonnea. Tältä suojauduttiin vähättelemällä kehujen kohdetta äkkiä. Kehuissa piilevän kateuden ja pahan silmän sai ikään kuin hämättyä tiehensä, kun nopeasti haukkui omaisuutensa arvottomaksi roinaksi. Suomalaisella vähättelyllä on siis syvällinen tarkoitus."
Kiitos linkistä. Nyt alkoi loksahdella moni palanen paikoilleen.
Silloin kun Fecebook rantautui Suomeen, luin kummastuneena kun suomalaiset facebook-kaverit tykkäsivät ja antoivat myönteistä palautetta eli kehuivat toisiaan. Olin ihan, että ai suomalaisetko kehuvat nykyisin? Tämä oli jotain uutta, ei tuntunut "normaalilta". Normaaliahan se on, mutta en ollut tottunut näkemään semmoisia lauseita suomenkielisinä.
Kade oli suomalaisen kansanperinteen noita, sanoo wikipedia. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kade
Jotain pyrkimyksiä vanhemmillani oli, että oltaisiin kunnollisia, äänettömiä ja näkymättömiä, mutta eivät itsekään pystyneet sellaisia täysin olemaan. Äitini varmaan olikin, mutta isä oli aina se huomiota herättävä ja häpeilemätön. Kyllä minä lapsena yritin olla kovasti tekemättä virheitä ja tuottamatta pettymystä vanhemmilleni, mutta ulkomaailma oli päättänyt aina nostaa minut tikun nokkaan. Olin siis liian näkyvä yrityksistäni huolimatta olla näkymätön. Näin keski-ikäisenä en enää jaksa niin hirveästi välittää. Tuntuu, että on jo helpompi myöntää olevansa erilainen ja nauttivansa usein erilaisista asioista kuin harmaa massa. Töissä kyllä olen tahtomattanikin se näkymätön. Perheen parissa taas näytän tunteeni. Usein lapset jopa minua häpeilevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai tuo historiallinen selitys selitä sitä, miksi oman lapsen itsetunto nujerretaan?
Laulu onnesta
Kell’ onni on, se onnen kätkeköön,
kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.
Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.
Kell’ onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.
Eino Leino
Ja arvatenkin kuulut itse tuohon 5%:iin? Tosi terve itsetunto, olet itse älyllinen ja hyvin käyttäytyvä, 95% pas*aa lokkeilevaa hiirulaispohjasakkaa.