Onko teidätkin kasvatettu olemaan "harmaa ja näkymätön"? Pitää hakea juhlissa ruoka viimeisenä jne?

Ei ole todellista miten samanlainen kasvatus niin monella. Itse olen luullut että

Oma äitini aivan kahjo mutta tuo näemmä normimalli mun ikäluokan äideissä. Kiitos tästäkin palstalaiset. Ei tarvi sittenkään mennä terapiaan purkamaan äitisuhteen ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole todellista miten samanlainen kasvatus niin monella. Itse olen luullut että

Oma äitini aivan kahjo mutta tuo näemmä normimalli mun ikäluokan äideissä. Kiitos tästäkin palstalaiset. Ei tarvi sittenkään mennä terapiaan purkamaan äitisuhteen ongelmia.

Kyllä se terapia on silti hyödyllistä. Vaikka tiedostaisitkin jo, että äitisi on toiminut väärin, siellä pääsee purkamaan niitä ahdistavia ajatuksia ammattilaiselle, jolle et ole "vaivaksi." Tämä oli ainakin minulle tärkeää. Kun on nitistämällä kasvatettu, on vaikea puhua kenellekään ettei vaan häiritse muita omilla turhilla vaivoillaan mutta terapiassa se ihminen saa palkkaa sinun kuuntelemisestasi!

Nää on ihania terapiaketjuja! Toinen on se pitkä 70 luvulla syntyneiden äidit-ketju.

Toi on merkillinen piirre, että mennään se ajatus edellä, että mitähän muut meistä ajattelee. Kovin pinttynyt malli lapsuudesta ja joutunut kyllä työstään sitä. Edelleen siihen sortuu, mikä ärsyttää itseäni mahdottomasti. Mitä sitten, jos se naapuri ajattelee musta huonoa tai ylipäätään mitään? Se on ihan sen oma ongelma. Miten se vaikuttaa kenenkään elämään? :D Räjähtääkö galaksit vai? Nyt kun tuota ajatusta pyörittää päässä niin sen hullummalta se tuntuu!! Mitä nekin ajattelee meistä, voi helvetti :D :D :D

On varmaan yritetty kasvattaa noin, varsinkin isäni puolesta, mutta en kyllä ole sitä koskaan niellyt.

Eipä ollakaan kauheasti tekemisissä.

Mieheni on kasvatettu näin. En huomannut sitä tietenkään seurustelun alussa, ja ajattelin miehen olevan vain "perus tallaaja" jolle riittää ihan jees-työpaikka ja tasaisen harmaa arki, koska mitä sitä turhaa haaveilemaan sillä ei se kuitenkaan toteudu. Tutustuttuani miehen vanhempiin aloin ymmärtää paljon.

Itse olen saanut aivan totaali päinvastaisen kasvatusken; minuun on uskottu, tsempattu ja kannustettu aina positiivisesti eteenpäin.

Olen tartuttanut tätä mieheeni ja hän alkoi vuosi sitten 40-vuotiaana opiskella unelma-alaansa, alkoi kanssani matkustamaan (koska miehen vanhempien mukaan "aivan turhaa lähteä kotoota") ja aloitti harrastuksen josta aina haaveillut mutta ei ole saanut aikaiseksi koska kotoota lähtee tuo "ei viiti nyt liikaa koreilla, harrastuksiakin ja kaikkea!!" asenne.

Onneksi mies on itse positiivinen tyyppi ja silmät on nyt auki. Voitte vaan kuvitella kuinka paha miniä olen kun vien miestä "viikonloppuna nyt matkalle toiseen kaupunkiin, kaikken sitä tuhlataan!!" 'D

Vierailija kirjoitti:

Hitto vie mitä nojatuoleja nämä jotkut (boomerit?) on. Kuljetaan tuolla pihalla, kuin selkäsaunan saaneet ja pelätään hysteerisesti juorun kohteeksi joutumista, vaikka itse ollaan kylän viheliäimpiä juorukelloja ja kyttääjiä.

Tuo on muuten totta. Päällepäin ollaan niin moralistisia, vahvamielipiteisiä ja tuomitsevia mutta sen kovan pinnan alta löytyy kaikkea ja kaikkia pelkäävä hiirulainen. Lisäksi itsereflektiokyky ei suurelle osalle ole kehittynyt lainkaan. Tämän huomaa erityisen hyvin näistä ruumiillista kuritusta puolustavista ja metoota pilkkaavista boomereista, jotka omien sanojen mukaan kasvoivat kunnon ihmisiksi vaikka saivatkin selkäänsä ja naiset tulivat ahdistelluiksi. En oikein menisi kutsumaan "kunnon ihmiseksi" sellaista, joka pilkkaa toisia ja juoruilee heistä, kommunikoi joko aggressiivisesti huutamalla tai marttyyrimaisesti voivottelemalla, arvottaa ihmisiä ulkonäön, statuksen ja siviilisäädyn kaltaisten asioiden perusteella ja lähtökohtaisesti vihaa kaikkia, jotka eivät istu siihen "kunnon ihmisen" kapeaan muottiin.

Tosin tuntuu, että tämä ei ole pelkästään suomalainen ilmiö vaan että tämän boomer-sukupolven edustajat ovat yhtä röyhkeitä, tunnevammaisia ja matalaotsaisia muuallakin päin maailmaa. Ainakin yhdysvaltalaisten tuttujeni puheista olen saanut sen käsityksen, että sielläkin nuoret ovat alkaneet saada tarpeekseen tästä vanhempien sukupolvien harjoittamasta lyttäämisestä. Sikäläisille suurille ikäluokille on kuuleman mukaan myös tyypillistä tunnekylmyys, ulkokultaisuus, vahingon ja traumojen kierrättäminen seuraaville sukupolville ja toisten kyttääminen samalla, kun itse hysteerisesti pelkää sitä, mitä muut ajattelevat. Kuulostaa tutulta.

Tunnistan äitini tuosta! Nuorempana värjäsin hiuksia ja häntä nolotti koska joku saattaisi huomata. Punaiset hiukset ei tulleet kuuloonkaan ainakaan sinä aikana kun asuin kotona. Jonkun toisen kirjoittajan tavoin haaveilin myös itse Amerikan matkasta nuorena, mutta äiti vain naureskeli ja sanoi ”just joo, no sehän nähdään, eihän siellä kukaan käy” jne. Mutta minä sitten parikymppisenä kuitenkin lähdin sinne.

Minut on myös kasvatettu siihen, ettei saa olla äänessä eikä saa kertoa omaa mielipidettä mihinkään asiaan. Pitää vain mielistellä ja hymyillä vaikka ajattelisi pään sisällä jotain muuta. Ei saa riidellä missään tilanteessa ja kaikki pitää hyväksyä eikä saa suuttua mistään (kotona äiti itse ei kylläkään tällaista noudattanut). Minulla on aikuisiällä ollut joskus vaikeuksia siinä miten mielipiteitä voi ilmaista. Joskus sanon jotain vahingossa liian suoraan, tai sitten en vieläkään uskalla sanoa oikeaa kantaani asioihin ja myötäilen joskus edelleen. En siis ihan aina tiedä mitä voi sanoa missäkin tilanteessa ja kenellekin, ja arvioin tilanteet väärin.

Täytyy olla mahdollisimman näkymätön eikä saa herättää minkäänlaista huomiota missään. Vanhempani ovat eläneet kulissiliitossa ainakin 25 vuotta ihan vain siksi, koska he herättäisivät huomiota erotessaan eikä suvussa kukaan ole koskaan eronnut. Siitähän saattaisi tulla aikamoinen puheenaihe! Huhhuh, olisi vaikka mitä sanottavaa, mutta tässä oli nyt jotain mitä tuli mieleen.

"No ollaanpa sitä taas hienona" närkästys-sarkastisesti sanottuna kun puin hameen päälle kouluun. Ja sitten voivotellaan, kun suomalaisnaiset eivät meikkaa ja pukeutuvat rumiin miehekkäisiin rytkyihin eivätkä ole lainkaan niin ihanan naisellisia kuin venäläiset/virolaiset/(joku muu kansallisuus tähän), hei miksiköhän??? Voisiko olla esim. siksi, että jo lapsena ja nuorena lytätty "hienostelusta" ja saatu tuntemaan siitä häpeää??? Ei kai nyt sentään, kunhan vain muuten vaan ollaan rumia ja tyhmiä ja arvottomia toisin kuin Ne Muut. Aivan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yli nelikymppisenä edelleen kipuilen asian kanssa, olen katkera menetetyistä mahdollisuuksista, yritän opetella pois opitusta mallista ja koko ajan mietin että olenko jo liian vanha aloittamaan "puhtaalta pöydältä".

Nelikymppinen ei ole mihinkään liian vanha. Tunnistathan, että tämä ajatus (että turha tässä enää mitään ja liian vanha jo oon) on tasan tarkkaan tätä samaa sisäistettyä vähättely- ja alistumiskulttuuria. Taistele vastaan vaikka viimeisillä voimillasi! Se on sen arvoista. Sinä olet sen arvoinen. Meitä on niin monta.

N54

40-vuotiashan lasketaan palstamammojen mukaan nykyään nuoriin! 70 vuotta on uusi 30 vuotta!

Niin, moni vanhempi ihminenhän nykyään on parempikuntoisempi kuin aiemmin. Sana "nuorekas" on toki hieman naurettava.

Mutta minkä takia jonkun kolmikymppisen pitää väkisin jankata, että olen nuori? Mitä väliä sillä, mihin viiteryhmään tämä henkilö laitetaan? Oli sitten lapsi tai vanhus? Tulee mieleen, ettei oikein ole omaa elämää, vaan tarvitsee ulkopuolelta taputtelua: "hei, kyllä sä oot vielä nuori"!

Alkuperäinen väite oli, että ”nelikymppinen ei ole mihinkään liian vanha”. Ei, että hän on nuori tai nuorekas. Joten mihin hän on liian vanha? Hän voi saada vielä jopa lapsia.

Nuorekas on suhteessa johonkin oleva sana. Ihminen on iällisesti ehkä vanha, mutta nuorekas siihen nähden ulkoisesti, mitä numero antaa ymmärtää. Toinen sana jota käytetään samantyyppisesti on lapsellinen tai lapsekas. Eikä tuossa nuorekas sanan käytössä ole mitään naurettavaa, vaan se on aika kuvastava tapa ilmaista määrättyä asiaa.

Omassa perheessä ei ollut tuollaista yhtään. Itse ehkä enemmänkin murehdin sitä että mitä muutkin ajattelee, kun oli sotkuinen koti ja pieni kyläyhteisö. Kyllä se mun elämään tpsi paljon vaikutti ettei kavereita voinut kutsua kotiin, kaverisuhteet ei syventyneet ikinä, mua kiusattiin eikä ollut parasta kaveria. Toisaalta virkistävää ettei vanhempia kiinnostanut liikaa mitä kukaan ajattelee. Mutta se itsensä alentaminen kyllä oli tuttua! Jos oli rikkaampi sukulainen, puhuttiin avoimesti kuinka he ovat parempaa väkeä. Omia haaveita lytättiin, pärjäisinkö muka varmasti yliopistossa? Sitten he ihmettelevät miksi mulla on niin huono itsetunto! Kaikkea tekemistäni on ihmetelty, naureskeltu ja lytätty. Varsinkin äitini on myös tosi pihi. Mutta pakko sanoa että ei se vaatteissa näkynyt, äiti tykkäsi koreilla ja itsekin sain vaatteita, ja värjätä hiuksia ja muuta. Se on vaan tuo syvä työläismaaseutuasenne joka yritettiin juurtaa lapsiin. Että on niitä muita parempia ihmisiä, ja sitten me joilla ei ole niin nuukaa. Muutin maalta heti pois kun voin, tosi vaikea elää ns.nykymaailmassa tällä asenteella. Töitäkin vaikea saada

Maalle jääneillä kavereilla on myös ihan samanlaiset asenteet, ja ollaan ajan kanssa erkauduttu. He pitävät mua varmaan haihattelijana joka tekee kaikkea ihan ufoa. Katsovat vähän nenän vartta pitkin arvostellen. Kun tajusin sen, täyttyi omakin mitta.

Ehdottomasti tunnistan tuon kasvatuksen. Erityisesti äitini hyssytteli kerrostalossa meitä lapsia aamusta iltaan: ei saa astua kantapäillä, pitää puhua kuiskaten, ei voi harrastaa mitään musiikkisoitinta ettei naapurit ärsyynny, ei saa käydä yöllä pissalla jnejne. Juhlissa kylässä ei oltu lapsille varattu mitään juotavaa, aikuiset joivat kahvia. Pöydästä ei saanut ottaa mitään, ellei emäntä tarjonnut. Ja eihän se emäntä huomannut lapsia, kun oli itse samanlainen kuin äitini. Murrosiässä ei saanut näyttää naiselta, vaikka rinnat olikin, piti olla ikuinen 10 vee vaatteineen ja ajatuksineen. Pojat ja miehet käyttää hyväksi heti, kun pääsee ulko-ovesta ulos, jos ne hoksaa että sulla on rinnat. Koulussa piti olla keskiverto kasin oppilas. Jos tuli ysiä tai kymppiä kokeesta, niin sanottiin ettei saa ylpistyä. Kun menin yliopistoon ja valmistuin, niin äitini ehdotti, että menisin töihin valtiolle konttoristiksi. Ainut vaan, etten osannut kymmensormijärjestelmää enkä mitään muitakaan sihteerin taitoja. Kun sain jossain vaiheessa uraani päällikön tittelin, äitini oli ensimmäisenä epäilemässä, etten pysty hommaa hoitamaan. Kun sain lapsen, äitini kauhisteli, etten osaa sitäkään hoitaa oikein. Jnejne.

Joo, yksi hiireksi kasvatettu täälläkin. Onneksi usein pidin oman pääni. Muistan, miten yo-tutkinnosta arvosanojen kertominen muille oli täysin myrkkyä vanhemmilleni ja se että todistus oli näytillä oli myös tosi tuomittavaa itsensä korostamista. Samoin vanhempani loukkaantuivat, kun kerroin hakeneen Kauppakorkeakouluun, se oli heistä aivan liian hieno yliopisto. Heidän mielestään en kuitenkaan pääsisi sinne ja "mitä sitten ihmiset ajattelevat, jos on suureen ääneen leuhkittu ja sitten en pääsekään". Kun pääsin sisälle, tuli kommenttia, että "niin hieno koulu, ettei kehtaa kenellekään kertoa, kun ajattelevat, että niin on herraskainen tullut susta". Kun sitten tuli aika ekan harjoittelupaikan etsimisen, minulle vanhemmat ehdottivat, ettei pidä yrittää mitään liian hienoa, vaan sinne paikallisen osuuspankin kassalle voisin mennä. Selkeästi pettyivät, kun pääsin parempiin paikkoihin.

Nyt olen töissä konsulttina ja kierrän paljon ympäri Suomen. Vanhemmat ovat aina kommentoimassa, että "pitääkö sitä kokoajan reissata", "eikö voisi vaan olla aloillaan ja etsiä paremman työn" ja niin edelleen. Valituslista on loputon.

Todella ikävä kuulla näitä kokemuksia. Omat vanhempani ovat sodan jälkeen syntyneitä, mutta meitä on aina kannustettu, kuinka taitavia ja kauniita ollaan. Kuinka ollakaan, porukan nuorimmalla on silti häpeäkompleksinsa! Ollaankohan me neljän muun kanssa jyrätty hänet? Kamala ajatus. Vai onko hänellä häpelle alttiimpi temperamentti? Itse arvostan itseäni ja annan arvon muillekin. En pahemmin kiinnitä huomiota siihen, kuka ottaa pöydästä ensin, vaikka oonkin sitä mieltä, että pääsääntöisesti vanhemmat ihmiset saavat etusijan. Mun ei tarvitse olla huomion keskipisteenä, mutta alemmuuskomplekseja ei ole. Vanhempia on varmasti kiittäminen tästä.

Kaiken synkkyyden keskellä hienoa kuitenkin monen kirjoituksessa on se, että edes järjen tasolla ymmärtää häpeän ja kursailun olevan turhaa. Syvien lapsuudesta kumpuavien tunteiden kanssa voi näin pilkuhiljaa ehkä opetella pärjäämään (?)

Vierailija kirjoitti:

En tunnista mitään tuosta. Ehkä siksi, että lapsuudenperheeni oli ns. kunnan parempaa väkeä, joten saatoimme olla juuri sellaisia kuin halusimme. Vanhemmat oli niitä, jotka otti pöydästä ekana ja meidät lapset kasvatettiin siihen, että heti aikuisten jälkeen saa tulla pöytään.

Tuttua. En nyt tiiä oliko perheeni ns. parempaa väkeä, mutta ylempää keskiluokkaa, joten saatettiin/saatetaan matkustella paljon, isältä löytyy edelleen citymaasturi ym ym. Ja harrastukset oon aina saanut itse valita, joten niitä tuli lapsuudessa oltuakin useita. Nykyisin tanssi ja ratsastus jäljellä.

Ymmärrettävää tavallaan että on noita asenteita yhä, siitä on lopulta tosi vähän aikaa että vanhemmat oli nuoria, 60 ja 70-luvuilla varsinkin maaseuduilla oli ihan erilaista, maailma on muuttunut niin paljon ja nää boomerit ei vaan pysy mukana. Kun olin lapsi 90luvulla vanhempani kävi vaan kerran viikossa saunassa, koska niin tehtiin heidän aikana. Mutta eihän se enää mun lapsuudessa ollut normaalia ja tästä piti heitä ns, opettaa

Vierailija kirjoitti:

Todella ikävä kuulla näitä kokemuksia. Omat vanhempani ovat sodan jälkeen syntyneitä, mutta meitä on aina kannustettu, kuinka taitavia ja kauniita ollaan. Kuinka ollakaan, porukan nuorimmalla on silti häpeäkompleksinsa! Ollaankohan me neljän muun kanssa jyrätty hänet? Kamala ajatus. Vai onko hänellä häpelle alttiimpi temperamentti? Itse arvostan itseäni ja annan arvon muillekin. En pahemmin kiinnitä huomiota siihen, kuka ottaa pöydästä ensin, vaikka oonkin sitä mieltä, että pääsääntöisesti vanhemmat ihmiset saavat etusijan. Mun ei tarvitse olla huomion keskipisteenä, mutta alemmuuskomplekseja ei ole. Vanhempia on varmasti kiittäminen tästä.

Kaiken synkkyyden keskellä hienoa kuitenkin monen kirjoituksessa on se, että edes järjen tasolla ymmärtää häpeän ja kursailun olevan turhaa. Syvien lapsuudesta kumpuavien tunteiden kanssa voi näin pilkuhiljaa ehkä opetella pärjäämään (?)

Ehkä häntä on kiusattu koulussa, sattunut ilkeitä ihmisiä luokalle tai opettajiksi, tai ehkä kohdeltu vaan eri tavalla kuin muita vahingossa. Jos siis te ette ole kiusanneet

Meillä oli vähän samaa, mutta voimakkaan sukupuolittunutta. Pojat saivat tehdä, mitä halauvat ja tytöt olivat pikkuapulaisia. Meillä systeemi meni jopa niin pitkälle, että aina jos vanhemmat eivät olleet kotona, oli veli velvoitettu pitämään kuria meille tytöille. (Meillä oli 1 poika ja 3 tyttöä). Isä antoi aina veljelle ohjeen "Muista olla ankara. Piiskaa, jos on tarvetta." Meidän tyttöjen onneksi veli ei koskaan noudattanut isänsä ohjetta, vaan oli rento, eikä pitänyt samaa kuria kuin isä. Veli taisi piiskata meidät tytöt vain muutamia kertoja ja silloinkin siksi, että isä oli vaatinut ja hän valvoi "toimitusta" vieressä.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa hyvin tutulta. Minulle on jäänyt lapsuudesta ja nuoruudesta se kuva, että meillä paheksuttiin vähän kaikkea. Kaikenlaiset hankinnat ja uudet tavarat (tarpeellisetkin) olivat turhuutta, vaikka niitä hankittiinkin. Telkkarit, videot, tietokoneet, kännykät ja muut on kyllä hankittu mutta joka kerta paheksuvan jupinan kera. Jos jossain toisessa perheessä oli jonkin asian suhteen vähän erilaiset käytännöt, sitä paheksuttiin. 

Meillä oli myös oudon vähättelevä ilmapiiri, jota en osaa oikein kuvailla. Minulla on vielä aikuisenakin sellainen tunne, että minun ajatukseni, mielipiteeni ja tunteeni eivät ole tärkeitä eikä kukaan välitä niistä. Olen vääränlainen, kiinnostunut vääristä asioista ja ajattelen väärin. En oikein uskalla innostua asioista, koska pelkään vähättelyä ja paheksuntaa. Voisi kai sanoa, että masennukseni on osittain lapsuudenkotini peruja. 

Otsikossa mainittu harmaus, näkymättömyys ja ruuan hakeminen viimeisenä on juuri sitä, miten minut on kasvatettu. Minusta tuntuu vieläkin, etten ansaitse asioita tai etten voi pyytää itselleni mitään. Nykyään kyllä käytän rahani kuten haluan mutta teen paljon asioita "salaa": tällaisia asioita ovat mm. karkin, oluen ja kalliin kosmetiikan ostaminen. 

Tutulta kuulostaa.  Isä osasi hyvin kyllä palautella maan pinnalle ja teki sitä riittävän usein, niin että lapsuudenkodista pois muuttaessa tiesin tarkkaan asemani yhteiskunnassa, joka siis oli olla perusduunari ja muutenkin täysin näkymätön. Koin etten oikein osaa tehdä mitään, tai ole missään hyvä. Meni monta vuotta tehdessä kaikenlaisia p**kahommia ja ajatellen että tämä on minun paikkani ja enempää en ansaitse.

Muutin pois kotoa yli viisitoista vuotta sitten. Viitisen vuotta meni että tajusin lopettaa itseni vähättelemisen ja aloitin korkeakouluopinnot (kävin aikanaan tietenkin vain ammattikoulun, kun eihän minulla älli olisi mihinkään muuhun riittänyt...). Nyt olen isossa yrityksessä johtoryhmässä, ostan mitä huvittaa ja varallisuuttakin alkaa kertymään pikkuhiljaa, ja hitto tämä on KIVAA! En todellakaan aio pitää itseäni enää missään hiljaisuudessa saati ajella harmaalla Toyotalla. Onneksi ymmärsin astua pois tuosta karmeasta itsesääli/minä nyt olen vaan tämmönen -ajatusmallista. Suosittelen muille samaa, tehkää jotain älkääkä jääkö rypemään paikalleen.

Kamalaa lukea, miten vanhemmat häpeävät jopa lapsensa onnistumista ja pärjäämistä. Ihan uskomatonta, miten ajatusmaailma voi olla vääristynyt.