Onko teidätkin kasvatettu olemaan "harmaa ja näkymätön"? Pitää hakea juhlissa ruoka viimeisenä jne?

Minut kasvatettiin niin että ihailtiin kaikkia rempseitä tyttöjä ja samalla minut latistettiin maanrakoon.

Eli juhlissa se ruoka olisi pitänyt hakea ekana ja toitottaa erinomaisuutensa koko jonolle

Vierailija kirjoitti:

Muistan erittäin elävästi lapsuudesta äitini lentävän lauseen, noin neljänkymmenen vuoden takaa :

Itku pitkästä ilosta!

Kun oli hauskaa, niin se hauska piti tappaa tuolla lauseella. Ettei vaan ole liian hauskaa. Voi tulla itku. No mitä sitten??!! Edelleen tulee epämääräinen olo kun tuota lausetta muistelee ja muistan oman hämmennykseni, miksi iloitseminen pitää lopettaa keskenkaiken? 

Ihmeellisiä sääntöjä löytyi roppakaupalla vaikkapa että, talvella esim ei voi pitää valkoisia vaatteita. Ja se kuuluisa, mitä muutkin ajattelee??!!

Aarrgh ihan sama ja mitä sitten!! Itse olen koko elämäni pyrkinyt tuosta ajatuksesta poispäin ja pyrin edelleen- toivottavasti ajattelevatkin ja oikein huolella :D

Kumpikaan teistä ei näköjään ole tajunnut mitä se tarkoittaa että itku pitkästä ilosta.

Kun lapset riehuu eli iloitsee, se usein tarkoittaa sitä että ei varota yhtään ja sattuu jotain ja sitten tulee itku. Ei se tarkoita sitä ettei saisi olla iloinen, vaan sitä ettei saa riehua ihan päättömästi niin että sattuu jotain pahaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yli nelikymppisenä edelleen kipuilen asian kanssa, olen katkera menetetyistä mahdollisuuksista, yritän opetella pois opitusta mallista ja koko ajan mietin että olenko jo liian vanha aloittamaan "puhtaalta pöydältä".

Tämä. Tämä!

Nelikymppinen ei ole mihinkään liian vanha. Tunnistattehan, että tämä ajatus (että turha tässä enää mitään ja liian vanha jo oon) on tasan tarkkaan tätä samaa sisäistettyä vähättely- ja alistumiskulttuuria. Taistele vastaan vaikka viimeisillä voimillasi! Se on sen arvoista. Sinä olet sen arvoinen. Meitä on niin monta.

N54

Vierailija kirjoitti:

Yli nelikymppisenä edelleen kipuilen asian kanssa, olen katkera menetetyistä mahdollisuuksista, yritän opetella pois opitusta mallista ja koko ajan mietin että olenko jo liian vanha aloittamaan "puhtaalta pöydältä".

Nelikymppinen ei ole mihinkään liian vanha. Tunnistathan, että tämä ajatus (että turha tässä enää mitään ja liian vanha jo oon) on tasan tarkkaan tätä samaa sisäistettyä vähättely- ja alistumiskulttuuria. Taistele vastaan vaikka viimeisillä voimillasi! Se on sen arvoista. Sinä olet sen arvoinen. Meitä on niin monta.

N54

Vierailija kirjoitti:

En tunnista mitään tuosta. Ehkä siksi, että lapsuudenperheeni oli ns. kunnan parempaa väkeä, joten saatoimme olla juuri sellaisia kuin halusimme. Vanhemmat oli niitä, jotka otti pöydästä ekana ja meidät lapset kasvatettiin siihen, että heti aikuisten jälkeen saa tulla pöytään.

Täähän on hauska. Jollain on hyvä itsetunto ja hyvät käytöstavat (vasta aikuisten jälkeen pöytään), mutta palstamammat alapeukuttaa oikein kilvalla. Mitä kalamaa siinä on, että joku ei ole nöyrä hissukka, vaan on kasvatettu siihen, että ei tarvitse nurkissa pakoilla, vaikka muut niin tekevät.

Nykyään lapset ottaa juhlissa pöydästä ensin koska meidät nyky äidit on opetettu siihen häpeään ettei pöytään saa mennä ensimmäisenä. Vaikka meistä se on naurettavaa niin emme ole päässeet häpeästä. Joten tuntuu turvalliselta kun lapset ottaa ensin niin sitten on ok aikuistenkin ottaa. Käytämme lapsia suojakilpinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mua nyt noin radikaalisti ole kasvatettu kuin aloittajaa, mutta "kiltiksi tytöksi" kyllä. On siinä se hyvä puoli, että osaan käyttäytyä, ottaa muut huomioon ja ymmärrän, etten ole maailman napa. Olen kasvanut empaattiseksi ja olen mukava ihmisille, koska haluan olla. En siksi, että olisi pakko.

Jos huonoja puolia etsitään, niin olen välillä liiankin kiltti ja annan toisten kävellä ylitseni. Odotan muilta hyviä käytöstapoja ja petyn vähän, jos saankin vain tympeää käytöstä. Läheisille on tosi vaikea sanoa ei, koska en haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä.

Tuo on eri asia. Minutkin on kasvatettu empaattiseksi ja muut huomioonottavaksi. Tähän kuului olennaisena osana se, ettei tuomita muita. Eli vaikka toinen olisi minkälainen koreilija tai outolintu, ei tuijoteta eikä puhuta pahaa. Käytöstavat on eri asia kuin itsensä vähättely tai elämänvalintojen tekeminen sen perusteella, mitä naapurit ja puolitutut mahdollisesti ajattelevat.

Itsekin olen liian kiitti ihmisille. Äiti oli väärässä siinä, että kaikkia pitäisi ymmärtää ja olla viimeiseen asti mukava. Jotkut kun on niin m*lkkuja, että heille on pakko olla tyly jos ei halua tulla jyrätyksi. Ja m*lkkuihin lasken myös

ne, jotka paheksuvat toisen punaista mekkoa jne.

Itsensä/perheensä vähättelyn ja pakonomaisen massaan sulautumisen vaihtoehto ei ole itsensä korostaminen ja muiden jyrääminen. Kumpikin noista on myrkyllistä, kumpikin perustuu ihmisten arvottamiseen. Huono käytös satuttaa muita ihmisiä, liian isot korvikset eivät satuta ketään (paitsi ehkä hautajaisissa, bisnestapaamisessa tai hoitotyössä).

Suomi olisi niin paljon parempi paikka, jos lopetettaisiin muiden kyttääminen ja erilaisuuden paheksuminen, ja opittaisiin suhtautumaan myötätuntoisesti itseen ja muihin.

- Aamen! Olen sataprosenttisesti samaa mieltä!

T. Uskovaisten vanhempien lapsi

Törkeää, jos elää koko elämänsä siten, ettei koskaan tarvitse ottaa vastuuta ryhmässä eikä olla esillä. Laiskaa, passiivista. Menee muiden siivellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 80-luvun lopulla, ja mulle on opetettu että jos itse järjestää juhlat, ottaa itse viimeisenä pöydästä. Tämä siksi, että jos jokin uhkaa loppua niin riittää vieraille varmemmin.

Nykyään mieheni suvun puolelta tämä taas on hankalaa, koska he eivät koskaan haluaisi ottaa ruokaa ennen kuin emäntä on ottanut, tiedä sitten syytä.

Poikkeuksena iltatähti, eli oma mieheni, joka mm. lapsemme ristiäisissä riensi ensimmäisenä ottamaan äitinsä tekemää kääretorttua n. 1/4 palan koko tortusta koska onhan äitinsä sen juuri häntä varten tehnyt. Minua hävetti.

Jaan tämän kakkuärsytyksen. Mulla on samanlainen mies ja tämä asia nyppii mua joka vuosi. Hän haluaa aina pitää syntymäpäivänään juhlat, joihin minä teen kakun, yleensä menee 5-6 kananmunaa. Miehen palaset on ihan hillittömiä ja saan aina jännätä riittäkö sitä kaikille. Kun sanon ennen juhlia, että et rohmua sitä kakkua heti aluksi vaan otat lisää kun kaikki on saaneet ja vastaus on "Mut eiks se oo mun kakku?" No on, mutta sinä olet kutsunut myös vieraat. Yleensä se päätyy siihen, että miehellä on niin iso pala, että hänellä tekee tiukkaa syödä se ja vieraat ottaa minipalat, että kaikille riittää ja minä otan, jos jää. Kääretortut ja pullapitkot sama homma. Miehen pala on sellainen 1/4 kääretortusta. Olen kokeillut jakaa valmiiksi paloihin, mutta mies ottaa jonkun 4-5 kerralla kun "ei noista tuu ku paha mieli".

Tässä riittää se, että teet kaksi kakkua. Toisen piilotat, jotta mies ei siitä tiedä ja samaan tapaan varoittelet, että älä ota liian isoa palaa. Kun mies on palansa leikannut, kanna välittömästi tilalle uusi kakku ja sano vieraille, että tätä kyllä riittää. Mies tuskin kehtaa kantaa ekaa palaa roskiin ja rohmuta uudestakin kakusta neljännestä.

Vierailija kirjoitti:

Täälläkin tuttua touhua. Sain ulkomaan sukulaisiltakin lahjaksi soittorasia, jossa pyöri hiiri. Selittivät että lahjasta tuli heti minä mieleen, ”kun sinäkin olet sellainen harmaa hiiri”.

🙄

Sairas kommentti! Minä sain ekaluokkalaisena koulukaverilta joululahjaksi kielohajuvettä. Olin todella yllättynyt ja iloinen. Kun tätä ihastelin ja ihmettelin, miksi osti, isäni totesi: varmaan oot haissut niin pahalta. Se oli mennyttä se ilo kun uskoin sitten että tosiaan olin varmaan haissut pahalta, ei kai nyt minulle kukaan muuten mitään haluaisi antaa.

Terkantäti kirjoitti:

Jaahas. Joku pääsi osastolta nettipalstalle iltapäivällä. Ihme kommentteja, mutta selvästi kyse mieleltään sairaasta raukkaparasta.

Taidat olla itse hoidon tarpeessa, kun täällä kyttäilet. Toki hoitoa ei enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yli nelikymppisenä edelleen kipuilen asian kanssa, olen katkera menetetyistä mahdollisuuksista, yritän opetella pois opitusta mallista ja koko ajan mietin että olenko jo liian vanha aloittamaan "puhtaalta pöydältä".

Nelikymppinen ei ole mihinkään liian vanha. Tunnistathan, että tämä ajatus (että turha tässä enää mitään ja liian vanha jo oon) on tasan tarkkaan tätä samaa sisäistettyä vähättely- ja alistumiskulttuuria. Taistele vastaan vaikka viimeisillä voimillasi! Se on sen arvoista. Sinä olet sen arvoinen. Meitä on niin monta.

N54

40-vuotiashan lasketaan palstamammojen mukaan nykyään nuoriin! 70 vuotta on uusi 30 vuotta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 80-luvun lopulla, ja mulle on opetettu että jos itse järjestää juhlat, ottaa itse viimeisenä pöydästä. Tämä siksi, että jos jokin uhkaa loppua niin riittää vieraille varmemmin.

Nykyään mieheni suvun puolelta tämä taas on hankalaa, koska he eivät koskaan haluaisi ottaa ruokaa ennen kuin emäntä on ottanut, tiedä sitten syytä.

Poikkeuksena iltatähti, eli oma mieheni, joka mm. lapsemme ristiäisissä riensi ensimmäisenä ottamaan äitinsä tekemää kääretorttua n. 1/4 palan koko tortusta koska onhan äitinsä sen juuri häntä varten tehnyt. Minua hävetti.

Jaan tämän kakkuärsytyksen. Mulla on samanlainen mies ja tämä asia nyppii mua joka vuosi. Hän haluaa aina pitää syntymäpäivänään juhlat, joihin minä teen kakun, yleensä menee 5-6 kananmunaa. Miehen palaset on ihan hillittömiä ja saan aina jännätä riittäkö sitä kaikille. Kun sanon ennen juhlia, että et rohmua sitä kakkua heti aluksi vaan otat lisää kun kaikki on saaneet ja vastaus on "Mut eiks se oo mun kakku?" No on, mutta sinä olet kutsunut myös vieraat. Yleensä se päätyy siihen, että miehellä on niin iso pala, että hänellä tekee tiukkaa syödä se ja vieraat ottaa minipalat, että kaikille riittää ja minä otan, jos jää. Kääretortut ja pullapitkot sama homma. Miehen pala on sellainen 1/4 kääretortusta. Olen kokeillut jakaa valmiiksi paloihin, mutta mies ottaa jonkun 4-5 kerralla kun "ei noista tuu ku paha mieli".

Tässä riittää se, että teet kaksi kakkua. Toisen piilotat, jotta mies ei siitä tiedä ja samaan tapaan varoittelet, että älä ota liian isoa palaa. Kun mies on palansa leikannut, kanna välittömästi tilalle uusi kakku ja sano vieraille, että tätä kyllä riittää. Mies tuskin kehtaa kantaa ekaa palaa roskiin ja rohmuta uudestakin kakusta neljännestä.

Tarvitseeko tuota nyt edes piilotella? Eikö ole itsestään selvää, että juhliin tehdään reilusti tarjoiltavia, ettei tarvitse jännittää loppumista? Eikä ole kyllä sellaista tilannetta vielä käynyt, että ylijäämiä olisi tarvinnut pois heittää, jos sitä pelkää. Jotain voi pakastaa, vieraista riippuen jotain voi antaa vieraille mukaan ja jotain hyvin säilyvää voi itse syödä lähipäivinä loppuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yli nelikymppisenä edelleen kipuilen asian kanssa, olen katkera menetetyistä mahdollisuuksista, yritän opetella pois opitusta mallista ja koko ajan mietin että olenko jo liian vanha aloittamaan "puhtaalta pöydältä".

Nelikymppinen ei ole mihinkään liian vanha. Tunnistathan, että tämä ajatus (että turha tässä enää mitään ja liian vanha jo oon) on tasan tarkkaan tätä samaa sisäistettyä vähättely- ja alistumiskulttuuria. Taistele vastaan vaikka viimeisillä voimillasi! Se on sen arvoista. Sinä olet sen arvoinen. Meitä on niin monta.

N54

40-vuotiashan lasketaan palstamammojen mukaan nykyään nuoriin! 70 vuotta on uusi 30 vuotta!

Niin, moni vanhempi ihminenhän nykyään on parempikuntoisempi kuin aiemmin. Sana "nuorekas" on toki hieman naurettava.

Mutta minkä takia jonkun kolmikymppisen pitää väkisin jankata, että olen nuori? Mitä väliä sillä, mihin viiteryhmään tämä henkilö laitetaan? Oli sitten lapsi tai vanhus? Tulee mieleen, ettei oikein ole omaa elämää, vaan tarvitsee ulkopuolelta taputtelua: "hei, kyllä sä oot vielä nuori"!

Tunnistan nuo nöyristelyt ja kursailut omasta suvustani (Pohjanmaa). Oma äitini on sellainen sekasikiö, joka on ilmiselvästi yrittänyt pyristellä irti tästä suvun kaavasta, siinä täysin onnistumatta. Joten meillä on ollut sitten sellaista outoa puolinöyrää. Toisaalta on pitänyt yrittää olla kultturelli ja on reissattu katsomassa musikaaleja ja teatteriesityksiä. Toisaalta liian erottuva ei ole saanut olla, ettei muut luule että ollaan olevinaan ja vähän pitää aina vähätellä "se nyt vaan oli sellainen esitys mihin sai Osuuspankista alennusliput, kunhan nyt oli joku esityksen rähjä (muutaman viinilasin jälkeen Niiiiiin Ihanaaaaaaa!). Vaatteet oli niitä harmaita ja järkeviä edullisesti Halpa Hallista, tieteenkään mihinkään merkkivaatteisiin ei ikinä voinut tuhlata. Toisaalta välillä on pitänyt repäistä ja laittaa vaikka leopardipaita päälle kerran vuodessa kun on loma. Piti yrittää olla vähän muuta kuin naapurit, toisaalta kaikkea piti vähätellä ja tuntea syyllisyyttä kaikesta, mitä ei puoli-ilmaiseksi saanut 10 vuotta sitten.

Itse olen saanut olla sukulaisten suoraan itselleni kohdistetulta paheksunnalta rauhassa sen jälkeen kun teininä a) lopetin kursailun. Jos mummo/vastaaava ei kolmannen pyynnön jälkeen vieläkään mene pöytään, niin minä menen. Siitä sain kyllä kuulla pari kertaa. Toisaalta mulla tuli joskus hassu tunne, että (nykyään edes mennyt) mummoni jopa salaa arvosti sitä, että joku katkaisi sen kursailujankutuksen kun hän kipitti mun vanavedessä pöytään. Mun piikkiinhän se meni, että ei tarvinnut enää 14 kertaa olla kieltäytyvinään että eihän me nyt mittään tarvita omissa sukujuhlissa. B) olin teininä myös punkkari. Jotenkin se vihreä irokeesi, revityt vaatteet, tatuoinnit ja lävistykset meni niin yli, että loppujen lopuksi kuittailu loppui. Jostain syystä se lapsena juhlissa pitämäni pinkki juhlamekko sai enemmän kommentteja "kylläpäs sitä nyt ollaan olevinaan". c) Myöhemmin pääsin yliopistoon, niin sehän taas antaa anteeksi ihan kaiken. Mikä on ihan älytöntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 80-luvun lopulla, ja mulle on opetettu että jos itse järjestää juhlat, ottaa itse viimeisenä pöydästä. Tämä siksi, että jos jokin uhkaa loppua niin riittää vieraille varmemmin.

Nykyään mieheni suvun puolelta tämä taas on hankalaa, koska he eivät koskaan haluaisi ottaa ruokaa ennen kuin emäntä on ottanut, tiedä sitten syytä.

Poikkeuksena iltatähti, eli oma mieheni, joka mm. lapsemme ristiäisissä riensi ensimmäisenä ottamaan äitinsä tekemää kääretorttua n. 1/4 palan koko tortusta koska onhan äitinsä sen juuri häntä varten tehnyt. Minua hävetti.

Jaan tämän kakkuärsytyksen. Mulla on samanlainen mies ja tämä asia nyppii mua joka vuosi. Hän haluaa aina pitää syntymäpäivänään juhlat, joihin minä teen kakun, yleensä menee 5-6 kananmunaa. Miehen palaset on ihan hillittömiä ja saan aina jännätä riittäkö sitä kaikille. Kun sanon ennen juhlia, että et rohmua sitä kakkua heti aluksi vaan otat lisää kun kaikki on saaneet ja vastaus on "Mut eiks se oo mun kakku?" No on, mutta sinä olet kutsunut myös vieraat. Yleensä se päätyy siihen, että miehellä on niin iso pala, että hänellä tekee tiukkaa syödä se ja vieraat ottaa minipalat, että kaikille riittää ja minä otan, jos jää. Kääretortut ja pullapitkot sama homma. Miehen pala on sellainen 1/4 kääretortusta. Olen kokeillut jakaa valmiiksi paloihin, mutta mies ottaa jonkun 4-5 kerralla kun "ei noista tuu ku paha mieli".

Tässä riittää se, että teet kaksi kakkua. Toisen piilotat, jotta mies ei siitä tiedä ja samaan tapaan varoittelet, että älä ota liian isoa palaa. Kun mies on palansa leikannut, kanna välittömästi tilalle uusi kakku ja sano vieraille, että tätä kyllä riittää. Mies tuskin kehtaa kantaa ekaa palaa roskiin ja rohmuta uudestakin kakusta neljännestä.

Tarvitseeko tuota nyt edes piilotella? Eikö ole itsestään selvää, että juhliin tehdään reilusti tarjoiltavia, ettei tarvitse jännittää loppumista? Eikä ole kyllä sellaista tilannetta vielä käynyt, että ylijäämiä olisi tarvinnut pois heittää, jos sitä pelkää. Jotain voi pakastaa, vieraista riippuen jotain voi antaa vieraille mukaan ja jotain hyvin säilyvää voi itse syödä lähipäivinä loppuun.

No jos mies on muuten hyvä mies, niin voisin tehdä hänelle synttärien kunniaksi ihan oman kakun ja vieraille toisen. Sanoisin heti aamusta että siinä on kakku ihan kokonaan päivänsankarille, syö että napa  naukuu! Saisi kerrankin tarpeekseen kakkua. Tuskin enää jaksaisi sitten rohmuta kovin isoa palaa siitä vieraiden pöydässä olevasta kakusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yli nelikymppisenä edelleen kipuilen asian kanssa, olen katkera menetetyistä mahdollisuuksista, yritän opetella pois opitusta mallista ja koko ajan mietin että olenko jo liian vanha aloittamaan "puhtaalta pöydältä".

Tämä. Tämä!

Mulle tuli tästä nyt sellainen ME PRKL TEHDÄÄN TÄMÄ fiilis jota olen odottanut koko tähänastisen elämäni! Me ollaan aikuisia ja voidaan aloittaa puhtaalta pöydältä jos kiinnostaa. Who's with me? Tänään selvitän mistä saisin paremman työn ja huomenna alkaa vaatekaapin raivaus "kotivaatteista" ja meikkipussin päivitys. Pitkään haikailemaani harrastukseen panen hakemuksen vetämään NYT!

No tässä on oikea ote! Niin sitä pitää! You go, girl.

Itseä ei ole kasvatettu olemaan vaatimaton, mutta muuten on pitänyt olla helppo ja kiltti lapsi, joka ei turhista valita. Tunteitaan ei ole saanut paljon näyttää ainakaan niitä kielteisiä. Jos joskus olen sanonut kunnolla vastaan ( en esim urheilussa halunnut tehdä yhtä juttua kisoissa, tosin pienet kilpailut vaan kyseessä)  niin isäni mielestä häpäisin hänet, kun vastustin ja hän ei saanut minua tottelemaan. Sen jälkeen piti mykkäkoulua viikkojen ajan. Yleensä aikuisten sana oli se mitä toteltiin ja he olivat oikeassa. Ei saanut valittaa tai olla hankala, koska se rasitti vanhempia. Isällä ollut myös ajatus, että koskaan ei saa välittää mitä muut sanovat ja vahva on se joka kestää kaiken. Tämä ajatusta on käyttänyt esim koulukiusaamiseeni liittyen, kun siitä puhuttiin. Joskus ihmetteli oikein, että en kai minä nyt niin kiusaamisesta järkyttynyt etten voi enää opiskella ja todellisuudessa nämä kokemukset todellakin vaikuttavat elämääni edelleen tosin vanhemmille niistä ei kannata puhua.

Äitini sanoi joskus, että en saa olla niin heikko, että annan  kiusaamisen vaikuttaa. Samalla oikeastaan molemmat sivuuttivat koko ne kokemukseni ihan yhdellä lauseella ja ovat sitä mieltä, että kun pääsin yhdestä koulussa niin sitten kaikki on hyvin ja ei kannata muistella menneitä. Se kaikki kun ei vaan ole niin helppoa. Muuten eivät kehuneet kuin harvoin ja aina jonkun suorituksen yhteydessä. Yritinkin aina olla paras kaikessa ja urheilla hyvin, että sain jonkun kiitoksen. Se musersikin aina jos isä sanoi kisan jälkeen, että kuinka sinulla noin kauan kesti ja itse meinasit pyörtyä maalissa, kun olit oikeasti yrittänyt parhaasi. Olen 90-luvulla syntynyt. Ehkä vähän liian herkkä lapsi ainakin tähän perheeseen, jossa oikeasti ei tunteista puhuta koskaan ja ajatus, että ollaan niin vahvoja, että kestetään kaikki. Itse en vaan harmi ole sellainen ja he eivät sitä koskaan ymmärrä.  Apua olisin itse kyllä kaivannut.

Nuorena pyristelin irti näennäisesti nöyristelystä ja häpeän kulttuurisista. Ikävä kyllä huomaan että varkain ne toimintamallit on hiipineet takaisin.

Enhän minä kahden lapsen äiti mitään tarvi, vanhat kauhtanat puuvillapöksyt käy ihan hyvin, en minä raski kampaajalle mennä, en minä omaa aikaa tarvitse, en minä sinne salille, en minä nyt millekkään hierojalle...

Niinhän sitä sanotaan, että tyttäret alkavat ajan mittaan muistuttamaan äitejään.

Monta kertaa olen päättänyt että Nyt minä alan järjestämään itselleni aikaa ja annan luvan ostaa jotain kivaa. Hetken päästä huomaan olevani taas tuossa "en minä mitään tarvitse"-loopissa. Osittain tämä johtuu siitäkin, että mun mies on myös saman kulttuuriperinnön uhri, eikä osaa ottaa itselleen itsekkäästi mitään. Sitten tunnen syyllisyyttä siitä, että olen koittanut olla itse itsekäs (vaikka se olisikin jossain määrin terveellistä). Oikeastaan aika syvältä tällainen.

Onkohan tämä kuulunut jotenkin erityisesti eteläpohjalaiseen kulttuuriin? Vanhempani (koko suku molemmin puolin) on sieltä ja näin minut, 60-luvulla syntynyt, on kasvatettu, Uudellamaalla. Kavereillani ei ollut tällaista. Vaikka toisaalta juuri Etelä-Pohjanmaalla ollaan niin ylpeitä kaikesta? Ristiriitaista.