Lue keskustelun säännöt.
Onko teidätkin kasvatettu olemaan "harmaa ja näkymätön"? Pitää hakea juhlissa ruoka viimeisenä jne?
Onko tuttua? Aina pitää hyväksyä kaikki ja kääntää toinenkin poski, pitää vaan olla kaikesta hiljaa ja hys hys ja mikä tärkeintä että ettei vaan naapurit ala puhumaan mitään! Muiden mielistely, se on se tärkein!
Matkustaminen on SUURUUNDENHULLUUTTA ja samoin muista asioista haaveilu. Oli se sitten joku "erikoisen" harrastuksen aloittaminen, museoauton hankkiminen, eri tavalla pukeutuminen kuin suurin osa. Mikä vaan asia, joka saa kateelliset ihmiset puhumaan asiasta.
Aina pitäisi mielistellä muita niin kauan kun pystyy. Pitäisi vaan omistaa se harmaa Skoda ja käydä sauvakävelyllä. Mahdollisimman neutraalit värit vaatteissa, ei kirkkaan punaista ainakaan. Korkeintaan pienet nappikorvikset, ei missään nimessä isoja (yli 1cm) koruja.
Mulla kesti 25 vuotta kasvaa tästä ajatusmaailmasta yli mihin on opetettu. Nyt vasta jonkin aikaa uskaltanut olla oma itsensä, eikä välitä enää mitä muut sanoo. Kauan se vaati, mutta nykyään parempi olo kun ei tarvi aina miettiä että voiko tehdä sitä ja tätä, mitä muut sanoo. Tekee niinkuin itse haluaa, muut puhuu jos puhuu.
Vanhemmat ovat edelleen tuollaisia että mistään ei saa nauttia ja täytyy näyttää ulkopuolisille että on mahdollisimman kurjaa, ettei kukaan vaan naapurustosta luule että menee hyvin ja ala puhumaan.
Kommentit (330)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamalaa lukea, miten vanhemmat häpeävät jopa lapsensa onnistumista ja pärjäämistä. Ihan uskomatonta, miten ajatusmaailma voi olla vääristynyt.
Uskonto on syypää tähän. Luterilainen mentaliteetti. Surullista, koska ne on vaan satuja.
Tää on totta. Luterilaisuus perustuu Lutherin teoriaan kärsimysopista. Keskiajalla kirkko yritti selittää, miksi ihmiset kärsivät ja mikä on sen pointti. Luther nojautui kärsimysteoriaan, jossa Jumala testaa ihmisiä. Mitä enemmän kärsimystä siedät, sen parempi ja sen pyhempi ja arvokkaampi olet sekä Jumalan että luterilaisen yhteiskunnan silmissä. Kärsimys oli hyve, merkki siitä, että Jumala välittää ja on armollinen sinulle. Kaikenlainen helppo elämä ja nautinto oli sitten paholaisesta.
Vaikka Suomi ei ole millään mittarilla uskonnollinen maa, tämä luterilainen kärsimysoppi vaikuttaa edelleen siellä taustalla meidän yhteiskunnassa tosi vahvana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 80-luvun lopulla, ja mulle on opetettu että jos itse järjestää juhlat, ottaa itse viimeisenä pöydästä. Tämä siksi, että jos jokin uhkaa loppua niin riittää vieraille varmemmin.
Nykyään mieheni suvun puolelta tämä taas on hankalaa, koska he eivät koskaan haluaisi ottaa ruokaa ennen kuin emäntä on ottanut, tiedä sitten syytä.
Poikkeuksena iltatähti, eli oma mieheni, joka mm. lapsemme ristiäisissä riensi ensimmäisenä ottamaan äitinsä tekemää kääretorttua n. 1/4 palan koko tortusta koska onhan äitinsä sen juuri häntä varten tehnyt. Minua hävetti.
Jaan tämän kakkuärsytyksen. Mulla on samanlainen mies ja tämä asia nyppii mua joka vuosi. Hän haluaa aina pitää syntymäpäivänään juhlat, joihin minä teen kakun, yleensä menee 5-6 kananmunaa. Miehen palaset on ihan hillittömiä ja saan aina jännätä riittäkö sitä kaikille. Kun sanon ennen juhlia, että et rohmua sitä kakkua heti aluksi vaan otat lisää kun kaikki on saaneet ja vastaus on "Mut eiks se oo mun kakku?" No on, mutta sinä olet kutsunut myös vieraat. Yleensä se päätyy siihen, että miehellä on niin iso pala, että hänellä tekee tiukkaa syödä se ja vieraat ottaa minipalat, että kaikille riittää ja minä otan, jos jää. Kääretortut ja pullapitkot sama homma. Miehen pala on sellainen 1/4 kääretortusta. Olen kokeillut jakaa valmiiksi paloihin, mutta mies ottaa jonkun 4-5 kerralla kun "ei noista tuu ku paha mieli".
Miksi ihmeessä olet tuollaisen mieslapsen kanssa? Älä vain ainakaan lisäänny tuollaisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 80-luvun lopulla, ja mulle on opetettu että jos itse järjestää juhlat, ottaa itse viimeisenä pöydästä. Tämä siksi, että jos jokin uhkaa loppua niin riittää vieraille varmemmin.
Nykyään mieheni suvun puolelta tämä taas on hankalaa, koska he eivät koskaan haluaisi ottaa ruokaa ennen kuin emäntä on ottanut, tiedä sitten syytä.
Poikkeuksena iltatähti, eli oma mieheni, joka mm. lapsemme ristiäisissä riensi ensimmäisenä ottamaan äitinsä tekemää kääretorttua n. 1/4 palan koko tortusta koska onhan äitinsä sen juuri häntä varten tehnyt. Minua hävetti.
Jaan tämän kakkuärsytyksen. Mulla on samanlainen mies ja tämä asia nyppii mua joka vuosi. Hän haluaa aina pitää syntymäpäivänään juhlat, joihin minä teen kakun, yleensä menee 5-6 kananmunaa. Miehen palaset on ihan hillittömiä ja saan aina jännätä riittäkö sitä kaikille. Kun sanon ennen juhlia, että et rohmua sitä kakkua heti aluksi vaan otat lisää kun kaikki on saaneet ja vastaus on "Mut eiks se oo mun kakku?" No on, mutta sinä olet kutsunut myös vieraat. Yleensä se päätyy siihen, että miehellä on niin iso pala, että hänellä tekee tiukkaa syödä se ja vieraat ottaa minipalat, että kaikille riittää ja minä otan, jos jää. Kääretortut ja pullapitkot sama homma. Miehen pala on sellainen 1/4 kääretortusta. Olen kokeillut jakaa valmiiksi paloihin, mutta mies ottaa jonkun 4-5 kerralla kun "ei noista tuu ku paha mieli".
Miksi KUKAAN vapaaehtoisesti pitää tällaisia ihmisiä puolisoina? Jos ei ole noin alkeellisia käytöstapojakaan? Selittää toisaalta aika paljon sitä, miksi naiset on nykyään mieluummin lapsettomia sinkkuja.
Mutta olisi se aika hassu avioeron syy. Kuin jostain farssista. "Erosin miehestäni, koska hän rohmusi liikaa kakkua, enkä kestänyt sitä enää."
Muuten, jos mies pitää kakusta noin paljon, niin miksei hän itse leivo niitä kakkuja? Niitä voisi tehdä sitten useampiakin, jotta riittäisi.
Kyllä tuollainen käytös yleensä ilmenee muussakin arjessa tavalla tai toisella. Että ihan järkevää on miettiä, haluaako elää tuollaisen ihmisen kanssa, joka ei aikuisena ymmärrä tai halua ymmärtää käytöstapoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, yksi hiireksi kasvatettu täälläkin. Onneksi usein pidin oman pääni. Muistan, miten yo-tutkinnosta arvosanojen kertominen muille oli täysin myrkkyä vanhemmilleni ja se että todistus oli näytillä oli myös tosi tuomittavaa itsensä korostamista. Samoin vanhempani loukkaantuivat, kun kerroin hakeneen Kauppakorkeakouluun, se oli heistä aivan liian hieno yliopisto. Heidän mielestään en kuitenkaan pääsisi sinne ja "mitä sitten ihmiset ajattelevat, jos on suureen ääneen leuhkittu ja sitten en pääsekään". Kun pääsin sisälle, tuli kommenttia, että "niin hieno koulu, ettei kehtaa kenellekään kertoa, kun ajattelevat, että niin on herraskainen tullut susta". Kun sitten tuli aika ekan harjoittelupaikan etsimisen, minulle vanhemmat ehdottivat, ettei pidä yrittää mitään liian hienoa, vaan sinne paikallisen osuuspankin kassalle voisin mennä. Selkeästi pettyivät, kun pääsin parempiin paikkoihin.
Nyt olen töissä konsulttina ja kierrän paljon ympäri Suomen. Vanhemmat ovat aina kommentoimassa, että "pitääkö sitä kokoajan reissata", "eikö voisi vaan olla aloillaan ja etsiä paremman työn" ja niin edelleen. Valituslista on loputon.
Sama meillä. Oli suorastaan raivostuttavaa äidille että kirjoitin lukiosta ällän paperit. Kukaan muu ei iloinnut menestyksestäni, osasin sentään itse arvostaa sitä. Mutta kotona tuli halveksivaa kommenttia että on se nyt hyvä hyppiä silmille kun on kirjoittanut niitä älliä. Siis että oman lapsen hyvä koulumenestys onkin vtutuksen aihe!?! Silloin viimeistään lakkasin kunnioittamasta ja kuuntelemasta äitini mielipiteitä kokonaan enkä ole koskaan antanut noita kommentteja anteeksi, olivat todella ilkeitä.
Olen alkuperäisen lainauksen kirjoittaja ja myös minäkään en enää kunnoita vanhempiani. Itseasiassa välit ovat tosi viileät ja näen heitä harvoin. Myös puolisoni ja lapseni ovat heille hyvin vieraita. Lapset jos joskus yrittävät kertoa jotain elämästään, niin heti ollaan tuomitsemassa harrastuksia ja kaikkea muuta liian hienoksi.
Kyllä on hyvin tuttua!
AP kuvaili hyvin äitini. Ja arvottomuuden tunteen sai hyvin välitettyä meille lapsille.
Mitään et osannut. Aikuiset ei puhuneet sun kanssa mistään.
Edelleen yli 4-kymppisenä tunnen olevani arvoton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni tuo ei ole kasvatuksen tulosta, mutta sellainen minä olen. Vähäpätöisempi kuin kukaan muu, käännän aina toisenkin poskeni ja saan vain sen mitä muilta jää.
Joo. Äiti opetti liian kiltiksi ja sitten mun yli onkin kävelleet niin miehet, esimiehet, "ystävät" ja naapurit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Herranjestas. Täähän kuulostaa siltä että te kaikki olette kasvaneet jossain mielenvikaisessa kultissa. Olisi tosi mielenkiintoista tietää mistä päin Suomea nämä älyttömät tarinat tulevat, ihan vaan jos vaikka maantieteellisellä ympäristöllä vaikka olisi jotain vaikutusta.
Veikkaan että valtaosin Pohjanmaalta ja Hämeestä.
Kyllä. Tästä on ollut mm. työelämässä vain haittaa. En uskalla sanoa että en halua jäädä ylitöihin.
Myös kuukauden palkka on jäänyt maksamatta ja en ole uskaltanut asiasta sanoa.
Vihaan elämääni :(
Etenkin kun muut huomaa miten minua voi hyväksikäyttää kiltteyden vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamalaa lukea, miten vanhemmat häpeävät jopa lapsensa onnistumista ja pärjäämistä. Ihan uskomatonta, miten ajatusmaailma voi olla vääristynyt.
Uskonto on syypää tähän. Luterilainen mentaliteetti. Surullista, koska ne on vaan satuja.
Tää on totta. Luterilaisuus perustuu Lutherin teoriaan kärsimysopista. Keskiajalla kirkko yritti selittää, miksi ihmiset kärsivät ja mikä on sen pointti. Luther nojautui kärsimysteoriaan, jossa Jumala testaa ihmisiä. Mitä enemmän kärsimystä siedät, sen parempi ja sen pyhempi ja arvokkaampi olet sekä Jumalan että luterilaisen yhteiskunnan silmissä. Kärsimys oli hyve, merkki siitä, että Jumala välittää ja on armollinen sinulle. Kaikenlainen helppo elämä ja nautinto oli sitten paholaisesta.
Vaikka Suomi ei ole millään mittarilla uskonnollinen maa, tämä luterilainen kärsimysoppi vaikuttaa edelleen siellä taustalla meidän yhteiskunnassa tosi vahvana.
Äläs nyt, saihan Luther vastauksen Jumalalta: minun vanhurskaani on elävä uskosta, kun hän oli mennyt tarpeeksi itseruoskintaa.
Raamattu opettaa selkeästi, että vain liioittelu on syntiä, ja loukkaaminen.
Ei ole kasvatettu noin.
Olen kyllä vaatimaton omasta vapaasta tahdostani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kasikymppinen tätini oli juhlissa, jotka järjesti iäkäs rouva. Juttua riitti niin paljon, että emännän kaataessa kahvia kuppeihin hän epähuomiossa jätti tätini kahvikupin täyttämättä. Tätini ei kehdannut sanoa asiasta, koska kuulema hävetti kiinnittää asiaan huomiota. Kun juhlakalu tarjosi santsikierrosta, hän kauhukseen tajusi olleen "huono emäntä". Ja tämäkös aiheutti tädilleni lisää häpeää: että kiinnitetään häneen huomioita ja kun se Irmeli niin nolostui ja kaikk ajatteli että miten se nyt noin jne. jne.
Voi hyvänen aika! Asian olisi voinut hoitaa alunperin eleettömästi ja kauniisti pyytämällä Irmeliltä kahvia.
En tykkää kursailusta, mutta jotkut ihmiset menee mua pidemmälle: Ystävän häissä eräs vieras oli buffa--jonossa toista kertaa ennen kuin muut vieraat oli ehtineet kertaakaan :D .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tunnista tällaista kasvatustapaa ollenkaan. Ihan vierasta ja ahdistavan kuuloista.
Olisiko sukupolvikysymys? Nyt vauvantekoiässä olevat ovat pääasiassa rohkeita ja röyhkeitä, mutta 70-luvulla ja aikaisemmin syntyneet vaatimattomia nöyristelijöitä. Kuten minäkin, vaikka en koe että minua olisi kasvattamalla kasvatettu sellaiseksi, ehkä enemmänkin esimerkin voimalla olen muotoutunut ihmiseksi joka on vähäarvoisempi kuin muut.
m 65v.
Ei ole minua kasvatettu noin, mutta tunnistan hyvin 85-vuotiaan isoäitini tuosta.
Mutta se olikin eri aikaa.
Äitini on sen verran persoona että itsekin olen varsin "näkyvä" ainakin kuvaamasi ihmisen silmin.
Minusta tässä keskustelussa menee sekaisin kaksi asiaa: mikä on lapsen itsetunnon alentamista ja mikä on sitten ihan vaan käytöstapojen opettamista.
Mielestäni tämän päivän lapsilla käytöstavat ovat jopa hukassa sen varjolla, että ollaan varottu ettei paineta kenenkään itsetuntoa (jota ei tietenkään saa tehdä), ja ollaan päädytty tilanteeseen, jossa lapset, ja myös heitä kasvattavat aikuiset, eivät enää osaa ottaa muita ympärillä olijoita luontevasti ja normaalisti huomioon. Johtaa siihen, että minäminäminä menee jotta ei vaan jää muiden jalkoihin.
Näin ei tietenkään tulisi olla, vaan itseään arvostavan ihmisen sivistyneeseen käytökseen kuuluu myös huomioon ottaminen.
Olen pahoillani kaikkien puolesta, joiden kasvatus on aiheuttanut a)itsetunnon puutetta ja siitä johtuvaa pitkin seiniä hiiviskelyä ja potentiaalin hukkaa b) huonoja käytöstapoja ja moukkamaisuutta
Äiti opetti aina, että kannattaa olla mahdollisimma näkymätön, jotta ei vaan joutuisi kiusatuksi (koska häntä on kiusattu koulussa). Lapsestaan tuli sitten taiteilija jonka työt jatkuvasti tarkoituksella sen verran hävyttömiä, jotta varmasti aiheuttaa hiukan pahennusta ja provosoi :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Minut on kasvatettu juuri noin.
Äitini tykkäsi lannistaa minua sanomalla "älä kuvittele, että olet yhtään parempi kuin muut". Parhaan ystäväni äiti taas totesi minun kuulteni tälle ystävälleni, että "olet yhtä hyvä kuin kaikki muutkin".
Sama asia, mutta huikea ero siinä, miten asia ilmaistaan.
Voi ei. Minä olen sanonut omille lapsille, että ei ne muut ole sen kummempia mitä sinä. Olisi ollut paljon parempi muoto sanoa, että olet yhtä hyvä kuin muutkin. Olen kyllä kehunut lapsiani enkä ole vähätellyt heitä tai verrannut toisiin. Miten ihmeessä sitä saman asian saakin eri sanoilla kuulostamaan niin erilaiselta?
Minusta tuokin on ihan hanurista. Isäni sanoi mulle kerran ”muista aina, että olet yhtä hyvä, kuin muutkin”
- ja minä ajattelin mielessäni, että miksi sanot noin, koska tuohon sanomiseen sisältyy oletus, että luulisin olevani jotenkin muita huonompi. Tuollaisen sanominen kertoo eniten sanojan omasta itsetunnosta, kuin mistään muusta. Jos isälläni on ollut vaikeuksia uskoa olevansa ”yhtä hyvä, kuin muut”, hän parka ilman muuta kuvitteli, että tunnen samoin = en todellakaan. Tiesin jo lapsena olevani hyvin paljon lahjakkaampi, kuin suurin osa. ( Ja tuo on fakta, ei vain tunne ).
Voi vttu!!!!!!
Opetelkaa nyt ihmiset oikeasti ne käytöstavat. Kuka toimii noin tunnevammaisesti. Luulivat varmaan vielä kehuvansa tai jotain. Voi v......!