Menitkö yhteen sen kanssa, jonka eniten halusit vai jouduitko tyytymään siihen mitä sait?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei aikuiset miehet oikeasti jauha jostakin nuoruuden ihastuksista.

Tuollaisia miettivät ne, joiden irl elämä päättyi siihen yläkouluun, ja pakollisen koulun loputtua ovat mamman nurkissa eläen inisemässä vauvapalstalla.

Normaalit ihmiset opuskelevat ja menevät töihin, tapaavat uusia ihmisiä. Sen sijaan että kelaisivat loputtomiin jotakin yläastetta ja siellä tavattuja ihmisiä

Itsellä kyllä ainakin kaksi todistetta että kyllä jotkut kelailevat. Eivät kehdanneet nuorempana ilmaista kiinnostusta, avautuivat sitten kolmekymppisenä. Kumpikin työssä ja parisuhteessa, nyt jo lapsiakin, silti olisivat matkaan lähteneet jos itse olisin.

Miehet nyt sanoo mitä luulevat että haluat kuulla että saisivat itse sinusta jotain. Kuten tässäkin ketjussa koittaa feikata koko tunne-elämän ettei vaan tarvitsisi olla yksin.

En ketään varsinaisesti halunnut tai valinnut. Mieheni tuli elämääni vähitellen ja olemme nyt olleet melkein 20 v yhdessä, mielestäni sovimme toisillemme, samat arvot ja elämänkatsomus, toisen kanssa on hyvä olla, ei tarvitse pingottaa, rakastamme toisiamme, toki riitelemme välillä, mutta osaamme myös sopia ilman pitkiä mykkäkouluja. Intohimo on vaihtunut arkiseen yhdessäoloon. Mielestäni tärkeintä on, että ei aseta toiselle älyttömiä vaatimuksia, pitäisi muistaa myös,  että usein ei sitä itsekään ole niin täydellinen.

Pääasia on,  että on hyvä olla toisen seurassa ja kumppanit sopivat yhteen. Olemme jo eläkeiässä, jolloin tärkeää on terveys, läheisyys ja toisistamme huolehtiminen.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei aikuiset miehet oikeasti jauha jostakin nuoruuden ihastuksista.

Tuollaisia miettivät ne, joiden irl elämä päättyi siihen yläkouluun, ja pakollisen koulun loputtua ovat mamman nurkissa eläen inisemässä vauvapalstalla.

Normaalit ihmiset opuskelevat ja menevät töihin, tapaavat uusia ihmisiä. Sen sijaan että kelaisivat loputtomiin jotakin yläastetta ja siellä tavattuja ihmisiä

Itsellä kyllä ainakin kaksi todistetta että kyllä jotkut kelailevat. Eivät kehdanneet nuorempana ilmaista kiinnostusta, avautuivat sitten kolmekymppisenä. Kumpikin työssä ja parisuhteessa, nyt jo lapsiakin, silti olisivat matkaan lähteneet jos itse olisin.

Kelailu on kelailua, kai meistä jokainen jossain vaiheessa elämää miettii, että mitä jos olisi tehnyt muita valintoja. Tyytymisen mittari olisi paremminkin se, että mikäli tuo "karkuun päässyt" tulisi tänäpäivänä pyytämään mukaan, lähtisitkö?

Jos rehellisesti et, et ole tyytynyt, jos lähtisit, olet joko tyytynyt, tai nykyisessä parisuhteessa on jotain muuta ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miten olisi niitä ehdokkaita jotenkin rivissä joista valita tai joita "haluta".

Eihän se niin mene, vaan sitä vaan sattuu rakastumaan johonkin jonka kanssa on jotain kautta jutellut ja tavannutkin, ja jos hänellekin käy samoin että rakkaus herää minua kohtaan niin se on sitten siinä. Ei siinä vaiheessa ole mitään halua katsella enenpää ympärilleen että mitä olisi tai ei olisi tarjolla.

Se johon rakastuu ei välttämättä ole sellainen johon itse ajatteli rakastua, siksi monet rakastuu "renttuihin" ja kaikenmaailman riivinrautoihin ja vasta jälkikäteen huomaavat että mitä hittoa, mitä minä tuohon menin rakastumaan.

Jos joku tyytyy johonkin, niin se kuulostaa siltä että hänellä ei ole minkäänlaista tunne-elämää ja että siinä todellakin on ollut rivissä jotain yhdentekeviä ihmisiä ja niistä on valittu joku joka on itseen sattunut rakastumaan. Se on helvetin väärin sitä puolisoa kohtaan joka on rakastunut. Jos mies tekisi mulle niin, olisi helvetti irti. Jos mies tunnustaisi ettei koskaan ollut rakastunut vaan teeskenteli 20 vuotta, niin varmaan tekisin jotain todella radikaalia koska mun elämä olisi pilattu täysin.

Aika mustavalkoinen ajattelutapa. Monille ihmisille lienee olemassa useampiakin harmaan sävyjä sinne elokuvarakkauden ja täyden välinpitämättömyyden välille. Ääriharva varmaan valitsee yhdentekevän kumppanin, kyse lienee useimmiten tyytymisestä sellaiseen johon kiinnytään ja ollaan ehkä ihastuneitakin, mutta tunteet eivät vain ole yhtä voimakkaita kuin sitä suurinta rakkautta kohtaan.

Höpö höpö! En ole sanonut että pitäisi olla elokuvarakkautta, sellaista ei olekaan tai jos onkin, se on hyvin lyhytaikaista hullaantumista ja lähinnä fyysistä, ei rakkautta.

Jos on kiintymystä ja ihastumista, niin yleensä siitä kehittyy ihan oikea kunnon rakkaus tai sitten se ihastumien kuluu pois ja jäljelle ei jää kuin korkeintaan ystävyys. Ihastuminen on vain se ensihuuma.

Se että on jotain "voimakkaita tunteita sitä suurinta rakkautta kohtaan" on luultavasti juuri näitä ihastumisia joita ei ole edes koeteltu elämällä normaalia arkea noroviruksineen, työttömyyksineen ja läheisten kuolemien kanssa. Se on se suurin rakkaus joka säilyy kaiken arjen keskellä, joka kantaa pahojen aikojen yli, toistaan tukien, ja vielä löytyy seksuaalista vetovoimaa niin että se puoli on molempia tyydyttävää. Jos intiimipuolta parisuhteessa ei ole, niin se ei ole parisuhde vaan ystävyyssuhde tai sukulaisuussuhde.

Kyllä on arpapeliä kenen kohdalle sattuu just se "oikea" ja täydellinen itselle. Jos odottaa jotain ihmeellistä unelmien puolisoa niin varmaan niitä pettymyksiä on roppakaupalla. Ja jos saa sitten itselle sopivan jonka kanssa pärjää, niin ei kyllä kannata ajatella että se olisi vaan tyytymistä johonkin. Jotenkin näyttää tämä nykymeno siltä että jos löydät jonkun jonka kanssa on useampi vuosi mennyt ihan hyvin, kannattaa pitää siitä kiinni, ja miettiä miten saadaan menemään jatkossakin vaikka vaan ihan hyvin. Ei näytä vaihtamalla paranevan juuri kenelläkään, jossain vaiheessa arki tulee kuitenkin, ja jos ei kestä arkea, ja ei osaa tehdä siitä toisen kanssa riittävän mielekästä, niin voi miettiä omia toimintatapoja aika tarkkaan. Onko niin että ihmisillä nykyisin liian suuret odotukset parisuhteiden kanssa? Joskus ennen vanhemmat valinneet puolison tai naapurista löyty, ja pitkiä avioliittoja ovat olleet. Ihmiset hitsautuu vuosien saatossa yhteen jos molemmilla tahto siihen. Jos alusta asti miettii että olisko jossakin vielä parempi niin keinolla pohjalla on sitoutuminen.

Itse olen onnellisesti "tyytynyt" siihen, joka minut niin kovasti halusi. Ja tasapainoista avioliittoa takana jo toistakymmentä vuotta.

Olisi mielenkiintoista ymmärtää näitä miehiä (tätä miestä?), joka vihjailee koko ajan meille, ventovieraille naisille, että miehet ovat vain tyytyneet vaimoihinsa ja olisivat halunneet jonkun muun. Mitä hän ajaa takaa? Mitä hän toivoo tapahtuvan, millaisia reaktioita hän ajattelee saavansa aikaan? Ja ennen kaikkea: miksi? Mikä hänestä on tehnyt tuollaisen? Jotainhan on pahasti mennyt jossain kehitysvaiheessa pieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei aikuiset miehet oikeasti jauha jostakin nuoruuden ihastuksista.

Tuollaisia miettivät ne, joiden irl elämä päättyi siihen yläkouluun, ja pakollisen koulun loputtua ovat mamman nurkissa eläen inisemässä vauvapalstalla.

Normaalit ihmiset opuskelevat ja menevät töihin, tapaavat uusia ihmisiä. Sen sijaan että kelaisivat loputtomiin jotakin yläastetta ja siellä tavattuja ihmisiä

Itsellä kyllä ainakin kaksi todistetta että kyllä jotkut kelailevat. Eivät kehdanneet nuorempana ilmaista kiinnostusta, avautuivat sitten kolmekymppisenä. Kumpikin työssä ja parisuhteessa, nyt jo lapsiakin, silti olisivat matkaan lähteneet jos itse olisin.

Miehet nyt sanoo mitä luulevat että haluat kuulla että saisivat itse sinusta jotain. Kuten tässäkin ketjussa koittaa feikata koko tunne-elämän ettei vaan tarvitsisi olla yksin.

Siitä olen samaa mieltä että tuntuu moni olevan suhteessa siksi ettei osaa yksin olla.

Mutta noiden parin tyypin kanssa tapaamiset/tilanteet/tunnustukset tulivat "ihan puun takaa", myös heille. Ei ollut kyse mistään liehittelystä.

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista ymmärtää näitä miehiä (tätä miestä?), joka vihjailee koko ajan meille, ventovieraille naisille, että miehet ovat vain tyytyneet vaimoihinsa ja olisivat halunneet jonkun muun. Mitä hän ajaa takaa? Mitä hän toivoo tapahtuvan, millaisia reaktioita hän ajattelee saavansa aikaan? Ja ennen kaikkea: miksi? Mikä hänestä on tehnyt tuollaisen? Jotainhan on pahasti mennyt jossain kehitysvaiheessa pieleen.

Äh. Jäi pienenä ilman äidin rakkautta ja siksi nyt larppaa täällä jonkun aviomiestä, vaikkei koskaan ole käynyt lähelläkään naista. Olisi onnellisempi jos muutkin olisivat yhtä katkeria ja elämäänsä pettyneitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei aikuiset miehet oikeasti jauha jostakin nuoruuden ihastuksista.

Tuollaisia miettivät ne, joiden irl elämä päättyi siihen yläkouluun, ja pakollisen koulun loputtua ovat mamman nurkissa eläen inisemässä vauvapalstalla.

Normaalit ihmiset opuskelevat ja menevät töihin, tapaavat uusia ihmisiä. Sen sijaan että kelaisivat loputtomiin jotakin yläastetta ja siellä tavattuja ihmisiä

Itsellä kyllä ainakin kaksi todistetta että kyllä jotkut kelailevat. Eivät kehdanneet nuorempana ilmaista kiinnostusta, avautuivat sitten kolmekymppisenä. Kumpikin työssä ja parisuhteessa, nyt jo lapsiakin, silti olisivat matkaan lähteneet jos itse olisin.

Kelailu on kelailua, kai meistä jokainen jossain vaiheessa elämää miettii, että mitä jos olisi tehnyt muita valintoja. Tyytymisen mittari olisi paremminkin se, että mikäli tuo "karkuun päässyt" tulisi tänäpäivänä pyytämään mukaan, lähtisitkö?

Jos rehellisesti et, et ole tyytynyt, jos lähtisit, olet joko tyytynyt, tai nykyisessä parisuhteessa on jotain muuta ongelmaa.

Nämä avautumiset tuli tilanteessa jossa oltiin molemminpuolin varattuja. Toinen olisi silti lähtenyt pettämään, toinen oli muuten yhteydessä vaimon selän takana. Itse en varattuna lähtenyt säätämään.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on arpapeliä kenen kohdalle sattuu just se "oikea" ja täydellinen itselle. Jos odottaa jotain ihmeellistä unelmien puolisoa niin varmaan niitä pettymyksiä on roppakaupalla. Ja jos saa sitten itselle sopivan jonka kanssa pärjää, niin ei kyllä kannata ajatella että se olisi vaan tyytymistä johonkin. Jotenkin näyttää tämä nykymeno siltä että jos löydät jonkun jonka kanssa on useampi vuosi mennyt ihan hyvin, kannattaa pitää siitä kiinni, ja miettiä miten saadaan menemään jatkossakin vaikka vaan ihan hyvin. Ei näytä vaihtamalla paranevan juuri kenelläkään, jossain vaiheessa arki tulee kuitenkin, ja jos ei kestä arkea, ja ei osaa tehdä siitä toisen kanssa riittävän mielekästä, niin voi miettiä omia toimintatapoja aika tarkkaan. Onko niin että ihmisillä nykyisin liian suuret odotukset parisuhteiden kanssa? Joskus ennen vanhemmat valinneet puolison tai naapurista löyty, ja pitkiä avioliittoja ovat olleet. Ihmiset hitsautuu vuosien saatossa yhteen jos molemmilla tahto siihen. Jos alusta asti miettii että olisko jossakin vielä parempi niin keinolla pohjalla on sitoutuminen.

Itse olen onnellisesti "tyytynyt" siihen, joka minut niin kovasti halusi. Ja tasapainoista avioliittoa takana jo toistakymmentä vuotta.

Osalle tuntuu olevan tärkeää vertailla oman ja muiden parisuhteiden painoarvoa. Jos itse on kaikki tai ei mitään - tyyppiä ja muut ei, vain ne parisuhteet, jotka aloitettu kaikki tai ei mitään - pohjalta on tälle tyypille arvokkaita. Eli muut tyytyy, hän ei. Jos hä on löytänyt sen ns. Oikean, tämä osoittaa heidän suhtautumisensa parisuhteeseen ainoaksi oikeaksi tavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei aikuiset miehet oikeasti jauha jostakin nuoruuden ihastuksista.

Tuollaisia miettivät ne, joiden irl elämä päättyi siihen yläkouluun, ja pakollisen koulun loputtua ovat mamman nurkissa eläen inisemässä vauvapalstalla.

Normaalit ihmiset opuskelevat ja menevät töihin, tapaavat uusia ihmisiä. Sen sijaan että kelaisivat loputtomiin jotakin yläastetta ja siellä tavattuja ihmisiä

Itsellä kyllä ainakin kaksi todistetta että kyllä jotkut kelailevat. Eivät kehdanneet nuorempana ilmaista kiinnostusta, avautuivat sitten kolmekymppisenä. Kumpikin työssä ja parisuhteessa, nyt jo lapsiakin, silti olisivat matkaan lähteneet jos itse olisin.

Luulen myös, että se on monelle miehelle ja myös naiselle valitettavan yleistä, että "haikailee sen nuoruuden rakkauden perään". Se on sinänsä ymmärrettävää, koska nuorena ei ole velvollisuuksia ja muutenkin on odotettavaa elämältä. Kun asettuu aloilleen, perhe-elämä alkaa tympäisempään, on helppo katso elämässään taaksepäin ja löytää sieltä joku piste, josta voi ajatella "mitä jos..."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei aikuiset miehet oikeasti jauha jostakin nuoruuden ihastuksista.

Tuollaisia miettivät ne, joiden irl elämä päättyi siihen yläkouluun, ja pakollisen koulun loputtua ovat mamman nurkissa eläen inisemässä vauvapalstalla.

Normaalit ihmiset opuskelevat ja menevät töihin, tapaavat uusia ihmisiä. Sen sijaan että kelaisivat loputtomiin jotakin yläastetta ja siellä tavattuja ihmisiä

Itsellä kyllä ainakin kaksi todistetta että kyllä jotkut kelailevat. Eivät kehdanneet nuorempana ilmaista kiinnostusta, avautuivat sitten kolmekymppisenä. Kumpikin työssä ja parisuhteessa, nyt jo lapsiakin, silti olisivat matkaan lähteneet jos itse olisin.

Kelailu on kelailua, kai meistä jokainen jossain vaiheessa elämää miettii, että mitä jos olisi tehnyt muita valintoja. Tyytymisen mittari olisi paremminkin se, että mikäli tuo "karkuun päässyt" tulisi tänäpäivänä pyytämään mukaan, lähtisitkö?

Jos rehellisesti et, et ole tyytynyt, jos lähtisit, olet joko tyytynyt, tai nykyisessä parisuhteessa on jotain muuta ongelmaa.

Nämä avautumiset tuli tilanteessa jossa oltiin molemminpuolin varattuja. Toinen olisi silti lähtenyt pettämään, toinen oli muuten yhteydessä vaimon selän takana. Itse en varattuna lähtenyt säätämään.

Ne olisi pettänyt muutenkin kenen tahansa kanssa. Et ollut kummankaan elämän rakkaus vaikka niin kuvittelet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei aikuiset miehet oikeasti jauha jostakin nuoruuden ihastuksista.

Tuollaisia miettivät ne, joiden irl elämä päättyi siihen yläkouluun, ja pakollisen koulun loputtua ovat mamman nurkissa eläen inisemässä vauvapalstalla.

Normaalit ihmiset opuskelevat ja menevät töihin, tapaavat uusia ihmisiä. Sen sijaan että kelaisivat loputtomiin jotakin yläastetta ja siellä tavattuja ihmisiä

Itsellä kyllä ainakin kaksi todistetta että kyllä jotkut kelailevat. Eivät kehdanneet nuorempana ilmaista kiinnostusta, avautuivat sitten kolmekymppisenä. Kumpikin työssä ja parisuhteessa, nyt jo lapsiakin, silti olisivat matkaan lähteneet jos itse olisin.

Kelailu on kelailua, kai meistä jokainen jossain vaiheessa elämää miettii, että mitä jos olisi tehnyt muita valintoja. Tyytymisen mittari olisi paremminkin se, että mikäli tuo "karkuun päässyt" tulisi tänäpäivänä pyytämään mukaan, lähtisitkö?

Jos rehellisesti et, et ole tyytynyt, jos lähtisit, olet joko tyytynyt, tai nykyisessä parisuhteessa on jotain muuta ongelmaa.

Nämä avautumiset tuli tilanteessa jossa oltiin molemminpuolin varattuja. Toinen olisi silti lähtenyt pettämään, toinen oli muuten yhteydessä vaimon selän takana. Itse en varattuna lähtenyt säätämään.

Voihan kyse siltikin olla vain kyllästymisestä nykyiseen elämäntilanteeseen ja siksi haikailee sitä "elämänsä rakkautta". Kun ei voi tietää, olisiko siltikin samassa tilanteessa, vaikka olisi sen elämänsä rakkauden aikoinaan saanutkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuohan se on tilanne suurimmalla osalla miehistä. Hyvä kun jonkun saa, olipa se nyt oikea tai ei.

Ja sitten ihmetellään, miksi naiset ottavat suurimman osan eroista. Juuri siksi, että sillä puolisolla on ameeban tunne-elämä; ei ihailua, ei arvostusta, ei intohimoa, ei rakkautta.

Kyllä sen huomaa, kun mies ei ole rakastunut.

Eihän kaikilla ihmisillä ole suuria kioskikirjatunteita ja haluja ehkä koskaan, saati siinä iässä kun on paljon muuta haluttavaa. Suuri intohimo kielii jostain päähänpinttymästä, sosiaalisella ihmisellä on useampia, maltillisia vaihtoehtoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miten olisi niitä ehdokkaita jotenkin rivissä joista valita tai joita "haluta".

Eihän se niin mene, vaan sitä vaan sattuu rakastumaan johonkin jonka kanssa on jotain kautta jutellut ja tavannutkin, ja jos hänellekin käy samoin että rakkaus herää minua kohtaan niin se on sitten siinä. Ei siinä vaiheessa ole mitään halua katsella enenpää ympärilleen että mitä olisi tai ei olisi tarjolla.

Se johon rakastuu ei välttämättä ole sellainen johon itse ajatteli rakastua, siksi monet rakastuu "renttuihin" ja kaikenmaailman riivinrautoihin ja vasta jälkikäteen huomaavat että mitä hittoa, mitä minä tuohon menin rakastumaan.

Jos joku tyytyy johonkin, niin se kuulostaa siltä että hänellä ei ole minkäänlaista tunne-elämää ja että siinä todellakin on ollut rivissä jotain yhdentekeviä ihmisiä ja niistä on valittu joku joka on itseen sattunut rakastumaan. Se on helvetin väärin sitä puolisoa kohtaan joka on rakastunut. Jos mies tekisi mulle niin, olisi helvetti irti. Jos mies tunnustaisi ettei koskaan ollut rakastunut vaan teeskenteli 20 vuotta, niin varmaan tekisin jotain todella radikaalia koska mun elämä olisi pilattu täysin.

Aika mustavalkoinen ajattelutapa. Monille ihmisille lienee olemassa useampiakin harmaan sävyjä sinne elokuvarakkauden ja täyden välinpitämättömyyden välille. Ääriharva varmaan valitsee yhdentekevän kumppanin, kyse lienee useimmiten tyytymisestä sellaiseen johon kiinnytään ja ollaan ehkä ihastuneitakin, mutta tunteet eivät vain ole yhtä voimakkaita kuin sitä suurinta rakkautta kohtaan.

Höpö höpö! En ole sanonut että pitäisi olla elokuvarakkautta, sellaista ei olekaan tai jos onkin, se on hyvin lyhytaikaista hullaantumista ja lähinnä fyysistä, ei rakkautta.

Jos on kiintymystä ja ihastumista, niin yleensä siitä kehittyy ihan oikea kunnon rakkaus tai sitten se ihastumien kuluu pois ja jäljelle ei jää kuin korkeintaan ystävyys. Ihastuminen on vain se ensihuuma.

Se että on jotain "voimakkaita tunteita sitä suurinta rakkautta kohtaan" on luultavasti juuri näitä ihastumisia joita ei ole edes koeteltu elämällä normaalia arkea noroviruksineen, työttömyyksineen ja läheisten kuolemien kanssa. Se on se suurin rakkaus joka säilyy kaiken arjen keskellä, joka kantaa pahojen aikojen yli, toistaan tukien, ja vielä löytyy seksuaalista vetovoimaa niin että se puoli on molempia tyydyttävää. Jos intiimipuolta parisuhteessa ei ole, niin se ei ole parisuhde vaan ystävyyssuhde tai sukulaisuussuhde.

Edelleen minusta mustavalkoinen ajattelutapa. Seksuaalisuus tarkoittaa ihmisille eri asioita ja eri ihmisiä voi elämän aikana rakastaa hirveän erilaisilla tavoilla. Ja kyllä, joskus myös eri intensiteetillä. Se, että minun tarkoittamani suuri rakkaus olisi jotain haavehöpinää on ihan omaa keksintöäsi joka pohjautuu omille ajatuksillesi. Jotkut päätyvät tämän elämänsä rakkauden kanssa naimisiin ja hankkivat lapsiakin, mutta silti suhde voi syystä tai toisesta katketa.

Minä kyllä luulen, että sinä tarkoitat tyytymisellä vähän eri asiaa kuin jotkut muut kirjoittajat. Useimmat jotka kokevat jollain tavalla tyytyneensä eivät varmaan pidä kumppaniaan yhdentekevänä. Ehkä se on sitten jotain tuon sinun käsittämäsi ystävyyssuhteen ja rakkauden välistä. Kiintymystä, mutta ilman mitään suurta intohimoa.

Tiesin jo ennen vastauksia luettuani mitä tuleman pitää. Tähtisadetta! Mutta kestääkö yli kymmenen vuotta, vai tuleeko se uusparas taas?

Tyydyin ja olen melko tyytyväinen. Olen mies.

Vierailija kirjoitti:

Tyydyin ja olen melko tyytyväinen. Olen mies.

Et saanut instabeibeä? Voi voi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo taas noita horinoita. Ja joku uskoo, että noilla tyypeillä olisi perhe?

Ikävänä tosiasiana voin kertoa, että aika yleinen pitkäaikaisissa parisuhteissa olevien miesten keskustelunaihe on, kuka oli se nainen, kenet missasit.

Muistan tuon seuraavalla kerralla, kun tällä palstalla valitetaan siitä, että naiset ottavat suurimman avioeroista. Eihän miehet siis paljon menetä, kun kerran alunperinkin olisivat itse halunneet ihan eri naisen. MOT.

Ei muuten ole yleinen keskustelunaihe. Miehet eivät juuri milloinkaan puhu naisistaan keskenään päinvastoin kuin naiset tekevät juorutessaan kumppaneistaan.

Etsintä, tai oikeastaan sen oikean kohtaaminen, on vielä käynnissä. En ole noin muutenkaan muillakaan elämän osa-alueilla persoonaltani mikään tyytyjä. Sen vain täytyy kolahtaa ja tuntua oikealta, tai muuten se ei ole oikea. Vaikka olen tapaillut ja tavannut kaikenlaisia ihmisiä, sitä jotain seesteisyyden tunnetta ei ole ilmaantunut. Miksi sanon näin, niin siitä syystä, että tunnen itseni ainakin joten kuten ja olen levoton ihmisten seurassa, jotka ovat jollain tasolla itselleni vääriä. Sen olen elämässäni oppinut.

Pärjään omin nokkineni, kunnes tapaan oikean.