Lue keskustelun säännöt.
Menitkö yhteen sen kanssa, jonka eniten halusit vai jouduitko tyytymään siihen mitä sait?
03.03.2020 |
Tämä on aika surullinen aihe, mutta varmaan totta monelle. Olen joskus miettinyt olisiko ollut parempi jäädä yksin ja odottaa jos tulisi 'uusi paras'. Luulen, että elämme nyt suht onnellista elämää, mutta joskus mieli vetää haikeaksi.
Kommentit (277)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
20 vuoden jälkeen kumppani kyllästyttää niin pahasti että tekisi mieli erota, mutten voi. Pahemmaksi tilanne meni sillä että rakastuin toiseen.
Takuulla meni pahemmaksi sillä toiseen rakastumisella, melkein voi arvata ;)
Toki, itselleni. Kohde ei tiedä, eikä kukaan muukaan. Itse en tilannetta valinnut, saattaa tapahtua sullekkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuohan se on tilanne suurimmalla osalla miehistä. Hyvä kun jonkun saa, olipa se nyt oikea tai ei.
Ja sitten ihmetellään, miksi naiset ottavat suurimman osan eroista. Juuri siksi, että sillä puolisolla on ameeban tunne-elämä; ei ihailua, ei arvostusta, ei intohimoa, ei rakkautta.
Kyllä sen huomaa, kun mies ei ole rakastunut.
Eihän kaikilla ihmisillä ole suuria kioskikirjatunteita ja haluja ehkä koskaan, saati siinä iässä kun on paljon muuta haluttavaa. Suuri intohimo kielii jostain päähänpinttymästä, sosiaalisella ihmisellä on useampia, maltillisia vaihtoehtoja.
Aivan. Kaikki ei edes välttämättä kaipaa suuria intohimoja vaan etsii kumppanuutta toiselta pohjalta. Kokee suuret tunteet vain levottomuutta herättävänä.
Sekä että. Sain mitä eniten halusin mutta menetin hänet onnettomuudessa. Seuraavaan kai tyydyin. Oli teoriassa oikein hyvä ja uskottelin itselleni pitkään rakastavanikin. Ei kipinä kestänyt ja avioliitto päättyi omaan mahdottomuuteensa 15 vuoden jälkeen. Nyt en jaksa enää panostaa suhteen etsimiseen ja rakentamiseen, oon yksin. Välillä näen unta ensimmäisestä rakkaudestani ja se on kyllä ihan huippua.
Tiesin jo sen jälkeen, kun muutaman kerran olimme netissä jutelleet aivan arkipäiväisistä asioista, että tuo on se elämäni rakkaus. Eli kyllä, olen juuri sen kanssa enkä tyytynyt vähempään.
Vierailija kirjoitti:
Tiesin jo ennen vastauksia luettuani mitä tuleman pitää. Tähtisadetta! Mutta kestääkö yli kymmenen vuotta, vai tuleeko se uusparas taas?
Aika yksipuolisesti olet lukenut. Meillä tähtisadetta tähän mennessä 18 vuotta eikä loppua ainakaan nyt ole näkyvissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei minulla ole koskaan ollut taipumusta salamaihastua tai tuntea alkuun todella vahvasti (paitsi jos jokin on pielessä, siihen minulla on hälytyskellot), ja kun oman puolisoni kanssa menin yhteen, niin en sinänsä nähnyt suhteessamme mitään "tavallisesta" poikkeavaa. Hän vain tuntui turvalliselta ja varmalta ihmiseltä, toisin kuin muut tuntemani. Nyt myöhemmin olen kyllä siinä uskossa, että ei mulla voisi mennä paremmin. Emme edes riitele juuri koskaan, itseäni ei koskaan potuta tämä mies mitenkään vahvasti, pikku juttuja toki välillä tulee, mutta niitä on kaikilla. Meillä on samanlaiset mieltymykset ja tykkäämme tehdä yhdessä, mutta pystymme olemaan erillämmekin ja se vain piristää suhdetta. Pystymme vaikka lähtemään yksin mökille viikonlopuksi, jos tekee mieli omaa rauhaa. Minkäänlaista luottamuspulaa ei ole, mies ei ole koskaan haukkunut minua tai yrittänyt kontrolloida, taloudellisesti on reilu ja osallistuu kotitöihin (oikeastaan tekee melkeinpä kaikki päivittäiset askareet, koska itse hoidan yrityksen asioita enemmän).
Tyydyin siihen mitä sain, ja nyt, 12 vuoden jälkeen, pistän kädet kyynärpäitä myöten ristiin kiitollisuudesta. Tasan oikea valinta. En voi kuin ihmetellä, mitä olin näkevinäni niissä tyypeissä, joita halusin. Muutaman olen tavannut myöhemmin ja enpä voi sanoa että vanha suola janottaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuohan se on tilanne suurimmalla osalla miehistä. Hyvä kun jonkun saa, olipa se nyt oikea tai ei.
Onneksi puolisoni ei ole mies, niin ei tarvitse tätäkään miettiä.
Olen sinkku. Odottelen sitä suurta rakkautta. Jos se ei koskaan tule vastaan niin olen sitten yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiinnostuin miehestä, jolla oli jo tyttöystävä. Kuusi vuotta harmittelin, kun en koskaan ole kenestäkään tykännyt niin paljon kuin tästä kyseisestä miehestä. Sitten hänen tyttöystävänsä petti jonkun toisen äijän kanssa, ja he erosivat. Mies muisti mut ja laitto viestiä. Nyt ollaan yhdessä. Hyvää kannattaa odottaa.
Kaksi yksinäistä kohtasi toisensa. Oli kivaa, kun oli joku. Oli hienoa muuttaa pois lapsuuskodista. Oli kiva, kun molemmilla oli läksyjen jälkeen illalla aikaa. Oli halpaa asumista, kun vuokra oli vain puolet. Oli mukava tehdä ruokaa yhdessä. Seksiä harrastettiin nuoruuden innolla. Voitiin lenkkeillä yhdessä. Voitiin ostaa auto. Rahat riitti ulkomaanmatkoihin. Oli ihanaa odottaa vauvaa. Oli helppo sovittaa yhteen vuorotyö ja lapsen päivähoito, kun oli kaksi aikuista...
Ei se riitä. Ei se vaan riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastuin, ja niin teki hänkin.
Taitaa jäädä ap:ltä kokematta, kun tuo rakkaus vaatii sekä normaalia tunne-elämää että kykyä luottaa.
Vierailija kirjoitti:
Tiesin jo ennen vastauksia luettuani mitä tuleman pitää. Tähtisadetta! Mutta kestääkö yli kymmenen vuotta, vai tuleeko se uusparas taas?
Musta koko kysymys on outo. Menin yhteen sen kanssa, jonka halusin ja haluan hänet edelleen (11 vuoden jälkeen).
Mutta totta kai tämä vaatii sitä, että ei jokaisen ongelman/ärsytyksen/riidan kohdalla ala pohtia, että jossain voisi olla joku, jonka kanssa tätä ongelmaa ei olisi, ja eroa. Eli pitää hyväksyä sen ihmisen huonotkin puolet (ja olla sen verran onnea, että ne huonot puolet eivät ole mitään "väkivaltainen juoppo pettäjä" -osastoa). Ja toki hänen pitää vastaavasti haluta minut niin kovasit, että hyväksyy minun huonot puoleni, eli siinä mielessä kyse on myös siitä, että "saan" juuri tämän ihmisen.
Lisäksi tämä vaatii sitä, ettei noin yleisellä tasolla koe tarvetta testailla, että mitenköhän elämäni muuttuisi, jos olisinkin jonkun muun kanssa. Itselläni ei pahemmin muita suhteita ole ollut ja toki tiedostan, että jos olisi, niin sitten olisi erilaista elämänkokemusta. Mutta haluan mieluummin puolisoni kuin erilaisia kokemuksia.
Jos tämä on jonkun mielestä "tyytymistä", niin sitten varmaan olen tyyväinen tyytyjä:D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tasohöpinää ja tyytymistä jankuttavilla ei ole latva kunnossa. Säälittää, millaisethan olot lapsuudessa ovat tunne-elämän tuhonneet?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miten olisi niitä ehdokkaita jotenkin rivissä joista valita tai joita "haluta".
Eihän se niin mene, vaan sitä vaan sattuu rakastumaan johonkin jonka kanssa on jotain kautta jutellut ja tavannutkin, ja jos hänellekin käy samoin että rakkaus herää minua kohtaan niin se on sitten siinä. Ei siinä vaiheessa ole mitään halua katsella enenpää ympärilleen että mitä olisi tai ei olisi tarjolla.
Se johon rakastuu ei välttämättä ole sellainen johon itse ajatteli rakastua, siksi monet rakastuu "renttuihin" ja kaikenmaailman riivinrautoihin ja vasta jälkikäteen huomaavat että mitä hittoa, mitä minä tuohon menin rakastumaan.
Jos joku tyytyy johonkin, niin se kuulostaa siltä että hänellä ei ole minkäänlaista tunne-elämää ja että siinä todellakin on ollut rivissä jotain yhdentekeviä ihmisiä ja niistä on valittu joku joka on itseen sattunut rakastumaan. Se on helvetin väärin sitä puolisoa kohtaan joka on rakastunut. Jos mies tekisi mulle niin, olisi helvetti irti. Jos mies tunnustaisi ettei koskaan ollut rakastunut vaan teeskenteli 20 vuotta, niin varmaan tekisin jotain todella radikaalia koska mun elämä olisi pilattu täysin.
Aika mustavalkoinen ajattelutapa. Monille ihmisille lienee olemassa useampiakin harmaan sävyjä sinne elokuvarakkauden ja täyden välinpitämättömyyden välille. Ääriharva varmaan valitsee yhdentekevän kumppanin, kyse lienee useimmiten tyytymisestä sellaiseen johon kiinnytään ja ollaan ehkä ihastuneitakin, mutta tunteet eivät vain ole yhtä voimakkaita kuin sitä suurinta rakkautta kohtaan.
Höpö höpö! En ole sanonut että pitäisi olla elokuvarakkautta, sellaista ei olekaan tai jos onkin, se on hyvin lyhytaikaista hullaantumista ja lähinnä fyysistä, ei rakkautta.
Jos on kiintymystä ja ihastumista, niin yleensä siitä kehittyy ihan oikea kunnon rakkaus tai sitten se ihastumien kuluu pois ja jäljelle ei jää kuin korkeintaan ystävyys. Ihastuminen on vain se ensihuuma.
Se että on jotain "voimakkaita tunteita sitä suurinta rakkautta kohtaan" on luultavasti juuri näitä ihastumisia joita ei ole edes koeteltu elämällä normaalia arkea noroviruksineen, työttömyyksineen ja läheisten kuolemien kanssa. Se on se suurin rakkaus joka säilyy kaiken arjen keskellä, joka kantaa pahojen aikojen yli, toistaan tukien, ja vielä löytyy seksuaalista vetovoimaa niin että se puoli on molempia tyydyttävää. Jos intiimipuolta parisuhteessa ei ole, niin se ei ole parisuhde vaan ystävyyssuhde tai sukulaisuussuhde.
Edelleen minusta mustavalkoinen ajattelutapa. Seksuaalisuus tarkoittaa ihmisille eri asioita ja eri ihmisiä voi elämän aikana rakastaa hirveän erilaisilla tavoilla. Ja kyllä, joskus myös eri intensiteetillä. Se, että minun tarkoittamani suuri rakkaus olisi jotain haavehöpinää on ihan omaa keksintöäsi joka pohjautuu omille ajatuksillesi. Jotkut päätyvät tämän elämänsä rakkauden kanssa naimisiin ja hankkivat lapsiakin, mutta silti suhde voi syystä tai toisesta katketa.
Minä kyllä luulen, että sinä tarkoitat tyytymisellä vähän eri asiaa kuin jotkut muut kirjoittajat. Useimmat jotka kokevat jollain tavalla tyytyneensä eivät varmaan pidä kumppaniaan yhdentekevänä. Ehkä se on sitten jotain tuon sinun käsittämäsi ystävyyssuhteen ja rakkauden välistä. Kiintymystä, mutta ilman mitään suurta intohimoa.
Jos joku sanoo että tykkäisi kyllä ottaa suklaajäätelöä mutta koska sitä ei ole saatavilla nyt, tyytyy vanilijajäätelöön. Se tarkoittaa sitä, että vanilijajäätelö on parempi kuin ei mitään jäätelöä, mutta heti kun tulee saataville suklaajäätelöä vaihdetaan siihen, koska onhan se juuri sitä mitä haluaa, ja paljon parempaa. Niin pitkään kun tietää ettei sitä suklaajäätelöä ole saatavilla on se vanilijajäätelökin ihan ok, ja siitä voi jopa ihan oppia tykkäämään, mutta samalla haaveilee että saispa sitä suklaajäätelöä taas.
Jos sinulta otetaan vanilijajäätelökin pois, olet vähän aikaa että no hö. Mutta otat sitten mansikkajäätelöä, joka sekin on ihan syötävää ja tyydyt siihen. Joskus mietit että olihan se vanilijakin ihan hyvää aina välillä, mutta toisaalta, olihan se aika tylsää aina sitä syödä, että saispa sitä suklaajäätelöä.
Vierailija kirjoitti:
Tuohan se on tilanne suurimmalla osalla miehistä. Hyvä kun jonkun saa, olipa se nyt oikea tai ei.
Oli valittu kumppani se oikea tai ei, niin jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei minulla ole koskaan ollut taipumusta salamaihastua tai tuntea alkuun todella vahvasti (paitsi jos jokin on pielessä, siihen minulla on hälytyskellot), ja kun oman puolisoni kanssa menin yhteen, niin en sinänsä nähnyt suhteessamme mitään "tavallisesta" poikkeavaa. Hän vain tuntui turvalliselta ja varmalta ihmiseltä, toisin kuin muut tuntemani. Nyt myöhemmin olen kyllä siinä uskossa, että ei mulla voisi mennä paremmin. Emme edes riitele juuri koskaan, itseäni ei koskaan potuta tämä mies mitenkään vahvasti, pikku juttuja toki välillä tulee, mutta niitä on kaikilla. Meillä on samanlaiset mieltymykset ja tykkäämme tehdä yhdessä, mutta pystymme olemaan erillämmekin ja se vain piristää suhdetta. Pystymme vaikka lähtemään yksin mökille viikonlopuksi, jos tekee mieli omaa rauhaa. Minkäänlaista luottamuspulaa ei ole, mies ei ole koskaan haukkunut minua tai yrittänyt kontrolloida, taloudellisesti on reilu ja osallistuu kotitöihin (oikeastaan tekee melkeinpä kaikki päivittäiset askareet, koska itse hoidan yrityksen asioita enemmän).
En tiedä mitä ajattelet niiden vahvojen tunteiden muilla olevan mutta minulle se oli juuri tuota että toinen on turvallinen ja minun on hyvä olla hänen kanssaan. Ei näitä ole tullut vastaan kuin tämä yksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miten olisi niitä ehdokkaita jotenkin rivissä joista valita tai joita "haluta".
Eihän se niin mene, vaan sitä vaan sattuu rakastumaan johonkin jonka kanssa on jotain kautta jutellut ja tavannutkin, ja jos hänellekin käy samoin että rakkaus herää minua kohtaan niin se on sitten siinä. Ei siinä vaiheessa ole mitään halua katsella enenpää ympärilleen että mitä olisi tai ei olisi tarjolla.
Se johon rakastuu ei välttämättä ole sellainen johon itse ajatteli rakastua, siksi monet rakastuu "renttuihin" ja kaikenmaailman riivinrautoihin ja vasta jälkikäteen huomaavat että mitä hittoa, mitä minä tuohon menin rakastumaan.
Jos joku tyytyy johonkin, niin se kuulostaa siltä että hänellä ei ole minkäänlaista tunne-elämää ja että siinä todellakin on ollut rivissä jotain yhdentekeviä ihmisiä ja niistä on valittu joku joka on itseen sattunut rakastumaan. Se on helvetin väärin sitä puolisoa kohtaan joka on rakastunut. Jos mies tekisi mulle niin, olisi helvetti irti. Jos mies tunnustaisi ettei koskaan ollut rakastunut vaan teeskenteli 20 vuotta, niin varmaan tekisin jotain todella radikaalia koska mun elämä olisi pilattu täysin.
Aika mustavalkoinen ajattelutapa. Monille ihmisille lienee olemassa useampiakin harmaan sävyjä sinne elokuvarakkauden ja täyden välinpitämättömyyden välille. Ääriharva varmaan valitsee yhdentekevän kumppanin, kyse lienee useimmiten tyytymisestä sellaiseen johon kiinnytään ja ollaan ehkä ihastuneitakin, mutta tunteet eivät vain ole yhtä voimakkaita kuin sitä suurinta rakkautta kohtaan.
Höpö höpö! En ole sanonut että pitäisi olla elokuvarakkautta, sellaista ei olekaan tai jos onkin, se on hyvin lyhytaikaista hullaantumista ja lähinnä fyysistä, ei rakkautta.
Jos on kiintymystä ja ihastumista, niin yleensä siitä kehittyy ihan oikea kunnon rakkaus tai sitten se ihastumien kuluu pois ja jäljelle ei jää kuin korkeintaan ystävyys. Ihastuminen on vain se ensihuuma.
Se että on jotain "voimakkaita tunteita sitä suurinta rakkautta kohtaan" on luultavasti juuri näitä ihastumisia joita ei ole edes koeteltu elämällä normaalia arkea noroviruksineen, työttömyyksineen ja läheisten kuolemien kanssa. Se on se suurin rakkaus joka säilyy kaiken arjen keskellä, joka kantaa pahojen aikojen yli, toistaan tukien, ja vielä löytyy seksuaalista vetovoimaa niin että se puoli on molempia tyydyttävää. Jos intiimipuolta parisuhteessa ei ole, niin se ei ole parisuhde vaan ystävyyssuhde tai sukulaisuussuhde.
Edelleen minusta mustavalkoinen ajattelutapa. Seksuaalisuus tarkoittaa ihmisille eri asioita ja eri ihmisiä voi elämän aikana rakastaa hirveän erilaisilla tavoilla. Ja kyllä, joskus myös eri intensiteetillä. Se, että minun tarkoittamani suuri rakkaus olisi jotain haavehöpinää on ihan omaa keksintöäsi joka pohjautuu omille ajatuksillesi. Jotkut päätyvät tämän elämänsä rakkauden kanssa naimisiin ja hankkivat lapsiakin, mutta silti suhde voi syystä tai toisesta katketa.
Minä kyllä luulen, että sinä tarkoitat tyytymisellä vähän eri asiaa kuin jotkut muut kirjoittajat. Useimmat jotka kokevat jollain tavalla tyytyneensä eivät varmaan pidä kumppaniaan yhdentekevänä. Ehkä se on sitten jotain tuon sinun käsittämäsi ystävyyssuhteen ja rakkauden välistä. Kiintymystä, mutta ilman mitään suurta intohimoa.
Jos joku sanoo että tykkäisi kyllä ottaa suklaajäätelöä mutta koska sitä ei ole saatavilla nyt, tyytyy vanilijajäätelöön. Se tarkoittaa sitä, että vanilijajäätelö on parempi kuin ei mitään jäätelöä, mutta heti kun tulee saataville suklaajäätelöä vaihdetaan siihen, koska onhan se juuri sitä mitä haluaa, ja paljon parempaa. Niin pitkään kun tietää ettei sitä suklaajäätelöä ole saatavilla on se vanilijajäätelökin ihan ok, ja siitä voi jopa ihan oppia tykkäämään, mutta samalla haaveilee että saispa sitä suklaajäätelöä taas.
Jos sinulta otetaan vanilijajäätelökin pois, olet vähän aikaa että no hö. Mutta otat sitten mansikkajäätelöä, joka sekin on ihan syötävää ja tyydyt siihen. Joskus mietit että olihan se vanilijakin ihan hyvää aina välillä, mutta toisaalta, olihan se aika tylsää aina sitä syödä, että saispa sitä suklaajäätelöä.
No tämä on ehkä jonkun tapa ajatella, mutta ei kaikkien. Ei kaikki ihmiset jää märehtimään päätöksiään ja jossittelemaan loppuelämäkseen. Jotkut tekevät valinnan joka ei alunperin ollut se ykkönen, sitoutuvat siihen ja rakentavat sen ympärille elämän jossa ovat onnellisia. Ei se että on alunperin tyytynyt tarkoita suinkaan välttämättä sitä, että sen vuosien päästä vaihtaisi vieläkin siihen entiseen ykkösvaihtoehtoon. Moni, kuten minäkin on vuosien varrella pelkästään huokaissut helpotuksesta että se ensirakkaus jäi saamatta.
Vierailija kirjoitti:
Tyydyin siihen mitä sain, ja nyt, 12 vuoden jälkeen, pistän kädet kyynärpäitä myöten ristiin kiitollisuudesta. Tasan oikea valinta. En voi kuin ihmetellä, mitä olin näkevinäni niissä tyypeissä, joita halusin. Muutaman olen tavannut myöhemmin ja enpä voi sanoa että vanha suola janottaisi.
Juuri näin. Yksi nuoruudenrakkauteni pettää puolisoaan minkä kerkiää, toinen jätti vaimonsa kahden pienen lapsen kanssa ja uuden naisen matkaan (ja vielä hieroo tätä exänsä naamaan hehkuttamalla suhdetta somessa) ja kolmas oli muuten vaan täysin epäsopiva. Juu en todellakaan haikaile näiden miesten emäntien paikalle.
En voi kuin hymyillä vastauksellesi, oletat olemattomia, mun puoilesta ihan vapaasti.