Mitä tuli luokkasi rumasta/kiusatusta oppilaasta

Olin ala-asteella koulukiusattu, mutta en mielestäni ruma. Mutta halusin olla näkymätön, huomaamaton, ja käperryin kuoreeni suojatakseni itseäni kiusaamiselta. Hain lohtua kirjoista ja opiskelusta, eikä tämä "hiken" rooli suinkaan vähentänyt kiusaamista.

No. Vaihdoin koulua yläasteella. Mä aidosti koen että mun elämä alkoi silloin. Sain saman tien kavereita, aloitin pari uutta harrastusta, ja poikakavereitakin tuli.. Lukio meni hyvin ja pääsin yliopistoon haluamalleni alalle. Nyt olen naimisissa, meillä on lapsi ja laaja ystäväpiiri. Tienaan hyvin, kuten miehenikin, ja omistamme muutaman sijoitusasunnon. Nautimme elämästä syöden ulkona, käymme kulttuuririennoissa ja vaikka tämä kuulostaa ylimieliseltä, elämämme on mahtavaa.

Tekisi mieli ottaa ala-asteen minäni syliin, joka itki yksinäisyyttään välitunnilla, ja kertoa että kaikki tulee menemään paremmin kun voisin ikinä uskoa.

Tunnen sairasta mielihyvää siitä, että minua kiusanneet tytöt eivät ole oikeastaan edenneet elämässään. Eivät kouluttautuneet (okei, yksi taisi suorittaa amiskan loppuun,

muut eivät), on päihdeongelmia ja kaikenlaisia elämänhallinnan haasteita. En varsinaisesti toivo kenellekään pahaa, mutta jotenkin tuntuu että karma iski.

-Nainen 29 wee

Ketään ei kiusattu mitenkään pahasti, mutta semmosta jonkinlaista naureskelua ja yksinäisyyttä sai muutamat kyllä osakseen.

Yksi heistä ei ollut ruma vaan tosi suloinen pieni peikkopoika jolla oli vaikeat kotiolot (minä olin ainoa tytöistä joka kävi hänen luonaan leikkimässä ja pojista ei käynyt kukaan), hän muutti ulkomaille ja näyttää voivan hyvin, en tiedä mitä tekee. Komea on.

Toinen oli sellainen vähän reppana ja paljon sairasteleva tyttö, joka ei sopinut porukkaan - ei kiusattu, mutta varmasti oli yksinäinen ja koki olonsa ulkopuoliseksi ja tämä jäänyt osaksi identiteettiä.

En tiedä mitä hänelle kuuluu, asuu kai kotipaikkakunnalla edelleen ja on varmaan edelleen aika yksin, ei ainakaan ole kavereita hänellä en tiedä onko jossain töissä. Lukion kävi, mutta ei tietääkseni muuta.

Kolmas oli lapsena ulkopuolinen, vähän syrjitty poika jolla oli kuitenkin joitain kavereita vaikka luokan suosituimmat pojat taisivat hänelle naureskellakin. Hänestä tuli pikkutyttöjen kanssa pyörivä ja alaikäisille viinaa diilaava limainen amis.

Minä kävin näiden kaikkien kolmen luona välillä kylässä ja yritin olla kaveri, mutta ei heillä ollut oikein sosiaalisia taitoja ja oleminen oli hankalaa.

Ainoastaan tuo eka poika oli sellainen, että sen kanssa pystyi leikkimään ja se oli tosi sosiaalinenkin, ainoastaan ”lapsellisempi” kuin muut ikäisensä eli ei yrittänyt olla cool vaan oli semmonen tosi aito ja söpö minkä vuoksi ei ehkä sitten sopinut poikien porukkaan.

Noi kaksi jälkimmäistä oli tosi outoja ja möllötti vaan eikä osanneet oikein leikkiäkään, tai sitten meillä ei vaan synkannut.

Kyllähän se kiusaaminen ja ulkopuolisuus aika paljon vaikuttaa; jos muistelen koko koulusta näitä tyyppejä, niin ei niillä taida kenelläkään olla esim. korkeakoulututkintoa, laajaa kaveripiiriä, kumppania tai lapsia.

Ei siinä, että pitäisikään olla, mutta kai se jotain kertoo kuitenkin joukosta ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Olin ala-asteella koulukiusattu, mutta en mielestäni ruma. Mutta halusin olla näkymätön, huomaamaton, ja käperryin kuoreeni suojatakseni itseäni kiusaamiselta. Hain lohtua kirjoista ja opiskelusta, eikä tämä "hiken" rooli suinkaan vähentänyt kiusaamista.

No. Vaihdoin koulua yläasteella. Mä aidosti koen että mun elämä alkoi silloin. Sain saman tien kavereita, aloitin pari uutta harrastusta, ja poikakavereitakin tuli.. Lukio meni hyvin ja pääsin yliopistoon haluamalleni alalle. Nyt olen naimisissa, meillä on lapsi ja laaja ystäväpiiri. Tienaan hyvin, kuten miehenikin, ja omistamme muutaman sijoitusasunnon. Nautimme elämästä syöden ulkona, käymme kulttuuririennoissa ja vaikka tämä kuulostaa ylimieliseltä, elämämme on mahtavaa.

Tekisi mieli ottaa ala-asteen minäni syliin, joka itki yksinäisyyttään välitunnilla, ja kertoa että kaikki tulee menemään paremmin kun voisin ikinä uskoa.

Tunnen sairasta mielihyvää siitä, että minua kiusanneet tytöt eivät ole oikeastaan edenneet elämässään. Eivät kouluttautuneet (okei, yksi taisi suorittaa amiskan loppuun,

muut eivät), on päihdeongelmia ja kaikenlaisia elämänhallinnan haasteita. En varsinaisesti toivo kenellekään pahaa, mutta jotenkin tuntuu että karma iski.

-Nainen 29 wee

Luultavasti (teen tämän oletuksen siis siitä, etteivät kyseiset tytöt ole edenneet elämässä mihinkään) niillä tytöillä oli surkeat perheolot, joita oireilivat kiusaamalla muita.

Olitko sinä vieläpä ns. hyvästä perheestä, että aiheutit vielä enemmän epäreiluuden kokemusta heissä?

Vierailija kirjoitti:

Olin ala-asteella koulukiusattu, mutta en mielestäni ruma. Mutta halusin olla näkymätön, huomaamaton, ja käperryin kuoreeni suojatakseni itseäni kiusaamiselta. Hain lohtua kirjoista ja opiskelusta, eikä tämä "hiken" rooli suinkaan vähentänyt kiusaamista.

No. Vaihdoin koulua yläasteella. Mä aidosti koen että mun elämä alkoi silloin. Sain saman tien kavereita, aloitin pari uutta harrastusta, ja poikakavereitakin tuli.. Lukio meni hyvin ja pääsin yliopistoon haluamalleni alalle. Nyt olen naimisissa, meillä on lapsi ja laaja ystäväpiiri. Tienaan hyvin, kuten miehenikin, ja omistamme muutaman sijoitusasunnon. Nautimme elämästä syöden ulkona, käymme kulttuuririennoissa ja vaikka tämä kuulostaa ylimieliseltä, elämämme on mahtavaa.

Tekisi mieli ottaa ala-asteen minäni syliin, joka itki yksinäisyyttään välitunnilla, ja kertoa että kaikki tulee menemään paremmin kun voisin ikinä uskoa.

Tunnen sairasta mielihyvää siitä, että minua kiusanneet tytöt eivät ole oikeastaan edenneet elämässään. Eivät kouluttautuneet (okei, yksi taisi suorittaa amiskan loppuun,

muut eivät), on päihdeongelmia ja kaikenlaisia elämänhallinnan haasteita. En varsinaisesti toivo kenellekään pahaa, mutta jotenkin tuntuu että karma iski.

-Nainen 29 wee

Mutta empaattista ja laaja-alaiseen ajatteluun kykenevää ihmistä sinusta ei tullut.

Ns. sydämen sivistys puuttuu.

Lihonut näköjään ihan muodottomaksi.. AMK sairaanhoitaja taitaa olla, muuta en tiedä.

Entisestä kiusatusta In cel hikk ystä kuoriutui monikansallisen yrityksen johtaja, palkka 300k vuodessa, 195cm ja panee aina kun haluaa. On vaimot ja tyttöystävät, missitasoa. 3 lasta, rotukoira ja tuplaturbo Audi.

Olen musiikinopettaja ja opetan kaikkia koulumme oppilaita. Välillä mulle tapahtuu ihania asioita. Tänään yksi poika halusi tulla harjoittelemaan pianoa välkällä ja pyysin häntä sitten laulamaan jotain. Pojalla on rasvainen iho ja huono ryhti ja hän on koulussamme ei ehkä kiusattu mutta hyvin yksinäinen ja syrjäänvetäytyvä. Hän ei aluksi halunnut laulaa mutta avasi sitten suunsa ja lauloi aivan uskomattoman kauniilla ja KIMAKALLA naisen äänellä kappaleen, virheettömästi. STunnilla ei koskaan laula koska ääni on niin HASSU. Katsoin häntä lähempää ja tunsin että jotain suurta on syntymässä. Hänellä on mieletön karisma piilossa finnien ja otsatukan alla.. komea miehen alku ja uskomaton ääni. Haistakaa P(((((a kaikki surkeat jäkiksen pelaajat lippisniskatukka jäbät, tästä vielä kuullaan.  

MInusta tuli menestynyt bisnesmies, joka nykyään näyttää komealta ja lihaksikkaalta. Naiset katsoo perään ja pitkään.

Eekki

Vierailija kirjoitti:

Teki itsemurhan.

Ja te peukutatte. Hyvä teitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin ala-asteella koulukiusattu, mutta en mielestäni ruma. Mutta halusin olla näkymätön, huomaamaton, ja käperryin kuoreeni suojatakseni itseäni kiusaamiselta. Hain lohtua kirjoista ja opiskelusta, eikä tämä "hiken" rooli suinkaan vähentänyt kiusaamista.

No. Vaihdoin koulua yläasteella. Mä aidosti koen että mun elämä alkoi silloin. Sain saman tien kavereita, aloitin pari uutta harrastusta, ja poikakavereitakin tuli.. Lukio meni hyvin ja pääsin yliopistoon haluamalleni alalle. Nyt olen naimisissa, meillä on lapsi ja laaja ystäväpiiri. Tienaan hyvin, kuten miehenikin, ja omistamme muutaman sijoitusasunnon. Nautimme elämästä syöden ulkona, käymme kulttuuririennoissa ja vaikka tämä kuulostaa ylimieliseltä, elämämme on mahtavaa.

Tekisi mieli ottaa ala-asteen minäni syliin, joka itki yksinäisyyttään välitunnilla, ja kertoa että kaikki tulee menemään paremmin kun voisin ikinä uskoa.

Tunnen sairasta mielihyvää siitä, että minua kiusanneet tytöt eivät ole oikeastaan edenneet elämässään. Eivät kouluttautuneet (okei, yksi taisi suorittaa amiskan loppuun,

muut eivät), on päihdeongelmia ja kaikenlaisia elämänhallinnan haasteita. En varsinaisesti toivo kenellekään pahaa, mutta jotenkin tuntuu että karma iski.

-Nainen 29 wee

Mutta empaattista ja laaja-alaiseen ajatteluun kykenevää ihmistä sinusta ei tullut.

Ns. sydämen sivistys puuttuu.

Kuulostaa, että tässä puhuu kiusaaja jonka elämä ei sitten mennytkään niin hyvin, Minusta olisi aika ihmisluonnolle ristiriitaista, että toivoisi rääkkääjilleen hyvää, ellei sitten ole itse vapahtaja

Vierailija kirjoitti:

Yläasteella ja lukiossa olin epäsuosittu ja tavallaan aika rumakin. Nyt kovapalkkaisessa työssä metsäteollisuudessa, 2 lasta, aviomies, kaunis koti puiston laidalla. Sen sijaan ne suositut lapset ja kiusaajat: voi voi, niistä ei tullut mitään... Eli näin 40-vuotiaana voin sanoa tsemppiä kaikille kiusatuille: Älkää kuvitelko, että on hienoa olla elämänsä huipulla 13-18-vuotiaana. Se aika on ihmisen elämässä hyttysen pieru. Elämässä vain sillä on väliä, mikä sinusta tulee aikuisena.

Lapsuus ja nuoruus ovat osa elämää, ei vain oikean elämän odottamista. Joku viisas sanoi noin.

Jos vain aikuisuudella väliä, onko elämä turha jos kuolee lapsena?

"Et elänyt turhaan, ehdit rakastaa" oli kerran jonkun lapsen kuolinilmoituksessa. Tärkeintä tässä elämässä on se, miten kohtelet muita elollisia olentoja.

Siitä samaa mieltä ettei nuoruuden raskaiden kokemusten tarvitse määrittää tulevaisuutta, yleensä asiat kääntyvät parempaan suuntaan.

T. Meikämanne

Yksi oli papin tytär, niitä harvoja ylipainoisia oppilaita tuohon aikaan. Meni naimisiin lestamiehen kanssa ja asuvat jossain maaseudulla, lapsia on 8. Paikallislehden "meille on syntynyt"-palstan kautta pysyy hyvin kärryillä milloin saavat  perheenlisäystä :D

Toinen oli  änkyttävä, liian isoihin riepuihin kietoutunut aika outo kalpea kundi joka alkoholisoitui ja heiluu nykyään kaikki päivät kännissä, vissiin käyttää muutakin 

Kolmas oli semmoinen  Peppi pitkätossun näköinen mutta  tosikko, kantelupukki, en ollut kiusaaja mutta rupesi itselläkin hermoa kiristämään kun teroittaessa tiputin vähän kynänpurua lattialle ja heti open tultua luokkaan tuo tyttö  kanteli  kovaan ääneen" Tiina roskaa!" Jäi junan alle 17-vuotiaana, en tiedä oliko vahinko vai tahallinen teko

Olin luokan friikki hikke ja täysin ulkona muusta porukasta koko peruskouluajan, erityisesti yläasteella. Olin kyllä hoikka ja huolehdin ulkonäöstäni, mutta pukeuduin vintage-tyylisiin vaatteisiin ja käytin punaista huulipunaa, joten en sopeutunut sillä hetkellä vallinneisiin pissistrendeihin. Minut eristettiin ulkopuolelle enkä lopulta jaksanut enää edes yrittää päästä porukkaan. Kun muut jauhoivat viikonlopun kännitoilailuista, vetäydyin nurkkaan lukemaan klassikkoteoksia. Elin vapaa-ajalle, en koulun sosiaalisille suhteille eli minulla oli kyllä muutama ystävä, mutta enimmäkseen koulun ulkopuolella.

Suuri muutos oli, kun menin eri lukioon ja pääsin avarakatseiseen ympäristöön, jossa kaikki hyväksyttiin ja monilla oli kiusaamistaustaa. Sain uusia ystäviä. Tätä nykyä olen parikymppinen, minulla on monta läheistä ystävää, lämpimät välit vanhempieni kanssa ja olen avoliitossa ihanan naisen kanssa. Olimme vuosia hyviä ystäviä ennen kuin aloimme seurustella. Olen tehnyt erilaisia töitä 14-vuotiaasta ja minulla on aina ollut tietynlainen palo tienata omat rahani ja olla riippumaton muista. Nykyään olen vakitöissä AMK-opintojeni ohessa. Vaikka olin se ujo ja hiljainen seinäruusu, ovat kaikki työni olleet tavalla tai toisella asiakaspalvelutöitä. Rakastan myös laulamista ja käynkin usein karaokessa.

Minun luokallani oli lihava (outoa tuolloin) poika. Asui kaksin äitinsä kanssa (sekin oli outoa tuolloin). Ei häntä varsinaisesti kiusattu, mutta jonkinlainen ulkopuolinen hän kuitenkin oli.

Kuulin myöhemmin pojan ajautuneen alkkispiireihin ja kuolleen hyvin nuorena jonnekin metsään.

Minä. Laihdutin ja rupesin pitämään itsestäni. Nykyisin amk-koulutettu, töissä, vakaassa pitkässä parisuhteessa komean akateemisen miehen kanssa. Normaalia elämää.

Traumoja pitkään jatkuneesta kiusaamisesta, jotka vielä tänä päivänäkin näkyy. Mutta ollut hienoa huomata mitä itsestä tuli vaikka odotukset ei ollut korkealla kenelläkään. Kiusaajista osa mt -ja päihdeongelmaisia.

Muutin lukion jälkeen toiselle paikkakunnalle ja aika yksin täälläkin olen ollut.. amk:n sain onneksi käytyä. Muutan vähän ajan päästä ulkomaille.

En tiedä olinko niinkään kiusattu, mutta olin se ruma, outo, hikari, friikki, ulkopuolinen tyyppi jolle naureskeltiin selän takana, katsottiin nenän vartta pitkin ja välillä vittuiltiinkin päin naamaa. Olen edelleen ruma, outo ja ulkopuolinen, mutta mulla on mies ja muutama ystävä, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Rahaa, mainetta tai kunniaa en ole saavuttanut, en mitään millä voisin "näpäyttää" niitä jotka naureskelivat minulle, koska suurimmalla osalla menee paljon paremmin kuin mulla. Käyn terapiassa sosiaalisten tilanteiden pelon, ahdistuksen ja masennuksen vuoksi. Mutta mulla on työ, josta tykkään ja pitkä parisuhde, joten ihan hyvin mulla on asiat, kun vain pää pysyisi kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin ala-asteella koulukiusattu, mutta en mielestäni ruma. Mutta halusin olla näkymätön, huomaamaton, ja käperryin kuoreeni suojatakseni itseäni kiusaamiselta. Hain lohtua kirjoista ja opiskelusta, eikä tämä "hiken" rooli suinkaan vähentänyt kiusaamista.

No. Vaihdoin koulua yläasteella. Mä aidosti koen että mun elämä alkoi silloin. Sain saman tien kavereita, aloitin pari uutta harrastusta, ja poikakavereitakin tuli.. Lukio meni hyvin ja pääsin yliopistoon haluamalleni alalle. Nyt olen naimisissa, meillä on lapsi ja laaja ystäväpiiri. Tienaan hyvin, kuten miehenikin, ja omistamme muutaman sijoitusasunnon. Nautimme elämästä syöden ulkona, käymme kulttuuririennoissa ja vaikka tämä kuulostaa ylimieliseltä, elämämme on mahtavaa.

Tekisi mieli ottaa ala-asteen minäni syliin, joka itki yksinäisyyttään välitunnilla, ja kertoa että kaikki tulee menemään paremmin kun voisin ikinä uskoa.

Tunnen sairasta mielihyvää siitä, että minua kiusanneet tytöt eivät ole oikeastaan edenneet elämässään. Eivät kouluttautuneet (okei, yksi taisi suorittaa amiskan loppuun,

muut eivät), on päihdeongelmia ja kaikenlaisia elämänhallinnan haasteita. En varsinaisesti toivo kenellekään pahaa, mutta jotenkin tuntuu että karma iski.

-Nainen 29 wee

Luultavasti (teen tämän oletuksen siis siitä, etteivät kyseiset tytöt ole edenneet elämässä mihinkään) niillä tytöillä oli surkeat perheolot, joita oireilivat kiusaamalla muita.

Olitko sinä vieläpä ns. hyvästä perheestä, että aiheutit vielä enemmän epäreiluuden kokemusta heissä?

Itseasiassa en ole hyvästä perheestä, isäni oli alkoholisti, äidillä mielenterveysongelmia. Tämän takia minua kiusattiin entistä enemmän. Kiusaajatyttöjen kotiolot olivat vaihtelevia, mutta ei niin huonoja kuin minulla. Eli oikeastaan päinvastoin kun oletit.

Vierailija kirjoitti:

Olin ala-asteella koulukiusattu, mutta en mielestäni ruma. Mutta halusin olla näkymätön, huomaamaton, ja käperryin kuoreeni suojatakseni itseäni kiusaamiselta. Hain lohtua kirjoista ja opiskelusta, eikä tämä "hiken" rooli suinkaan vähentänyt kiusaamista.

No. Vaihdoin koulua yläasteella. Mä aidosti koen että mun elämä alkoi silloin. Sain saman tien kavereita, aloitin pari uutta harrastusta, ja poikakavereitakin tuli.. Lukio meni hyvin ja pääsin yliopistoon haluamalleni alalle. Nyt olen naimisissa, meillä on lapsi ja laaja ystäväpiiri. Tienaan hyvin, kuten miehenikin, ja omistamme muutaman sijoitusasunnon. Nautimme elämästä syöden ulkona, käymme kulttuuririennoissa ja vaikka tämä kuulostaa ylimieliseltä, elämämme on mahtavaa.

Tekisi mieli ottaa ala-asteen minäni syliin, joka itki yksinäisyyttään välitunnilla, ja kertoa että kaikki tulee menemään paremmin kun voisin ikinä uskoa.

Tunnen sairasta mielihyvää siitä, että minua kiusanneet tytöt eivät ole oikeastaan edenneet elämässään. Eivät kouluttautuneet (okei, yksi taisi suorittaa amiskan loppuun,

muut eivät), on päihdeongelmia ja kaikenlaisia elämänhallinnan haasteita. En varsinaisesti toivo kenellekään pahaa, mutta jotenkin tuntuu että karma iski.

-Nainen 29 wee

Karma iskee vielä sinuunkin, kun kerran tunnet sairasta mielihyvää toisten epäonnesta.