Lue keskustelun säännöt.
Mies palaa työreissulta - jälleennäkeminen rauhassa ei onnistu anopin vuoksi
20.02.2020 |
Mitä tehdä? Mieheni on siis välillä pitkillä, jopa parin kuukauden mittaisilla työreissuilla ja minulle olisi hirmu tärkeää, että kotiinpaluun hetkellä saisimme olla vain oman perheen kesken, mutta hänen vanhempansa, ennen muuta anoppi haluavat aina väen vängällä tulla lentokentälle vastaan ja hakemaan. Appivanhemmat ovat kyllä tosi mukavia, mutta välillä tuppaantuvat mielestäni vähän liikaa aikuisen lapsensa elämän eri käänteisiin. Minua tämä matkoilta palaaminen harmittaa, toki ymmärrän, että anopillakin on poikaansa ollut ikävä, mutta tuntuu kurjalta jotenkin, kun oma jälleennäkemisen "intiimiys" tavallaan häviää, kun appivanhemmatkin ovat sitten paikalla.
En osaa selittää asiaa paremmin kuin että minua harmittaa, että joudun jakamaan huomion herkässä jälleennäkemistilanteessa hänen äitinsä tai vanhempiensa kanssa. Haluaisin olla kahden ja halia, pussailla ja jutella rauhassa ilman muita ihmisiä. Olenko ihan pöllö, kun haluaisin olla vain kahden? Miten asian voisi jotenkin ottaa puheeksi appivanhempien kanssa? Miestäni tämä ei tietysti häiritse, joten tuntuisi ikävältä laittaa häntäkään asialle, mutta toisaalta saan varmaan kurjan miniän maineen, jos lähden itse asiasta anopille kertomaan. :/
Kommentit (194)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tuo yleensä edes toimii logistisesti? Asuvatko appivanhemmat kanssanne samassa talossa, tai muutaman sadan metrin päässä (jos asuvat, niin pahoitteluni siitä). Jos eivät, niin hakevatko he siis sinut ennen kentälle menoa? Ja sitten ajavat teidät molemmat kotiin, ja siitä sitten omaan kotiinsa? Vai menetkö heille omalla autollasi, sitten vaihdatte heidän autoonsa, menette kentälle, ja sitten paluumatkalla sama rumba? Oli miten oli niin ei järjen hiventä tuossa touhussa.
Asuvat siis melko lähellä meitä (n. 5km) joten ajavat ensin meidät kotiin ja sitten menevät omaansa. Heillä on perheessä ihan älytöntä, joka paikkaan pitää ajaa autolla, viimeksikin olisimme mieheni kanssa halunneet kävellä heiltä kotiin (harrastamme molemmat mielellämmen hyötyliikuntaa), niin pakko oli sekin matka viedä autolla, vaikka monta kertaa sanoin ettei tarvitse, vaan kävelemme ja saamme raitista ilmaa mielellämme. Lopulta mieheni luovutti ja sanoi, että mennään autolla.
Mikä tuollaisia vanhempia oikein vaivaa, kun eivät anna teidän tehdä itse päätöksiä? Tsiisus sentään... Tosin, itse en kyllä kuuntelisi vaan lähtisin kylmästi kävelemään enkä antaisi mahdollisuutta vänkäämiseen.
Kannattaa kyllä miettiä sitä rajojen asettamista tässä vaiheessa, koska mieti, mikä tilanne on sitten, jos vaikka päätätte hankkia lapsia.
Niin. Se on hyvä laittaa tiukat rajat heti aluksi, niin ei tarvii murehtia, että anoppi tuppautuisi lapsia hoitamaan.
Mua aina huvittaa (säälittää myös) kun ihmiset puhuu suu vaahdossa näistä rajoistaan mutta unohtaa sujuvasti kuinka kiva on jos sitten olisi joku joka hoitaisi niitä lapsiakin joskus.
Appivanhemmat on ihmisiä siinä missä muutkin. Kun ne on kerran loukattu ja karkoitettu, niitä on vaikea saada avuksi jos tarve olisi.Miksi pitäisi tieten tahtoen loukata, tai miksipä kukaan edes loukkaantuisi, jos pariskunta ilmoittaa tekevänsä jonkun asian haluamallaan tavalla? Ei tarvitse ketään karkottaa eikä välejä tulehduttaa, mutta jos eivät itse ymmärrä antaa sopivalla tavalla aikuisille ihmisille omaa rauhaa, niin asia on hyvä käydä jotenkin läpi.
Ei poika lakkaa olemasta poika, vaikka se menisi naimisiin.
Kyllä oma lapsi on vielä aikuisenakin tärkeä ja rakas ja sitä haluaa aika ajoin nähdä.
Ihan vaan tiedoksi.
Kerroitpa oikein jymyuutisen! Älä nyt pidä muita ihan idiootteina kuitenkaan. Tuolla välittämisellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että antaa lasten elää myös sitä omaa elämäänsä joka asiaan puuttumatta. Se myös on vanhemman tehtävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No onpas tullut paljon vastauksia taas aamun aikana, kiitos kaikille siitä! Joku ihmetteli "intiimiyttä," tarkennukseksi siis että tarkoitan sillä vain sellaista läheistä yhdessäoloa, viittamatta siis mihinkään seksuaaliseen toimintaan sillä. Minusta olisi kiva ajaa kentältä kotiin kahden, jutella kahden siitä, miten reissu meni tai olla hiljaa kahden. En kaipaa ikäväni todistajaksi muita, vaan haluan mielellään olla ihan vain kahden mieheni kanssa. Olen myös hyvin introvertti, herkkä tyyppi ja jännitän myös aina vähän appivanhempien tapaamista edelleen. Jotenkin tuntuu, että osa vastaajista tajuaa pulmani ja on siis luultavasti samanlaisia ihmisiä kuin minä, ja osa taas ei ymmärrä ollenkaan ja pitää asiasta valittamista pikkumaisena, itsekkäänä ja turhanpäiväiseen asiaan takertumisena.
Ehkä tässä on joku kulttuuriero perheiden välilläkin (ja jälleen kerran, olemme ihan suomalaisia molemmat, mutta perheissä on erilaisia tapoja Suomen sisälläkin), sillä omassa perheessäni ei aikuisia enää hyysätty mitenkään, hyvässä tai pahassa. Mieheni perhe taas pitää yhteyttä miltei päivittäin mm. WhatsAppin kautta ja touhuaa muutenkin koko jan kaikkea yhdessä. Hänen äitinsä on myös jäänyt jo pari vuotta sitten eläkkeelle ja minusta tuntuu, että sen jälkeen hän on erityisesti alkanut "osallistua" poikansa ja minun elämään koko ajan enemmän. Eilen tuli mieleen, että ehkä anopillakin on vain tavallaan "tyhjää" elämässä nyt kun ei ole enää työelämässä mukana, eikä mitään, millä täyttää aikansa tai tuntea olevansa "tärkeä," joten ehkä hän siksi tuppautuu elämäämme niin paljon, että välillä tuntuu, että vähempikin riittäisi.
Huh huh. On kyllä kaikki ennemerkit ilmassa, että teillä ei tule jatkossakaan olemaan helppoa ja homma räjähtää käsiin viimeistään sitten jos saatte lapsen. Ymmärrän siis täysin tilanteesi ja puhun kokemuksesta.
Suosittelen vakavasti puhumaan miehesi kanssa tulevaisuudesta, siitä, kun teillä ehkä joskus on se lapsi, ja miehesi äidin roolista teidän perheessä. Mitä sinä haluat ja mitä miehesi haluaa. Ja siitä anopin roolista jo nyt.
Toivon hartaasti, että anoppisi löytäisi pian omaa sisältöä elämäänsä, ettei sitä tarvitse hakea teidän elämästä. Tuosta seuraa vain ongelmia!!! Onko hänellä harrastuksia? Ystäviä? Mielenkiinnon kohteita? Olisi ihan parasta, jos hänet saisi kannustettua johonkin toimintaan, mikä toisi mukavaa puuhaa arkeen. Miten ikinä se sitten onnistuukin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko ongelmaan on ratkaisu. Ette mene kukaan kentälle vastaan. Mies on työmatkalla, joten työnantajan täytyy korvata matkakustannukset. Näin ollen mies voi tulla kotiinsa taksilla ja junalla esimerkiksi.
Teillä voi sitten kotona olla iloinen jälleen näkeminen. Appivanhemmat tulkoon kahville seuraavana päivänä ja poikaansa tapaamaan.Mä kyllä kävisin mieluummin halaamassa poikaa lentokentällä. En niin kauheasti tykkää tuollaisista jäykistä kahvitteluista miniän kanssa.
Terkuin yks anoppi
Mä en edes kutsuisi anoppia meille. Mies sais käydä katsomassa äitiään sitten kun jaksaa. Eikä edes pitäisi kiirettä, koska oma perhe on äitiä tärkeämpi, ja se äiskän on ehtinyt kirjoitella aikamoisen to do -listan pojan poissaollessa. Mihin sitä pitkältä reissulta juuri kotiutunut lepoa tarvii, kun äitin rappusten uusiminen on ollut listalla jo kolme viikkoa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tuo yleensä edes toimii logistisesti? Asuvatko appivanhemmat kanssanne samassa talossa, tai muutaman sadan metrin päässä (jos asuvat, niin pahoitteluni siitä). Jos eivät, niin hakevatko he siis sinut ennen kentälle menoa? Ja sitten ajavat teidät molemmat kotiin, ja siitä sitten omaan kotiinsa? Vai menetkö heille omalla autollasi, sitten vaihdatte heidän autoonsa, menette kentälle, ja sitten paluumatkalla sama rumba? Oli miten oli niin ei järjen hiventä tuossa touhussa.
Asuvat siis melko lähellä meitä (n. 5km) joten ajavat ensin meidät kotiin ja sitten menevät omaansa. Heillä on perheessä ihan älytöntä, joka paikkaan pitää ajaa autolla, viimeksikin olisimme mieheni kanssa halunneet kävellä heiltä kotiin (harrastamme molemmat mielellämmen hyötyliikuntaa), niin pakko oli sekin matka viedä autolla, vaikka monta kertaa sanoin ettei tarvitse, vaan kävelemme ja saamme raitista ilmaa mielellämme. Lopulta mieheni luovutti ja sanoi, että mennään autolla.
Mikä tuollaisia vanhempia oikein vaivaa, kun eivät anna teidän tehdä itse päätöksiä? Tsiisus sentään... Tosin, itse en kyllä kuuntelisi vaan lähtisin kylmästi kävelemään enkä antaisi mahdollisuutta vänkäämiseen.
Kannattaa kyllä miettiä sitä rajojen asettamista tässä vaiheessa, koska mieti, mikä tilanne on sitten, jos vaikka päätätte hankkia lapsia.
Niin. Se on hyvä laittaa tiukat rajat heti aluksi, niin ei tarvii murehtia, että anoppi tuppautuisi lapsia hoitamaan.
Mua aina huvittaa (säälittää myös) kun ihmiset puhuu suu vaahdossa näistä rajoistaan mutta unohtaa sujuvasti kuinka kiva on jos sitten olisi joku joka hoitaisi niitä lapsiakin joskus.
Appivanhemmat on ihmisiä siinä missä muutkin. Kun ne on kerran loukattu ja karkoitettu, niitä on vaikea saada avuksi jos tarve olisi.Miksi pitäisi tieten tahtoen loukata, tai miksipä kukaan edes loukkaantuisi, jos pariskunta ilmoittaa tekevänsä jonkun asian haluamallaan tavalla? Ei tarvitse ketään karkottaa eikä välejä tulehduttaa, mutta jos eivät itse ymmärrä antaa sopivalla tavalla aikuisille ihmisille omaa rauhaa, niin asia on hyvä käydä jotenkin läpi.
Ei poika lakkaa olemasta poika, vaikka se menisi naimisiin.
Kyllä oma lapsi on vielä aikuisenakin tärkeä ja rakas ja sitä haluaa aika ajoin nähdä.
Ihan vaan tiedoksi.Kerroitpa oikein jymyuutisen! Älä nyt pidä muita ihan idiootteina kuitenkaan. Tuolla välittämisellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että antaa lasten elää myös sitä omaa elämäänsä joka asiaan puuttumatta. Se myös on vanhemman tehtävä.
Tarkoitatko omalla elämällä sitä, että sinä määräät milloin miehesi saa tavata vanhempiaan?
Entäs jos miehelle sopiikin läheiset välit ja isäpapan tarjoama kyyti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tuo yleensä edes toimii logistisesti? Asuvatko appivanhemmat kanssanne samassa talossa, tai muutaman sadan metrin päässä (jos asuvat, niin pahoitteluni siitä). Jos eivät, niin hakevatko he siis sinut ennen kentälle menoa? Ja sitten ajavat teidät molemmat kotiin, ja siitä sitten omaan kotiinsa? Vai menetkö heille omalla autollasi, sitten vaihdatte heidän autoonsa, menette kentälle, ja sitten paluumatkalla sama rumba? Oli miten oli niin ei järjen hiventä tuossa touhussa.
Asuvat siis melko lähellä meitä (n. 5km) joten ajavat ensin meidät kotiin ja sitten menevät omaansa. Heillä on perheessä ihan älytöntä, joka paikkaan pitää ajaa autolla, viimeksikin olisimme mieheni kanssa halunneet kävellä heiltä kotiin (harrastamme molemmat mielellämmen hyötyliikuntaa), niin pakko oli sekin matka viedä autolla, vaikka monta kertaa sanoin ettei tarvitse, vaan kävelemme ja saamme raitista ilmaa mielellämme. Lopulta mieheni luovutti ja sanoi, että mennään autolla.
Mikä tuollaisia vanhempia oikein vaivaa, kun eivät anna teidän tehdä itse päätöksiä? Tsiisus sentään... Tosin, itse en kyllä kuuntelisi vaan lähtisin kylmästi kävelemään enkä antaisi mahdollisuutta vänkäämiseen.
Kannattaa kyllä miettiä sitä rajojen asettamista tässä vaiheessa, koska mieti, mikä tilanne on sitten, jos vaikka päätätte hankkia lapsia.
Niin. Se on hyvä laittaa tiukat rajat heti aluksi, niin ei tarvii murehtia, että anoppi tuppautuisi lapsia hoitamaan.
Mua aina huvittaa (säälittää myös) kun ihmiset puhuu suu vaahdossa näistä rajoistaan mutta unohtaa sujuvasti kuinka kiva on jos sitten olisi joku joka hoitaisi niitä lapsiakin joskus.
Appivanhemmat on ihmisiä siinä missä muutkin. Kun ne on kerran loukattu ja karkoitettu, niitä on vaikea saada avuksi jos tarve olisi.Rajojen asettamisen synonyymi ei ole loukkaus ja karkoittaminen, ja jos sen kohde sen niin ymmärtää, on ne rajat erittäin hyvä sitten ollakin. Lastenhoidossa auttaminen ei ole mikään syy työntyä pyytämättä aikuisten lasten elämään, eikä nuorten vanhempien ole syytä nöyrtyä mihin vain, että saisi lastenhoitoapua joskus!
Vähänkö täälläkin itketään kun ei saa lastenhoitoapua koskaan keneltäkään ,ei edes vanhemmilta. Kummassa tapauksessa oletat saavasi paremmin apua. A) joustat joskus omasta minäminä tahdostasi ja annat vanhempien hössöttää vai b) sanot ettei meitä auteta , raja menee tässä, pysykää poissa?
Hyvin mustavalkoinen ajatusmaailma sinulla, jos tuossa on ne vaihtoehdot. Eiköhän tässäkin tapauksessa ole joustettu vaikka ja missä asiassa, kun tuntuu, etteivät saa liikkumisestansakaan itse päättää. No, normaalien ja fiksujen ihmisten kanssa tällainen ei muodostu ongelmaksi eikä ole tarpeen mitään rajoja edes asettaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko ongelmaan on ratkaisu. Ette mene kukaan kentälle vastaan. Mies on työmatkalla, joten työnantajan täytyy korvata matkakustannukset. Näin ollen mies voi tulla kotiinsa taksilla ja junalla esimerkiksi.
Teillä voi sitten kotona olla iloinen jälleen näkeminen. Appivanhemmat tulkoon kahville seuraavana päivänä ja poikaansa tapaamaan.Mä kyllä kävisin mieluummin halaamassa poikaa lentokentällä. En niin kauheasti tykkää tuollaisista jäykistä kahvitteluista miniän kanssa.
Terkuin yks anoppiMä en edes kutsuisi anoppia meille. Mies sais käydä katsomassa äitiään sitten kun jaksaa. Eikä edes pitäisi kiirettä, koska oma perhe on äitiä tärkeämpi, ja se äiskän on ehtinyt kirjoitella aikamoisen to do -listan pojan poissaollessa. Mihin sitä pitkältä reissulta juuri kotiutunut lepoa tarvii, kun äitin rappusten uusiminen on ollut listalla jo kolme viikkoa!
No meillä poika käykin yksikseen ja lasten kanssa. Sopii oikein hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tuo yleensä edes toimii logistisesti? Asuvatko appivanhemmat kanssanne samassa talossa, tai muutaman sadan metrin päässä (jos asuvat, niin pahoitteluni siitä). Jos eivät, niin hakevatko he siis sinut ennen kentälle menoa? Ja sitten ajavat teidät molemmat kotiin, ja siitä sitten omaan kotiinsa? Vai menetkö heille omalla autollasi, sitten vaihdatte heidän autoonsa, menette kentälle, ja sitten paluumatkalla sama rumba? Oli miten oli niin ei järjen hiventä tuossa touhussa.
Asuvat siis melko lähellä meitä (n. 5km) joten ajavat ensin meidät kotiin ja sitten menevät omaansa. Heillä on perheessä ihan älytöntä, joka paikkaan pitää ajaa autolla, viimeksikin olisimme mieheni kanssa halunneet kävellä heiltä kotiin (harrastamme molemmat mielellämmen hyötyliikuntaa), niin pakko oli sekin matka viedä autolla, vaikka monta kertaa sanoin ettei tarvitse, vaan kävelemme ja saamme raitista ilmaa mielellämme. Lopulta mieheni luovutti ja sanoi, että mennään autolla.
Mikä tuollaisia vanhempia oikein vaivaa, kun eivät anna teidän tehdä itse päätöksiä? Tsiisus sentään... Tosin, itse en kyllä kuuntelisi vaan lähtisin kylmästi kävelemään enkä antaisi mahdollisuutta vänkäämiseen.
Kannattaa kyllä miettiä sitä rajojen asettamista tässä vaiheessa, koska mieti, mikä tilanne on sitten, jos vaikka päätätte hankkia lapsia.
Niin. Se on hyvä laittaa tiukat rajat heti aluksi, niin ei tarvii murehtia, että anoppi tuppautuisi lapsia hoitamaan.
Mua aina huvittaa (säälittää myös) kun ihmiset puhuu suu vaahdossa näistä rajoistaan mutta unohtaa sujuvasti kuinka kiva on jos sitten olisi joku joka hoitaisi niitä lapsiakin joskus.
Appivanhemmat on ihmisiä siinä missä muutkin. Kun ne on kerran loukattu ja karkoitettu, niitä on vaikea saada avuksi jos tarve olisi.Miksi pitäisi tieten tahtoen loukata, tai miksipä kukaan edes loukkaantuisi, jos pariskunta ilmoittaa tekevänsä jonkun asian haluamallaan tavalla? Ei tarvitse ketään karkottaa eikä välejä tulehduttaa, mutta jos eivät itse ymmärrä antaa sopivalla tavalla aikuisille ihmisille omaa rauhaa, niin asia on hyvä käydä jotenkin läpi.
Ei poika lakkaa olemasta poika, vaikka se menisi naimisiin.
Kyllä oma lapsi on vielä aikuisenakin tärkeä ja rakas ja sitä haluaa aika ajoin nähdä.
Ihan vaan tiedoksi.Kerroitpa oikein jymyuutisen! Älä nyt pidä muita ihan idiootteina kuitenkaan. Tuolla välittämisellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että antaa lasten elää myös sitä omaa elämäänsä joka asiaan puuttumatta. Se myös on vanhemman tehtävä.
Tarkoitatko omalla elämällä sitä, että sinä määräät milloin miehesi saa tavata vanhempiaan?
Entäs jos miehelle sopiikin läheiset välit ja isäpapan tarjoama kyyti?
Sinulla on ilmeisesti joku asenneongelma tässä ja haluat nähdä asiat niin, että jonkun osapuolen on päästävä päsmäämään. Minä tarkoitan omalla elämällä sitä, miten luulen suurimman osan ihmisistä sen ymmärtävän, eli esim. pariskunta yhdessä luo omat toimintatapansa (ei niin, että toinen määrää) ja muut kunnioittavat tätä. Läheiset välit vanhempiin eivät ole mitenkään poissuljettu tässä skenaariossa, joten en ymmärrä, miksi näet kaikessa vain ääripäitä.
Ratkaisuehdotus: kutsukaa appivanhemmat etukäteen teille kyläilemään pari päivää miehen paluun jälkeen ihan kunnon kyläilykutsulla. Tietty päivä ja vaikkapa ruoka on valmiina tiettyyn aikaan. Jos tulee puhetta lentokentältä hakemisesta, kertokaa sen järjestyneen. Selittäkää miehen lepäilevän matkan jäljiltä pari päivää, että jaksaa jutella, jos muutos käytäntöönne herättää ihmetystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän hyvin ap:ta! On ihan eri asia jutella ne ensimmäiset kuulumiset kaksistaan, kuin että appivanhemmat on läsnä. Ja ap:lla on täysi oikeus hakea miehensä kentältä.
Suosittelen, että älkää kertoko paluulentoa.
Kun kysyvät, niin joku epämääräinem vastaus. "Mä haen kyllä Jukan kentältä, Jukka tulee teille sitten heti seuraavana päivänä." Ja puhe samantien johonkin muuhun, älä jää odottamaan reaktiota.
Jos ap ja poikaystävänsä eivät ole 18v niin todella nololta kuulostaa ap:n kuvailema yltiöromanttinen söpöily ja dramaattinen jälleennäkeminen pusutteluineen ja supisemiset lentokentällä. Haetko muiden, ventovieraiden ihmisten, ihailua ja kateutta teidän romantiikan kyllästämälle suhteelle? Äkkiä se romantiikka haihtuu kun poikkis tuo äkäsen tippuritartunnan tuliaisiksi tai ilmoittaa löytäneensä toisen, paremman, kaukomailta.
Anoppivanhemmat taas, itsepä olette ongelman tehneet. Aikuisen ei tarvitse tehdä joka liikkeistään tiliä vanhemmilleen/appivanhemmilleen. Älkää kertoko koska poikkis on lähdössä tai tulossa. Jos kyseessä on epätavallisen hankalat tapaukset niin kerrotte pari päivää myöhemmän lennon. Kun poikkis on lähtenyt tai palannut niin hehkutatte iloanne aikaistuneesta paluusta. Tietysti jos on aikuinen niin osaa sanoa vanhemmilleen ettei ole tarvetta kyydille tai että ottaa yhteyttä kun on kotona. Nää on näitä itse aiheutettuja ongelmia mistä on vaan itse osattava luovia pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi et menisi omalla autolla itse? Appikset tekee niinkuin tekee. Miehesi päättää sit kenen kyydillä kotiin.
Voi ihme, eikö tästä voi keskustella miehesi kanssa, hän tässä on puun ja kuoren välissä.
Vierailija kirjoitti:
Jos ap ja poikaystävänsä eivät ole 18v niin todella nololta kuulostaa ap:n kuvailema yltiöromanttinen söpöily ja dramaattinen jälleennäkeminen pusutteluineen ja supisemiset lentokentällä. Haetko muiden, ventovieraiden ihmisten, ihailua ja kateutta teidän romantiikan kyllästämälle suhteelle?.
Olen ollut yli 20 vuotta naimisissa ja mieheni hakeminen lentokentältä, tai meillä yleensä niin päin, että hän hakee minua, on todella romanttista! Hän on joskus ostanut kukkiakin, mm. viimeksi. Lentokentältä hakeminen on kotiinpaluuni kohokohta. En kyllä keskity kehenkään muuhun, vaan häneen, joten jää näkemättä muiden ihailut ja kateudet ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ap ja poikaystävänsä eivät ole 18v niin todella nololta kuulostaa ap:n kuvailema yltiöromanttinen söpöily ja dramaattinen jälleennäkeminen pusutteluineen ja supisemiset lentokentällä. Haetko muiden, ventovieraiden ihmisten, ihailua ja kateutta teidän romantiikan kyllästämälle suhteelle? Äkkiä se romantiikka haihtuu kun poikkis tuo äkäsen tippuritartunnan tuliaisiksi tai ilmoittaa löytäneensä toisen, paremman, kaukomailta.
Anoppivanhemmat taas, itsepä olette ongelman tehneet. Aikuisen ei tarvitse tehdä joka liikkeistään tiliä vanhemmilleen/appivanhemmilleen. Älkää kertoko koska poikkis on lähdössä tai tulossa. Jos kyseessä on epätavallisen hankalat tapaukset niin kerrotte pari päivää myöhemmän lennon. Kun poikkis on lähtenyt tai palannut niin hehkutatte iloanne aikaistuneesta paluusta. Tietysti jos on aikuinen niin osaa sanoa vanhemmilleen ettei ole tarvetta kyydille tai että ottaa yhteyttä kun on kotona. Nää on näitä itse aiheutettuja ongelmia mistä on vaan itse osattava luovia pois.
Ei ole kyse midyään söpöstelystä. Vaikka ei muuta kuin pikaiseem halattaisi, on se kuulumisten vaihto ja juttelu ihan erilaista kaksistaam.
Puhu miehesi kanssa. Muu ei oikein auta. Hän ei ehkä ole kunnolla irtautunut äidistään ja äiti pojastaan. Näitä on paljon. Meillä vastaava tilanne teki sen että en halua olla appivanhempien kanssa missään tekemisissä. En osannut itsekään oikein rajoja laittaa alussa, mies ei kuunnellut minun toiveita ja antoi vanhempiensa kävellä kaikessa yli. Nyt sitten tosiaan en käy siellä ollenkaan eikä he meillä jos olen kotona. Tämä kyllä sopii minulle ihan hyvin kun on tullut selväksi että he eivät minusta pidä.
Opin kyllä sen että minä en voi miehen ja vanhempiensa väleihin millään tavalla vaikuttaa. Mies on se joka joutuu määrittelemään sopivat rajat miten ollaan. Mutta jos hän ei halua niitä.asettaa edes vähän siihen päin että puoliso on tyytyväinen myös, suosittelen vaihtamaan miestä. Muuten tilanne ei helpotu ikinä vaan päin vastoin kuten joku jo mainitsikin, pahenee vaan viimeistään kun lapsia tulee. Meilläkin kävi niin.
No jo on prkl kun ei aikuinen mies osaa pitää äitiään pois oman perheensä asioista.
Jos ei meininki muutu niin Jenni menköön tuomarin puheille.
PS Jenni pidä huoli että et tuu raskaaksi ennen kuin on selvä, kumpi miehellesi tärkeämpi, sinä vai anoppi.
Vierailija kirjoitti:
Olisi mielenkiintoista tietää millainen suhde näillä anoppiprovoja vääntävillä miniöillä on sitten itse vuorostaan anopin roolissa poikaansa ja miniäänsä.
En ihan usko, että tuollaisesta itsekeskeisestä, mustasukkaisesta ja omistushaluisesta luonteenlaadusta pääsee vuosien varrellakaan eroon.
Ihan siis tulevia kauhuanoppeja ovat :)
Minulla oli anoppi joka ei millään pystynyt päästämään irti ainoasta lapsestaan. Tunki vielä joka asiaa päsmäröimään, kun mieheni oli nelikymppinen kahden lapsen isä. Mies silloin tällöin palautteli äitiään maan pinnalle, mutta anoppi oli vahvatahtoinen. Helpotti vasta kun hän sairastui Alzheimerin tautiin. Mutta sen opin että nyt kun itselläni on kaksi aikuista lasta, en todellakaan tunge heidän ja puolisoidensa väliin enkä millään tavalla päsmäröi. Ylpeänä lapsistani seuraan kuinka elävät omaa elämäänsä.
Mies on ongelma
Nössö.
Anoppi omii lapsetkin
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta äiti on kuitenkin iäkkäämpi ja sinulla on ainakin pari vuosikymmentä enemmän aikaa viettää miehesi kanssa äitiin verrattuna.
Napanuoran pitää olla tuossa iässä poikki jo. Vanhempien on päästettävä irti kakaroistaan viimeistään siinä kohtaa kun nämä menevät naimisiin.
Äidillä oli varmasti 20 vuotta aikaa viettää mukulansa kanssa; nyt mukula keskittyy omaan perheeseensä eikä äipän hyvittelyyn.
Osaatko lukea edes viestejä joihin kommentoit? Tuossa ei ollut kyse lentokenttäjärjestelystä vaan siitä, että tämä pari ei "saanut" kävellä kotiinsa appivanhemmilta vaan näiden oli pakko päästä kyyditsemään nämä autolla. Poikakin olisi halunnut kävellä kotiinsa, mutta joutui luovuttamaan.