Onko täällä lapsettomia yli 40v naisia? jos on niin kaduttaako?

Ei kaduta. En osaa huolehtia itsestänikään niin olisin pilannut jälkikasvun elämän täysin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienoa, että ihmiset jotka eivät halua lapsia, eivät niitä tee! Kaikkien pitäisi miettiä ensin, haluaako tosissaan lapsia. Jokaisen täytyisi vaikka tavata joku viranomainen ja allekirjoittaa, että haluaa ja sitoutuu lapsiin seuraavaksi pariksikymmeneksi vuodeksi ja kunnon sanktiot jos lapsen hoito ja kasvatus laiminlyödään.

Samalla vois valtio tehdä niin, että tahallisesti lapsettomat ja lapsiperheet laitetaan elämään erikseen niin kummankaan ei tarvis sietää toisiaan ja lapsettomat vois pärjää ihan keskenään, koko loppu elämänsä. Olishan se teille ihan kiva, kun vanhukset hoitaa vanhuksia.

Sopii kyllä, jos samalla lapsettomien veroja leikataan niin ettei senttiäkään mene vanhempainvapaisiin, päivähoitoon, kouluihin jne, eikä tarvitse sekuntiakaan Tuurata kollegaa joka on viidennen kerran samassa kuussa hoitamassa Mirkkaperuukin täinorotartuntaa.

Väärin. Sinut on aikoinaan suomalaisena työikäiset elättäneet (pk, koulu, neuvola, lapsilisät, vanhempainrahat jne), nyt on sinun aikasi elättää tulevaa sukupolvea.

Se että maksat veroja lasten hyväksi on vasta maksu siitä, että itse sait koulutuksen jne.

Sinä olet väärässä. Ihminen voi olla vastuussa vain omista valinnoistaan, ei muiden. Vanhemmat ovat vastuussa lapsen syntymästä, ei kukaan muu - ei se lapsi eivätkä tuntemattomat lapsettomat. Siten kaikki lapsen kulut ovat vanhempien vastuulla, eivät sen lapsen eivätkä muiden ihmisten.

Lapset ovat yhteiskunnan tasolla investointi. On kannattavaa panostaa mm lasten koulutukseen ja terveydenhoitoon, jotta saadaan mahdollisimman paljon osaavia ja terveitä aikuisia taas. Siksi lasten ja nuorten tukeminen on kaikkien asia. Näin meidän yhteiskuntamme vaan rakentuu, halusit tai et. Lapsena me saamme tiettyjä asioita yhteiskunnalta, aikuisena toivottavasti maksamme veroina sen taas takaisin.

Hei, tämä nyt ei ole mikään Neuvostoliitto. Ei kenenkään ole pakko olla täällä muiden orjana koko elämäänsä elättämässä vieraita ihmisiä ja heidän lapsiaan. Ihan ne lapset ovat täysin yksin vanhempiensa vastuulla, me muut voimme vaikka muuttaa koko maasta pois ja lopettaa veronmaksun tänne kokonaan. Näin se maailma toimii. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienoa, että ihmiset jotka eivät halua lapsia, eivät niitä tee! Kaikkien pitäisi miettiä ensin, haluaako tosissaan lapsia. Jokaisen täytyisi vaikka tavata joku viranomainen ja allekirjoittaa, että haluaa ja sitoutuu lapsiin seuraavaksi pariksikymmeneksi vuodeksi ja kunnon sanktiot jos lapsen hoito ja kasvatus laiminlyödään.

Samalla vois valtio tehdä niin, että tahallisesti lapsettomat ja lapsiperheet laitetaan elämään erikseen niin kummankaan ei tarvis sietää toisiaan ja lapsettomat vois pärjää ihan keskenään, koko loppu elämänsä. Olishan se teille ihan kiva, kun vanhukset hoitaa vanhuksia.

Sopii kyllä, jos samalla lapsettomien veroja leikataan niin ettei senttiäkään mene vanhempainvapaisiin, päivähoitoon, kouluihin jne, eikä tarvitse sekuntiakaan Tuurata kollegaa joka on viidennen kerran samassa kuussa hoitamassa Mirkkaperuukin täinorotartuntaa.

Väärin. Sinut on aikoinaan suomalaisena työikäiset elättäneet (pk, koulu, neuvola, lapsilisät, vanhempainrahat jne), nyt on sinun aikasi elättää tulevaa sukupolvea.

Se että maksat veroja lasten hyväksi on vasta maksu siitä, että itse sait koulutuksen jne.

Hohhoijaa. Sinä kun et siitä voi määrätä, miten kukaan rahansa käyttää. Edes Suomessa ei ole pakko asua. 

Täsmälleen näin. Lapsia ei pidä hankkia, jos ei itse kykene niitä elättämään tai niistä huolehtimaan. Ei sitä vastuuta voi vyöryttää muulle maailmalle ja muille ihmisille. Mutta valottaahan tämä noita "ei lasten eteen tarvitse tehdä mitään" -kommentteja. Osa ihmisistä ilmeisesti kuvittelee, että heille riittää se, että pungertavat lapsen maailmaan. Muut – eli ventovieraat veronmaksajat ja heidän rahoillaan palkatut ammattilaiset - sitten elättävät, huolehtivat, hoitavat ja kasvattavat, mamman makaillessa kotona itsekin veronmaksajien rahoilla. Monethan hankkivat lapsia vain saadakseen paremmat yhteiskunnan tuet.

Täsmälleen näin. Lapsia ei pidä hankkia, jos ei itse kykene niitä elättämään tai niistä huolehtimaan. Ei sitä vastuuta voi vyöryttää muulle maailmalle ja muille ihmisille. Mutta valottaahan tämä noita "ei lasten eteen tarvitse tehdä mitään" -kommentteja. Osa ihmisistä ilmeisesti kuvittelee, että heille riittää se, että pungertavat lapsen maailmaan. Muut – eli ventovieraat veronmaksajat ja heidän rahoillaan palkatut ammattilaiset - sitten elättävät, huolehtivat, hoitavat ja kasvattavat, mamman makaillessa kotona itsekin veronmaksajien rahoilla. Monethan hankkivat lapsia vain saadakseen paremmat yhteiskunnan tuet.[/quote]

Voisin kuvitella, että kotona makoilu ilman lapsia olisi helpompaa. Ehkä nämä vero kommentit menee jo politiikan puolelle, eivätkä taida kuulua tähän ketjuun.

En katumisesta tiedä, mutta ei lapsettomuus ainakaan harmita. Se ei ole ollut erityinen päätös tai valinta, vaan lähinnä luonnollinen seuraus siitä että me ei puolison kanssa olla koskaan juurikaan harrastettu seksiä. Ei lapsia halaamalla tule. :) Eiköhän tämä ole hyvä näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhat piiat puolustautuu😀

Minusta tuntuu siltä, että enemmistö tässä ketjussa on parisuhteessa. Nuo vanhat piiat tuntuvat olevan enemmänkin niitä, jotka saattavat vähän katuakin.

Että semmoista alentuvaisuutta tällä kertaa. Mistä sinä tiedät kuka on parisuhteessa, onko se mittari jollekin asiaan liittyvälle ja kuvitteletko että me kaikkki vanhatpiiat slash sinkut olemme samasta muotista ja ennen kaikkea, samanlaisia perheenperustamishalukkudeltamme? Lisäksi ihminen voi haluta eri asioita eri ikäisenä ja moni ei ole ollut koko ikäänsä sinkku.

Ei tietysti kaduta asia joka on aina ollut olemassa ihan samoin kuin vaikka seksuaalinen identiteetti, se vain on, mitään päätöstä asian suhteen ei siis koskaan ole tarvinnut tehdä, ikää 51.

Miksi täällä kysellään, miten pärjäät vanhana? Onko oikeasti olemassa ihmisiä, jotka kuvittelevat heittäytyvänsä vanhetessaan lastensa hoidettaviksi? Onko tämä joku normaali suunnitelma, että koska on lapset, ei tarvitse itse huolehtia ja varautua vanhenemiseen?

Lapseton yli 40v nainen. Ei kaduta. Nyt kun on hieman tullut tuota ikää, ja sattuman kautta olen jonkin verran tekemisissä nuorempien naisten kanssa, ja tästä lapsiasiasta on ollut puhetta. Minun kommenttini lapsettomuudesta on yleensä se, että ainoa asia ehkä minkä lapsettomana olen menettänyt on se, etten saa seurata toisen ihmisen kehitystä aikuiseksi.  Toiseksi, jos vertaan elämääni lapsellisiin naisiin niin heidän elämässä näyttäisi olevan sellainen eteenpäin vievä draivi, siirtymistä vaiheesta toiseen. Ensin on vauvoja, sitten pikkulapsia, kouluikäisiä, teini-ikäisiä, ja lopuksi aikuisia eri elämän vaiheissa. Vaikka en ole mitenkään lapsi-ihminen niin onhan se ihan mielenkiintoista kuunnella, kun työkaverin entinen alakoululainen on nykyään yläkoululainen ja mitä kaikkea muutosta tuosta seuraa. Oma elämäni on aika staattista verrattuna lapsellisten elämään. Mutta sitten toisaalta, meidän elämä oli onnellista yli kymmenen vuotta sitten, ja on se sitä vieläkin. Ei siihen mitään äkkilentoja taikka skumppalaseja liity, vaan lähinnä kahden aikuisen möllöttelyä työpäivän jälkeen ja siivoilua viikonloppuisin. 

Olenkin sanonut kysyjille, että jos harkitset lapsetonta elämää, ja jos sinulla on kumppani, niin lapsettomana eläminen on aika paljon sitä yhtä jatkumoa, jossa niitä muutoksia täytyy hakea itsestä ja omasta elämästään. Joillekin tämä sopii ja toisille ei. Onko tuo sitten itsekästä, keskittyä pelkästään omaan elämään, niin omalla kohdalla sanoisin, että ehkä ei. Vaikka elän nykyään suht tasapainoista elämää ilman suurempia draamoja ja äkkivääntöjä, niin silloin kuin olin ns. parhaassa lapsenteon iässä, tilanne oli ihan toinen. Vaikka pahimman riekkuvuodet tuli vietettyä vähän päälle parikymppisenä, podin itsetunto-ongelmia ja setvin lapsuuden perheestäni perittyjä solmuja pitkälle kolmekymppiseksi. Teoriassa olisin ehkä pystynyt välttämään ne pahimmat ylilyönnit, joita omassa lapsuuden perheessä tapahtui, mutta kyllä se oma aikuisuus oli kuitenkin niin ohutta silloin kuin niitä lapsia olisi pitänyt tehdä, että parempi etten ole mitään vauvakuumeita potenut. 

Olenkin näistä lapsiasioista puhuessa sanonut, että ei se minun asia ole neuvoa ketään lapsettomaksi jäämään taikka lapsia hankkimaan, mutta sen voin sanoa, että rehellinen pitää itselleen olla. Että vaikka kuinka olisi lapsirakas ja ns. "lapsi-ihminen", niin onko itsellä sellaiset resurssit taikka halua ja kykyä etsiä niitä resursseja, että voi ottaa vastuun toisen ihmisen kehityksestä ja kasvusta. Ja toisaalta, että jos se oma elämä tuntuu mielekkäältä ilman lapsia nyt, niin mikäs siinä, mutta onko se sitä enää 10 vuoden päästä. Kumminpäin sitten ajatteleekin niin näiden asioiden kanssa täytyy olla rehellinen itselleen, eikä mennä muiden mielen mukaan. Joten en minä muiden puolesta pysty sanomaan juuta enkä jaata lapsiasioissa, mutta omalla kohdalla lapseton elämä on ollut mielekästä ja onnellista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missään muissa kuin velaketjuissa ei näe yhtä onnellisia ihmisiä. Kaikki on kuin ruusuja ja shampanjaa. Saa onnellisena tehdä mitä haluaa, parisuhde on ilotulitusta, rahaa on ja elämä on kuin satua.

Niinpä. Täytyy sanoa että tuhat kertaa onnellisempi olen näin velana. Kaikki tuo mitä mainitsit, pitää paikkansa. Paitsi useimmiten meillä juodaan kyllä kuohuviiniä, samppanjaa vain juhlapäivinä.

Upeeta! Tässä on siis onnellisuuden salaisuus.

Muuten täällä onkin lähinnä kurjuutta ja valitusta.

En voi puhua kuin omasta puolestani, mutta tosiaan näin se on. Elämäni on häpeällisen hyvää juuri tällaisena. En vaihtaisi paikkoja kenenkään muun kanssa.

N.44

Vaikka tämä aihe alkaa olla aika kaluttu luu ja jankkamamma on ottanut jo aika lapsellisen lähestymiskulman asiaan (älyttömän kiukuttelun) niin vielä yhden asian voisin kommentoida. Myönnän tosiaan, että pureskelin tätä teemaa kauppareissulla käydessäni.

Nimittäin, onko tämä arvokysymys. Ei siis henkilökohtaisten arvojen vaan, ihmisen arvon - eli asettautumisesta hierarkiaan. Onko juju tässä, mikä on saanut jotkut mammat vauhkoontumaan täysin. Hierarkiahan on sanaton sopimus kussakin kulttuurissa, jossa tosiaan ihmisillä on sama pyrkimys tiettyyn statukseen. Mutta mitä tapahtuu tälle rakenteelle, jos yhtäkkiä onkin porukkaa, jotka eivät haikailekkaan samaan suuntaan.

Perinteisesti äitiyttä on pidetty arvossa ja minäkin pidän äitiyttä arvossa. Mutta se, että kunnioitan vanhemmuutta ei tarkoita sitä, että itse haluaisin vanhemmaksi. Minulla asia on suhtautuminen kuin palomiehiin: he tekevät hienoa työtä oman terveytensä uhalla, mutta ei minulla ole hinkua samaan duuniin. Kuitenkin, näen järjettömänä etteikö sitten jokainen saisi päättää haluaako pyrkiä palomieheksi tai ei. Minä maksan ilomielin veroa, jotta meillä on toimivia pelastuslaitoksia.

Palatakseni takaisin hierarkiakysymykseen: onko tosiaan tässä nyt se, että velaus horjuttaa itseasiassa sitä mammojen arvojen tunnetta. Tässä ketjussahan se kaakatus on ollut, että hehän ovat saaneet enemmän. Ajatus kyllä itsellään tuntuu käsittämättömältä, sillä eihän kenenkään elämä ole pysähdyksissä. Jokainen päivä me teemme valintoja ja aina mitä tahansa valitsemme tai jätämme valitsematta, aina jotain tulee menetetyksi - ja samalla saaduksi. Asia yksinkertaisemmin: jos käännyt risteyksessä oikealle - et voi kokea kaikkea sitä mitä olisit kohdannut vasemmalla.

Ja ehkä tässä on rajuin ero velojen ja näiden vauhkoontujen mammojen välillä: vela näkee asiat hyvin tasavertaisina valintoina ja vauhkoontunut mamma arvottaa asiat hyvinkin jyrkästi: arvostettuun - ei arvostettuun. Se jalusta, millä he äitinä kokevat olevansa ylempänä veloja, on vaarantunut jos kaikki eivät näe sitä saavuteltavana asiana. Tosiaan kun tämä "koroke" on ei-konkreettinen, ns sopimuksen varainen asia. 

On jotenkin hurjan sääli, jos asia on näin. Ymmärrän, että se voi tuoda melkoiset defenssit pintaan, koska kokemus arvon vähentymisestä on tottakai pettymys. Se, mitä elämässä oli tavoitellut, ei ollutkaan muiden silmissä niin arvokasta kuin oli kuvitellut, halunnut. Mutta mutta. Viekö se oikeasti ilon teidän vanhemmuudesta, kaikesta mitä teillä on? Täällähän te olette huudelleet viesti viestin perään, että teillä on kaikkea. Niin on! Nauttikaa siitä. Mikä estää? Ei se sulje pois sitä, että jos minulla on toisenlaisia rikkauksia elämässä. Tosiaan, minullakin on elämässä kaikkea, mistä olen onnellinen. Minä olen tehnyt valintoja elämässäni, niin olette tekin. Sellaista on elämä, valintojen tekemistä. Kaikkea ei voi saada, poimikaa elämäänne niitä aineiksia mitkä teistä tuntuu hyvältä. Niin minäkin tein. Minun onneni ei pitäisi vähentää kenenkään muun onnen arvoa. Olen aidosti pahoillani, jos koette asian olevan näin, että minun onneni on teiltä pois. 

Piis änd lööv, hei.

Vierailija kirjoitti:

Missään muissa kuin velaketjuissa ei näe yhtä onnellisia ihmisiä. Kaikki on kuin ruusuja ja shampanjaa. Saa onnellisena tehdä mitä haluaa, parisuhde on ilotulitusta, rahaa on ja elämä on kuin satua.

Näinhän se on myös lapsiperheissä. Molemmat vanhemmat lähtevät ex tempore tahoilleen after workiin tai spontaanille viikonloppumatkalle. Päiväkodissa odottelevat lapset eivät vaadi järjestelyjä lainkaan. Jos pälkähtää päähän ottaa palkatonta vuodeksi ja eristäytyä Lapin erämaahan, no problem. Lasten koulunkäynnillä ei ole väliä. Teinit tekevät kaikki kotityöt vanhempiensa puolesta, käyvät kaupassa, suunnittelevat ateriat ja varmaan myös maksavat ne. Keski-ikäisinä nämä samat kullanmurut hoivaavat hellästi vanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka tämä aihe alkaa olla aika kaluttu luu ja jankkamamma on ottanut jo aika lapsellisen lähestymiskulman asiaan (älyttömän kiukuttelun) niin vielä yhden asian voisin kommentoida. Myönnän tosiaan, että pureskelin tätä teemaa kauppareissulla käydessäni.

Nimittäin, onko tämä arvokysymys. Ei siis henkilökohtaisten arvojen vaan, ihmisen arvon - eli asettautumisesta hierarkiaan. Onko juju tässä, mikä on saanut jotkut mammat vauhkoontumaan täysin. Hierarkiahan on sanaton sopimus kussakin kulttuurissa, jossa tosiaan ihmisillä on sama pyrkimys tiettyyn statukseen. Mutta mitä tapahtuu tälle rakenteelle, jos yhtäkkiä onkin porukkaa, jotka eivät haikailekkaan samaan suuntaan.

Perinteisesti äitiyttä on pidetty arvossa ja minäkin pidän äitiyttä arvossa. Mutta se, että kunnioitan vanhemmuutta ei tarkoita sitä, että itse haluaisin vanhemmaksi. Minulla asia on suhtautuminen kuin palomiehiin: he tekevät hienoa työtä oman terveytensä uhalla, mutta ei minulla ole hinkua samaan duuniin. Kuitenkin, näen järjettömänä etteikö sitten jokainen saisi päättää haluaako pyrkiä palomieheksi tai ei. Minä maksan ilomielin veroa, jotta meillä on toimivia pelastuslaitoksia.

Palatakseni takaisin hierarkiakysymykseen: onko tosiaan tässä nyt se, että velaus horjuttaa itseasiassa sitä mammojen arvojen tunnetta. Tässä ketjussahan se kaakatus on ollut, että hehän ovat saaneet enemmän. Ajatus kyllä itsellään tuntuu käsittämättömältä, sillä eihän kenenkään elämä ole pysähdyksissä. Jokainen päivä me teemme valintoja ja aina mitä tahansa valitsemme tai jätämme valitsematta, aina jotain tulee menetetyksi - ja samalla saaduksi. Asia yksinkertaisemmin: jos käännyt risteyksessä oikealle - et voi kokea kaikkea sitä mitä olisit kohdannut vasemmalla.

Ja ehkä tässä on rajuin ero velojen ja näiden vauhkoontujen mammojen välillä: vela näkee asiat hyvin tasavertaisina valintoina ja vauhkoontunut mamma arvottaa asiat hyvinkin jyrkästi: arvostettuun - ei arvostettuun. Se jalusta, millä he äitinä kokevat olevansa ylempänä veloja, on vaarantunut jos kaikki eivät näe sitä saavuteltavana asiana. Tosiaan kun tämä "koroke" on ei-konkreettinen, ns sopimuksen varainen asia. 

On jotenkin hurjan sääli, jos asia on näin. Ymmärrän, että se voi tuoda melkoiset defenssit pintaan, koska kokemus arvon vähentymisestä on tottakai pettymys. Se, mitä elämässä oli tavoitellut, ei ollutkaan muiden silmissä niin arvokasta kuin oli kuvitellut, halunnut. Mutta mutta. Viekö se oikeasti ilon teidän vanhemmuudesta, kaikesta mitä teillä on? Täällähän te olette huudelleet viesti viestin perään, että teillä on kaikkea. Niin on! Nauttikaa siitä. Mikä estää? Ei se sulje pois sitä, että jos minulla on toisenlaisia rikkauksia elämässä. Tosiaan, minullakin on elämässä kaikkea, mistä olen onnellinen. Minä olen tehnyt valintoja elämässäni, niin olette tekin. Sellaista on elämä, valintojen tekemistä. Kaikkea ei voi saada, poimikaa elämäänne niitä aineiksia mitkä teistä tuntuu hyvältä. Niin minäkin tein. Minun onneni ei pitäisi vähentää kenenkään muun onnen arvoa. Olen aidosti pahoillani, jos koette asian olevan näin, että minun onneni on teiltä pois. 

Piis änd lööv, hei.

Olipa hyvää pohdiskelua. Silti jäi vielä miettimään tuota, että miksi jollekulle on niin valtavan tärkeää, että heitä kaikki ihailisivat, jopa niin herkkänahkaisesti, että erilaiset ratkaisut koetaan hyökkäyksenä. Eikö se oma elämä, ne omat ratkaisut, se oma onni olekaan niin arvokasta elleivät kaikki pyri samaan? Tämä todella ihmetyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missään muissa kuin velaketjuissa ei näe yhtä onnellisia ihmisiä. Kaikki on kuin ruusuja ja shampanjaa. Saa onnellisena tehdä mitä haluaa, parisuhde on ilotulitusta, rahaa on ja elämä on kuin satua.

Näinhän se on myös lapsiperheissä. Molemmat vanhemmat lähtevät ex tempore tahoilleen after workiin tai spontaanille viikonloppumatkalle. Päiväkodissa odottelevat lapset eivät vaadi järjestelyjä lainkaan. Jos pälkähtää päähän ottaa palkatonta vuodeksi ja eristäytyä Lapin erämaahan, no problem. Lasten koulunkäynnillä ei ole väliä. Teinit tekevät kaikki kotityöt vanhempiensa puolesta, käyvät kaupassa, suunnittelevat ateriat ja varmaan myös maksavat ne. Keski-ikäisinä nämä samat kullanmurut hoivaavat hellästi vanhempiaan.

Ikävä kyllä osassa perheistä ainakin nuo loppupuolen asiat taitavat olla välillä totta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on perhe ja olen kyllä matkustellut paljon enemmän, kuin perheettömät kaverini ja rahaakin on enemmän säästössä. Unohtakaa nämä typerät ideat siitä, että lasten kanssa elämä on vankila ja kaikki rahat menee lapsiin. Matkustelu on mielenkiinnosta kiinni ja taloudellinen tilanne työpaikasta. Koira sitoo enemmän, kuin lapsi, kun ei pääse edes lentokoneeseen tai ravintolaan matkoilla.

Mistähän sinäkin kuvittelet lapsettomien ystäviesi säästöt ja sijoitukset tietäväsi? Itse ainakin teeskentelen köyhempää kuin olen, varsinkin perheellisten ystävieni seurassa sillä he vaikuttavat kadehtivan vapaata elämääni jo entuudestaan enkä halua, että he tietävät kuinka varakas olen. Heiltä kuuluu jokaisella tapaamiskerralla valitusta siitä, miten rahat eivät meinaa riittää ja minnekään ei lasten takia pääse.

Mitä järkeä sinun on sijoittaa rahaa, kun voit hetkellä käyttää ne itseesi? Luuletko, että vanhana, jos sairastut alzheimeriin tai johonkin muuhun, että sinulla on enää voimia tai kykyä enää myydä tai käyttää rahojasi johonkin?

Ainakin jotkut sukulaisesi tai valtion kassa on tyytyväinen, kun yksin elävä lapseton ihminen jätti heille mojovan summan rahaa kassaan:)

Jos alzheimeriin sairastuu, niin ei ne sukulaisetkaan enää sitten pahemmin lämmitä, kun et mahdollisesti enää edes tunne heitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka tämä aihe alkaa olla aika kaluttu luu ja jankkamamma on ottanut jo aika lapsellisen lähestymiskulman asiaan (älyttömän kiukuttelun) niin vielä yhden asian voisin kommentoida. Myönnän tosiaan, että pureskelin tätä teemaa kauppareissulla käydessäni.

Nimittäin, onko tämä arvokysymys. Ei siis henkilökohtaisten arvojen vaan, ihmisen arvon - eli asettautumisesta hierarkiaan. Onko juju tässä, mikä on saanut jotkut mammat vauhkoontumaan täysin. Hierarkiahan on sanaton sopimus kussakin kulttuurissa, jossa tosiaan ihmisillä on sama pyrkimys tiettyyn statukseen. Mutta mitä tapahtuu tälle rakenteelle, jos yhtäkkiä onkin porukkaa, jotka eivät haikailekkaan samaan suuntaan.

Perinteisesti äitiyttä on pidetty arvossa ja minäkin pidän äitiyttä arvossa. Mutta se, että kunnioitan vanhemmuutta ei tarkoita sitä, että itse haluaisin vanhemmaksi. Minulla asia on suhtautuminen kuin palomiehiin: he tekevät hienoa työtä oman terveytensä uhalla, mutta ei minulla ole hinkua samaan duuniin. Kuitenkin, näen järjettömänä etteikö sitten jokainen saisi päättää haluaako pyrkiä palomieheksi tai ei. Minä maksan ilomielin veroa, jotta meillä on toimivia pelastuslaitoksia.

Palatakseni takaisin hierarkiakysymykseen: onko tosiaan tässä nyt se, että velaus horjuttaa itseasiassa sitä mammojen arvojen tunnetta. Tässä ketjussahan se kaakatus on ollut, että hehän ovat saaneet enemmän. Ajatus kyllä itsellään tuntuu käsittämättömältä, sillä eihän kenenkään elämä ole pysähdyksissä. Jokainen päivä me teemme valintoja ja aina mitä tahansa valitsemme tai jätämme valitsematta, aina jotain tulee menetetyksi - ja samalla saaduksi. Asia yksinkertaisemmin: jos käännyt risteyksessä oikealle - et voi kokea kaikkea sitä mitä olisit kohdannut vasemmalla.

Ja ehkä tässä on rajuin ero velojen ja näiden vauhkoontujen mammojen välillä: vela näkee asiat hyvin tasavertaisina valintoina ja vauhkoontunut mamma arvottaa asiat hyvinkin jyrkästi: arvostettuun - ei arvostettuun. Se jalusta, millä he äitinä kokevat olevansa ylempänä veloja, on vaarantunut jos kaikki eivät näe sitä saavuteltavana asiana. Tosiaan kun tämä "koroke" on ei-konkreettinen, ns sopimuksen varainen asia. 

On jotenkin hurjan sääli, jos asia on näin. Ymmärrän, että se voi tuoda melkoiset defenssit pintaan, koska kokemus arvon vähentymisestä on tottakai pettymys. Se, mitä elämässä oli tavoitellut, ei ollutkaan muiden silmissä niin arvokasta kuin oli kuvitellut, halunnut. Mutta mutta. Viekö se oikeasti ilon teidän vanhemmuudesta, kaikesta mitä teillä on? Täällähän te olette huudelleet viesti viestin perään, että teillä on kaikkea. Niin on! Nauttikaa siitä. Mikä estää? Ei se sulje pois sitä, että jos minulla on toisenlaisia rikkauksia elämässä. Tosiaan, minullakin on elämässä kaikkea, mistä olen onnellinen. Minä olen tehnyt valintoja elämässäni, niin olette tekin. Sellaista on elämä, valintojen tekemistä. Kaikkea ei voi saada, poimikaa elämäänne niitä aineiksia mitkä teistä tuntuu hyvältä. Niin minäkin tein. Minun onneni ei pitäisi vähentää kenenkään muun onnen arvoa. Olen aidosti pahoillani, jos koette asian olevan näin, että minun onneni on teiltä pois. 

Piis änd lööv, hei.

Olipa hyvää pohdiskelua. Silti jäi vielä miettimään tuota, että miksi jollekulle on niin valtavan tärkeää, että heitä kaikki ihailisivat, jopa niin herkkänahkaisesti, että erilaiset ratkaisut koetaan hyökkäyksenä. Eikö se oma elämä, ne omat ratkaisut, se oma onni olekaan niin arvokasta elleivät kaikki pyri samaan? Tämä todella ihmetyttää.

Kenties joillain vanhemmilla on piilevää epävarmuutta siitä, oliko perhe-elämä sittenkään oikea vaihtoehto ja haluavat yhteiskunnalta tyynnyttelyä että "kyllä kyllä, olet tehnyt hienoa ja arvostettavaa työtä hankkiessasi maailmaan uusia ihmisiä". Ja kun he keskustelupalstalla tai muuallakin kuulevat mainintoja tyydyttävästä lapsettomasta elämästä, niin heille iskee pieni pelko, että jäikö minulta sittenkin jotain parempaa kokematta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka tämä aihe alkaa olla aika kaluttu luu ja jankkamamma on ottanut jo aika lapsellisen lähestymiskulman asiaan (älyttömän kiukuttelun) niin vielä yhden asian voisin kommentoida. Myönnän tosiaan, että pureskelin tätä teemaa kauppareissulla käydessäni.

Nimittäin, onko tämä arvokysymys. Ei siis henkilökohtaisten arvojen vaan, ihmisen arvon - eli asettautumisesta hierarkiaan. Onko juju tässä, mikä on saanut jotkut mammat vauhkoontumaan täysin. Hierarkiahan on sanaton sopimus kussakin kulttuurissa, jossa tosiaan ihmisillä on sama pyrkimys tiettyyn statukseen. Mutta mitä tapahtuu tälle rakenteelle, jos yhtäkkiä onkin porukkaa, jotka eivät haikailekkaan samaan suuntaan.

Perinteisesti äitiyttä on pidetty arvossa ja minäkin pidän äitiyttä arvossa. Mutta se, että kunnioitan vanhemmuutta ei tarkoita sitä, että itse haluaisin vanhemmaksi. Minulla asia on suhtautuminen kuin palomiehiin: he tekevät hienoa työtä oman terveytensä uhalla, mutta ei minulla ole hinkua samaan duuniin. Kuitenkin, näen järjettömänä etteikö sitten jokainen saisi päättää haluaako pyrkiä palomieheksi tai ei. Minä maksan ilomielin veroa, jotta meillä on toimivia pelastuslaitoksia.

Palatakseni takaisin hierarkiakysymykseen: onko tosiaan tässä nyt se, että velaus horjuttaa itseasiassa sitä mammojen arvojen tunnetta. Tässä ketjussahan se kaakatus on ollut, että hehän ovat saaneet enemmän. Ajatus kyllä itsellään tuntuu käsittämättömältä, sillä eihän kenenkään elämä ole pysähdyksissä. Jokainen päivä me teemme valintoja ja aina mitä tahansa valitsemme tai jätämme valitsematta, aina jotain tulee menetetyksi - ja samalla saaduksi. Asia yksinkertaisemmin: jos käännyt risteyksessä oikealle - et voi kokea kaikkea sitä mitä olisit kohdannut vasemmalla.

Ja ehkä tässä on rajuin ero velojen ja näiden vauhkoontujen mammojen välillä: vela näkee asiat hyvin tasavertaisina valintoina ja vauhkoontunut mamma arvottaa asiat hyvinkin jyrkästi: arvostettuun - ei arvostettuun. Se jalusta, millä he äitinä kokevat olevansa ylempänä veloja, on vaarantunut jos kaikki eivät näe sitä saavuteltavana asiana. Tosiaan kun tämä "koroke" on ei-konkreettinen, ns sopimuksen varainen asia. 

On jotenkin hurjan sääli, jos asia on näin. Ymmärrän, että se voi tuoda melkoiset defenssit pintaan, koska kokemus arvon vähentymisestä on tottakai pettymys. Se, mitä elämässä oli tavoitellut, ei ollutkaan muiden silmissä niin arvokasta kuin oli kuvitellut, halunnut. Mutta mutta. Viekö se oikeasti ilon teidän vanhemmuudesta, kaikesta mitä teillä on? Täällähän te olette huudelleet viesti viestin perään, että teillä on kaikkea. Niin on! Nauttikaa siitä. Mikä estää? Ei se sulje pois sitä, että jos minulla on toisenlaisia rikkauksia elämässä. Tosiaan, minullakin on elämässä kaikkea, mistä olen onnellinen. Minä olen tehnyt valintoja elämässäni, niin olette tekin. Sellaista on elämä, valintojen tekemistä. Kaikkea ei voi saada, poimikaa elämäänne niitä aineiksia mitkä teistä tuntuu hyvältä. Niin minäkin tein. Minun onneni ei pitäisi vähentää kenenkään muun onnen arvoa. Olen aidosti pahoillani, jos koette asian olevan näin, että minun onneni on teiltä pois. 

Piis änd lööv, hei.

Olipa hyvää pohdiskelua. Silti jäi vielä miettimään tuota, että miksi jollekulle on niin valtavan tärkeää, että heitä kaikki ihailisivat, jopa niin herkkänahkaisesti, että erilaiset ratkaisut koetaan hyökkäyksenä. Eikö se oma elämä, ne omat ratkaisut, se oma onni olekaan niin arvokasta elleivät kaikki pyri samaan? Tämä todella ihmetyttää.

Kenties joillain vanhemmilla on piilevää epävarmuutta siitä, oliko perhe-elämä sittenkään oikea vaihtoehto ja haluavat yhteiskunnalta tyynnyttelyä että "kyllä kyllä, olet tehnyt hienoa ja arvostettavaa työtä hankkiessasi maailmaan uusia ihmisiä". Ja kun he keskustelupalstalla tai muuallakin kuulevat mainintoja tyydyttävästä lapsettomasta elämästä, niin heille iskee pieni pelko, että jäikö minulta sittenkin jotain parempaa kokematta. 

Tämäpä tämä. Olisi mielenkiintoista päästä tällaisen ihmisen korvien väliin ja ymmärtää se kokemusmaailma.

Ja vielä tahdon sitä korostaa, että en todellakaan tarkoittanut tuon pohdiskelun kattavan kaikkia vanhemmiksi ryhtyneitä. Suurin osa on fiksua ja ajattelevaa porukkaa. Ja kyllä varmasti veloistakin löytyy jos jonkinmoista mölisijää, jos samalla tavoin toiselta puolen aitaa lähdetään porukkaa tarkastelemaan. 

On todella urpoa yrittää "lyödä ylhäältä käsin" ja halveksua ihmisiä sellaisin perustein, jotka eivät kestä tarkastelua. Tässä sävy on ollut itkua pitkästä ilosta ja aikamoista lällättelyä. Mutta miksi ihmeessä? Eihän kukaan tiedä ja tunne esimerkiksi minua, eikä sitä, mikä tekee minut arjessa onnelliseksi ja millaista ylipäätän minun arki on. Ensin maalaillaan kuva tyhmästä velasta, sijoitetaan siihen ominaisuuksia jotka tässä kulttuurissa katsotaan halveksuttaviksi piirteiksi (sinkkubilettäjä, huit hait huoleton, urakeskeisyys, lyhyen nautinnon tavoittelu, ryyppääminen, lyhytnäköisyys yms) ja sitten hyökätään tätä rakennettua olkinukkea vastaan. 

On se kumma, että yksinkertainen vastaus ei kelpaa: kyllä, en kadu. Se on minun oma kokemukseni asiasta, eikä se nyt oikein muuksi muutu. Asia puhtaan yksinkertaisesti: olen tyytyväinen vallitsevaan olotilaan. Olen myös tyytyväinen menneisyyteni, sen yleisenä keskiarvona (tottakai minulla on ollut huonot hetkeni, mutta vastaavasti on ollut paljon hyvää). Ja, mikäli mitään yllättävää ei tapahdu (kuten vakava sairastuminen) niin ei tuo tulevaisuuskaan pahalta näytä. Että, oliko muuta? Vastaväitteitä?

Nyt kun olen sen ikäinen, että lapseni olisivat joka tapauksessa muuttaneet kotoa, vastaan: voisin haluta täysi-ikäisen lapsen. Mutta en varmaan olisi kunnialla selvinnnyt äitinä, joten varmaan kaikki meni ihan niin kuin pitikin. 

Vierailija kirjoitti:

Jännä miten eri tavoilla mammat reagoivat lapsettomiin. Jos olet onnellisesti lapseton, saat paskaa niskaasi. Lapsielämähän ei rajoita yhtään mitään ikinä. Mamma ei ole jäänyt mistään paitsi!

Jos joku kertoo katuvansa lapsettomuutta, kukaan mamma ei tule kertomaan lapsiperhe-elämän huonoista puolista. Sitten vain myhäillään tyyliin ''minähän tiesin että kaduttaa kjeh kjeh..."

Parasta on se, kun vela kertoo vihaavansa lapsia, eikä uskoisi olevansa hyvä vanhempi, koska ei tyyliin mt-ongelmien tai kiintymyssuhdeongelmien takia pystyisi tarjoamaan lapselle turvallista ja rakastavaa kotia, niin eiköhän sinne joku mamma tule kauhistuneena kertomaan, että "no hyvä ettet lisäänny kun olet tuollainen hullu!!!", vaikka äsken vielä olisi pitänyt, koska kaikkienhan pitää lisääntyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ois kestämätön ajatus käyttää koko elämä itseensä.

Itsekkyyttä pahimmillaan💁

Kyllä mä olen huolehtinut myös taloyhtiön asioista, työpaikan asioista, yhdistysasioista, sisarusten asioista, vanhempieni asioista.

Tottakai.  Lapsettomalle kaikki tommonen kuuluukin.  Työpaikalla olet se, jonka on pakko ottaa lapsivapaalla olevan työt tehdäkseen , yhdistyksiin oikein hingutaan lapsettomia, joille voidaan sitten nakittaa kaikki tehtävät, kun niillä katsotaan olevan siihen aikaa, sisarusten on helpointa pyytää apua lapsettomalta sisarukselta ja vanhemmistasi joudut sitten sinä kaikkein eniten huolehtimaan kun he tulevat huonokuntoisiksi, koska sinulla ei ole perhettä viemässä aikaasi.

Plus että sinulta odotetaan lahjoja sisarusten ja ystävien ja muiden sukulaisten lapsille, koska jäähän sinulle ilman muuta käteen enemmän kuin muille kun sinulla ei ole omia lapsia.  Kummiksi olet erittäin haluttu.

Ja sitten kaikki ovat kiinnostuneita siitä, kenelle testamenttaat omaisuutesi.  Paitsi jos olet köyhä, niin ketään ei kiinnosta.  

Kukaan ei tule sinua auttamaan missään, mutta sinua voi aina pyytää avuksi, lapseton ihminen nyt aina joutaa.