Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä lapsettomia yli 40v naisia? jos on niin kaduttaako?
Kommentit (607)
Vierailija kirjoitti:
Kaduttaa se etten mennyt itsellisenä hoitoihin aiemmin. Odotin aina löytäväni kumppanin, jonka kanssa perustaa perhe. Nyt olen yli 40 vuotias, eikä vieläkään ole kumppania. Minulla on oma koti. Pienipalkkaista työtä tehden ei ole varaa lapsettomuushoitoihin.
Minusta on väärin, että kunnallisella rajataan lahjamunasoluhoidot 40 alle vuotiaille, vaikka siihen ei ole mitään syytä, koska lahjamunasoluilla raskautuu vaikka olisi 70 vuotta.
Omas on ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin halunnut lapsia ja olen surullinen siitä, ettei pysyvää parisuhdetta koskaan muodostunut. Olen ollut elämässä aika tuuliajolla, masennusta, työkyvyttömyyttä, sairauksia. Varsinkin nyt kun ei ole kumppania ja äitiä lukuun ottamatta kaikki perheenjäsenet ovat kuolleet, tuntuu aika yksinäiseltä. Olen 45 vuotias, enää en lasta voi saada. Näin vaan kävi
45 v. ja ei kaduta tippaakaan, päinvastoin taputan itseäni joka päivä olkapäälle fiksusta valinnasta. Etenkin kun lukee uutisia maailmalta ja ketjuja tältä foorumilta.
Just oli ketju jossa oli tullut Wilma-viesti että lapsenne oli sanonut liikuntatunnilla viestikisassa kävelevälle lapselle JUOKSE. Mä niinku NIIN en kaipaa tuollaista tuubaa elämääni :D
Vierailija kirjoitti:
Olisin halunnut lapsia ja olen surullinen siitä, ettei pysyvää parisuhdetta koskaan muodostunut. Olen ollut elämässä aika tuuliajolla, masennusta, työkyvyttömyyttä, sairauksia. Varsinkin nyt kun ei ole kumppania ja äitiä lukuun ottamatta kaikki perheenjäsenet ovat kuolleet, tuntuu aika yksinäiseltä. Olen 45 vuotias, enää en lasta voi saada. Näin vaan kävi
Nauran.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kaduta. Ei ole koskaan tullut oloa, että haluaisin lapsen tai että haaveilisin äitiydestä ja sen tuomista velvoitteista - velvotteilta ne minulle itselleni tuntuvat. Ajatus siitä, että joku olisi riippuvainen minusta, tuntuu ikävältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä välillä mietityttää. Olen ollut aina epäilevällä kannalla soveltuvuudestani äidiksi, mutta oltuamme puolisoni kanssa yhdessä kymmenisen vuotta, päätimme kuitenkin yrittää lasta. Tulinkin raskaaksi, mutta raskaus meni kesken. Suru oli suuri ja toipuminen kesti pitkään. Pohdimme asiaa puolison kanssa todella paljon ja päätimme keskenmenon jälkeen olla yrittämättä uudelleen. Välillä mietin, että olisiko pitänyt kuitenkin vielä yrittää. Uskon, että jään lapsettomana paljosta vaille ja välillä se kaihertaa. Kuitenkin päällimmäisenä on vahva tunne, että teimme oikein, kun emme yrittäneet tämän enempää. Että näin oli meidän kohdalla parempi ja näin se piti mennä.
Kaduttaako mikä, oma syntymä? En saanut lapsia, koska yksikään mies ei huolinut minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen, että velkoja kaduttaa tai ainakin hieman sielusta vihlaisee siinä vaiheessa, kun muut puhuu, että mennään käymään juhannuksena aikuisen lapsen luona tai aikuiset lapset tulee käymään jouluna. Ainakin siinä vaiheessa kaduttaa heitä, joiden oma läheisjoukko supistunut olemattomiin eli omat vanhemmat / sisarukset / ystävät kuolleet eikä oikein ketään enää ole.
Toki niitä veloja ei haittaa, jotka ovat oikeita erakkoja. Harva kuitenkin on.
Moni velamies muuttuu nelikymppisenä isukiksi, mutta velanaisellahan tämä tsäänssi on yleensä ohi.
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että velkoja kaduttaa tai ainakin hieman sielusta vihlaisee siinä vaiheessa, kun muut puhuu, että mennään käymään juhannuksena aikuisen lapsen luona tai aikuiset lapset tulee käymään jouluna. Ainakin siinä vaiheessa kaduttaa heitä, joiden oma läheisjoukko supistunut olemattomiin eli omat vanhemmat / sisarukset / ystävät kuolleet eikä oikein ketään enää ole.
Toki niitä veloja ei haittaa, jotka ovat oikeita erakkoja. Harva kuitenkin on.
Moni velamies muuttuu nelikymppisenä isukiksi, mutta velanaisellahan tämä tsäänssi on yleensä ohi.
*velkoja = veloja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkea muuta. Kolmekymppisenä kävin itseni kanssa tiukan keskustelun siitä, haluanko lapsia vai en. Päädyin sille kannalle, etten halua, ja tein siinä siis päätöksen unohtaa koko asian. Nyt, 44-vuotiaana, olen tästä päätöksestä maailman onnellisin. Elämääni ei missään nimessä olisi mahtunut lapsia, olisi ollut aivan erilainen polku kulkea. En ylipäätään olisi tehnyt yhtään mitään toisin, kaikki on mennyt kuten haluan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että velkoja kaduttaa tai ainakin hieman sielusta vihlaisee siinä vaiheessa, kun muut puhuu, että mennään käymään juhannuksena aikuisen lapsen luona tai aikuiset lapset tulee käymään jouluna. Ainakin siinä vaiheessa kaduttaa heitä, joiden oma läheisjoukko supistunut olemattomiin eli omat vanhemmat / sisarukset / ystävät kuolleet eikä oikein ketään enää ole.
Toki niitä veloja ei haittaa, jotka ovat oikeita erakkoja. Harva kuitenkin on.
Moni velamies muuttuu nelikymppisenä isukiksi, mutta velanaisellahan tämä tsäänssi on yleensä ohi.
Eipä kaduta koska en yhtäkkiä ala kaivata jotain fiktiivisiä aikuislapsihahmoja joita ei ole ikinä ollut olemassa - sellaisilla ei ole ikinä ollut mitään paikkaa mun elämässä, ja on täysin absurdi ajatus että minään juhlapyhänä, jotka ollaan aina vietetty keskenään niin kuin halutaan, päähän pälkähtäisi yhtäkkiä että olispa tossa nyt joku kolmekymppinen Marja-Petteri jonka luokse voisi mennä mutustamaan pullapitkoa... siis mistä ihmeestä tällainen ajatus yhtäkkiä tulisi ja alkaisi harmittaa?
En mä ala kaivata jotain tuntemattomia olemattomia ihmisen mielikuvia nyt enkä ikinä. Mä en osaa tätä paremmin selittää mutta kunpa voisin kun joka lapsettomuusketjussa toistuu tämä lapsi-ihmisten toive että jostain syystä yhtäkkiä lapsettomat alkaisivatkin kaivata jotain mitä eivät koskaan halunneet. Ei niin tule käymään ikinä. Ei, ei edes vanhana kun on elänyt ja muodostanut koko elämänsä niin ettei siinä ole jälkikasvua.
Tää ajatus tulee teille siitä että teillä on ne lapset ja kun te ajattelette ettei niitä olisikaan, se on teille menetyksen ajatus. Meille ei ole. Me ei "menetetä" mitään ajatellessamme ettei meillä ole lapsia, koska niitä ei ole - se paikka meidän elämässä ei ole tyhjä, vaan sitä ei ole olemassa joten siitä ei puutukaan mitään. Mä ymmärrän miksi teistä tuntuu tältä mutta kertoo vaan että ette pysty ajattelemaan asioita toisten kannalta.
Aikuiset naiset jankuttavat kuin 5v. Mitä sillä on väliä onko vai ei lapsia. Mitä se kenellekään kuuluu.
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että velkoja kaduttaa tai ainakin hieman sielusta vihlaisee siinä vaiheessa, kun muut puhuu, että mennään käymään juhannuksena aikuisen lapsen luona tai aikuiset lapset tulee käymään jouluna. Ainakin siinä vaiheessa kaduttaa heitä, joiden oma läheisjoukko supistunut olemattomiin eli omat vanhemmat / sisarukset / ystävät kuolleet eikä oikein ketään enää ole.
Toki niitä veloja ei haittaa, jotka ovat oikeita erakkoja. Harva kuitenkin on.
Moni velamies muuttuu nelikymppisenä isukiksi, mutta velanaisellahan tämä tsäänssi on yleensä ohi.
Mä en ollut ikinä varsinaisesti vela, en vaan toiveista huolimatta ikinä saanut lapsia. Ja kyllä, se kipu on viiltävää kun tuttavat kertovat kuinka tapaavat aikuisia lapsiaan, viettävät joulua heidän kanssaan, iloitsevat saadessaan lapsenlapsia jne.
Se että en ikinä hankkinut lapsia, on asia mitä kadun kaikkein eniten elämässäni.
Ei kaduta. Olen 45v ja olen teinistä asti tiennyt etten halua lapsia. Ollessani 31 tulin vahinkoraskaaksi ja tein abortin. En kadu sitäkään.
Olen täti sisareni lapsille ja tänä vuonna minusta tuli myös isotäti. Olen mieluummin täti kuin äiti.
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että velkoja kaduttaa tai ainakin hieman sielusta vihlaisee siinä vaiheessa, kun muut puhuu, että mennään käymään juhannuksena aikuisen lapsen luona tai aikuiset lapset tulee käymään jouluna. Ainakin siinä vaiheessa kaduttaa heitä, joiden oma läheisjoukko supistunut olemattomiin eli omat vanhemmat / sisarukset / ystävät kuolleet eikä oikein ketään enää ole.
Toki niitä veloja ei haittaa, jotka ovat oikeita erakkoja. Harva kuitenkin on.
Moni velamies muuttuu nelikymppisenä isukiksi, mutta velanaisellahan tämä tsäänssi on yleensä ohi.
Ei, ajattelen siinä kohtaa, että luojan kiitos saan viettää juhannuksen/joulun ja jokaisen muunkin päivän omassa rauhassa/miten haluan. Erityisen iloinen olen siitä, ettei ole mennyt 20 vuotta elämästä mukuloiden kasvattamiseen.
Mua kaduttaa, että tein vain 2 lasta. Olisi pitänyt tehdä ainakin 4. En arvannut, että lapset ovat niin mahtavia, kun kasvavat isoiksi ja miten paljon vanhemmuus tuo sisältöä elämää. Jokaista päätöstä elämässä voi jäädä katumaan tai harmittelemaan.
Yhtä asiaa kadehdin lapsettomilta; heidän ei tarvitse kokea sitä riipivää haikeutta, kun lapset muuttavat pois kodista ja pesä tyhjenee. Ehkä tasaisena vuodesta toiseen soljuva elämä olisi emotionaalisesti helpompaa.
Kaduttaa se etten mennyt itsellisenä hoitoihin aiemmin. Odotin aina löytäväni kumppanin, jonka kanssa perustaa perhe. Nyt olen yli 40 vuotias, eikä vieläkään ole kumppania. Minulla on oma koti. Pienipalkkaista työtä tehden ei ole varaa lapsettomuushoitoihin.
Minusta on väärin, että kunnallisella rajataan lahjamunasoluhoidot 40 alle vuotiaille, vaikka siihen ei ole mitään syytä, koska lahjamunasoluilla raskautuu vaikka olisi 70 vuotta.