Sinä, jota on kuritettu fyysisesti lapsuudessa

Valtava kuolemanpelko jäi ja nyt vasta muistan miksi.

21

Tukkapöllyä ja selkäsaunoja. Taisi loppua, kun tultiin 1970-lvulle, Olin silloin 10 v. 

Jättikö traumona? Kyllä ja ei. Ei siis mitään sellaisia, mitä olisin vielä vuosia myöhemmin mielessäni vatvonut, Mutta esim kampaajalle menin vapaaehtoisesti vasta yli 50-vuotiaana. Ja silloinkin vain kampaajalle, joka on lapsuudenystäväni. Muutaman kerran tuli nuorena tirvaistua poikaystäviä kesken rakastelun nyrkillä naamaan tai polvella haaroväliin, kun erehtyi koskemaan mun hiuksiani. Suhtaudun omaan koskemattomuuteeni erittäin tarkasti. Se on suhde kerrasta poikki, jos muhun kohdistetaan minkäänlaista fyysistä väkivaltaa. Ja niin on myös käynytkin. . 

Vierailija kirjoitti:

Missä iässä se loppui tai mihin se loppui?

- Loppui teini-iässä, en muista tarkkaa ikää. Vanhempani yritti tarttua hiuksiini tukistaakseen, mutta minä tönäisin häntä ja huusin, että älä enää ikinä koske minuun. Ihme kyllä tämä toimi.

Mitä kuritus käytännössä oli?

- Tukistamista, luunappeja, ravistamista sekä pyllylle läiskimistä.

Koetko, että se jätti sinuun pysyviä henkisiä jälkiä?

- Kyllähän se jätti. Pelkään edelleen isääni (molemmat vanhempani käyttivät fyysistä kurittamista, mutta äitini lievemmin). Kun kuulen miehen korottavan ääntään tai heilauttavan kättään vihaisena, hätkähdän automaattisesti. Olen luonteeltani hyvin miellyttämisenhaluinen enkä halua aiheuttaa minkäänlaisia konflikteja.

Mulla saman tyyppinen kokemus tuosta tukistamisesta. Ei minua mitenkään erityisemmin edes kuritettu lapsena fyysisesti. Taitaa olla muutamalla sormella laskettavia ne määrät, eikä mitenkään erityisen  väkivaltaisesti, lähinnä muodon vuoksi, mutta kuitenkin. Sitten kerran ollessani jo täysi-ikäinen, olin huonolla ja pahalla mielellä jostain asiasta. Juttelin isäni kanssa tästä ja äänensävyni oli jokseenkin kipakka, mutta tämä kiukku ei kuitenkaan varsinaisesti kohdistunut isääni, vaan siihen asiaan joka harmitti. Yllättäen isä sitten tarttuikin minua hiuksista kiinni. Jotenkin hämmästyin tästä niin paljon, että vaistomaisesti potkaisin häntä vähän takaisin. Kehtasin mennä vielä kantelemaan jälkikäteen äidille tästä, että minä mukamas potkin häntä kotona enkä kunnioita. Mielestäni kyllä ihan itse ansaitsi sen, jos kerran kuvittelee että voi vielä aikuista lastansa tuolla tavalla kasvattaa(?) ja ojentaa. Viimeksi mitään fyysistä kuritusta oli muutenkaan tapahtunut ollessani lapsi. 

Vierailija kirjoitti:

Ei jättänyt mitään jälkiä mutta en olekaan uhriutuvaa tyyppiä. En pelkää väkivallan uhkaa tai lyödyksi tulemista eli teki vahvemmaksi.

Mulla on sama. On piesty pelko pois. Joskus aiheutin hämmennystä kun ihmettelin että eikö jokainen muka ole joskus saanut kunnolla turpaan, ei se niin paha ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei jättänyt mitään jälkiä mutta en olekaan uhriutuvaa tyyppiä. En pelkää väkivallan uhkaa tai lyödyksi tulemista eli teki vahvemmaksi.

Mulla on sama. On piesty pelko pois. Joskus aiheutin hämmennystä kun ihmettelin että eikö jokainen muka ole joskus saanut kunnolla turpaan, ei se niin paha ole.

Minäkin muuten olen kai ollut luulossa, että kyllä kai nyt jokainen on turpaan saanut ja osaa sentään puolustaa itseään.

Äitini pisti välit poikki  viisi vuotta sitten kun valitti Facebookissa miten ei saa koskaan lapsenlapsia hoitoon ja kirjoitin " Olet sitä mieltä että 1-vuotiaalle pitää antaa remmiä. Luuletko että antaisin sinun tehdä mun lapsille samaa kuin teet mulle?" Kuulemma häpäisin hänet. Tekojaan ei  myönnä muttei kielläkään, eikä kadu. Isä kuoli kun olin eskarissa enkä muista isän koskaan minua lyöneen, äiti jahtasi vyön kanssa senkin edestä. Lopetti kun yhtenä iltana nappasin talon terävimmän leipäveitsen ja sanoin että  yritäppä! Tämän jälkeen minä olin se hullu.

Äitini on nyt   leski vanhassa  homeisessa talossa.  Kuulemma pumpusta ottaa harva se päivä, korvissa soi, jalat puutuu ja kaupan päälle  ei saa taloa  myytyä. Uskoo varmasti, että kun   nuo jutut kantautuvat korviini myötätuntoni herää ja ryömin kerjäämään anteeksiantoa. Väärin meni!  En tunne tippaakaan myötätuntoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei jättänyt mitään jälkiä mutta en olekaan uhriutuvaa tyyppiä. En pelkää väkivallan uhkaa tai lyödyksi tulemista eli teki vahvemmaksi.

Mulla on sama. On piesty pelko pois. Joskus aiheutin hämmennystä kun ihmettelin että eikö jokainen muka ole joskus saanut kunnolla turpaan, ei se niin paha ole.

Minäkin muuten olen kai ollut luulossa, että kyllä kai nyt jokainen on turpaan saanut ja osaa sentään puolustaa itseään.

Juu :,D on hämmentävää puhua näistä ihmisen kanssa joka syvästi järkyttyy kun joku hiukan tönäisee baarijonossa ja oikeasti pelkää että joku käy päälle jos hänelle tästä huomauttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei jättänyt mitään jälkiä. Karaisi. Minua ei kukaan pysty alistamaan ja lyön takaisin turpiin jos minua lyödään.

Tuli paremmat käytöstavat. Tarvittaessa osaan kyllä hävetä jos olen käyttäytynyt huonosti.

Voi olla hirveän kivoja ja kilttejä ihmisiä, mutta he eivät ikinä häpeä omaa käytöstään. Kysyttäessä he sanovat etteivät ikinä ole saaneet fyysistä kuritusta.

Miten koet hyötyneesi kyvystä hävetä itseäsi?  Mitä lisäarvoa saat siitä elämääsi? Itseäni on häpäisty lapsena ja olen kova häpeämään itseäni, en koe sen mitenkään hyödyttävän minua, päinvastoin.

Häpeän sitä jos kohtelen huonosti muita ihmisiä. Nykyään muuten narsismi kukoistaa. Nämä ihmiset eivät kunnioita toisten rajoja, eivätkä häpeä käytöstään. Itsetunnossani ei ole vikaa. Kaipaan suuresti sivistyneitä käytöstapoja. Lapsiin en toki kohdista koskaan fyysistä kuritusta.

Toki ihmiset ovat nykyään niin herkkiä uniikkeja lumihiutaleita, että ajatuskin kurituksesta vie heidän yöunensa.

Kyllä mä niin huomasin jonkun luokkaeron tai jonkun kun meidän lukioon tuli sitten insinöörien ja lääkäreiden lapsia. Ihaillen heitä katselin kun olivat opettajien lemmikkejä, koska heillä terve itsetunto ja heitä oli varmaan koko ikänsä kehuttu ja kannustettu. Luokkabileitä pidettiin ja näissä perheissä raha haisi jo 80-luvulla. Oli sellainen fiilis vaan, että me ollaan työläisiä ja noi ei. Mutta ruumiillinen kuritus kai otti ne luulot just pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei jättänyt mitään jälkiä mutta en olekaan uhriutuvaa tyyppiä. En pelkää väkivallan uhkaa tai lyödyksi tulemista eli teki vahvemmaksi.

Mulla on sama. On piesty pelko pois. Joskus aiheutin hämmennystä kun ihmettelin että eikö jokainen muka ole joskus saanut kunnolla turpaan, ei se niin paha ole.

Minäkin muuten olen kai ollut luulossa, että kyllä kai nyt jokainen on turpaan saanut ja osaa sentään puolustaa itseään.

Juu :,D on hämmentävää puhua näistä ihmisen kanssa joka syvästi järkyttyy kun joku hiukan tönäisee baarijonossa ja oikeasti pelkää että joku käy päälle jos hänelle tästä huomauttaa.

Minuakin ihmetyttää tyypit jotka tulevat hysteerisiksi milloin mistäkin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä niin huomasin jonkun luokkaeron tai jonkun kun meidän lukioon tuli sitten insinöörien ja lääkäreiden lapsia. Ihaillen heitä katselin kun olivat opettajien lemmikkejä, koska heillä terve itsetunto ja heitä oli varmaan koko ikänsä kehuttu ja kannustettu. Luokkabileitä pidettiin ja näissä perheissä raha haisi jo 80-luvulla. Oli sellainen fiilis vaan, että me ollaan työläisiä ja noi ei. Mutta ruumiillinen kuritus kai otti ne luulot just pois.

Lapsena mun parasta kaveria kuritettiin vyöllä ja niiden isä oli lääkäri...

Tuo ikäluokka aivopesi meidät ajattelemaan tuollaisen väkivallan olevan "heh heh normaalia ja kuului siihen aikaan".

Näinhän ei ole, vaan kyllä siinä on pahoinpidelty armotta puolustuskyvyttömiä lapsia valta-asemaa hyväksikäyttäen.

Vieläkin yrittävät meitä hiljentää, eivät muka muista tai vähättelevät. Kiukuttelevat ja jumpittelevat, kun näistä muistoista puhuu. Ei saisi puhua. Ovat liian pelkureita katsomaan totuutta kasvoihin.

Sylettää tuommoiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei jättänyt mitään jälkiä mutta en olekaan uhriutuvaa tyyppiä. En pelkää väkivallan uhkaa tai lyödyksi tulemista eli teki vahvemmaksi.

Mulla on sama. On piesty pelko pois. Joskus aiheutin hämmennystä kun ihmettelin että eikö jokainen muka ole joskus saanut kunnolla turpaan, ei se niin paha ole.

Minäkin muuten olen kai ollut luulossa, että kyllä kai nyt jokainen on turpaan saanut ja osaa sentään puolustaa itseään.

Juu :,D on hämmentävää puhua näistä ihmisen kanssa joka syvästi järkyttyy kun joku hiukan tönäisee baarijonossa ja oikeasti pelkää että joku käy päälle jos hänelle tästä huomauttaa.

Minuakin ihmetyttää tyypit jotka tulevat hysteerisiksi milloin mistäkin.

Kai te ymmärrätte, että tuo tapa, jolla puhutte voi olla suojareaktio? Itse kiven kovaan olin samanmoinen kovanaama pitkään. Sitten alkoi rakoilla ja nyt nelikymppisenä superkestävästä menestyjästä on jäljellä sielun murut. Terapeutin kanssa uskallan vihdoin myöntää kuinka väärin minua kohdeltiin. Olen ihminen, en nyrkkeilysäkki, jonka pitää kaikki kestää vaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä niin huomasin jonkun luokkaeron tai jonkun kun meidän lukioon tuli sitten insinöörien ja lääkäreiden lapsia. Ihaillen heitä katselin kun olivat opettajien lemmikkejä, koska heillä terve itsetunto ja heitä oli varmaan koko ikänsä kehuttu ja kannustettu. Luokkabileitä pidettiin ja näissä perheissä raha haisi jo 80-luvulla. Oli sellainen fiilis vaan, että me ollaan työläisiä ja noi ei. Mutta ruumiillinen kuritus kai otti ne luulot just pois.

Erikoista. Sain sekä kuritusta että suurta kannustusta kotona. Olin luokkani priimus, sekä taiteellisesti monilahjakas. Sitä kuritusta muuten ei kuitenkaan ollut liikaa.

Suoraan sanottuna olin niin kovanaama, itsekäs ja pahansisuinen tyyppi, että musta ois tullut aivan kauhea ihminen jos ei olisi osoitettu täysin selviä rajoja. Itsetunnossa ja röyhkeydessä ei ollut mitään rajaa.

Tällainenkin totuus niille jotka menettivät nyt yöunensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei jättänyt mitään jälkiä mutta en olekaan uhriutuvaa tyyppiä. En pelkää väkivallan uhkaa tai lyödyksi tulemista eli teki vahvemmaksi.

Mulla on sama. On piesty pelko pois. Joskus aiheutin hämmennystä kun ihmettelin että eikö jokainen muka ole joskus saanut kunnolla turpaan, ei se niin paha ole.

Minäkin muuten olen kai ollut luulossa, että kyllä kai nyt jokainen on turpaan saanut ja osaa sentään puolustaa itseään.

Juu :,D on hämmentävää puhua näistä ihmisen kanssa joka syvästi järkyttyy kun joku hiukan tönäisee baarijonossa ja oikeasti pelkää että joku käy päälle jos hänelle tästä huomauttaa.

Minuakin ihmetyttää tyypit jotka tulevat hysteerisiksi milloin mistäkin.

Kai te ymmärrätte, että tuo tapa, jolla puhutte voi olla suojareaktio? Itse kiven kovaan olin samanmoinen kovanaama pitkään. Sitten alkoi rakoilla ja nyt nelikymppisenä superkestävästä menestyjästä on jäljellä sielun murut. Terapeutin kanssa uskallan vihdoin myöntää kuinka väärin minua kohdeltiin. Olen ihminen, en nyrkkeilysäkki, jonka pitää kaikki kestää vaan.

En usko sinua. Olet vaan niin herkkä. Sulle olisi riittänyt pelkkä katse kuritukseen.

Kaikki lapset eivät ole samanlaisia. Minä saan kurin kaikille kakaroille vain vilkaisemalla heitä ;)

Tosi juttu. Siitä huolimatta he pitävät minusta.

Vierailija kirjoitti:

Täällä tuntuu alapeukkuporukka sekoittavan nyt kevyet luunapit ja nyrkillä hakkaamisen samaan syssyyn. Ikävää, jos teitä on kirjaimellisesti piesty, mutta ei se ole mitään kurinpitämistä vaan pahoinpitelyä. Totta hemmetissä sellaisesta jää traumat. Mutta pieniä tukistuksia tuskin kukaan enää katkerana aikuisena muistelee.

Myös henkinen väkivalta ja väkivallalla uhkaaminen vaikuttaa kokonaisuuteen. Mun äiti oli narsisti, arvaamaton raivohullu joka saattoi raivostua koska tahansa ja mistä tahansa. Vaikka väkivalta oli enimmäkseen lyömistä, tukistamusta ja muuta retuuttamista niin kyllä kerrankin sain ehkä jopa lievän aivotärähdyksen koska erään hiustenrepimis-ja lyömissession jälkeen olin tosi pahoinvouva ja päänsärkyä kolmisen päivää. Lisäjsi hakkaamisilla uhkaaminen ym. Ja tämäkin väkivalta jätti syvöt jäljet. Jatkuva uhka ja arvaamattomuus. Hänen inhonsa tunsi ja luulin vielä yläasteella että hän halusi ja yriitri tappaa minut ja nukuin veitsi tyynyn alla.

Väkivalta loppui ylä-asteella kun aloin pärjätä fyysisesti. Muutti muotoaan entistä henkisemmäksi.

Vierailija kirjoitti:

Tuo ikäluokka aivopesi meidät ajattelemaan tuollaisen väkivallan olevan "heh heh normaalia ja kuului siihen aikaan".

Näinhän ei ole, vaan kyllä siinä on pahoinpidelty armotta puolustuskyvyttömiä lapsia valta-asemaa hyväksikäyttäen.

Vieläkin yrittävät meitä hiljentää, eivät muka muista tai vähättelevät. Kiukuttelevat ja jumpittelevat, kun näistä muistoista puhuu. Ei saisi puhua. Ovat liian pelkureita katsomaan totuutta kasvoihin.

Sylettää tuommoiset.

Yksinäinen vanhuus tulossa monelle...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei jättänyt mitään jälkiä mutta en olekaan uhriutuvaa tyyppiä. En pelkää väkivallan uhkaa tai lyödyksi tulemista eli teki vahvemmaksi.

Mulla on sama. On piesty pelko pois. Joskus aiheutin hämmennystä kun ihmettelin että eikö jokainen muka ole joskus saanut kunnolla turpaan, ei se niin paha ole.

Minäkin muuten olen kai ollut luulossa, että kyllä kai nyt jokainen on turpaan saanut ja osaa sentään puolustaa itseään.

Juu :,D on hämmentävää puhua näistä ihmisen kanssa joka syvästi järkyttyy kun joku hiukan tönäisee baarijonossa ja oikeasti pelkää että joku käy päälle jos hänelle tästä huomauttaa.

Minuakin ihmetyttää tyypit jotka tulevat hysteerisiksi milloin mistäkin.

Kai te ymmärrätte, että tuo tapa, jolla puhutte voi olla suojareaktio? Itse kiven kovaan olin samanmoinen kovanaama pitkään. Sitten alkoi rakoilla ja nyt nelikymppisenä superkestävästä menestyjästä on jäljellä sielun murut. Terapeutin kanssa uskallan vihdoin myöntää kuinka väärin minua kohdeltiin. Olen ihminen, en nyrkkeilysäkki, jonka pitää kaikki kestää vaan.

Toki se oli väärin enkä voi ymmärtää miten joku lyö pientä lasta, mutta minuun se vaikutti niin etten lyömistä pelkää. Tulkoon päälle vaan, ei se minua pelota ja ihmetyttää ihmiset jotka tosissaan pelkäävät.

Työnantaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain lapsena muutaman kerran ns. piiskaa eli minua läpsittiin avokämmenellä pepulle. Ei se kurjaa ollut sattumisen, vaan nöyryytyksen takia. Koin rangaistuksen epäreiluksi ja se nostatti hetkellisesti vihaa.

Mutta että pysyviä jälkiä? No ei toki. Se oli siihen aikaan ihan yleinen kasvatustapa, puhun siis 1970-luvun alusta. Kaikkia kuritettiin. Eikä se ollut mitenkään yleistä, sattui tosiaan vain muutaman kerran. En pelännyt vanhempiani, enkä kokenut oloani turvattomaksi. Lapsuuteni oli hyvin rauhallinen ja vakaa, vanhempani kunnollisia, töissä käyviä ja mukavia ihmisiä.

Paljon enemmän minua olisi pelottanut, jos vanhemmat olisivat henkisesti mollanneet ja/tai suutuspäissään sattumanvaraisesti riepotelleet. Saati että olisivat vaikkapa dokanneet tms. Noista minun saamistani rangaituksista sentään varoitettiin etukäteen ja niihin oli ns. aikakauteen sopiva syy, vaikka en siis itse aikuisena olekaan pitänyt kurittamista ok:na missään olosuhteissa.

Ennen oli vasemmistolaisuutta. Ei tiedetty yksilönvapauksista ja muista etuuksista.

Ikävää miten maailma on muuttunut niistä ajoista kun vasemmisto päätti asioista ja Neuvostoliittokin oli pystyssä.

Tuolloin vielä kasvatettiin kunnon yhteiskunta kelpoisia ihmisiä. Nykyinen MT ongelmien kanssa kärvistelevä, itsensä räjäyttäjien, kouluam pujien-, sukupolvi ei kelpaa mihinkään.

Kävin baareissa jo 14v kirjoitti:

Olin 13 kesäinen, painoa noin 60kg ja aloin olla saman pituinen kuin isä oli. Painoin varmasti 20kg vähemmän kuin isäni.

Muistan että olin jo runkkaillut ainakin jo kaksi kesää. Ajattelin että pian olisi saatava myös oikeaa seksiä. Pian sainkin ja myös kuulin että kaksi tyttöä oli ottanut pillerin jolla asioita keskeytetään.

Minulla puski sänkeä leualta ja amisviiksetkin oli melkein valmiiksi levittäytyneet sivuille kuin siivet.

Sinä kesänä isä sai takaisin. Täräytin turpaan äijää.

Betonilattia tömähti kun ukko putosi perseelleen olohuoneen lattialle.

Oli aika hiljaista äijää ja pöllömystyneen näköinen.

Kaljamaha kiristeli t-paidan läpi ja orastavaa kaljuuntumista oli havaittavissa. Minäkin kaljuunnuin jo ennen armeijaa.

Myöhemmin lauantai-iltana saunassa antoi tunnustuksensa. Kertoi silmät kosteana miten ylpeä on minusta. Totesi että siinä kohtaa kun oma poika antaa isälleen turpaan, niin hän on täysi-ikäinen.

Sen jälkeen aloin saamaan lapsilisät suoraan käteisenä kun tulivat.

Enkä koskaan enää saanut tukkapöllyä tai luunappeja saati avokämmentä.

Tuossa on tarina siitä miten minusta tuli mies.

Tekin mieluusti samoin, mutta olen 155cm nainen. Isäukko 76v ja edelleen vahva ja raivohullu. On käynyt aika ajoin aikuisenakin kimppuuni.