Syntyvyyden romahtamista ihmetellään Hesarin jutussa: syyt ovat mysteeri

Margaret atwood.

Lisääntymiskyvyttömiä.

Liikaa ympäristö saasteita ja teknologiaa.

Stressiä ja menestystä.

Lisääntymiskyvytön kansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maalaisjärjellä tajuaa että ei kukaan halua vanhemmaksi tähän ilmapiiriin. Stasikin kalpenee tässä kyttäämisen laajuudessa. 

Yleinen vihamielisyys lapsiperheitä kohtaan on kylmäävä.

Lapset eivät saisi näkyä eivätkä kuulua.

Heidän pitäisi olla jotain pikkuaikuisia että saisivat olla olemassa.

Ei hyväksytä leikkimistä jos siitä kuuluu enemmän ääntä kuin piirtämisestä tai lukemisesta. Lukeminenkin ärsyttää jos vanhempi lukee lapselle, sillä tarina ei miellytä ympäristön aikuisia tai vanhemmalla on huono lukemisääni.

Ei ymmärretä että lapsi on aluksi kömpelö eikä hallitse tunteitaan automaattisesti aivojen ollessa vielä kesken. Se tunteiden hallitseminen on fyysisesti mahdotonta pienelle lapselle vaikka kuinka hyvin olisi kasvatettu. Vanhempien haukkuminen ja syyllistäminen ei nopeuta lapsen aivojen kehittymistä. Ihan kokonaan oma lukunsa ovat neurologisista ongelmista kärsivät lapset, heille se oppiminen on vieläkin hitaampaa hermoston poikkeavuuksien takia.

Yksi iso helvetti ovat aiheettomat lasut. Ne eivät auta perhettä vaan kuormittavat entisestään vaikeassa tilanteessa. Oma perhe joutui turhien lasujen kohteeksi kun lapsi sairasteli paljon eivätkä lääkärit löytäneet syytä sairastelulle. Viisi vuotta piti tutkia ja selvitellä ennenkuin syy selvisi. Ja sen viiden vuoden ajan oltiin lastensuojelun hampaissa vaikka syy lapsen sairasteluun oli fyysinen, geenivirheen aiheuttama sairaus. Ei siihen voinut vaikuttaa kotikonstein, vaan tarvittiin juuri oikea reseptilääke. Mistään muusta ei ollut apua.

Lapsi ei saa leikkiä, lapsi ei saa sairastaa, vauva ei saa itkeä, vanhempien pitää käydä töissä, vanhempien pitää harrastaa, lastenhoitoapua ei saa käyttää, lapsi pitää hoitaa 24/7 ihan itse, lapsi pitää viedä päiväkotiin ja lasta ei saa viedä päiväkotiin.

Vaatimuksista on loputon.

Tämä kommentti on niin totta. Olen masentunut sen takia että minusta tuntuu joka sekunti ulos mennessäni lasten kanssa että joku avaa suunsa ja sanoo jotain ilkeää. Ja aina se on nainen, lapsienI isä ei melkein koskaan saa pahoja kommentteja. Se on lähes aina äidit (varsinkin nuoret äidit!) jotka saavat julmia katseita ja/tai kommentteja jos lapsi vähänkin vinkuu bussissa tai metrossa vaikka melu olisi muutenkin jo kovaa.

Tämän takia en lisää lapsia halua.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä itsekin näen, että se suurin syy on tuolla arvojen puolella. Näin arvotutkijan lapsena sieltä puolelta löytyy paljonkin syitä mitkä selittävät tätä ilmiötä.

Ja näihin on tavallaan aika vaikea vaikuttaa. Lähinnä perhemyönteisyys puheissa, teoissa,... ovat sellaisia jotka pitkällä aikavälillä voivat kääntää tätä kehitystä. Niin valtion, median kuin työnantajien puolelta.

Väitän, että jos on itse saanut kokea hyvän turvallisen ja aidosti rakkaudellisen kodin, niin kyllä se lisää valtavasti todennäköisyyttä haluta perustaa oma perhe, etenkin jos suvusta on vielä tukea ja perusmyönteisyyttä. Kaikillahan näitä kokemuksia ei todellakaan ole, on ihmisiä jotka on suunnilleen paiskattu kotoaan syytösten ja solvausten kera. Kyllä siinä into jatkaa sukua karisee kun omankin elämän kasaamiseksi saa käyttää kaikki voimansa eikä tukea heru mistään. Olemme hyvin eriarvoisia siinä, millaiset eväät saamme omaan vanhemmuuteen, toisilla ne eväät ovat liki olemattomat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kovasti parjataan, että isit ei osallistu arkeen ja jotkut ottaa hatkat... On meissä ah niin ihanissa äitimussukoissakin semmosia tapauksia, joita ei kiinnosta sen taivaallista tehdä perheelle ruokaa, viettää lapsen kanssa aikaa, osallistua kotitöihin. Tärkeämpää tuntuu olevan huitelu omissa menoissa ja hoidattaa lapsi isällään. Tämmöstä on nähty.

Niin saduissa.

Kyllä tuo äidin "huitelu omissa menoissaan "voi jos olla vaan ihan sitä että nainen julkeaa irrota pienestä lapsestaan ihan vaikka sen jumppatunnin ajaksi. Aina riittää ihmisiä joiden mielestä naisella ei saisi suunnilleen olla minkäänlaista omaa elämää lasten jälkeen. Kylmäävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen jokaiselle lasta haaveilevalle ottamaan jonkun tuttavan koiran viikoksi hoitoon. 

Mieheni kanssa haaveilimme aiemmin lapsesta. Sitten sattuman oikusta jouduimme ottamaan tuttavien koiran hoitoon 2vk ajaksi kun muuta hoitopaikkaa ei löytynyt. 

Huomasin, että koira sitoo aivan valtavasti. En voinut töistä mennä enää suoraan kaupungille. Jouduin tulemaan töistä kotiin. Teen yleensä 9-10 tuntisia työpäiviä, jotta saan kaikki työt tehtyä. Nyt kun koira oli hoidossa, jouduin hirveellä kiireellä tekemään työt, jotta jouduin koiraa ulkoiluttamaan . Lisäksi kun olin kotiin tultuani ulkoiluttanut ja ruokkinut koiran ja leikkinyt koiran kansssa, olin aivan puhki. Mutta minun oli alettava viimeistelemään tietokoneella päivän keskenjääneitä työasioita ja lähettelemään sähköposteja. Sitten olikin laitettava ruokaa ja syötävä ja taas piti menn ulkoiluttamaan koiraa.

Harrastan kuntosalilla käyntiä, mun sen aikaa kun koira oli hoidossa, en ehtinyt käymään kuntosalilla kuin la ja su. Mies ei halunnut ottaa koiran hoidosta vastuuta koska koira oli minun sukulaiseni koira. Mies leikki kyllä silloin tällöin koiran kanssa.

Tykkään nukkua pitkään, mutta nyt oli herättävä tunti aikaisemmin jotta ehti ulkoiluttaa koiran ja ruokkia koiran.  

2vk koiran kanssa opetti, jo koira on kovin sitova. Sitten jos olisikin pieni lapsi tai useampi, niin elämä olisi kyllä yhtä helvettiä. 

Koiran voi aina viedä koirahoitolaan jos haluaa lähteä 2vk aurinkolomalle nauttimaan vapaudesta. 

En kuitenkaan voi enää missään nimessä kuvitella hankkivani lasta. Mieheni on samaa mieltä. 

Eli ottakaa koira kokeeksi hoitoon viikoksi tutultanne ja ymmärrätte miten sitovaa lapsen hankkiminen on. 

Tämä on hyvä vinkki niille, jotka ovat epävarmoja miten kestävät sitä, kun ovat sidottuina 24/7 toisesta huolehtimiseen.

Itse tiedän, mitä lapsi tuo tullessaan ilman koirakokeita - tästä syystä minulla ei ole lemmikkejäkään, huonekasvitkin ovat vähän niin ja näin, vaikka ne pärjäävät pari viikkoa yksin - joten olen siksi lapseton. Jotenkin aina yllättää, että ihmiset järkyttyvät lapsen (tai koiran) saatuaan, että miten hemmetin sitovataa se on, ja miten oma elämä muuttuu täysin. Miksi tämä käy niin harvalla mielessä? Miksi siitä on niin ruusuinen kuvitelma? 

N40

Ei millään pahalla mutta mua niin naurattaa kun lapsettomat jotenkin yrittää selittää kuinka koiran omistaminen ja lapsen saaminen esim on sama asia.. ei todellakaan ole! 😂 Minulla on ollut todella rakkaita lemmikkejä ja koira mutta mikään.. ei mikään pysty vertaamaan siihen sitä rakkautta mikä minulla on lapsiani kohtaan.

Joo on koira rakas ja todellakin koiran ulos vienti yms ja kun eläin sairastuu stressaa tosi paljon ja on raskasta mutta rakkaus eläintä verrattuna omaa lasta kohtaan on niiiin eri maailmaa sitä ei voi edes verrata.

Et voi ymmärtää kuinka paljon esim omat vanhempasi sinua rakastaa ennen kuin sinä koet sen rakkauden lastasi kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän ihmisillä on silmät päässään!

Mitä tapahtuu pariskunnalle lasten syntymän jälkeen?

Ei seksiä.

Ei nukkumista.

Riitelyä.

Ahdistusta.

Taloudellisia huolia.

Työuupumusta.

Avioeroja.

Ilottomuutta.

Kuka haluaa oikeasti riskeerata hyvän parisuhteen?

Ei kukaan älykäs ihminen.

Rakkaus onkin kummallinen juttu. Parhaimmillaan pariskunta on valmistautunut pikkulapsivaiheen kuormittavuuteen henkisesti, saa ehkä omilta vanhemmiltaan/muualta tukea ja tsemppiä ja näkee sen pikkulapsenkin jonain muuna kuin kiistakapulana/riesana/hirveänä riesana.

Ennenvanhaan (kun ihmisillä oli jostain syystä kyky sietää paremmin vanhemmuuden rasituksia) pysyttiin yhdessä koska se perheen liima piti paremmin. Tämä yksilöllisyyden ylikorostuminen kaikessa tuntuu tehneen perheenperustamisesta ihan siperiaa joillekin. Se lapsen kasvu kehitys ja kasvatus ei vaan kiinnosta, kun sehän vaatii ihan johonkin tuntematomaan lähtemistä! Lapsi ei ole äly- vaan tunneälyjuttu.

Iltalehti: 

UutisetTyöelämä

Pro: Hoitovapaalta palannut irtisanottiin - yritys määrättiin maksamaan lähes 20 000 euroa: ”Ehkä suurin virheeni oli tulla raskaaksi”

24.10.2018 klo 10:08

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän ihmisillä on silmät päässään!

Mitä tapahtuu pariskunnalle lasten syntymän jälkeen?

Ei seksiä.

Ei nukkumista.

Riitelyä.

Ahdistusta.

Taloudellisia huolia.

Työuupumusta.

Avioeroja.

Ilottomuutta.

Kuka haluaa oikeasti riskeerata hyvän parisuhteen?

Ei kukaan älykäs ihminen.

Lisäisin vielä:

Ei poikien iltoja.

Ei harrastuksia.

Ei rentouttavia ulkomaanmatkoja.

Ei päihteitä.

Ei uraa (naiset)

Nämäpä ne on just niitä arvovalintoja.

Ihmiset on niin itsekkäitä nykyään, pitää

nähdä ja kokea plus kumppanin pitää olla täydellinen.

Itse olisin ollut valmis noin 25-v. naimisiin ja äidiksi mutta poikaystävä ei, jarru tuli hänen puoleltaan. Niitä haavoja nuollessa menikin kauemmin ja löysin uuden hyvän suhteen ja sain lapset vasta 10 vuoden päästä ja ikäni takia kokonaismäärä jäi kahteen, muuten olisin hyvinkin voinut hankkia 3-4 lasta.

Hyvin lähellä oli jos olisin vielä muutaman vuoden joutunut etsimään uutta täydellisyyttä niin juna olisi mennyt jo. Syynä nämä kaksi: nuoruuden poikaystävän halu elää vielä vapaata elämää ja oma tiukka seula isäehdokkaille.

Ennen vanhaan töihin pääsi jokainen vähänkään täysjärkinen ja työtahtoinen. Nyt keskimääräinen työnhakija toiveineen murskataan mahdottomilla vaatimuksillä ja odotuksilla ja siitä samaa työpaikkaa hakee satoja muitakin.  Oo siinä sitten perustamassa perhettä. Ennen vanhaan töitä sai, nyt jopa alansa huippuasiantuntijatkin eivät voi olla varmoja töiden löytymisestä.

Lisäksi työnantajat kasaavat tavallisen duunarin harteille sellaista vastuuta joka ei heille kuulu. Tuntuu että tavallinen duunarikin on vastuussa koko firman tuloksesta ja tulee joskus ihmeteltyä mitä varten ne johtajat on palkattu sinne firmaan.

Vierailija kirjoitti:

Uskon lopulta kuitenkin että jos lapsen varmasti haluaa, mikään ei-biolginen ei ole este yrittämiselle. Mutta jos ei ole varma, alkavat nuo taloudelliset ja muut syyt jo painaa.

Minusta tää ei ole järjellä punnittava asia ollenkaan, vaikka moni muu asia elämässä onkin. Mutta kun mennään ihan perimmäisiin elämän tarkoituksen syihin... Perhe on hyvin korkealla.

Itse kasvoin kahden narsistin lapsena, sairastin bulimiaa (ja alkoholiriippuvuutta myöhemmin rinnalla), jätin akat opinnot ja pääsin duunarityöhön sentään oman rahan syrjään. Nyt kun olen käytännössä päästäni riittävän terve ja raitistunut ollakseni äiti, ikää on 47 ja asun yksin. Mutta valitsin lapsettomuuden koska tiesin etten aiemmassa henkisessä kunnossa ja suhteessa olisi kyennyt riittävään vanhemmuuteen eikä miestä puolestaan isyys kiinnostanut, vaikka periaatteessa puitteita olisi ollut ulkoisesti.

Olisi hienoa jos olisin toipunut aiemmin ja valintoja olisi ollut enemmän, mutta näillä se on mentävä. Näissä lapsettomuustarinoissa on vaikka millaisia syitä ja sävyjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maalaisjärjellä tajuaa että ei kukaan halua vanhemmaksi tähän ilmapiiriin. Stasikin kalpenee tässä kyttäämisen laajuudessa. 

Yleinen vihamielisyys lapsiperheitä kohtaan on kylmäävä.

Lapset eivät saisi näkyä eivätkä kuulua.

Heidän pitäisi olla jotain pikkuaikuisia että saisivat olla olemassa.

Ei hyväksytä leikkimistä jos siitä kuuluu enemmän ääntä kuin piirtämisestä tai lukemisesta. Lukeminenkin ärsyttää jos vanhempi lukee lapselle, sillä tarina ei miellytä ympäristön aikuisia tai vanhemmalla on huono lukemisääni.

Ei ymmärretä että lapsi on aluksi kömpelö eikä hallitse tunteitaan automaattisesti aivojen ollessa vielä kesken. Se tunteiden hallitseminen on fyysisesti mahdotonta pienelle lapselle vaikka kuinka hyvin olisi kasvatettu. Vanhempien haukkuminen ja syyllistäminen ei nopeuta lapsen aivojen kehittymistä. Ihan kokonaan oma lukunsa ovat neurologisista ongelmista kärsivät lapset, heille se oppiminen on vieläkin hitaampaa hermoston poikkeavuuksien takia.

Yksi iso helvetti ovat aiheettomat lasut. Ne eivät auta perhettä vaan kuormittavat entisestään vaikeassa tilanteessa. Oma perhe joutui turhien lasujen kohteeksi kun lapsi sairasteli paljon eivätkä lääkärit löytäneet syytä sairastelulle. Viisi vuotta piti tutkia ja selvitellä ennenkuin syy selvisi. Ja sen viiden vuoden ajan oltiin lastensuojelun hampaissa vaikka syy lapsen sairasteluun oli fyysinen, geenivirheen aiheuttama sairaus. Ei siihen voinut vaikuttaa kotikonstein, vaan tarvittiin juuri oikea reseptilääke. Mistään muusta ei ollut apua.

Lapsi ei saa leikkiä, lapsi ei saa sairastaa, vauva ei saa itkeä, vanhempien pitää käydä töissä, vanhempien pitää harrastaa, lastenhoitoapua ei saa käyttää, lapsi pitää hoitaa 24/7 ihan itse, lapsi pitää viedä päiväkotiin ja lasta ei saa viedä päiväkotiin.

Vaatimuksista on loputon.

Tämä kommentti on niin totta. Olen masentunut sen takia että minusta tuntuu joka sekunti ulos mennessäni lasten kanssa että joku avaa suunsa ja sanoo jotain ilkeää. Ja aina se on nainen, lapsienI isä ei melkein koskaan saa pahoja kommentteja. Se on lähes aina äidit (varsinkin nuoret äidit!) jotka saavat julmia katseita ja/tai kommentteja jos lapsi vähänkin vinkuu bussissa tai metrossa vaikka melu olisi muutenkin jo kovaa.

Tämän takia en lisää lapsia halua.

Tässä maassa on melkein häpeä olla perhe. Kansana ei perhearvoja saa korostaa.

Työelämä ja työnantajien asenteet ovat yksi vahva tekijä. Tunnen monia asiantuntijatehtävissä olevia perheellisiä ihmisiä, jollainen itsekin olen, jotka ponnistelevat uupumukseen asti perheen ja työn välillä. Töitä tehdään päivällä vähintään 8 h ja illalla, kun on saatu lapset nukkumaan avataan työkone ja aletaan töihin.

Työnantajathan toistavat tätä mantraa, että sairasta lasta voi tottakai jäädä kotiin hoitamaan, kunhan huolehtii, että työt tulee tehtyä. Ja muistutetaan siis suositellaan, että sairaan lapsen tilapäisellä hoitovapaalla voi tehdä töitä etänä.

Ja nyt työnantajapuoli haluaa pilkkoa vuosilomatkin osiin.

Tuskin siihen mitään yksittäistä syytä on mutta onhan työn vaatimukset nousseet aivan valtaviksi. Ennen riitti kun olit töissä klo 8-16 ja jaksoit vielä kotona puuhailla ja harrastaakin. Toki aina on ollut vaativia ammatteja mutta nyt tuntuu että ns. helppoja töitä ei olekaan vaan kaikista puristetaan viimeisetkin mehut irti.

Pätkätyöt on myös syyllinen. Itse olen ollut saman työnantajan palveluksessa 19 vuotta. Välillä vakituisena mutta viime vuodet määräaikaisena. Ja kas kummaa, äitiyslomalla ollessani työsopimusta ei enää uusittu.

Suomessa lapsiperheille on toki kaikenlaisia joustoja työelämässä mutta todella moni 8-16 työ on muuttunut vuorotyöksi. Itse jouduin irtisanoutumaan, koska pienen koululaisen yksinhuoltajana vuorotyö on mahdotonta eikä työnantaja suostunut siihen, että teen vain arkisin päivävuoroa.

Tukiverkkojen puute on myös varmasti monella syynä ettei uskalla hankkia lapsia. Rahalla toki saa lapsenvahdin mutta nostaa kyllä kynnystä harrastaa itse mitään jos siitä joutuu maksamaan satasia joka kuukausi.