Lue keskustelun säännöt.
Ystäväni on mielestäni liian syvällä äitiydessä...
29.01.2020 |
Hyvä pitkäaikainen ystäväni on muuttunut täysin saadessaan lapsia. Hänellä on neljä lasta, yksi kouluikäinen ja muut 3-6v. Koko elämä pyörii ainoastaan lasten ja perheen ympärillä. Koko identiteetti o muuttunut, on vain äitiys.
Ei voi tehdä töitä juurikaan koska aika on pois lapsilta. Lapset kaikki kotihoidossa. Päiväkoti on paha. On lukenut kaikki mahdolliset kasvatusoppaat ja niiden mukaan mennään. Emme voi edes keskustella mistään kun joku lapsista tulee keskeyttämään ja hän antaa aina 100 prosentin huomion samantien lapselle. Ihmettelee kun minä sanon omilleni että ”äiti puhuu nyt hetken ystävän kanssa. Jutellaan vähän myöhemmin” ja lapsilleni se on ihan normaalia. Kaikki puheenaiheet on sormiruokailut, doulaukset, synnytykset, lasten kehitys, lasten liikunta, jne. Missään ei voi käydä ilman lapsia. Isäkin on kuitenkin olemassa ja perheessä. Puhelimeen ei vastaa ikinä, koska puhelin on äänettömällä viikonloput koska se on perheen yhteistä aikaa.
Kaikki on niin pehmeää ja perhekeskeistä että oksennan kohta.
Ja kyllä, minullakin on kaksi alle kouluikäistä lasta. Käyvät päiväkodissa koska tykkään käydä töissä. Viihtyvät hyvin siellä ja ovatkin reippaita sosiaalisia lapsia. Teemme paljon yhdessä mutta siltikin otan välillä omaa aikaa ja teen mitä huvittaa. Ymmärrän kyllä lapsentahtisuuden mutta pitääkö koko elämän pyöriä lasten ympärillä? En itse halua menettää omaa minuuttani täysin. Olen äiti, olen nainen, vaimo, ystävä, työntekijä jne.
Sorry vuodatus mutta harmittaa niin paljon tapaamisen jälkeen. Tuntuu kuin olisi menettänyt sen tutun ihmisen joka on enää vain äiti. Paskamyrsky tästä nousee mutta tämä on vain minun mielipide.
Kommentit (197)
Vierailija kirjoitti:
On äitejä, jotka haluavat panostaa perhe-elämään ja lapsiinsa, etenkin kun se pikkulapsiaika on vain niin lyhyt ohikiitävä hetki elämässämme. Sitä voi vanhana sitten muistella hyvällä omallatunnolla, että on silloin satsannut lapsiinsa ja on saanut heistä kasvatettua terveitä, tasapainoisia, koulutettuja ja hyvät elämäntavat omaavia, omillaan toimeentulevia kansalaisia.
Sitten on niitä äitejä, jotka sikiää vahingossa tai hetken huumassa. Kakarat ovat ikäänkuin riesana ja esteenä sille omalle täydelliselle elämiselle... On uraa ja oma kroppa, vaatteet, meikit, harrastukset jne. jne. Minä, minä,minä..... Lapset on just kivoja sen verran, että otetaan kuvia ja postataan someen ja saadaan paljon tykkäyksiä ja kehuja. Muutoimpa onkin sitten päiväkodin ja koulun tehtävä kasvattaa heitä.
Jätetään vertailusta kokonaan pois päihde- ja mielenterveys yms. ongelmalliset äidit, joiden lapsethan ovat suorastaan heitteillä.
Olen itse eskariopettaja ja valitettavasti voin sanoa, että alan ammattilaiset erottavat jo siitä 6-vuotiaasta, kenestä tulee jo nuorena potentiaalinen päihdeongelmaisen, rikollinen, mt-ongelmallinen, pissis jne....
Ja nämä eivät koskaan ole noiden perhe-elämään panostaneiden äitien lapsia.
Itse asiassa asiaa on tutkittu (otoksena koko vuonna 1997 syntynyt ikäluokka) ja niissä perheisdä, joissa on nostettu kotihoidontukea yli 3 vuotta, on jonkin verran enemmän kodin ulkopuolelle sijoituksia kuin niissä perheissä, joissa tukea ei ole nostettu tsi on nostettu alle 3 vuotta.
Että sun juttus ei pidä paikkaansa noin tilastojen valossa. Omat arkihavainnot kolmen jo täysi-ikäisen kaveripiiriä seuranneena ei myöskään tue tätä, että "täysillä panostaminen" jotenkin teettäisi menestyneempiä nuoria. Ainoa huumekoukussa oleva jonka tiedän on skipannut myö eskarin ja tullut keskimmäiseni luokalle suoraan kouluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitihuuru sit ihmettelee kun mies lähtee. Miksiköhän??
Vierailija kirjoitti:
Se on hänen valintansa. Jokainen saa elää niin kuin haluaa. Joku panostaa lapsiin, toinen työhön ja kolmas johonkin muuhun.
En pidä lapsiin keskittymistä huonona, sillä lapsuus on lyhyt ja hyvät välit vanhempiin kantaa vielä aikuisenakin.
Tämä. Kyllä meidän perheessä ja elämässä on lapset olleet se tärkein asia. Kumminkin n se lapsuus kestää niin vähän aikaa ja on niin merkittävä ihmisen elämälle. Tässäkin ketjussa näkee minkälaisia henkisiä vammoja ihmisillä on. Sääliksi käy. Itse olen kasvattanut kolme empaattista fiksua hyvin elämässään pärjäävää ihmistä ja itselläni on vielä kymmeniä vuosia aikaa keskittyä taas muuhunkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina joku ystäväpiirissä sekoaa lapsen saatuaan ja sitä ei aina osaa edes ennakoida, että kenellä menee vanhemmuuden suorittaminen yli. Omassa tuttavapiirissä molemmat suorittajat ovat korkeastikoulutettuja ja sellaisia, jotka elävät muutenkin projektityyppisesti. Aina on joku uusi asia mikä suoritetaan kauhealla vimmalla ja satsauksella. Taloprojekti, maratonprojekti, väitöskirja, jatko-opinnot, kuntoiluprojekti jne.
Vauva on kuin jokin kuninkaallinen korkeus, jota aistitaan ja tutkaillaan, että on säädät optimaaliset kaiken aikaa. Koko elämä pyörii rutiinien, rytmien, virikkeiden, tutkimustulosten ja suositusten ympärillä. Kiintymysvanhemmuus, eroahdistus, sokeriton luomuruokavalio, sormiruokailu, taaperoimetys... Mitä näitä nyt on. Kaikki elämässä on tottakai lapsilähtöistä ja lapsentahtista.
Ei puhettakaan, että vauva suhahtaisi osaksi perhettä ja perheen elämää. Vauva ja lapset on yhtäkkiä se elämä, minkä ympärillä kaikkien tulee pyöriä ja kaikkien tulisi ymmärtää ja joustaa. Lapset pyörittää koko palettia. Itse ei ollenkaan ymmärretä ettei se lapsi mene rikki jos ei ole maailman napa kaiken aikaa. Päinvastoin. Työssäni näitä herranterttuja sitten näkee ja kyllä on vaikeaa monella sopeutua yhteisiin tapoihin ja sääntöihin kun on tottunut olemaan se ainutlaatuinen vanhempien curlaama projekti. Yhtäkkiä joutuukin joustamaan, odottamaan, menemään epämukavuusalueelle. Kova paikka.
Miinuksenlaittaja, älähtikö se koira johon kalahti? Olen vuosien saatossa tehnyt töitä parin tuhannen lapsen kanssa. Sanoisin, että jonkinlainen tuntuma asiaan on. Nämä keskipistelapseg kyllä todellakin ryhmässä tunnistaa, vaikka vanhemmat eivät sitä itse ehkä huomaakaan. Ja varsinkin nämä vanhemmat tunnistaa. Siitä syntyy jatkuvasti ikävää painetta työhön kun vaatimukset oman jälkikasvun hoidon ja opetuksen suhteen on ihan uskomattomat ja ei ymmärretä ettei isossa ryhmässä mennä jokaisen yksilöllisten tottumusten mukaan.
Juu kyllä me ymmärrämme ettei näitä "kasvatuksen ammattilaisia" jaksa oikein se oma työn tekeminen kiinnostaa.
Neljän lapsen äidin ei kannata mennä töihin. Hoitomaksut, iltikset, lomien kerhot ja hoitajat maksaa valtavasti ja se on myös todella raskasta.
Kaksi on täysin eri asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On äitejä, jotka haluavat panostaa perhe-elämään ja lapsiinsa, etenkin kun se pikkulapsiaika on vain niin lyhyt ohikiitävä hetki elämässämme. Sitä voi vanhana sitten muistella hyvällä omallatunnolla, että on silloin satsannut lapsiinsa ja on saanut heistä kasvatettua terveitä, tasapainoisia, koulutettuja ja hyvät elämäntavat omaavia, omillaan toimeentulevia kansalaisia.
Sitten on niitä äitejä, jotka sikiää vahingossa tai hetken huumassa. Kakarat ovat ikäänkuin riesana ja esteenä sille omalle täydelliselle elämiselle... On uraa ja oma kroppa, vaatteet, meikit, harrastukset jne. jne. Minä, minä,minä..... Lapset on just kivoja sen verran, että otetaan kuvia ja postataan someen ja saadaan paljon tykkäyksiä ja kehuja. Muutoimpa onkin sitten päiväkodin ja koulun tehtävä kasvattaa heitä.
Jätetään vertailusta kokonaan pois päihde- ja mielenterveys yms. ongelmalliset äidit, joiden lapsethan ovat suorastaan heitteillä.
Olen itse eskariopettaja ja valitettavasti voin sanoa, että alan ammattilaiset erottavat jo siitä 6-vuotiaasta, kenestä tulee jo nuorena potentiaalinen päihdeongelmaisen, rikollinen, mt-ongelmallinen, pissis jne....
Ja nämä eivät koskaan ole noiden perhe-elämään panostaneiden äitien lapsia.
On kyllä todella surullista nähdä jo eskarilaisesta, että tuosta tulee syrjäytynyt pikkurikollinen narkkari. Näitä on omienkin lasten eskariryhmissä nähty. Ihmeellistä ettei yhteiskunta vpi enemmän asiaan puuttua.
Vierailija kirjoitti:
Luoja, taas joku jota täytyy viihdyttää ja ei pysty keskustelemaan keskeytyksistä huolimatta. Ystäväsi on osansa valinnut itse ja sinä olet mustasukkainen hänen valinnalleen.
Yhtä hyvin voisimme keskustella sinun valinnastasi, miksi olet mennyt töihin vaikka sinulla on kaksikin velvollisuutta hoidettavana? Koska sinä haluat kaiken eli uran ja perheen. Sinun valinnassasi molemmat kärsii.
Tässä hyvä esimerkki peukutusten perusteella siitä, että toinen saa valita ja se on oikein, mutta toinen ei, sillä se on väärin.
Kannatan aivojen hankkimista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta ihmiset saavat keskittyä ihan mihin haluavat, mutta se menee jo yli kun minua on arvosteltu hiekkalaatikon reunalla Jopa siitä etten ole lihava, se on kuulemma lapsiltani pois kun en syö suklaata :,D ”olethan sinä hoikka, mutta minä keskitynkin täysillä lapsiini...”
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on hänen valintansa. Jokainen saa elää niin kuin haluaa. Joku panostaa lapsiin, toinen työhön ja kolmas johonkin muuhun.
En pidä lapsiin keskittymistä huonona, sillä lapsuus on lyhyt ja hyvät välit vanhempiin kantaa vielä aikuisenakin.
Tämä. Kyllä meidän perheessä ja elämässä on lapset olleet se tärkein asia. Kumminkin n se lapsuus kestää niin vähän aikaa ja on niin merkittävä ihmisen elämälle. Tässäkin ketjussa näkee minkälaisia henkisiä vammoja ihmisillä on. Sääliksi käy. Itse olen kasvattanut kolme empaattista fiksua hyvin elämässään pärjäävää ihmistä ja itselläni on vielä kymmeniä vuosia aikaa keskittyä taas muuhunkin.
Näetkö eroa tärkeimmän ja ainoan asian välillä? Eikö lapsi voi olla tärkein, jos äidillä on joskus omia menoja? Eikö lapsi voi olla tärkein, jos äiti pystyy sanomaan "odota hetki, meillä on juttu kesken"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos hän on tyytyväinen valintoihinsa, niin se on tärkeintä.
mies51v
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se sinulle kuuluu?
Niinpä. Tälle ystävälle on eri asiat tärkeitä kuin aplle. Jokainen saa toimia niinkuin parhaaksi näkee ja elää elämäänsä niinkuin haluaa. Jos joku haluaa keskittyä lapsiinsa ja perheeseensä niin hieno juttu. Ei kuulu aplle.
Kuuluuhan se siinä tapauksessa, että ollaan ystäviä. Vaikka arki on mitä on ja ajankäyttö muuttuu, on erikoista miten jotkut pysyvät normaaleina järkevinä ihmisinä samassa tilanteessa, jossa toisesta tulee käytöstavaton oman (lasten) navan ympärillä pyörijä. Ystävyyssuhteista kannattaa pitää kiinni ja olla läsnä ne pienet hetket kun ehditään olla tekemisissä pikkulapsiaikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aina joku ystäväpiirissä sekoaa lapsen saatuaan ja sitä ei aina osaa edes ennakoida, että kenellä menee vanhemmuuden suorittaminen yli. Omassa tuttavapiirissä molemmat suorittajat ovat korkeastikoulutettuja ja sellaisia, jotka elävät muutenkin projektityyppisesti. Aina on joku uusi asia mikä suoritetaan kauhealla vimmalla ja satsauksella. Taloprojekti, maratonprojekti, väitöskirja, jatko-opinnot, kuntoiluprojekti jne.
Vauva on kuin jokin kuninkaallinen korkeus, jota aistitaan ja tutkaillaan, että on säädät optimaaliset kaiken aikaa. Koko elämä pyörii rutiinien, rytmien, virikkeiden, tutkimustulosten ja suositusten ympärillä. Kiintymysvanhemmuus, eroahdistus, sokeriton luomuruokavalio, sormiruokailu, taaperoimetys... Mitä näitä nyt on. Kaikki elämässä on tottakai lapsilähtöistä ja lapsentahtista.
Ei puhettakaan, että vauva suhahtaisi osaksi perhettä ja perheen elämää. Vauva ja lapset on yhtäkkiä se elämä, minkä ympärillä kaikkien tulee pyöriä ja kaikkien tulisi ymmärtää ja joustaa. Lapset pyörittää koko palettia. Itse ei ollenkaan ymmärretä ettei se lapsi mene rikki jos ei ole maailman napa kaiken aikaa. Päinvastoin. Työssäni näitä herranterttuja sitten näkee ja kyllä on vaikeaa monella sopeutua yhteisiin tapoihin ja sääntöihin kun on tottunut olemaan se ainutlaatuinen vanhempien curlaama projekti. Yhtäkkiä joutuukin joustamaan, odottamaan, menemään epämukavuusalueelle. Kova paikka.
En nyt yleistäisi hurahtamista korkeakoulutettujen projekti-ihmisten ongelmaksi. Itse tuollaisena, väitöskirjan jo lasten saamisen aikaan tehneenä en hurahtanut mihinkään. Vauvan vaatteet sain paljolti käytettynä suvulta, ystävänaisten joilla vauvoja samaan aikaan kahviteltiin äitiyslomilla mutta kestovaippojen sijaan puhuttiin kyllä enemmän työurista ja vanhemmuuden ja työn yhdistämisestä (ja tietenkin nukkumisesta). Yliopistolla pyörähdeltiin vaunujen kanssa hoitamassa akuutteja ja keskusteltiin tieteestä kahvipöydässä samalla vauvaa uneen hytkyttäen. Ilman muuta ihminen joka on oppinut asiat lukemalla lukee myös lasten kehittymisestä ja sen tukemisesta, mutta lähdekriittisenä ymmärtää soveltaa tuota omaan elämään eikä "hurahda" uskomaan ja jäykästi toteuttamaan kaikkea lukemaansa. Itselleni tärkein oppi oli lasten hyväksymisen ja kannustamisen tärkeys, tuohon "hurahdin" ja yritin noudattaa - ei liian paljon moittivaa puhetta per päivä, kannustusta hyväksyttävästä käyttäytymisestä. Ihan huumorintajuisia ja hyvän itsetunnon omaavia noista on kasvanut.
Vierailija kirjoitti:
On äitejä, jotka haluavat panostaa perhe-elämään ja lapsiinsa, etenkin kun se pikkulapsiaika on vain niin lyhyt ohikiitävä hetki elämässämme. Sitä voi vanhana sitten muistella hyvällä omallatunnolla, että on silloin satsannut lapsiinsa ja on saanut heistä kasvatettua terveitä, tasapainoisia, koulutettuja ja hyvät elämäntavat omaavia, omillaan toimeentulevia kansalaisia.
Sitten on niitä äitejä, jotka sikiää vahingossa tai hetken huumassa. Kakarat ovat ikäänkuin riesana ja esteenä sille omalle täydelliselle elämiselle... On uraa ja oma kroppa, vaatteet, meikit, harrastukset jne. jne. Minä, minä,minä..... Lapset on just kivoja sen verran, että otetaan kuvia ja postataan someen ja saadaan paljon tykkäyksiä ja kehuja. Muutoimpa onkin sitten päiväkodin ja koulun tehtävä kasvattaa heitä.
Jätetään vertailusta kokonaan pois päihde- ja mielenterveys yms. ongelmalliset äidit, joiden lapsethan ovat suorastaan heitteillä.
Olen itse eskariopettaja ja valitettavasti voin sanoa, että alan ammattilaiset erottavat jo siitä 6-vuotiaasta, kenestä tulee jo nuorena potentiaalinen päihdeongelmaisen, rikollinen, mt-ongelmallinen, pissis jne....
Ja nämä eivät koskaan ole noiden perhe-elämään panostaneiden äitien lapsia.
Suurimman karhunpalveluksen siinä tekee lapselle totuttamalla tämän jatkuvaan, jakamattomaan huomioon ja hössötykseen. Lasten kuuluu oppia myös itsenäisyyttä ja toisten kunnioitusta eikä se suju jos tottuu siihen että on itse maailman napa. Koulun aloituksesta ja pahimmillaan työelämästäkin tulee vaikeaa kun selviää ettei olekaan muita tärkeämpi. Tulee iso kolaus lapsen itsetunnolle.
Nämä hössöttäjä-äidit (ja miksei isätkin) eivät todellakaan hössötä lapsen parasta varten, vaan itseään varten. Hössöttämisen ilosta. Ehkä sitä kautta tuntevat itsensä tärkeiksi, en tiedä.
T: yhden hössöttäjävanhemman lapsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se sinulle kuuluu?
Niinpä. Tälle ystävälle on eri asiat tärkeitä kuin aplle. Jokainen saa toimia niinkuin parhaaksi näkee ja elää elämäänsä niinkuin haluaa. Jos joku haluaa keskittyä lapsiinsa ja perheeseensä niin hieno juttu. Ei kuulu aplle.
Kuuluuhan se siinä tapauksessa, että ollaan ystäviä. Vaikka arki on mitä on ja ajankäyttö muuttuu, on erikoista miten jotkut pysyvät normaaleina järkevinä ihmisinä samassa tilanteessa, jossa toisesta tulee käytöstavaton oman (lasten) navan ympärillä pyörijä. Ystävyyssuhteista kannattaa pitää kiinni ja olla läsnä ne pienet hetket kun ehditään olla tekemisissä pikkulapsiaikana.
Ei kaikista ystävistä kannata pitää kiinni. Esim ap ei ole sellainen ystävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On äitejä, jotka haluavat panostaa perhe-elämään ja lapsiinsa, etenkin kun se pikkulapsiaika on vain niin lyhyt ohikiitävä hetki elämässämme. Sitä voi vanhana sitten muistella hyvällä omallatunnolla, että on silloin satsannut lapsiinsa ja on saanut heistä kasvatettua terveitä, tasapainoisia, koulutettuja ja hyvät elämäntavat omaavia, omillaan toimeentulevia kansalaisia.
Sitten on niitä äitejä, jotka sikiää vahingossa tai hetken huumassa. Kakarat ovat ikäänkuin riesana ja esteenä sille omalle täydelliselle elämiselle... On uraa ja oma kroppa, vaatteet, meikit, harrastukset jne. jne. Minä, minä,minä..... Lapset on just kivoja sen verran, että otetaan kuvia ja postataan someen ja saadaan paljon tykkäyksiä ja kehuja. Muutoimpa onkin sitten päiväkodin ja koulun tehtävä kasvattaa heitä.
Jätetään vertailusta kokonaan pois päihde- ja mielenterveys yms. ongelmalliset äidit, joiden lapsethan ovat suorastaan heitteillä.
Olen itse eskariopettaja ja valitettavasti voin sanoa, että alan ammattilaiset erottavat jo siitä 6-vuotiaasta, kenestä tulee jo nuorena potentiaalinen päihdeongelmaisen, rikollinen, mt-ongelmallinen, pissis jne....
Ja nämä eivät koskaan ole noiden perhe-elämään panostaneiden äitien lapsia.Itse asiassa asiaa on tutkittu (otoksena koko vuonna 1997 syntynyt ikäluokka) ja niissä perheisdä, joissa on nostettu kotihoidontukea yli 3 vuotta, on jonkin verran enemmän kodin ulkopuolelle sijoituksia kuin niissä perheissä, joissa tukea ei ole nostettu tsi on nostettu alle 3 vuotta.
Että sun juttus ei pidä paikkaansa noin tilastojen valossa. Omat arkihavainnot kolmen jo täysi-ikäisen kaveripiiriä seuranneena ei myöskään tue tätä, että "täysillä panostaminen" jotenkin teettäisi menestyneempiä nuoria. Ainoa huumekoukussa oleva jonka tiedän on skipannut myö eskarin ja tullut keskimmäiseni luokalle suoraan kouluun.
Tämä. Eikä välttämättä ne muutkaan nuoret jotka hoidettu pitkää kotona ole pärjänneet elämässä yhtään paremmin kuin äitien lapset jotka menevät töihin vanhempaisloman jälkeen. Omassa suppeassa kokemusotoksessa tuon ikäisistä (omat lapset 96 ja 98 ja heidän koulukaverinsa alakoulusta) ne yhteiskunnan ulkopuolelle tipahtamisvaarassa olevat tulevat perheistä joissa äiti ollut kotona lasten kanssa ja myöhemmin työttömänä. Koulujen keskenjäämistä, teiniäitiyttä, nuorisotyöttömyyttä, päihdeongelmia. Kun taas korkeamminkoulutettujen äitien lapset menivät hoitoon tuohon aikaan yleisesti vanhempaisloman jälkeen - silti lapset tuntuvat ainakin ulkoisesti selvinneen tuosta, heistä on huolehdittu ja heitä tuettu, heillä ollut harrastuksia, ja nyt ovat opiskelemassa yliopistoissa ja AMKeissa ilman suurempia ulos näkyviä ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se sinulle kuuluu?
Niinpä. Tälle ystävälle on eri asiat tärkeitä kuin aplle. Jokainen saa toimia niinkuin parhaaksi näkee ja elää elämäänsä niinkuin haluaa. Jos joku haluaa keskittyä lapsiinsa ja perheeseensä niin hieno juttu. Ei kuulu aplle.
Kuuluuhan se siinä tapauksessa, että ollaan ystäviä. Vaikka arki on mitä on ja ajankäyttö muuttuu, on erikoista miten jotkut pysyvät normaaleina järkevinä ihmisinä samassa tilanteessa, jossa toisesta tulee käytöstavaton oman (lasten) navan ympärillä pyörijä. Ystävyyssuhteista kannattaa pitää kiinni ja olla läsnä ne pienet hetket kun ehditään olla tekemisissä pikkulapsiaikana.
Ystävyyssuhteet muuttuvat ja kasvavat ihmisen elämän muuttuessa. Lapsena ja nuorena vannotaan ikuista ystävyyttä ja roikutaan kiinni kavereissa. Aikuisena perheellisemä ihmisenä ystäville lähetetään joulukortti ja ne on tärkeysjärjestyksessä sielä elämänpiirin laitamilla. Oikea ystävä ymmärtää paikkansa. Kasvakaa aikuisiksi.
Valitettavasti on näin huumorimielessä jonkinlainen 'kultti' mihin monet äidit syventyvät jossa monet miehetkin jäävät ulkopuolelle. Hanhiemot rusettipanta päässä ovat arjen supersankareita, jotka kantavat vauvaa liinassa, työntävät kaksoisrattaita ja samalla ulkoiluttavat viisipäistä koiralaumaa ulkona. Ei siihen sovi kenenkään puuttua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se sinulle kuuluu?
Niinpä. Tälle ystävälle on eri asiat tärkeitä kuin aplle. Jokainen saa toimia niinkuin parhaaksi näkee ja elää elämäänsä niinkuin haluaa. Jos joku haluaa keskittyä lapsiinsa ja perheeseensä niin hieno juttu. Ei kuulu aplle.
Kuuluuhan se siinä tapauksessa, että ollaan ystäviä. Vaikka arki on mitä on ja ajankäyttö muuttuu, on erikoista miten jotkut pysyvät normaaleina järkevinä ihmisinä samassa tilanteessa, jossa toisesta tulee käytöstavaton oman (lasten) navan ympärillä pyörijä. Ystävyyssuhteista kannattaa pitää kiinni ja olla läsnä ne pienet hetket kun ehditään olla tekemisissä pikkulapsiaikana.
Neljän pienen lapsen kanssa nyt vaan on aika "naimisissa". Jos vielä ei ole mitään ulkopuolisia apuja niin en minä ainakaan ekana keskittyisi jonkin lapsellisesti kiukuttelevan ystävättären tyynnyttelemiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on hänen valintansa. Jokainen saa elää niin kuin haluaa. Joku panostaa lapsiin, toinen työhön ja kolmas johonkin muuhun.
En pidä lapsiin keskittymistä huonona, sillä lapsuus on lyhyt ja hyvät välit vanhempiin kantaa vielä aikuisenakin.
Tämä. Kyllä meidän perheessä ja elämässä on lapset olleet se tärkein asia. Kumminkin n se lapsuus kestää niin vähän aikaa ja on niin merkittävä ihmisen elämälle. Tässäkin ketjussa näkee minkälaisia henkisiä vammoja ihmisillä on. Sääliksi käy. Itse olen kasvattanut kolme empaattista fiksua hyvin elämässään pärjäävää ihmistä ja itselläni on vielä kymmeniä vuosia aikaa keskittyä taas muuhunkin.
Näetkö eroa tärkeimmän ja ainoan asian välillä? Eikö lapsi voi olla tärkein, jos äidillä on joskus omia menoja? Eikö lapsi voi olla tärkein, jos äiti pystyy sanomaan "odota hetki, meillä on juttu kesken"?
Minä minä äidit panee aina itsensä ja tarpeensa lapsensa edunedelke. Lapsista kasvaa erittäin tKertuvia ja huomiohakuisia. Jos eivät saa huomiota hyvällä hakevat sen pahalla. Kyllä nämä on niin nähty.
Miinuksenlaittaja, älähtikö se koira johon kalahti? Olen vuosien saatossa tehnyt töitä parin tuhannen lapsen kanssa. Sanoisin, että jonkinlainen tuntuma asiaan on. Nämä keskipistelapseg kyllä todellakin ryhmässä tunnistaa, vaikka vanhemmat eivät sitä itse ehkä huomaakaan. Ja varsinkin nämä vanhemmat tunnistaa. Siitä syntyy jatkuvasti ikävää painetta työhön kun vaatimukset oman jälkikasvun hoidon ja opetuksen suhteen on ihan uskomattomat ja ei ymmärretä ettei isossa ryhmässä mennä jokaisen yksilöllisten tottumusten mukaan.