Lue keskustelun säännöt.
Ystäväni on mielestäni liian syvällä äitiydessä...
29.01.2020 |
Hyvä pitkäaikainen ystäväni on muuttunut täysin saadessaan lapsia. Hänellä on neljä lasta, yksi kouluikäinen ja muut 3-6v. Koko elämä pyörii ainoastaan lasten ja perheen ympärillä. Koko identiteetti o muuttunut, on vain äitiys.
Ei voi tehdä töitä juurikaan koska aika on pois lapsilta. Lapset kaikki kotihoidossa. Päiväkoti on paha. On lukenut kaikki mahdolliset kasvatusoppaat ja niiden mukaan mennään. Emme voi edes keskustella mistään kun joku lapsista tulee keskeyttämään ja hän antaa aina 100 prosentin huomion samantien lapselle. Ihmettelee kun minä sanon omilleni että ”äiti puhuu nyt hetken ystävän kanssa. Jutellaan vähän myöhemmin” ja lapsilleni se on ihan normaalia. Kaikki puheenaiheet on sormiruokailut, doulaukset, synnytykset, lasten kehitys, lasten liikunta, jne. Missään ei voi käydä ilman lapsia. Isäkin on kuitenkin olemassa ja perheessä. Puhelimeen ei vastaa ikinä, koska puhelin on äänettömällä viikonloput koska se on perheen yhteistä aikaa.
Kaikki on niin pehmeää ja perhekeskeistä että oksennan kohta.
Ja kyllä, minullakin on kaksi alle kouluikäistä lasta. Käyvät päiväkodissa koska tykkään käydä töissä. Viihtyvät hyvin siellä ja ovatkin reippaita sosiaalisia lapsia. Teemme paljon yhdessä mutta siltikin otan välillä omaa aikaa ja teen mitä huvittaa. Ymmärrän kyllä lapsentahtisuuden mutta pitääkö koko elämän pyöriä lasten ympärillä? En itse halua menettää omaa minuuttani täysin. Olen äiti, olen nainen, vaimo, ystävä, työntekijä jne.
Sorry vuodatus mutta harmittaa niin paljon tapaamisen jälkeen. Tuntuu kuin olisi menettänyt sen tutun ihmisen joka on enää vain äiti. Paskamyrsky tästä nousee mutta tämä on vain minun mielipide.
Kommentit (197)
Vierailija kirjoitti:
Jos ystäväsi syvällä äitiydessä niin varmaan vauva-palstalta lukenut vuodatuksesi
Luulen, että on, sen verran aggressiivisesti tuo yksi kilahtanut täällä raivoaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen vissiin tuo hurahtanut äiti. Lähinnä hurahdin lapsiini sen takia, kun katselin miten ympäröivä maailma kohteli omiaan.
Juurikin tuo, että aikuiset puhuu käytännöt. Lapset ovat kärkkäitä tulemaan siihen väliin hakemaan huomiotaan, kertomaan oman juttunsa. "äiti, äiti, äiti, äiti, äiti.... " eräänkin muksut jaksoi minuutteja hakea äitinsä huomiota. Ehkä sai hellän työnnön poskeensa, että menes nyt pois siitä häiritsemästä.
Toinen taas aina karjahti "mene pois, aikuiset puhuu nyt!!!" jne
Itsellähän ei ollut vielä tuolloin lapsia, mutta mun mielestä aivan kamalaa seurattavaa. Miksi lapsen asia ei olisi yhtä tärkeä, että sitä voisi lauseen tai jutun loppuessa kuunnella? Yritin usein tehdä kavereiden lapsille tilaa, mutta joko ne aikuiset komensi muksut pois tai puhui kovemmin päälle. Ymmärrän, että on heidänkin aikuisaikaansa, mutta ehkä sen sitten olisi voinut sovitella toisin.. Olisi tavattu ilman niitä lapsia.
Samoin nuo äidit jaksoivat juoruta puhelimessa tunteja. Itselle puhelin on ollut vaan väline, jolla sovitaan asioita. Jutellaan sitten kasvotusten. Niiden puheluiden aikana en aina tiennyt kenen kanssa juttelen. Välillä siellä oli muksu, mies, sukulainen... aa, kaveri. Niin puhuuko se mulle vai niille siellä olijoille? - eipä hirveesti kiinnostanut pitkiä aikoja viettää puhelimessa heidän perhe-elämäänsä. Joten aloin vähentämään vastaamista, etenkin viikonloppuisin... se oli mun ja miehen yhteistä aikaa. :)
Omia muksuja alkoi tulemaan, niin kyllä mä perheeni kanssa halusin olla. Jos lasten kanssa tavattiin mun kavereita, aika paljon sitten keskusteltiin lapsista silloin. Jos ilman lapsia tapasin, niin jutut olivat ihan jotain muuta.
Me ollaan tehty lasten kanssa paljon. Tää maailma on aika pitkälti tutkittu yhdessä, kiipeilty puissa ja leikitty kirkonrottaa. Tehty ruokaa varhaisesta, käsitöitä, piirretty, maalattu. Meillähän sai piirtää myös seiniin ja kulkee koiran paskassa, jos halutti. Maalia ja pesuainetta sai kaupasta. Pesutkin hoidettiin yhdessä.
Nuo mukulat ovat nyt hyvässä teini-iässä, yksi on aikuinen. Hyvät tyypit ollaan saatu kasvettua, vaikka heihin hurahdettiinkin. Ajattelevia, kiinnostuneita nuoria ollaan saatu kasvattaa.
Mä olin seitsemäntoista vuotta kotona. Sitten lähdin töihin.
Mä olen ollut onnellinen ja olen yhä. Äityys on tähän mennessä parhainta, mitä mulle on sattunut. ÄItyyteen ymppään myös vaimouden, koska ilman miestäni meillä ei olisi noita lapsia. Yhdessä niitä on mukavasti tehty ja heidän kanssaan oltu.
Teillä lapset sai siis luvan kanssa kävellä koiran paskassa ja piirrellä seiniin? Aikamoista.
Kyllä ja mä tai mies katseltiin vieressä, ellei sitten tehty ite perässä.
MIKSI ihmeessä? mitään hyötyä siitä ei lapselle ole, että saa piirrellä seiniin. Eikä haittaa siitä, ettei saa.
Mutta tuo nyt onkin tuollaista megatason hurahtamista. Itse kasvoin kotiäidin kanssa ja voin sanoa, että se oli pahinta mitä voi olla. Oman lapsen kohdalla olen luvannut, että saa todellakin kuulua joukkoon jo pienempänä. Ei todellakaan ollut kivaa aloittaa koulua ja olla se porukan ulkopuolinen, joka ei yhtään ymmärrrä mistä muut puhuu. Kaikilla muilla oli jo kavereita, kun itse jouduin muodostamaan kaverisuheet tyhjästä. En ymmärtänyt ryhmädynamiikkaakaan alussa. Vaikka lopulta sain ystäviä niin olin ikuisesti se ulkopuolinen. Mitään hyötyä en koe saaneeni äitini kotiäitiydestä - päinvastoin.
Meillä on mies kotona tällä hetkellä ja minä töissä. Koska asumme ulkomailla, emme saa mitään tukia mistään. Mieheni on tällä hetkellä ihan "oikea" koti-isä kunnes lapsi 3 vuotiaana menee esikouluun. Mielestäni tämä on hyvä järjestely, sillä mies ehdottomasti haluaa olla kotona kuin minua ei sinne saisi jäämään kirveelläkään. Eikä se olisi edes meille taloudellisesti mahdollista, mieheni palkalla saisimme maksettua vain asuinkulut ja minä tienaan moninkertaisesit mieheen nähden. Töihin palasin, kun vauva oli 5kk, äitiyslomat ovat muualla lyhyitä.
Vierailija kirjoitti:
En ehtinyt kaikkea lukea läpi, mutta itse olen seurannut kun paljon vanhemman isosiskoni lapset ovat muuttamassa kotoa juuri. Oli juuri tuollainen kuplaäiti, jolla välit kaikki kavereihin jäivät ja miehenkin kanssa väljähti, identiteetti oli vain äiti, eikä mikään muu. Lapsia ahdisti se yletön vaatimus, että he ovat äidin elämän ainoa syy. Nyt sitten siskolla nelikymppisenä onkin vähän kova paikka, kun ystäviä ei enää ole ja lapset lentävät pesästä. Ei niitä ystäviä ole ilmeisesti enää kiinnostanut, se juna meni jo kymmenen vuotta sitten.
Kyllä se lasten kotoa muutto on aina vanhemmille kova paikka. Kovempi luultavasti niille jotka ei koskaan olleet lastensa kanssa kunnolla kuvitellen että ne lapset odottaa vuoroaan loputtomiin.
Joillain reppanoilla ne aivot jää synnärille. Valitettavasti itsekkin tätä todistanut. Harmittaa menetetty ystävyys siinä, en vaan pysty seuraamaan sellaista touhua vierestä. Myötähäpeä on kauhea.
Minusta olisi hauskaa, jos joku ystäväni suhtautuisi noin intohimoisesti lapsiperhe-elämään, olenhan siitä itsekin jonkin verran kiinnostunut. Oikeastaan kaikki intohimoiset ihmiset ovat mielenkiintoisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ehtinyt kaikkea lukea läpi, mutta itse olen seurannut kun paljon vanhemman isosiskoni lapset ovat muuttamassa kotoa juuri. Oli juuri tuollainen kuplaäiti, jolla välit kaikki kavereihin jäivät ja miehenkin kanssa väljähti, identiteetti oli vain äiti, eikä mikään muu. Lapsia ahdisti se yletön vaatimus, että he ovat äidin elämän ainoa syy. Nyt sitten siskolla nelikymppisenä onkin vähän kova paikka, kun ystäviä ei enää ole ja lapset lentävät pesästä. Ei niitä ystäviä ole ilmeisesti enää kiinnostanut, se juna meni jo kymmenen vuotta sitten.
Kyllä se lasten kotoa muutto on aina vanhemmille kova paikka. Kovempi luultavasti niille jotka ei koskaan olleet lastensa kanssa kunnolla kuvitellen että ne lapset odottaa vuoroaan loputtomiin.
Ei se minusta kova paikka ole, aika luonnollinen juttu. Toinen lapsista (23 v) asuu jo muualla, nuorempi (20v) muuttaa kohta omilleen, opiskelee samassa kaupungissa mutta haluaa oman kämpän ja enemmän itsenäisyyttä. Kun on antanut lastensa löytää itseään heidän aikuistuessa tuo omilleen haluaminen on ihan luontaista. Erilaiset tavat elää, eri elämänvaiheissa... Kun on hyvät välit yhteys säilyy, mutta enemmän sen nuoren ehdoilla, saa määrittää missä haluaa tukea vanhemmilta, mitä päättää itse. Vanhemmat voivat toimia muuttoapuna nuoren muuttaessa mutta nuori päättää sisustuksen, oman ruokavalionsa, menemisensä ja tulemisensa. Siinä harjoittelemista omistautuneelle äidille jos ei ole ymmärtänyt ajoissa alkaa luovuttamaan kontrollista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään huomaa monesti sen, että äidit hurahtavat täysillä just tohon pikkulapsiaikaan, on kyllä kaiken maailman kestovaipat ja sormiruokailut, mutta viimeistään sitten kun lapsi menee kouluun, eipä jaksakaan äiteliiniä enää niin kiinnostaa. Kun lapsi on jo niin ”iso”. Teini-iässä saavat kulkea jo ihan omia polkujaan.
Niin siis koko ideahan on just päästää lapsesta asteittain irti.
Kunhan tajuaa että teini-ikä on huonoin mahdollinen hetki ”päästää irti”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei siis APUA! Ihanko totta joku laulaa ja lurittelee lapsilleen jossain sukutapaamisessa?? Siis ymmärrän sen, jos lapset ovat keskenään vaikka eri huoneessa ja välillä sinne poikkeaa joku aikuinen huomioimaan heitä ja vaikka hetkeksi lurittelemaan, mutta siis luritellaan siinä muiden aikuisten edessä heidän keskustelujensa päälle? Maailmahan on ihan kajahtanut nykyään.
Saati sitten nämä, jotka taantuvat lasten perässä kahlaamaan koiranp*skassa ja piirtelemään seiniin.
Onneksi taidan ennättää eläkkeelle, ennen kuin nämä kahlaajapiirtelijät siirtyvät työelämään.
Oma siskoni ei ollut pahin mahdollinen kajahtaja, mutta aika paljon lasten ympärillä elämä pyöri, siis emotionaalisesti. Syy lienee se klassinen: ei alunperin oikein ollut miehen kanssa mitään ns. todellista yhteistä muuta kuin ne lapset. Nyt, kun ovat muuttaneet kotoa, sisko on aika hukassa ja koko ajan masennuksen partaalla. Pahinta oli, kun esikoinen muutti kotoa ja oli mennyt laittamaan someen jotain että vihdoinkin vapaus tms. Tästä siskoni todella pahoitti mielensä, minkä hyvin ymmärrän, mutta niin, tämä oli sitten nuoren oma kokemus.
Vähän ohi aiheen, mutta tätä ketjua lukiessa taas kävi selväksi miten vähän suomalaiset välittävät ystävyydestä. Niin moni täälläkin ihan järkyttyy siitä, että miksi ap on edes pahoillaan ystävän menettämisestä, ja paasaa että ei ystävillä ole mitään väliä vain perheellä on.
En yhtään ihmettele Suomen masennus- ja yksinäisyystilastoja, olisi tosi surullista elää niin, että ei olisi läheisiä ystäviä jakamassa tätä taivalta elämässä.
No, onneksi en asu enää Suomessa - mutta toisaalta täällä on alle 6kk äitiysloma normaali, eli palstan mukaan kaikki lapset pilalla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täytyy kyl kommentoida, täysin eri onko neljä vai kaksi lasta. Jos neljä, ei vaan voi enää elää niin muuta elämää jos lapset pieniä. Ymmärrän täysin neljän lapsen äitiä, mut myös ap harmituksen.
Toisaalta, jos on neljä lasta, niin nehän leikkii keskenään. Jos on vaan yksi lapsi, niin sehän vaatii ihan kokoajan äidin huomiota. Ei halua tietenkää leikkiä yksin kuin jotain 5-10minuutin pätkiä, että sais olla rauhassa. Ja etenkin, jos tulee ystävä kylään niin sillon pitää saada kummankin aikuisen huomio itselle. En edes enää kutsu vieraita kotiin, kun ei pysty keskustella mitään, kun lapsi siinä pyörii ja pitää showta. Siis ei käyttäydy huonosti, mutta silleen, että kokoajan on asiaa ja loukkaantuu verisesti, jos sanoo, että odota vuoroasi ja ei saa keskeyttää. T: Yhden äiti ja yh
Vierailija kirjoitti:
Joillain reppanoilla ne aivot jää synnärille. Valitettavasti itsekkin tätä todistanut. Harmittaa menetetty ystävyys siinä, en vaan pysty seuraamaan sellaista touhua vierestä. Myötähäpeä on kauhea.
Ei oikeat ystävät koe toisistaan myötähäpeää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen vissiin tuo hurahtanut äiti. Lähinnä hurahdin lapsiini sen takia, kun katselin miten ympäröivä maailma kohteli omiaan.
Juurikin tuo, että aikuiset puhuu käytännöt. Lapset ovat kärkkäitä tulemaan siihen väliin hakemaan huomiotaan, kertomaan oman juttunsa. "äiti, äiti, äiti, äiti, äiti.... " eräänkin muksut jaksoi minuutteja hakea äitinsä huomiota. Ehkä sai hellän työnnön poskeensa, että menes nyt pois siitä häiritsemästä.
Toinen taas aina karjahti "mene pois, aikuiset puhuu nyt!!!" jne
Itsellähän ei ollut vielä tuolloin lapsia, mutta mun mielestä aivan kamalaa seurattavaa. Miksi lapsen asia ei olisi yhtä tärkeä, että sitä voisi lauseen tai jutun loppuessa kuunnella? Yritin usein tehdä kavereiden lapsille tilaa, mutta joko ne aikuiset komensi muksut pois tai puhui kovemmin päälle. Ymmärrän, että on heidänkin aikuisaikaansa, mutta ehkä sen sitten olisi voinut sovitella toisin.. Olisi tavattu ilman niitä lapsia.
Samoin nuo äidit jaksoivat juoruta puhelimessa tunteja. Itselle puhelin on ollut vaan väline, jolla sovitaan asioita. Jutellaan sitten kasvotusten. Niiden puheluiden aikana en aina tiennyt kenen kanssa juttelen. Välillä siellä oli muksu, mies, sukulainen... aa, kaveri. Niin puhuuko se mulle vai niille siellä olijoille? - eipä hirveesti kiinnostanut pitkiä aikoja viettää puhelimessa heidän perhe-elämäänsä. Joten aloin vähentämään vastaamista, etenkin viikonloppuisin... se oli mun ja miehen yhteistä aikaa. :)
Omia muksuja alkoi tulemaan, niin kyllä mä perheeni kanssa halusin olla. Jos lasten kanssa tavattiin mun kavereita, aika paljon sitten keskusteltiin lapsista silloin. Jos ilman lapsia tapasin, niin jutut olivat ihan jotain muuta.
Me ollaan tehty lasten kanssa paljon. Tää maailma on aika pitkälti tutkittu yhdessä, kiipeilty puissa ja leikitty kirkonrottaa. Tehty ruokaa varhaisesta, käsitöitä, piirretty, maalattu. Meillähän sai piirtää myös seiniin ja kulkee koiran paskassa, jos halutti. Maalia ja pesuainetta sai kaupasta. Pesutkin hoidettiin yhdessä.
Nuo mukulat ovat nyt hyvässä teini-iässä, yksi on aikuinen. Hyvät tyypit ollaan saatu kasvettua, vaikka heihin hurahdettiinkin. Ajattelevia, kiinnostuneita nuoria ollaan saatu kasvattaa.
Mä olin seitsemäntoista vuotta kotona. Sitten lähdin töihin.
Mä olen ollut onnellinen ja olen yhä. Äityys on tähän mennessä parhainta, mitä mulle on sattunut. ÄItyyteen ymppään myös vaimouden, koska ilman miestäni meillä ei olisi noita lapsia. Yhdessä niitä on mukavasti tehty ja heidän kanssaan oltu.
Teillä lapset sai siis luvan kanssa kävellä koiran paskassa ja piirrellä seiniin? Aikamoista.
Kyllä ja mä tai mies katseltiin vieressä, ellei sitten tehty ite perässä.
MIKSI ihmeessä? mitään hyötyä siitä ei lapselle ole, että saa piirrellä seiniin. Eikä haittaa siitä, ettei saa.
Mutta tuo nyt onkin tuollaista megatason hurahtamista. Itse kasvoin kotiäidin kanssa ja voin sanoa, että se oli pahinta mitä voi olla. Oman lapsen kohdalla olen luvannut, että saa todellakin kuulua joukkoon jo pienempänä. Ei todellakaan ollut kivaa aloittaa koulua ja olla se porukan ulkopuolinen, joka ei yhtään ymmärrrä mistä muut puhuu. Kaikilla muilla oli jo kavereita, kun itse jouduin muodostamaan kaverisuheet tyhjästä. En ymmärtänyt ryhmädynamiikkaakaan alussa. Vaikka lopulta sain ystäviä niin olin ikuisesti se ulkopuolinen. Mitään hyötyä en koe saaneeni äitini kotiäitiydestä - päinvastoin.
Meillä on mies kotona tällä hetkellä ja minä töissä. Koska asumme ulkomailla, emme saa mitään tukia mistään. Mieheni on tällä hetkellä ihan "oikea" koti-isä kunnes lapsi 3 vuotiaana menee esikouluun. Mielestäni tämä on hyvä järjestely, sillä mies ehdottomasti haluaa olla kotona kuin minua ei sinne saisi jäämään kirveelläkään. Eikä se olisi edes meille taloudellisesti mahdollista, mieheni palkalla saisimme maksettua vain asuinkulut ja minä tienaan moninkertaisesit mieheen nähden. Töihin palasin, kun vauva oli 5kk, äitiyslomat ovat muualla lyhyitä.
Joskus 80-luvulla oli yleisempää olla ihan täysin kotiäiti. Nykyään kyllä lähes kaikki yli 3-vuotiaat kotihoidossa olevat menevät 2-3x viikossa kerhoon. Minäkin olin täysin kotihoidossa ja koin saavani huonot valmiudet luokassa oloon. Oma esikoiseni aloitti kerhon 2x viikossa, 2-vuotiaana, 3x viikossa 4-vuotiaana ja 5-vuotiaana päivähoitoon puolipäiväisesti ja sitten eskari ilman päivähoitoa (eli eskarin jälkeen kotiin). Todella hyvin sopeutui kouluun ja aina saanut kiitosta keskittymiskyvystään ja innosta oppia.
Eivät asiat ole niin mustavalkoisia. On paljon vaihtoehtoja lapsille eri iässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytyy kyl kommentoida, täysin eri onko neljä vai kaksi lasta. Jos neljä, ei vaan voi enää elää niin muuta elämää jos lapset pieniä. Ymmärrän täysin neljän lapsen äitiä, mut myös ap harmituksen.
Toisaalta, jos on neljä lasta, niin nehän leikkii keskenään. Jos on vaan yksi lapsi, niin sehän vaatii ihan kokoajan äidin huomiota. Ei halua tietenkää leikkiä yksin kuin jotain 5-10minuutin pätkiä, että sais olla rauhassa. Ja etenkin, jos tulee ystävä kylään niin sillon pitää saada kummankin aikuisen huomio itselle. En edes enää kutsu vieraita kotiin, kun ei pysty keskustella mitään, kun lapsi siinä pyörii ja pitää showta. Siis ei käyttäydy huonosti, mutta silleen, että kokoajan on asiaa ja loukkaantuu verisesti, jos sanoo, että odota vuoroasi ja ei saa keskeyttää. T: Yhden äiti ja yh
Eri
Ei vättämättä leiki vaan tappelee. Ja kun saat kahden vanhemman lapsen riidan selvitettyä niin voikin siirtyä suoraan selvittämään nuorempien välejä ja kumpi löi kumpaa ja kummalla se lelu oli. Ja sitten ne ekat jo tappelee uudestaan 😆
Tilanteet riippuu varmasti eniten siitä millasia ne lapset on luonteiltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä meillä muut läheiset osasivat antaa tilaa vauva-aikana paitsi eräs ystäväni. Hänellä oli taustalla hylkäämisenpelkoa ja tarrautui kiinni kovemmin aina, tarvitsin aikaa käydäkseni elämänmuutoksia läpi. Vaikean elämäntilanteeni takia hän joutuu ajattelemaan hetken minua eikä voi puhua omista asioistaan, koska minulla on rankempaa. Se tuntui hirveältä syyllistämiseltä. Tämä toistui vuosien aikana. Siksi suhtaudun näihin aloituksiin varauksella.
Hän tarvitsi usein henkistä tukea arkisissakin tilanteissa. Läheisten muuttuvat elämäntilanteet aiheuttivat negatiivisia tunteita ja hän pystyi ajattelemaan asiaa vain siten, miten asiat häneen vaikuttivat.
Itse ajattelen, että jos olet todella jonkun ystävä pysyt vierellä eri elämäntilanteissa, vaikka välimatkaakin olisi. Olisin iloinen toisen puolesta ja kuuntelisin hänen höpötyksensä. Onhan elämäntilanne ystävälle tärkeä. Kyllä minua hänen elämänsä kiinnostaa, vaikka emme olisikaan samassa tilanteessa. Voin antaa tilaa tai olla tukena. Toisaalta itse olen aina viihtynyt enemmän yksin kuin seurassa, joten siksi tämä aihe on minulle outoa. Siksi tuntuu siltä, että ymmärrän enemmän ystäväsi puolta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään huomaa monesti sen, että äidit hurahtavat täysillä just tohon pikkulapsiaikaan, on kyllä kaiken maailman kestovaipat ja sormiruokailut, mutta viimeistään sitten kun lapsi menee kouluun, eipä jaksakaan äiteliiniä enää niin kiinnostaa. Kun lapsi on jo niin ”iso”. Teini-iässä saavat kulkea jo ihan omia polkujaan.
Niin siis koko ideahan on just päästää lapsesta asteittain irti.
Kunhan tajuaa että teini-ikä on huonoin mahdollinen hetki ”päästää irti”.
Teini nimenomaan pitää päästää irti. Ja tarjota tukea kun hän harjoittelee.
Arvatkaapa miltä tuntuu kun oma vaimo sekoaa äitiydestä!? Kaikki asiat pitää tehdä lapsen ehdolla. Kaikki! Sit kun alkaa viihtyä yhä enemmän töissä niin kotona odottaa laatuaika vauvan kanssa. Ei toki saa selata kännykkää kun pitää seurustella vauvan kanssa. Ja äityliini läsdyttää eli vahtii vieressä että sujuu kuten hän haluaa. Eli taidanpa mennä töistä suoraan laatuaikailemaan baariin...
En ehtinyt kaikkea lukea läpi, mutta itse olen seurannut kun paljon vanhemman isosiskoni lapset ovat muuttamassa kotoa juuri. Oli juuri tuollainen kuplaäiti, jolla välit kaikki kavereihin jäivät ja miehenkin kanssa väljähti, identiteetti oli vain äiti, eikä mikään muu. Lapsia ahdisti se yletön vaatimus, että he ovat äidin elämän ainoa syy. Nyt sitten siskolla nelikymppisenä onkin vähän kova paikka, kun ystäviä ei enää ole ja lapset lentävät pesästä. Ei niitä ystäviä ole ilmeisesti enää kiinnostanut, se juna meni jo kymmenen vuotta sitten.