Ihmetteletkö koululiikunnasta traumatisoituneita?

Vierailija kirjoitti:

Mulle jatkuva epäonnistuminen ja huonommuden tunne joukkuelajeissa johti siihen, että näin 29-vuotiaana vältän kaikkia ryhmäpelejä viimeiseen asti. Esim. firman tykypäivinä tai kesäjuhlissa en joko mene paikalle ollenkaan tai jätän osallistumatta peleihin, kun on tiedossa "hauskaa" liikuntaa porukalla. Kuten vaikkapa pesäpalloa tai lentopalloa. Tilannetta ei helpota se, että työporukasta 95% on miehiä, joista lähes kaikki ovat hullun kilpailuhenkisiä.

Jotenkin vaan koen joukkuelajeissa, että en osaa/pysty ymmärtämään sääntöjä, en tiedä mitä tehdä. Tai vaikka tietäisin jotenkin mitä tehdä, en kuitenkaan osaa tehdä mitään. En ole hyvä heittämään, lyömään, juoksemaan.. En ole nopea enkä ketterä. Eikä yhtään kiinnosta kilpailuhenkisyys, mitä hiton väliä kuka voittaa.

Se kieltämättä harmittaa, etten pysty osallistumaan mihinkään ns. hauskaan yhteiseen puuhaan, jos se on urheilua. Ahdistaa ja stressaa niin paljon jo etukäteen. Olisi kiva pelailla jotain rauhassa ja rennosti, mutta ei.

Minulla sama, mutta olen sinua noin 10 vuotta vanhempi. Kiitos koululiikunnan kidutuksen, en harrasta mitään ryhmäjuttuja, en uskalla mennä edes salille vaikka haluaisin esimerkiksi nyrkkeillä. Koko ajan on olo, että muut kuitenkin nauravat ja katsovat kieroon, että mitä toi dorka täällä räpeltää. Jos teen jotain liikunnallista, teen sen kotona yksin esim. tanssin kuulokkeet korvilla ja kävelen kaikkialle.

Haluaisin aloittaa tanssimisen, mutta siitäkin tulee olo, että en pysy perässä, muut ovat kuitenkin varmasti jo jotenkin liikunnallisia ja minua parempia. Entä, jos haluan paritanssia, siellä kaikki katsovat samalla tavalla kuin koululiikunnassa, että hyi yök en tanssi ton kanssa, onko pakko? En halua altistaa muita kamaluudelle nimeltä Minä. 

Kävin kamppailulajissa, mutta sielläkin porukalla oli jo 1-3 muuta kamppailulajia taustalla ja kaikki olivat tosi taitavia ja osaavia, myös aloittelijoissa. Olin koko ajan jäljessä ja opettajalla oli kova kiire saada asiat äkkiä opetetuiksi. Jätin homman kesken, vaikka pidin lajista. En vain pystynyt, stressi oli liian kova ja trauma vielä liian vahva.

Vierailija kirjoitti:

Mietin usein, että mistä tämä perinne kumpuaa, jossa kaksi lasta valitaan ryhmän eteen päättämään vuorotellen ketkä he haluavat omaan joukkueeseensa, kunnes jäljelle jäävät ne epäsuosituimmat ja/tai epäurheilullisimmat (yleensä aina samat) henkilöt. Piinaava tunnelma ja nöyryytys taattuja. Joku darwinistinen opetussuuntaus?

Kai tästä on jo luovuttu kaikkialla? Ainakin omat lapseni, nyt 17 ja 13 v, ovat siltä omissa kouluissaan säästyneet.

Pitäisikö psykologian opetusta lisätä liikunnanohjaajille?

Itse olin lapsena ja teininä läski ja huono liikunnassa, aina valittiin viimeisenä joukkueeseen. En silti koe, että olisin traumatisoitunut mitenkään. Ihmiset on näemmä erilaisia.

Koululiikunta oli hirveää. Olin huono kaikissa joukkue ja pallopeleissä, ja niitä pelattiin melkein aina vain hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Oppilaat saivat päättää joukkueet ja meidät huonoimmat valittiin aina viimeisenä. En suostunut enää osallistumaan liikuntaan ja jätin aina sopivat vaatteet ym. ottamatta mukaan, koska tuntui että en pysty enkä osaa. Kun pääsin peruskoulusta niin liikunnan numero oli 5. Tunnit ahdistivat etukäteen varsinkin yläluokilla ja usein mietin että miten kestän ja selviän kaikki vuodet. Olisin saanut paljon iloa liikunnasta kun olisi ollut minulle sopivaa tekemistä ja vaihtoehtoja valittavina. Pidän liikunnan opettajia hyvin ammattitaidottomina, toivottavasti opetus on muuttunut minun ajoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle jatkuva epäonnistuminen ja huonommuden tunne joukkuelajeissa johti siihen, että näin 29-vuotiaana vältän kaikkia ryhmäpelejä viimeiseen asti. Esim. firman tykypäivinä tai kesäjuhlissa en joko mene paikalle ollenkaan tai jätän osallistumatta peleihin, kun on tiedossa "hauskaa" liikuntaa porukalla. Kuten vaikkapa pesäpalloa tai lentopalloa. Tilannetta ei helpota se, että työporukasta 95% on miehiä, joista lähes kaikki ovat hullun kilpailuhenkisiä.

Jotenkin vaan koen joukkuelajeissa, että en osaa/pysty ymmärtämään sääntöjä, en tiedä mitä tehdä. Tai vaikka tietäisin jotenkin mitä tehdä, en kuitenkaan osaa tehdä mitään. En ole hyvä heittämään, lyömään, juoksemaan.. En ole nopea enkä ketterä. Eikä yhtään kiinnosta kilpailuhenkisyys, mitä hiton väliä kuka voittaa.

Se kieltämättä harmittaa, etten pysty osallistumaan mihinkään ns. hauskaan yhteiseen puuhaan, jos se on urheilua. Ahdistaa ja stressaa niin paljon jo etukäteen. Olisi kiva pelailla jotain rauhassa ja rennosti, mutta ei.

Minulla sama, mutta olen sinua noin 10 vuotta vanhempi. Kiitos koululiikunnan kidutuksen, en harrasta mitään ryhmäjuttuja, en uskalla mennä edes salille vaikka haluaisin esimerkiksi nyrkkeillä. Koko ajan on olo, että muut kuitenkin nauravat ja katsovat kieroon, että mitä toi dorka täällä räpeltää. Jos teen jotain liikunnallista, teen sen kotona yksin esim. tanssin kuulokkeet korvilla ja kävelen kaikkialle.

Haluaisin aloittaa tanssimisen, mutta siitäkin tulee olo, että en pysy perässä, muut ovat kuitenkin varmasti jo jotenkin liikunnallisia ja minua parempia. Entä, jos haluan paritanssia, siellä kaikki katsovat samalla tavalla kuin koululiikunnassa, että hyi yök en tanssi ton kanssa, onko pakko? En halua altistaa muita kamaluudelle nimeltä Minä. 

Kävin kamppailulajissa, mutta sielläkin porukalla oli jo 1-3 muuta kamppailulajia taustalla ja kaikki olivat tosi taitavia ja osaavia, myös aloittelijoissa. Olin koko ajan jäljessä ja opettajalla oli kova kiire saada asiat äkkiä opetetuiksi. Jätin homman kesken, vaikka pidin lajista. En vain pystynyt, stressi oli liian kova ja trauma vielä liian vahva.

Jos tykkäät tanssimisesta, suosittelen kokeilemaan lavantanssijumppaa. Suurin osa harrastajista on enemmän tai vähemmän punkeroita tätejä, enkä minäkään, koululiikunnan traumatisoima, pelkää osallistua. Varsinkin jos löydät kesällä jonkun tanssilavalla tai muuten ei-liikunnallisessa paikassa pidettävän kurssin, on helpompi mennä kokeilemaan.

Itse olin ns kympin oppilas myös liikunnassa, himosportti ja aina voittamassa. Toinen sija oli sama kuin sama kuin viimeinen sija, vimmainen voittamisen halu muiden mielestä jotain pelottavaa, se yhdistettynä lyhyeen pinnaan ja siekailemattomaan hävinneiden/huonompien halveeraamiseen. Vielä intissä olin tuollainen, suurta huviani oli hiihtää/marssia/juosta varusmiesjohtajilta ja kapiaisilta jalat alta - mm alokkaana kiskoin alikessua hangesta ylös takinkauluksesta hyvinkin lehtomaiseen tyyliin haukkuen luuseriksi, koksuna ollessani potkin rötvääjiä persuuksille kirjaimellisesti.

Sitten opiskeluaikoina tapahtui jotain, yksien judo-harkkojen jälkeen (kakarasta asti judoillut, tatami oli ainoa paikka jossa osasin "käyttäytyä"). Kyseenalaistin miksi edes harrastan liikuntaa, miksi kilpailen yms. Seuraavana päivänä punttisalilla rankan "kaikkitaieimitään"-sarjan jälkeen tuumin "ja vtut", enkä sen jälkeen ole 22 vuoteen harrastanut mitään liikuntaa.

Nykyään pidän mm koulujen liikuntatunteja aivan typeryyden huippuna. Jos jollain ei ole halua liikuntaan, sitten ei ole ja sillä hyvä, pakottamalla kaltaisteni tosikkojyrääjien uhriksi ei aiheuta mitään muuta kuin katkeruutta ja antipatiaa pitkälle aikuisuuteen.

Hahaha! Tämä ketju kiteyttää koko palstan tason! Ylipainoisia häviäjiä täynnä koko palsta! Ilolla muistelen kun edustin kilpailuissa kaikissa lajeissa kouluamme ja olin tunneilla aina kapteeni ja sain tosiaan jättää joukkoevalinnoissa ne luuserit aina viimeiseksi!

Nyt kolmekymppisenä olen edelleen kunnossa, mieheni on kuuma urheilija myös. Kylläpä sai hyvälle mielelle omasta elämästä tämä ketju!

Koululiikunnassa kurjinta oli todella kilpailuhenkiset luokkatoverit. Itse kun en ole voitontahtoinen (tykkäsin kyllä pelailla esim. sählyä ihan huvikseen), mutta aina joka joukkuejaossa piti olla vähintään yksi naamapunaisena karjuja, joka pilasi pelit kaikilta. Toinen ongelma oli semi-ammattilaiset. Olen lentopallokunnasta kotoisin ja varsinkin lukiossa oli mukavaa, kun ryhmässä oli useampia pikkulapsesta asti harrastaneita todella taitavia tyttöjä, jotka tulivat paikalla polvisuojineen ja hyppysyöttöineen. Liikunnanopettaja olisi voinut hiukan käyttää silmää ja pistää nämä tulevat mestaruusliigaan menijät pelaamaan keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Tästäkin ketjusta voi päätellä, etyä liikunnanopettajissa on liilkaa luonnevikaisia sadisteja. Miksei tästä nouse kohua?

Koululiikunnan historiikki juontuu täysin toisenlaiselta Hitler-Jugendmaiselta aikakaudelta. Ja sinällään se on huvittavaa, ettei jollain koulun liikuntatunneilla pärjääminen ei lopulta takaa mitään tulevaisuuden suhteen. Epäonnistunut opetusohjelma vain tekee enemmän vahinkoa kuin siitä on hyötyä. Olisikin mukava nähdä saman ryhmän kuntotestitulokset 30 vuotta peruskoulun jälkeen.

En sanoisi, että olen traumatisoitunut, mutta yläasteelta ei jäänyt kuin huonoja muistoja liikuntatunneilta. En ollut liikunnallinen, mutta parhaani yritin. Jostain syystä jouduin opettajan silmätikuksi ja aina löytyi huomauttamista. Inhosin liikuntatunteja yli kaiken. Sitä pakkohiihtämistä oli sää mikä tahansa ja joukkuepelien kokoamista, jolloin opettajan suosikit valitsivat joukkueet.

Myöhemmin olen miettinyt, että kuinka ilkeitä kommentit olisivat olleet, jos olisin ollut ylipainoinen...

Voi, sitä onnenpäivää, kun kuulin, että opettaja lähtee paikkakunnalta pois. Ei tarvinnut lukiossa enää kärsiä ilkeistä kommenteista.

Olen myöhemmin miettinyt miksi jouduin hänen hampaisiinsa, koska muiden opettajien kanssa tulin aina hyvin juttuun. Katkeroitunut tapaus, joka kiusasi koska hänellä oli valtaa.

Lukiossa meno muuttui, kiitos kivan opettajan!

Jos jostain jäi traumoja, niin niistä ala-asteen pakkosuihkuista liikuntatuntien jälkeen.

Ps.Tämä tapahtui 80-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Hahaha! Tämä ketju kiteyttää koko palstan tason! Ylipainoisia häviäjiä täynnä koko palsta! Ilolla muistelen kun edustin kilpailuissa kaikissa lajeissa kouluamme ja olin tunneilla aina kapteeni ja sain tosiaan jättää joukkoevalinnoissa ne luuserit aina viimeiseksi!

Nyt kolmekymppisenä olen edelleen kunnossa, mieheni on kuuma urheilija myös. Kylläpä sai hyvälle mielelle omasta elämästä tämä ketju!

Mä olen niitä koululiikunnassa häntäpäässä valittuja ja nyt viisikymppisenä vomax on erinomaista tasoa. Pahaa pelkään, ettei kovin moni luokkakaveri kykene samaan.

Vierailija kirjoitti:

Koululiikunnassa kurjinta oli todella kilpailuhenkiset luokkatoverit. Itse kun en ole voitontahtoinen (tykkäsin kyllä pelailla esim. sählyä ihan huvikseen), mutta aina joka joukkuejaossa piti olla vähintään yksi naamapunaisena karjuja, joka pilasi pelit kaikilta. Toinen ongelma oli semi-ammattilaiset. Olen lentopallokunnasta kotoisin ja varsinkin lukiossa oli mukavaa, kun ryhmässä oli useampia pikkulapsesta asti harrastaneita todella taitavia tyttöjä, jotka tulivat paikalla polvisuojineen ja hyppysyöttöineen. Liikunnanopettaja olisi voinut hiukan käyttää silmää ja pistää nämä tulevat mestaruusliigaan menijät pelaamaan keskenään.

Sinusta ei varmaan tullut elämässä mitään sen kummempaa?

Liikuntatunneilla oma huonous liikunnassa loistaa kaikille muille. Liikuntatunnit olivat todella traumatisoivia. Jos on huono matematiikassa, se ei ole niin näkyvää eikä se vaikuta muihin luokkalaisiin, mutta kun olet huono pesiksessä, saat oman joukkueen haukut niskaan. Sitä sitten kuuntelet 9 vuotta. Lukiossa vähän helpotti, mutta sielläkin kuului valitusta, miten kurjaa kun ei voi pelata kunnolla joukkuepelejä meidän heikkojen takia. Kun oma huonous pilaa toisten pelin, niin onpa kivaa. Aikuisena olen vasta tajunnut, että liikunta on kivaa. En ole joukkuepelaaja, mutta juoksen ja käyn salilla. Joukkuepelikin voisi ehkä olla kivaa, jos pelikaverit olisivat omantasoisia, mutta kiitos koululiikunnan, ei voisi vähempää kiinnostaa sählyt, pesikset tms. Todellakin toivon, että nykyään kiinnitetään huomiota siihen, että koululiikunta ei olisi ahdistavaa. Minua ei olisi haitannut, jos eritasoiset liikkujat olisivat vaikka liikkuneet erillään tai olisi pyritty antamaan enemmän mahdollisuuksia muuhunkin kuin joukkuelajeihin. Olisin ihan mielelläni käynyt koululiikunnassa vaikka enemmän salilla tai juossut tai vaikka tanssinut.

Minulle kertoi eräs ihminen, että onneksi liikunnanopettaja pystynyt viemään häneltä liikunnan iloa. Mielenkiintoista, että yleensä naisilla on/on ollut karmea liikunnanopettaja.

Lukiossa liikunta oli ihanaa, oli kavereita joiden kanssa kiva tehdä kaikkea, opettaja mukava, kokeiltiin eri lajeja... käytännössä kohdeltiin kuin tasavertaista aikuista.

Kaikki aikaisempi peruskoulun liikunta oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Joka. Helvetin. Kerta.

Peruskoululla oli kyllä aivan mahtava tyyli viedä itseusko monelta ihmiseltä ja hyvin monessa asiassa. Siellä jos missä saa oppia tuntea olevansa paskaakin paskempi.

Minun liikunnanopettajani (aineenopettajanaiset) olivat ihan kivoja, eikä traumoja jäänyt. Edelleen pidän liikunnasta. Luokanopettajat alakoulussa taas olivat aika epämiellyttäviä, kilpailuhulluja miehiä. Ymmärsin heidän kohtuuttomuutensa jo lapsena. En traumatisoitunut.

Vierailija kirjoitti:

Lukiossa liikunta oli ihanaa, oli kavereita joiden kanssa kiva tehdä kaikkea, opettaja mukava, kokeiltiin eri lajeja... käytännössä kohdeltiin kuin tasavertaista aikuista.

Kaikki aikaisempi peruskoulun liikunta oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Joka. Helvetin. Kerta.

Mulla kanssa lukiossa koululiikunta oli suht ok, mutta peruskoulussa ihan hirveää. Vihasin sitä, pelkäsin jokaikistä liikuntatuntia.

Olin näkymätön liikuntatunneilla. Joukkueet valittiin aina huutojaolla ja olin poikkeuksetta viimeinen. Nimeäni ei edes sanottu, kävelin vaan siihen joukkueeseen kumpi jäi viimeiseksi. Pelatessa minulle ei lähes koskaan syötetty/heitetty palloa. Ilmapiiri oli huono eikä se kannustanut liikkumaan. Kyllä tällainen on tosi huono juttu lapsen kehitykselle. Muistan kyllä ikuisesti kun tytöt ja pojat oli kerran yhteisellä liikuntatunnilla ja minut valittiin joukkueeseen ensimmäisten joukossa, voi sitä onnen päivää! Siitä innostuneena pelasin kunnolla ja minulla oli jopa ihan hauskaa.