Ihmetteletkö koululiikunnasta traumatisoituneita?

En ollut kiusattu, mutta olin älyttömän huonokuntoinen lapsi ja opettajalle se oli kova paikka. Hän ilkeili koko yläasteen ja otti mut silmätikukseen, oikein nautti nöyryyttämisestä. Parikymppisenä löysin urheilun ja olinkin kovassa kunnossa muutaman vuoden. Sitten löysin elämäni miehen ja omistauduin kotiäitiydelle. Nykyään olen 35-vuotias ylipainoinen perheenäiti. Ja tietenkin törmäsin tähän entiseen liikunnanopettajaani, joka tunnisti mut ja hymyili onnellisesti, oli varmaan tyytyväinen kun näki, että siitä huonokuntoisesta lapsesta tuli läski, ihan niinkuin hän oli koko yläasteen varoitellut. Teki mieli alkaa selittelemään, että olin mä tässä välissä hyväkuntoinen 🤷‍♀️

Vierailija kirjoitti:

jotkut traumatisoituu kaikesta ja heille jokainen sana on kiusaamista jos ei mene heidän pillin mukaan.

Korkeintaan narsistit ja psykopaatit, mutta eivät ns.tavalliset ihmiset.

Vierailija kirjoitti:

Täällä kans yks. Aina piti palella hiihtoladulla, hiki selässä laittaa kymmeniä luistimia, kuunnella vuosikymmeniä jumppasalissa kaikuvia kiljaisuja ja haistella sitä valtavaa hiki- ja dödösekoitusta. Uimahallissa ei saanut ääntä kuuluviin ja tarkkana piti vahtia niitä epilepsialapsia. Pölyisillä kentillä yrittää opettaa niskoitteleville sääntöjä. Ottaa iltaisin vastaan puheluita, kun niin oli paha mieli jollakin ja miksi koskaan ei ole muodostelmaluistelua tai cartingia? Mitään en niin inhonnut kuin liikunnan opettamista.

Jos ei ollut provo, niin toivottavasti olit myös itse opettajana osaava ja oikeudenmukainen. Ja et suosinut tai kiusannut ketään. Puutuit myös jos näit, että jotakin kiusattiin.

Yhdellä tutulla on muuten epilepsia ja hän ei jotunut uimaan koskaan. Vaikka ehkä tuo oli tarkoitettu vain esimerkiksi, en tiedä miten muissa kouluissa toimitaan vastaavassa tilanteessa.

Lapset osaavat olla tosi rasittaviakin, mutta on eri asia puhua kiusaamisesta tai syrjinnästä kuin siitä, että joku räkänokka ei suostu tottelemaan sääntöjä.

Vierailija kirjoitti:

En ollut kiusattu, mutta olin älyttömän huonokuntoinen lapsi ja opettajalle se oli kova paikka. Hän ilkeili koko yläasteen ja otti mut silmätikukseen, oikein nautti nöyryyttämisestä. Parikymppisenä löysin urheilun ja olinkin kovassa kunnossa muutaman vuoden. Sitten löysin elämäni miehen ja omistauduin kotiäitiydelle. Nykyään olen 35-vuotias ylipainoinen perheenäiti. Ja tietenkin törmäsin tähän entiseen liikunnanopettajaani, joka tunnisti mut ja hymyili onnellisesti, oli varmaan tyytyväinen kun näki, että siitä huonokuntoisesta lapsesta tuli läski, ihan niinkuin hän oli koko yläasteen varoitellut. Teki mieli alkaa selittelemään, että olin mä tässä välissä hyväkuntoinen 🤷‍♀️

no eikö muka kotiäiti voi huolehtia itsestään? 

Vierailija kirjoitti:

99 prosenttisesti läskejä ja nynnyjä tämä porukka. Ei jatkoon.

Olet varmaan liikunnanopettaja ammatiltasi?

Ala-asteella opettajana oli täysin, noh sanotaanko että julkisuudessa viime aikoina olleen luisteluvalmentajan kaltainen tyyppi. Tappoi kyllä innon liikuntaa kohtaan, vaikka meilläkin kaikki oltiin oltu oikein innokkaita liikkuja ennen kouluvuosia. Ne muutamat suosikit, eli saman koulun opettajan lapsi ja hänen bestis, heitä kohdeltiin tietenkin kuin kukkaa kämmenellä.

Yläasteella taas sellainen jumppajumppajumppa-opettaja, joka ei missään nimessä "poikien lajeja" meille vetänyt, eli siis poikien lajeja oli kaikki pelit. Juuri ne mistä kaikki oltaisiin tykätty. Ei voinut käsittää miten muut tekevät elämässään mitään muuta kuin urheilevat. Hänen kanssaan tuli juttuun ja sai kympin toikkariin jos oli kilpaurheilija. Muut oli alinta moskaa. Hän myös kerran löi erästä oppilasta. 

Lukiossa alkoi jo olemaan ihan asiallista menoa, ei kai siellä ollut kuin 1-2 kurssia ja niissä kyllä aikalailla oppilaat jo päätti mitä tehdään.

Että onpa tosiaan jännä, että on kammo voinut jäädä. 

Opettajaksi hakeutuu kyllä aika paljon kiusaajia. niinkuin hoitoalallekin. Juuri omasta koulusta ne kiusaajat, jotka eivät ole rappiolla, ovat joko opeja tai hoitajia. 

PPelkasin ja surin liikuntatunteja. Huutoäänestyksessä olin aina viimeinen. Olin ja olen edelleenkin motorisesti kömpelö, en osunut lentopalloon, koripalloon puhumattakaan piskuista pesäpallosta, johon olisi pitänyt osua mailalla. Lisäksi annettiin ymmärtää että palloon osuminen on erittäin tärkeää ihmiskunnalle, suorastaan välttämätöntä. Päätellen siitä korviavihlovasta kiljunnasta ja dramaattisista huokailuista, joita muut tytöt päästivät.

  Talvella hiihdettiin. Hiihdettiin. Ja edelleenkin hiihdettiin. Ja vaihtelun vuoksi hiihdettiin myös kilpaa.

   Minä olin aina viimeinen. 

    Olin jo lukiossa ja 18-vuotta täyttänyt, päätin että menenpä kirjastoon lukemaan mukavia kirjoja sensijaan että jaksaisin niellä itkua liikuntatunneilla. Joulutodistukseen sain lukiomme siihen mennessä ensimmäisenä oppilaana  liikunnasta nelosen.  Mutta  lukion päästötodistukseen opettaja oli armosta pistänyt viitosen.

  Jokainen ihminen on jollakin tavalla liikunnallinen sanoi myöhemmin eräs täysijärkinen liikunnanopettaja,.  Niin minäkin olen. 

  Mutta koululiikunta, se tappoi minusta ilon liikkua.

  Kiitos teille ala-asteen, ylä-asteen ja lukion liikunnan opet. 

Liikkaope hymyili maireasti kun kiusaajani haukkui minua liikuntatunneilla.

En ihmettele. Iänikuista läskien suosikkilajia pesäpalloa (=seisoskelua) kaikki keväät ja syksyt. Ei vaihtelua ikinä. Onneksi opettaja antoi edes juosta kenttää ympäri vaihtoehtona. Sai edes hien pintaan.

Vierailija kirjoitti:

Sulla oli kivaa, tuskin niillä nörteillä jotka valittiin viimeisenä.

Voi jessus. Minutkin valittiin aina viimeisenä, enkä ole lähelläkään nörttiä ja olin erittäin hoikka. En ollut kiinnostunut KOULUliikunnasta enkä koskaan panostanut peleihin sun muihin. Tajusin siis varsin hyvin miksi tulin valituksi viimeisenä. Minusta näki, ettei kiinnosta.

Olin läski joka ei jaksanu tehdä mitään, valittiin vikana jne enkä silti koe saaneeni traumoja. Sellaista elämä on eikä se itkemällä parane.

Mulle jatkuva epäonnistuminen ja huonommuden tunne joukkuelajeissa johti siihen, että näin 29-vuotiaana vältän kaikkia ryhmäpelejä viimeiseen asti. Esim. firman tykypäivinä tai kesäjuhlissa en joko mene paikalle ollenkaan tai jätän osallistumatta peleihin, kun on tiedossa "hauskaa" liikuntaa porukalla. Kuten vaikkapa pesäpalloa tai lentopalloa. Tilannetta ei helpota se, että työporukasta 95% on miehiä, joista lähes kaikki ovat hullun kilpailuhenkisiä.

Jotenkin vaan koen joukkuelajeissa, että en osaa/pysty ymmärtämään sääntöjä, en tiedä mitä tehdä. Tai vaikka tietäisin jotenkin mitä tehdä, en kuitenkaan osaa tehdä mitään. En ole hyvä heittämään, lyömään, juoksemaan.. En ole nopea enkä ketterä. Eikä yhtään kiinnosta kilpailuhenkisyys, mitä hiton väliä kuka voittaa.

Se kieltämättä harmittaa, etten pysty osallistumaan mihinkään ns. hauskaan yhteiseen puuhaan, jos se on urheilua. Ahdistaa ja stressaa niin paljon jo etukäteen. Olisi kiva pelailla jotain rauhassa ja rennosti, mutta ei.

Koululiikunta on yksinkertaisesti totaalista ajanhukkaa. Ne, jotka sitä tarvitsevat, eivät siitä hyödy millään tavalla, koska ylisuuressa ryhmässä liikunta on tehotonta ja pahimmillaan seisoskelua kentällä tyhjän panttina tai muka verryttelyä ja venyttelyä. Valmiiksi hyville puolestaan, se on liian kevyttä.

Hyi, kun tulee huono olo muistellessa. Muistojani koululiikunnasta:

- Olin köyhästä perheestä, joten meillä ei ollut varaa kunnon välineisiin. Luistimet olivat olleet äidilläni lapsena ja hän oli saanut ne opettajaltaan, jonka vanhat ne olivat. Minua sattui niin paljon luistella niillä. Nilkkatukea niissä ei ollut ja pohja oli täynnä niittipiikkejä. Sukseni olivat vanhat puusukset, jotka eivät mahtuneet ladulle. Niillä hiihtäminen oli raskasta. Opettaja uhkasi jälki-istunnolla, jos en ottaisi ulkoliikuntaan sopivia vaatteita. Takkini oli liian pitkä, mutta toiseenkaan ei ollut varaa. Onneksi opettaja ei toteuttanut uhkaustaan, kun punastellen edelleen ilmestyin sama takki päällä luistelemaan.

- 1500m juoksu ja cooperin-testi... Opettaja sanoi, että jos ei jaksa juosta koko matkaa/aikaa, pitää se tehdä uudestaan niin monta kertaa, että onnistuu. En saanut lähteä kotoa ulos treenaamaan koulun jälkeen, joten jumppasin salaa huoneessani. Kun kerran sitten epäonnistuin ja aloin itkeä kesken juoksun, tuli opettaja vain sanomaan, että uusiksi. Minua nöyryytettiin siten, että jouduin seuraavalla viikolla juoksemaan yksin kenttää ympäri, muiden pelatessa jalkapalloa kentällä.

- Olen keskimääräistä lyhyempi ja amerikkalainen jalkapallo poikien kanssa pelotti minua. Kuten myös koris ilman sisätossuja, kun pojat olivat isoja ja nopeita, eikä minulla ollut varpaille mitään suojaa.

- En saanut ikinä positiivista palautetta, vaikka olin erittäin hyvä voimistelussa ja tein telineillä juttuja, joihin muut eivät uskaltaneet tai pystyneet. Tottelin opettajaa myös aina kiltisti ja tein kaikkeni, jotta pärjäisin muissakin lajeissa. Numeroni oli 7.

- Olin aina viimeisten joukossa joukkueisiin valittaessa. Yksi näkövammainen lapsi valittiin jälkeeni, jos hän oli paikalla.

Nämä tapahtumat sijoittuvat 1998-2003 välille. Meillä oli tuona aikana neljä eri liikunnan opettajaa, jotka kaikki olivat yhtä hirveitä sadisteja.

Tästäkin ketjusta voi päätellä, etyä liikunnanopettajissa on liilkaa luonnevikaisia sadisteja. Miksei tästä nouse kohua?

En todellakaan ihmettele vaikken itse varsinaisesti traumatisoitunut.  

Ei mulla kuitenkaan hyviakaan muistoja ole.   Meilla oli valilla sekaliikuntatunteja mika oli tosi kammottavaa koska pojat olivat aina niin ilkeita mulle lapi peruskoulun.  Samoin pahoja muistoja on juuri huutojaosta  (mika pitaisi kieltaa!!)  ja tietyista lajeista esim.  koripallosta en ikina pitanyt ja pelkasin ja inhosin tunteja etukateen.  Olen ja varsinkin lapsena/teinina olin todella pienikokoinen/ linnunluinen ja monet mun ikaiset tytot oli pitkia ja rotevia,  tuntui etta jaan jalkoihin.   Joissain lajeissa olin todella hyva,  esim.  luistelu,  suunnistus,  yleisurheilu,  tanssi jne mutta hiljaisemmat jaivat aina jalkoihin.

Myos eras aamun ensimmainen hiihtotunti on jaanyt mieleen.  Kavelin pakkasessa kouluun ja nenani alkoi vuotaa verta.  Kerroin maikalle joka pakotti kuitenkin hiihtoladulle.  Joku 5km lenkki kesti varmaan tunnin kun piti pysahtya joka 10s metri pyyhkimaan nenaa.   Koko ajan maikka hiihti jossain perassa ja ei korvaansa lotkauttanut koko asialle.  Kun paasin takaisin koululle niin verta kaytannossa tuli suihkuamalla ja jouduin paivystykseen.

Minulla murtui ala-asteella sormi koripalloa pelatessa. Opettaja ei suvainnut ohjeistaa mitenkään pallon käsittelyyn, joten vältyinkin sitten muutaman viikon pallopeleiltä.

Vierailija kirjoitti:

Tästäkin ketjusta voi päätellä, etyä liikunnanopettajissa on liilkaa luonnevikaisia sadisteja. Miksei tästä nouse kohua?

Koska nämä arviot tuskin ovat kovin objektiivisia?

Mietin usein, että mistä tämä perinne kumpuaa, jossa kaksi lasta valitaan ryhmän eteen päättämään vuorotellen ketkä he haluavat omaan joukkueeseensa, kunnes jäljelle jäävät ne epäsuosituimmat ja/tai epäurheilullisimmat (yleensä aina samat) henkilöt. Piinaava tunnelma ja nöyryytys taattuja. Joku darwinistinen opetussuuntaus?