Lue keskustelun säännöt.
Ihmetteletkö koululiikunnasta traumatisoituneita?
25.01.2020 |
Itse ihmetten kun meillä oli ainakin ihan kivaa vaikka oli vanhan koulukunnan mummo opettajana.
Kommentit (225)
Liikunnan arvosana oli ekaluokalla 7 ja kun päätin lukion, se oli sama. Mikään ei muuttunut siinä välillä. Yritystä toki oli ja se myös näkyi hyvinä sijoituksina koulujen välisissä kilpailuissa. Mutta kun tosiaan kerran on sen seiskan saanut, niin se ei siitä miksikään muuttunut. En usko, että liikunnanopettajat noita numeroita edes arvioivat. Lätkivät samat vanhasta tottumuksesta.
Joukkueurheilu oli niitä samoja lajeja. Joukkueiden muodostaminen myös sitä samaa nöyryyttävää menoa, mikä on ollut jo vuosikymmeniä ns. "maan tapa". Koululiikunta taitaa olla niitä viimeisiä alueita, jotka ovat uudistusten ulottumattomissa. Sitä samaa se on ollut niin mummolla, äidillä kuin tyttärellä.
En oikeastaan ymmärrä edes sen merkitystä. Ensinnäkin pari tuntia viikossa ei vaikuta mihinkään kuntoon tai terveyteen. Toiseksi, jos sillä on tarkoitus vaikuttaa tottumuksiin, niin vaikutus on päinvastainen, sillä valtaosalla on koululiikunnasta niin huonot kokemukset, että se pikemminkin karkottaa liikunnan parista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hahaha! Tämä ketju kiteyttää koko palstan tason! Ylipainoisia häviäjiä täynnä koko palsta! Ilolla muistelen kun edustin kilpailuissa kaikissa lajeissa kouluamme ja olin tunneilla aina kapteeni ja sain tosiaan jättää joukkoevalinnoissa ne luuserit aina viimeiseksi!
Nyt kolmekymppisenä olen edelleen kunnossa, mieheni on kuuma urheilija myös. Kylläpä sai hyvälle mielelle omasta elämästä tämä ketju!
Miehesi pettää sua, muru💋
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hahaha! Tämä ketju kiteyttää koko palstan tason! Ylipainoisia häviäjiä täynnä koko palsta! Ilolla muistelen kun edustin kilpailuissa kaikissa lajeissa kouluamme ja olin tunneilla aina kapteeni ja sain tosiaan jättää joukkoevalinnoissa ne luuserit aina viimeiseksi!
Nyt kolmekymppisenä olen edelleen kunnossa, mieheni on kuuma urheilija myös. Kylläpä sai hyvälle mielelle omasta elämästä tämä ketju!
Miehesi pettää sua, muru💋
Menikö plösöllä tunteisiin?
En pysty mihinkään joukkuepeleihin, pelkään palloa ja tuntuu ihan ylivoimaiselta koittaa sitä tavoitella kun ihmiset ryntäilevät sinne tänne. Minä nyt vain olen tälläinen enkä muuksi muutu. En ole ylipainoinen häviäjä vaan tämä on minun luonteessa. Tykkäisin uida, kävellä, juosta,jumpata,hiihtää ym. Mutta kaikki kilpailut ja joukkuepelit ei käy. Olin pitkä ja urheilullisen näköinen. Lähtökohdat olisivat olleet hyvät, ja usein siitä sain kuullakin. Tunnit pitäisi suunnitella siten että kaikki voivat ja pystyvät osallistumaan.
Vierailija kirjoitti:
Hahaha! Tämä ketju kiteyttää koko palstan tason! Ylipainoisia häviäjiä täynnä koko palsta! Ilolla muistelen kun edustin kilpailuissa kaikissa lajeissa kouluamme ja olin tunneilla aina kapteeni ja sain tosiaan jättää joukkoevalinnoissa ne luuserit aina viimeiseksi!
Nyt kolmekymppisenä olen edelleen kunnossa, mieheni on kuuma urheilija myös. Kylläpä sai hyvälle mielelle omasta elämästä tämä ketju!
Tama on takuuvarma provo, mutta ainakin meidan koulussa ne suosituimmat eivat olleet mitaan hoikkia saatikka hyvakuntoisia. Itseasiassa aika rotevia ikaisekseen ja siina kylla hirvitti pelata sahlya, koripalloa tms kun sielta joku 20-30 kiloa painavampi rynnii innokkaasti paalle. Sen sijaan kaikki "nortimmat" olivat kylla itseasiassa fyysisesti paljon paremmassa kunnossa (ja ovat edelleen nain aikuisina) Nama suositut saivat hyvia numeroita kun olivat "kaverillisissa" valeissa opettajien kanssa. Tama oli 2000- luvun alkua. Jenkkakahvat tursusivat ulos MissSixtyista kun nama koulun kuningattaret 'liikkuivat' ja kahmivat kymppeja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole yhtään hyvää muistoa ala-asteen liikunnantunneilta. Pahimmat top 3
- Hiihto talvella. Kävimme hiihtämässä jäällä. TUULI niin paljon, että tuntui, kuin selkäydin jäätyisi. Yhdellä luokkakaverilla jäätyi kerran korvalehti niin (asianmukaiset varusteet pipoa myöten oli), että lähti käymään päivystyksessä hiihtotunnin jälkeen.
-Telinevoimistelu. Piti päästä sen pukin tai minkälie yli.
-Pesäpallo. "Nyt jaetaan joukkueet". Se nöyryytys ja myötähäpeä, kenet valitaan viimeiseksi.
Ala-asteen opettaja oli fiksoitunut näihin kolmeen lajiin. Ja näitä sitten hinkattiin. Lisäksi vielä pakollinen yleisurheilu. "Nyt hypätään korkeutta".
Yläasteella ja lukiossa kokeiltiin eri lajeja ja liikunta oli mukavaa ja kivaa.
Lisään tähän vielä, että tulen urheilullisesta perheestä ja olen harrastanut 8-vuotiaasta palloilulajeja. Edelleenkin harrastan säännöllisesti liikuntaa ja olen hyvässä kunnossa.
N35
Mulla murtui pikkurilli lentopallossa. Se turpoi nopeasti ja alkoi sinertää ja opettaja pakotti silti jatkamaan pelaamista. Kpko käsi tykytti kivusta ja seisoin vaan kentällä ja välttelin palloa. Jotenkin siitä liikuntatunnista selvisin. Nykyään pikkurilli on aivan vääntynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ihmettele. Päinvastoin. Olen itse yksi niistä kuka peruskoulussa ja vielä lukiossakin pelkäsi liikuntatunteja ja -opettajaa. Peruskoulussa opettajana oli täysi ihmishirviö kenen ei olisi koskaan pitänyt päästä työskentelemään lasten ja nuorten kanssa. Hänelle emme olleet koululaisia saati sitten yksilöitä vaan ryhmä jolta vaadittiin lähes kilpaurheilijoiden tasoisia suorituksia. Kaikkeen oli pakko osallistua, ei kompromisseja eikä joustavuutta. Ainoa syy millä olisi välttänyt osallistumisen oli kuolema. Mikään muu syy ei kelvannut. Hänellä oli myös omia lemppareita keitä hän suosi tunneillaan. Nämä lempparit olivat tietysti niitä urheilullisia lapsia ketkä harrastivat joukkuelajeja kuten jalkapalloa. Näin ollen saivat myös parempia numeroita.
Onneksi ysiluokalla ja lukiossa opin jo lintsaamaan tai muilla tavoin kiemurtelemaan ulos liikuntatunneista. Ja liikunnan ilon löysin itsenäisesti näin aikuisiällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä liikuntatunti jossa on vaihtoehtoja ja erilaista tekemistä vaatii hyvää tuntien suunnittelua opettajalta. On helppo pelata melkein joka kerta koripalloa tms ja antaa oppilaiden valita itse joukkueet. Ei tarvitse nähdä vaivaa tuntien eteen. Sitten kun kaikki eivät pärjää tai pysty tähän, niin voi antaa huonon arvosanan todistukseen. Ei kovin ammattitaitoista.
"Onneksi ysiluokalla ja lukiossa opin jo lintsaamaan tai muilla tavoin kiemurtelemaan ulos liikuntatunneista"
Menin kymppiluokalle peruskoulun jälkeen. Sama ahdistava liikunta joukkuepeleineen jatkui sielläkin. Opettaja vielä huomautti kerran käytävällä että älä jätä niitä vaatteita kotiin ensi kerralla. Lopetin koko koulun, kun en enää jaksanut enempää mitä oli pakko enkä ollut kyllä muutoinkaan tyytyväinen siihen kymppiluokkaan. Ammattikoulussa oli mukavaa liikuntaa ja yksilöllistä. Tytöt ja pojat sekaisin eikä kertaakaan pallopelejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olin lapsena ja teininä läski ja huono liikunnassa, aina valittiin viimeisenä joukkueeseen. En silti koe, että olisin traumatisoitunut mitenkään. Ihmiset on näemmä erilaisia.
Voisko olla, että et edes yrittänyt, joten nuono numero oli "ansaittu" eikä sadistinen opettaja nöyryyttänyt sinua?
En ihmettele, koska olen yksi niistä. En koulun jälkeen ole mitään liikuntaa harrastanut.
Pahiten koulu tappoi hiihto- ja luisteluintoni, lapsena vielä pidin noista.. mutta en enää ala-asteen hiihtohullun opettajan jälkeen, joka pakotti raahaamaan sukset kouluun joka päivä vaikka jo ruoho ja asfalttikin paistoi,, oli kiva raahata suksia, sauvoja, reppua.. räkä valui ja aurinko paistoi, yritin oikaista peltojen poikki, vuoroin tarvoin siis mullassa vuoroin asfaltilla... Opettaja oli seonnut. Olisi harrastanut hiihtoa vapaa-ajallaan, mutta ei, siitä piti oppilaidenkin kärsiä.
Myös pesäpalloa ja telinevoimistelua inhosin ja pelkäsin.
Koripallo ja sähly olivat ainoita liikuntatunteja, joista pidin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen minä. Koululiikunta oli kivaa 90-luvun alussa yläasteella.
Ei ollut kivaa tuolloin, olin yläasteella vuodet 1994-1997. Tuolloin myös aloin inhoamaan joukkueurheilua, erityisesti jääkiekkoa inhoan edelleenkin ja en vapaaehtoisesti katso sitä televisiosta. Samoilla liikuntatunneilla oli näitä pullistelevia jääkiekonharrastajia, jotka pelasivat aivan kuin mielenterveysongelmaiset.
Näissä jutuissa on niin paljon samanlaisuuksia että se ei voi olla sattumaa. Todella monelle on osunut liikunnanope joka on tappanut liikkumisen ilon. Tästä voi päätellä sen että liikunnan opettajiksi valikoiituu täysin vääränlaisia ihmisiä. Pitäisi katsoa sitä isompaa kuvaa ja käsittää kuinka suuren vahingon nämä opettajat aiheuttaa koko yhteiskunnalle. Liikkumisen puute aiheuttaa aikuisiällä yhtä sun toista vaivaa. Siitä saa kiittää näitä jotka saavat aikaan inhon liikuntaa kohtaan.
Tämä keskustelu pitäisi lähettää ministerille jonka vastuualueeseen kuuluu koulutus.
En ihmettele, ja viimeistään nyt pitäisikin pistää koko koululiikunta remonttiin. Toteamaton hahmotushäiriöni teki mm. pallopeleistä silkkaa piinaa, uintiin taas kasattiin monen eri luokan toisilleen tuntemattomat tytöt samoille tunneille, voi sitä nöyryytyksen ja ujostelun määrää. Kuten moni täällä todennut, meidänkin liikkaope oli itse yliurheilullinen, eikä vaatimuksissaan ymmärtänyt keskenkasvuisten ihmisten käsittelystä mitään. Luistelu olisi ollut kivaa, jos siitäkin ei olisi tehty aina kilpailutilannetta. Noh, ei ole ainakaan noiden kokemusten jälkeen mitään pelkoa että minut löytäisi ikinä mistään ryhmäliikunnasta tai urheilukilpailusta, kyllä liikkuminen itsessään tuntui olevan aivan toissijainen asia!
Vierailija kirjoitti:
Minut traumatisoi eniten huutojako. Mietippä ap jos 10 vuoden ajan joka viikko työpaikallasi olisi huutojako kahden työntekijäryhmän välillä ja olisit aina viimeinen valittu, koska kukaan ei pidä sinusta.
Niin ja joka päivän päätteeksi niiden kiusaavien työkaverien kanssa pitäisi mennä alasti suihkuun. Vartalosi jokainen kohta arvosteltaisiin ja vastakkaista sukupuolta olevat työkaverit kävisivät kurkkimassa ja tekisivät sen jälkeen pilkkalauluja sinusta.
Mä olen nyt 28v ja nyt, ihan viime kuukausina olen alkanut löytää taas liikkumisen iloa elämääni. Olen alkanut käydä kävelemässä, uimassa, sauvakävelemässä ja pelaamassa sulkapalloa. Missään näissä lajeissa ei tarvitse olla hyvä, ei tarvitse kilpailla tai olla osa ryhmää. Sulkapallokaveriksi löysin itseni kaltaisen työkaverin. Näistä liikuntamuodoista pystyn nykyään nauttimaan ja jopa haluan harrastaa niitä. On ollut vapauttavaa tajuta, että voin ja haluan liikkua siksi, että on ihan terveellistä liikutella kroppaa ja saada raitista ilmaa.
Koululiikunta suosi vain niitä, jotka olivat kilpailuhenkisiä, pitivät joukkuelajeista ja harrastivat niitä vapaa-ajalla. Ainoat hyvät muistot ovat niiltä tunneilta, kun saatiin mennä lenkille kävelemään. Vapaa-ajalla tykkäsin lapsenakin hiihtää, ratsastaa ja uida, mutta kouluhiihto ja -uinti oli aivan karmeaa kidutusta. Aina niissä oli se iänikuinen kilpailuasetelma ja piti suorittaa riittävän hyvin. En ikinä täyttänyt vaatimuksia, koska olen aika kömpelö, pelkään palloa ja niin edelleen. Telinevoimistelu oli aivan painajaista, kun ei vaan uskallus ja motoriikka riittänyt.
Oman lapseni olen laittanut liikuntaharrastuksiin jo pienestä asti ja rohkaissut kokeilemaan eri lajeja. Tämän olen tehnyt siksikin, että hän oppisi hallitsemaan kehoaan ja hän pystyisi nauttimaan ja pitämään hauskaa esim. joukkuepeleissä. Minulle kaikki liikunnalliset leikitkin olivat aina tuskaa. Ilokseni lapseni onkin etevä ja tykkää monenlaisesta liikunnasta, ja menee rohkeasti mukaan kaikkeen. Liikunta on yksi hänen lempiaineistaan koulussa, mitä en omalle kohdalleni olisi koskaan voinut kuvitella. Liikuntatunti oli aina se paikka, jossa valittiin viimeisenä ja kaikki huokui sitä, miten huono on, kun ei ole hyvä lentopallossa tai pesäpallossa.
Koskaan ei rohkaistu etsimään sellaisia lajeja, joista voisi itse nauttia ja ehkä alkaa harrastaa vapaa-ajalla.
Minulle jäi kammo ryhmäliikuntaa kohtaan koulusta, kun opettaja aina haukkui niitä, jotka eivät pysyneet mukana.
Vaikka itsellä oli aina kiitettävä liikunnassa, niin jännitin koko ajan, milloin minua aletaan haukkua.
Traumatisointi ei koske pelkästään niitä heikommin suoriutuvia.
Muistan omasta kouluajastani sen, kun yksi tyttö unohti urheiluhousunsa kotiin ja liikunnanopettaja pakotti hänet jumppaamaan alushousuissa. Muutenkin kielenkäyttö oli tosi sopimatonta. Vieläkin menee kylmät väreet kun ajattelen sitä opettajaa!