Ihmetteletkö koululiikunnasta traumatisoituneita?

Minutkin valittiin aina viimeisenä joukkueisiin. En silti kokenut sitä mitenkään kiusaamisena, koska olin surkea joukkuelajeissa ja tiesin sen itsekin. Inhosin yli kaiken koripalloa, jalkapalloa, lentopalloa, sählyä, mitä näitä nyt oli.

Sinänsä pidin kyllä liikunnasta, juoksemisesta etenkin ja sitä harrastan vieläkin. Halusin vain harrastaa sitä yksin, en halunnut pakottaa itseäni toimimaan joukkueessa.

Ja tässä kohdin olisikin auttanut paljon se, että olisi saanut valita kahden eri vaihtoehdon välillä, joista toinen olisi ollut joukkuelaji ja toinen ei. Olisi säästänyt ainakin minut monelta tuskalliselta liikuntatunnilta.

Unohdin ihan suihkupakon.

Opettaja valvoi meitä ala-asteella istumalla siinä suihkuhuoneen vieressä ja katsomalla, että jokainen meni suihkuun. Oli kiva olla ekojen kehittyneiden joukossa ja paljastaa oma murrosikäisen kroppa muille, jotka olivat vielä täysin lapsia. Puhumattakaan siitä, jos oli menkat. Sinne vaan pesulle! Suihkun vesi oli tietysti aina viileää eikä mulla ainakaan ollut ikinä kunnon pyyhettä. Korkeintaan joku käsipyyhe, mutta jos ei ollut mitään pyyhettä niin sitten kuivattiin käsipaperiin.

Oma tyttö on nyt ekaluokalla, ja he käyvät liikuntatunnin jälkeen pesemässä kasvot, kädet, jalat ja ehkä kainalot(?). Suihkuun ei tarvitse mennä, onneksi. Ihan järjetöntä mennä suihkuun joko keskellä päivää tai koulupäivän päätteeksi, ja lähteä sitten kostealla tukalla kävellen kotiin.

En minä kuviksesta tai musiikistakaan olisi koskaan pystynyt saamaan kymppiä, kaikista muista olisi ollut mahdollista.

Mutta ei kuviksesta tai musiikista jäänyt traumoja, koska kumpikaan opettajista ei nolannut julkisesti eikä puhunut mitään ihmeellisiä asioita myöskään kahden kesken, kommentoinut kehoa tms. Ei lytätty siitä, etten osannut enempää eikä irvailtu, että kappas vaan, että tällä kertaa saitkin aikaan näinkin hienon töherryksen vastoin kaikkia odotusarvoja. 

Vierailija kirjoitti:

Unohdin ihan suihkupakon.

Opettaja valvoi meitä ala-asteella istumalla siinä suihkuhuoneen vieressä ja katsomalla, että jokainen meni suihkuun. Oli kiva olla ekojen kehittyneiden joukossa ja paljastaa oma murrosikäisen kroppa muille, jotka olivat vielä täysin lapsia. Puhumattakaan siitä, jos oli menkat. Sinne vaan pesulle! Suihkun vesi oli tietysti aina viileää eikä mulla ainakaan ollut ikinä kunnon pyyhettä. Korkeintaan joku käsipyyhe, mutta jos ei ollut mitään pyyhettä niin sitten kuivattiin käsipaperiin.

Oma tyttö on nyt ekaluokalla, ja he käyvät liikuntatunnin jälkeen pesemässä kasvot, kädet, jalat ja ehkä kainalot(?). Suihkuun ei tarvitse mennä, onneksi. Ihan järjetöntä mennä suihkuun joko keskellä päivää tai koulupäivän päätteeksi, ja lähteä sitten kostealla tukalla kävellen kotiin.

Onneksi meillä ei tarvinnut mennä suihkuun, riitti että pesi kainalot. Tämä jo 80-luvulla. Koulun suihkut olivat kammottavat. 

Vierailija kirjoitti:

Kiusatulle liikuntatunnit on ehkä suurinta tuskaa mitä peruskoulusta löytyy.

No jep. Inhottavia ne tilanteet, joissa toiset oppilaat saavat valita ketä joukkueeseen otetaan, aina ne samat hylkiöt jäivät viimeiseksi. Myös paritehtäviä sai monesti tehdä ihan yksin. Ei ole kauan aikaa minun ala-aste ajoista. Sitä en sitten tiedä onko nykyisin käytäntö muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Kiusatulle liikuntatunnit on ehkä suurinta tuskaa mitä peruskoulusta löytyy.

Allekirjoitan. Olin muiden tyttöjen kiusaama yläasteella, ja joka liikkatunnilla sain alleviivauksen sille ettei kukaan ei pidä minusta, kun minut valittiin aina vikana joukkueisiin. Syy ei ollut taidoissani, vaan surkeimmat ja välinpitämättömimmätkin liikkujat otettiin joukkueeseen minua mieluummin. Ei tuota tunnetta voi ymmärtää, ellei ole kokenut sitä itse.

Ja liikunnanopemme oli perinteiseen tapaan ilkeä sadisti, joka teki huonojen ja kiusattujen oppilaiden liikkatunneista entistäkin hirveämpiä rääkkäämällä heitä. Aloin pitää liikasta vasta lukiossa, kun pääsin noista k*sipäistä eroon. Sen sijaan meille tuli mukava opettaja ja kivaa yhteishenkeä.

Vierailija kirjoitti:

Mä olin huono liikunnassa, meillä pelattiin lähinnä pesäpalloa ulkona ja lento- ja koripalloa sisällä ja olin aina toiseksi viimeinen joukkueeseen valittu. Yksi lihava tyttö oli se viimeinen. En traumatisoitunut. Rakastan liikuntaa, enkä koe sitä, etten pidä em. lajeista vieläkään, koe traumatisoitumisena. Käyn salilla, lenkkeilen, uin, osallistun myös ryhmäliikuntatunneille ilman mitään ongelmia. Tosin en traumatisoitunut kiusaamisestakaan, vaikka se oli aika laajaa ja rankkaa. Olen kai jotenkin häiriintynyt, kun en juurikaan edes ajattele näitä asioita. 

Ehkä olet vielä nuori etkä ole "päässyt" avaamaan näitä nöyryytyksiä. Minulle liikunta oli koko yläasteen ja lukion aivan kamalaa. Minut valittiin aina viimeisten joukossa, usein viimeisenä joukkueisiin. Testit määräsivät numeron, pallopelit oli luotu vain niiden hyvien kiusaamisvälineeksi, kun saivat luvan kanssa haukkua ja huutaa heikommille. Olin ala-asteella ihan kohtuullinen pallopeleissä, kun olin kannustavassa luokassa mutta yläasteella pelko epäonnistumisesta ja muiden haukkumisesta sai epäonnistumaan aina. Lopulta en enää edes yrittänyt.

Olin kohtuullisen notkea, osasin kärrynpyörän ja vaa'an ja muitakin telinevoimisteluun liittyviä temppuja, mutta näitä ei enää yläasteella harjoiteltu. Luistelussakin olin kohtuullisen hyvä, osasin helppoja juttuja jopa hyvin esim. vaa'an piruetin, valssihypyn ja kyykyssä jalan nostamisen. Mutta mitä tehtiin yläasteella? Pelattiin ringetteä. Osasin uida ja nautin uimisesta mutta millä sitä arvioitiin? Kellon kanssa opettaja mittasi ja antoi nopeille uinnista ysin ja hitaille sitten kutosen tai seiskan. Opin, etten ehkä osaakaan uida, en ainakaan tarpeeksi hyvin ja että ei ole väliä, vaikka jaksoin uida pari kilometriä putkeen, koska tärkeintä olisi uida se 100m riittävän nopeasti.

Koulun jälkeen löysin oman liikunnan. Kävin salilla ja jumpissa mutta aina takaraivossa oli epämiellyttävä olo siitä, mitä muut ajattelevat. Lopetin heti, jos joku sanoi jotain negatiivista. Nelikymppisenä huomasin, että jokainen salikerta aiheutti ahdistusta eikä suinkaa hyvää oloa. Koko ajan tuntui, etten kelpaa, en ole yhtä hyvä, en riitä. Lopulta lopetin kaiken varsinaisen liikunnan, teen kävelyretkiä ja pelaan perheen kanssa tennistä mutta en voi edes lähteä lenkille yksin, kun tulee jo ahdistus siitä, miten nopeasti pitäisi osata juosta. Liikunnaniloa en koe.

Vierailija kirjoitti:

Minutkin valittiin aina viimeisenä joukkueisiin. En silti kokenut sitä mitenkään kiusaamisena, koska olin surkea joukkuelajeissa ja tiesin sen itsekin. Inhosin yli kaiken koripalloa, jalkapalloa, lentopalloa, sählyä, mitä näitä nyt oli.

Sinänsä pidin kyllä liikunnasta, juoksemisesta etenkin ja sitä harrastan vieläkin. Halusin vain harrastaa sitä yksin, en halunnut pakottaa itseäni toimimaan joukkueessa.

Ja tässä kohdin olisikin auttanut paljon se, että olisi saanut valita kahden eri vaihtoehdon välillä, joista toinen olisi ollut joukkuelaji ja toinen ei. Olisi säästänyt ainakin minut monelta tuskalliselta liikuntatunnilta.

Pointti oli että ne jotka kiusasi minua muutenkin, pääsivät oikein joukolla kiusaamaan tässä kidutusmuodossa. Aika pitkä aika seisoskella siinä ryhmän keskellä naama punaisena kun 20 muuta tyttöä huudetaan ensin ja sitten lopuksi "ota sä toi" "en mä haluu" ja sitten opettaja määrää kumpi joutuu ottamaan minut.

En ihmettele. Itse en ole traumatisoitunut, ja oikeastaan yläasteen koululiikunta oli ihan mukavaa, mutta lukiossa sain pari paniikkikohtausta liikuntatunnilla, koska yleisesti siihen aikaan minulla oli elämässä paineita ja lisäksi univaikeuksia. Jostakin syystä oireilut nyt vain tulivat liikuntatunnilla, ehkä siksi, että siellä tunsi olevansa yksin isossa porukassa. Se jätti yhdessä liikunnanopettajan reaktion kanssa negatiivisen leiman koululiikuntaan ja vähän muuhunkin ryhmäliikuntaan lukion ajaksi. Aloin kerran itkeä liikuntatunnin jälkeen, kun opettaja pyysi minut sivuun ja kysyi, onko jokin hätänä. En osannut itsekään kertoa, mikä on vikana, kun en tiennyt, mitä paniikkikohtaukset ovat, enkä tiennyt, olenko sairas vakavamminkin tai jotakin. Liikunnanopettaja jotenkin kehitteli siitä huolen, että vanhempani tekevät kotona minulle jotakin pahaa, ja oli jo ottamassa yhteyttä rehtoriin ja vanhempiini. Sain jotenkin kotiin päästyäni ja rauhoituttuani kirjoitettua hänelle viestin, jossa vakuuttelin, että olen kunnossa. Loppu liikuntakurssi menikin sitten pelätessä sekä paniikkikohtauksia että itse liikunnanopea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minutkin valittiin aina viimeisenä joukkueisiin. En silti kokenut sitä mitenkään kiusaamisena, koska olin surkea joukkuelajeissa ja tiesin sen itsekin. Inhosin yli kaiken koripalloa, jalkapalloa, lentopalloa, sählyä, mitä näitä nyt oli.

Sinänsä pidin kyllä liikunnasta, juoksemisesta etenkin ja sitä harrastan vieläkin. Halusin vain harrastaa sitä yksin, en halunnut pakottaa itseäni toimimaan joukkueessa.

Ja tässä kohdin olisikin auttanut paljon se, että olisi saanut valita kahden eri vaihtoehdon välillä, joista toinen olisi ollut joukkuelaji ja toinen ei. Olisi säästänyt ainakin minut monelta tuskalliselta liikuntatunnilta.

Pointti oli että ne jotka kiusasi minua muutenkin, pääsivät oikein joukolla kiusaamaan tässä kidutusmuodossa. Aika pitkä aika seisoskella siinä ryhmän keskellä naama punaisena kun 20 muuta tyttöä huudetaan ensin ja sitten lopuksi "ota sä toi" "en mä haluu" ja sitten opettaja määrää kumpi joutuu ottamaan minut.

Nuorena sitä on jotenkin niin suojaton ja opettajan olisi pitänyt varjella sinua niin, että kun tuo yhden kerran tapahtui, seuraavalla kerralla olisi ollut jako kahteen vaikka pituusjärjestyksen tms. mukaan. 

Nyt aikuisen luonteella ja rohkeudella olisi sanonut opettajallesi, että koska minua ei haluta mukaan peliin, lähden tästä liikkumaan lenkille ja lähtenyt juoksemaan/kävelemään tunnin ajaksi. 

Kävin yläasteen 93-96 ja myönnän, että sinä aikana traumatisoiduin koululiikunnasta etenkin opettajan toimesta. Opettajamme oli old school liikuntahullu, joka pienellä paikkakunnalla perheensä kanssa pyöritti vaikka mitä liikunta-aktiviteetteja. Naisvoimistelua, suunnistusta, jalkapalloa, yleisurheilua, jne., kaikki paikalliset liikuntaharrastukset olivat pitkälti tämän liikuntafanaattisen perheen käsissä. Minä en harrastanut lapsena ja nuorena mitään ohjattua liikuntaa, tosin arkiliikunnan määrää oli hurjaa. Kaikkialle käveltiin ja pyöräiltiin (pikkukaupungissa pitkät välimatkat eikä julkista liikennettä), leikittiin pihaleikkejä, hyppynarua, tvistiä yms.  Eli siten olin varmaan fyysisesti ihan hyvässä kunnossa kun arkiliikuntaa tuli päivisin monta tuntia.

Tällainen arkiliikunta ei kuitenkaan riittänyt liikunnan opettajallemme. Hänestä oikeaa liikuntaa oli vain ns. järjestetty liikkuminen ja hän liikunnantunneilla teki selvän eron oikeiden harrastajien ja meidän muiden välille. Kaikki koululiikunta perustui aina suorituksiin ja mittaamiseen, ei liikunnan iloon. Hän antoi monin tavoin ymmärtää, että jos ei vapaa-ajalla harrasta "oikeana" harrastuksena liikuntaa, on huonokuntoinen plösö. Kaikkia yksityiskohtia en enää edes muista hänen liikuntatunneiltaan melkein 25 vuoden takaa. 

Mulla meni 15 vuotta, että uskaltauduin harrastamaan peruskoulun jälkeen liikuntaa. Tuo opettaja oli tosi hyvin iskostanut päähäni, että olen kömpelö, epäliikunnallinen ja fyysisesti taitamaton, lisäksi asenteeni liikuntaan on huono. En voinut kuvitellakaan, että minä voisin nauttia liikunnasta. Lopulta monien sattumien kautta löysin ensin ryhmäliikunnan (zumban) ja ihmettelin, että onpas tämä kivaa. Ohjaaja kannusti tunnilla pitämään hauskaa, olemaan murehtimatta liikesarjoista ja kehui, että olette mahtava porukka. Melkein tuli tippa linssiin, kun tuntui niin hyvältä ne kehut ja muutenkin positiivinen fiilis zumbatunnilla. Sitten innostuin muustakin ryhmäliikunnasta ja taas nautin siitä, että ohjaajat kannustivat ja olivat niin myönteisiä. En voinut kuin ihmetellä, miksi yläasteen liikunnanopella ei voinut olla samaa positiivista asennetta! Muutaman vuoden jälkeen kuitenkin kyllästyin vähän ryhmäliikunnan aikataulutuksiin ja löysin oman juttuni, eli  old school-kuntosaliharjoittelun. Nykyään joskus mietin, että olisipa hauska tavata vanha liikunnan opettajani ja näyttää sille kuivan kesän oravalle miltä näyttää "kömpelö ja epäliikunnallinen" (suora sitaatti ko. opelta!) kroppani vuosien kyykkyjen, maastavetojen jne. jälkeen :D 

Koululiikunnan suhteen traumatisoivin tekijä on ollut kiusaaminen. Hyvänä kakkosena opettajien kyvyttömyys ymmärtää sitä, millaista tuskaa ja ahdistusta pelkästään ne muut oppilaat aiheuttivat sekä tunnin aikana että erityisesti pukuhuoneessa ja suihkussa. Jos ei ole koskaan ollut kiusattu, ei ehkä ymmärrä kuinka helvetillistä on joutua alasti pahimpien vihollisten nähden. Itse en joutunut koskaan etsimään suihkun jälkeen kadonneita vaatteita, mutta tiedän joidenkin joutuneen siihenkin. Toisin kuin nykyään, minun kouluaikanani ei tarvinnut pelätä salakuvatuksi joutumista. 

Sitten se varsinainen liikunta. Jokaisella opettajalla oli se oma intohimolajinsa, mitä harrastettiin muiden lajien kustannuksella. Jos satuit olemaan huono korkeushyppääjä, voi voi. Jos satuit olemaan huono pesäpallossa, voi voi. Jos satuit olemaan huono hiihtäjä, voi voi. Numero oli sen mukainen. Kuten moni onkin maininnut, tekniikkaa ei opetettu, suoraan täysillä vaan. Jokaisella opettajalla oli myös omat suosikkioppilaansa, jotka olivat aina kilpaurheilijoita. He saivat hyvän numeron myös huonommalla suorituksella, koska he sentään olivat Urheilijoita.

Omalta kohdaltani motivaatio liikuntaan katosi vuosiksi. Nyt aikuisena, yli 15 vuotta peruskoulun jälkeen olen vähitellen löytänyt mielekkäitä lajeja, mutta esimerkiksi kuntosali ja ryhmäliikunta pelottavat edelleen.

En ihmettele. Olen vasta nyt aikuisena miehen kanssa harrastaessa todennut, että hei, minähän en olekaan täysin surkea. Hänen veljiensä kanssa olemme käyneet luistelemassa, hiihtämässä ja pelaamassa erilaisia pallopelejä, ja minä jopa nautin niistä! Mutta fiilis on hiukan eri, kun koululiikan tavoin ei ole liuta ääliöitä huutelemassa, nauramassa ja arvostelemassa, kun on minun vuoroni tehdä jotain.

Juoksemisesta en tykkää vieläkään, sain tyylistäni sellaiset roastaukset koko kouluajan niin liikkaopelta kuin luokkalaisiltani. En mm. pysty hölkkäämään kuin jossain metsikössä, jossa kukaan ei varmasti näe.

Täällä kans traumatisoitunut. Valittiin aina viimeisten joukossa porukkaan joukkuepeleissä (Mua kiusattiin muutenkin kouluaikana), naurettiin selän takana, pilkattiin kun ei osannut. Pahimmat oli salibandy, uiminen, koripallo, luistelu, pesäpallo ja toki se hiihto!.

Kertokaa millaista koululiikunta on tänä päivänä, jos tiedätte? Valitaanko joukkueet edelleen huutijaolla kahden opettajan suosikin urheilullisen lapsen toimesta jne.?

Nyt kun mietin, minulle on jäänyt sellainen suorituspaine takaraivoon, että ryhmässä liikuntatilanteessa pitää yrittää aina täysillä, lähes yli voimien. Muuten on se onneton luuseri, millaisena minua pidettiin koululiikunnassa.

Kun ollaan golfaamassa, minulla menee energiaa siihen, että kävelen varmasti mieluiten nopeiten, ettei minua tarvitse odottaa, yritän lyödä mahdollisimman suoraan, ettei minun palloani tarvitse etsiä metsästä jne. Toiset seurueessa nauttivat pelistä rennommin. 

Tykkään tehdä lenkit yksin, käydä salilla yksin, olla menemättä jumpparyhmään yhdessä kaverin kanssa jne. 

Jos ei ollut luistimia joutui kiertämään jalkaisin puolitoista tuntia kenttää. No oppihan siellä lumikasojen takana edes polttamaan tupakkaa.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa millaista koululiikunta on tänä päivänä, jos tiedätte? Valitaanko joukkueet edelleen huutijaolla kahden opettajan suosikin urheilullisen lapsen toimesta jne.?

On se siinä mielessä ymmärrettävää että se on helppo tapa tehdä joukkueista tasaväkisempiä. Nöyryyttäminen pitäisi kuitenkin kitkeä siitä pois. Opettajan pitäisi valvoa tunteja paremmin ja puuttua kaikkeen kiusaamiseen ja väkivaltaan oli se sitten sanallista tai fyysistä. Kaikkien tunneille osallistuvien pitäisi voida tuntea olonsa turvalliseksi liikunnallisesta tasostaan huolimatta. Yksi taustalla oleva syy mikä aiheutti liikuntatunneilla ongelmia oli ettei niitä sääntöjä koskaan edes opetettu. Ikäänkuin oletettiin että kaikki kyllä oppivat ne siinä pelatessa ja oppilaat opettaisivat toisiaan. Sen sijaan osaamattomuutta käytettiin lyömäaseena enkä tänä päivänäkään tiedä useimpien joukkuepelien sääntöjä ja kiitos traumojen ei ole mitään halua edes opetella. Kiitos ihanille opettajille <3

Kommentoija 96 jatkaa, kun jäin oikein muistelmaan yksityiskohtia pahalta tuntuneista tilanteista. Yksi klassisista tietenkin viimeisenä valituksi tuleminen kaikkiin joukkuepeleihin. En tietenkään ihmettele, että olin vika valittujen joukossa, sillä luokalla oli paljon oppilaita, jotka vapaa-aikana harrastivat aktiivisesti etenkin paikkakunnalla suosittuja jalkapalloa ja pesäpalloa. Siten koululiikuntatunnilla joukkueen jäsenten tasoerot olivat aivan valtavia. He, ketkä harrastivat vapaalla, pelasivat keskenään eikä esim. jalkapallossa kukaan heistä erehtynyt syöttämään palloa meille ei-harrastajille. Vaihtopenkille ei tietenkään myöskään koskaan laitettu ketään aktiiviharrastajaa. Me muut vaan juostiin kentällä statisteina nöyryytettyinä. Muistan, että kerran hyvä ystäväni, joka harrasti jalkapalloa vapaa-ajalla, syötti minulle pallon säälistä ja sai siitä hyvästä opettajan ja joukkueen muiden jäsenten huudot päälleen. 

Muistan myös, että ysiluokalla liikunnantunneilla tehtiin jotain koreografisempaa tanssia joka oli tarkoitus esittää joulujuhlassa. Jollain oudolla tavalla innostuin vähän siitä ja koin ensimmäistä kertaa pientä iloa koulun liikunnan tunneilla. Lopulta opettaja kuitenkin rankkasi vain parhaat mukaan esitykseen, perustellen sillä, ettei kaikki mahdu joulujuhlalavalle. Tuntui ihan älyttömän pahalta ja tunsin itseni idiootiksi kun olin antanut itseni hetkeksi innostua. Jälkeenpäin olen ajatellut, että totta kai koreografian olisi voinut toteuttaa siten, että kaikki pääsevät osallistumaan, vaikka vuorotellen eri ryhmissä! Mutta tuo kuvastaa hyvin liikunnanopettajamme pedagogisen osaamisen puutetta.

Vierailija kirjoitti:

Mä olin huono liikunnassa, meillä pelattiin lähinnä pesäpalloa ulkona ja lento- ja koripalloa sisällä ja olin aina toiseksi viimeinen joukkueeseen valittu. Yksi lihava tyttö oli se viimeinen. En traumatisoitunut. Rakastan liikuntaa, enkä koe sitä, etten pidä em. lajeista vieläkään, koe traumatisoitumisena. Käyn salilla, lenkkeilen, uin, osallistun myös ryhmäliikuntatunneille ilman mitään ongelmia. Tosin en traumatisoitunut kiusaamisestakaan, vaikka se oli aika laajaa ja rankkaa. Olen kai jotenkin häiriintynyt, kun en juurikaan edes ajattele näitä asioita. 

Jos et traumatisoitunut kiusaamisesta, se ei voinut olla laajaa tai rankkaa. Kunnolla ja pitkään kestänyt lapsen tai nuoren kiusaaminen traumatisoi AINA uhriaan enemmän tai vähemmän, koska kysymys on väkivallasta jota harjoitetaan lasta kohtaan. Ei kukaan ihminen ole niin immuuni väkivallalle, että se ei vaikuttaisi millään tavalla.