Lue keskustelun säännöt.
Ihmetteletkö koululiikunnasta traumatisoituneita?
25.01.2020 |
Itse ihmetten kun meillä oli ainakin ihan kivaa vaikka oli vanhan koulukunnan mummo opettajana.
Kommentit (225)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vieläkin on monilla liikunnanopettajilla asenne, että sen ei ole tarkoituskaan olla kivaa. Ei myöskään haluta kehittää suunnitelmaa mitä tehdään tunneilla vaan ne on vuodesta toiseen samat. Ja Cooperin testi, miksi ihmeessä se pitää olla mukana, niin vanhanaikaista, kun nykyään on mittarit lähes kaikkeen kehitetty.
Cooperin testi on hyvä kuntomittari. Miksi kaiken pitäisi olla kivaa ja tehty löysien ehdoilla? Luuletko että joku yhtälöiden laskeminen on kaikille kivaa? Ei, mutta silti se on tehtävä. Sama juttu se on toisinkin päin. Älkää te nyhveröt kuvotelko, että niitä sääntöjä teidän takianne aletaan muuttamaan. Te saatte algebranne, me Cooperimme. Näin maailma pysyy balanssissa.
Juoskaa se cooperinne omalla ajalla. Luuletko, että oppilaat kesken koulupäivän vetävät hikimäräksi itsensä tuollaisen turhanpäiväisen testin takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi ollut reilua, jos muissakin aineissa olisi tehty samalla tavalla, laitettu vaan hommiin tai testeihin opettamatta mitään ja kertomatta miten tuloksia saavutetaan. Lukuaineissa olisin kyllä pärjännyt tuolla tekniikalla. Ja aikuisena sitten liikunnassakin, maksullisen omatoimisen liikunnan parissa, missä ohjaaja kertoo tekniikat eikä oleta taidon tipahtaneen taivaasta.
Vierailija kirjoitti:
Itsekin ihmettelen miten siitä voi traumatisoitua. Toki mielenkiinto voi vähentyä joistain lajeista kun pakotetaan vaikka kunto liian huono tai ei yksinkertaisesti osaa, mutta traumatisoitua? Taitaa johtua enemmän siitä että siellä joku kiusaa, ei itse liikunnasta.
Itse opin vihaamaan juoksua kun kunto oli niin huono mutta pakotettiin juokulenkille. Mutta en mitenkään traumatisoitunut ja aikuisena aloin jopa lenkkeilemään uudelleen.
Trauma voi syntyä esim näin:
- telinevoimistelutunnilla opettaja näyttää liikkeen (kuperkeikka hevosen päällä tms) yhden kerran. Liikettä ei harjoitella, vaan kaikki asettuvat jonoon ja tekevät sen omalla vuorollaan. Kaikki katsovat ja opettaja merkitsee arvosanan vihkoon. Epäonnistuneille tirskutaan.
- pallopelitunti alkaa kunujaolla ja joukkueet tappelevat siitä kuka joutuu ottamaan sinut. Pelin sääntöjä tai tekniikkaa ei opetella, vaan joukkueet aloittavat heti pelin. Osa oppilaista harrastaa peliä vapaa-ajallaan ja ovat piirisarjan mestareita. Koitat itse pysyä vaihtopenkillä mutta opettaja pakottaa pelaamaan. Muiden peli on vauhdikasta ja kovatasoista. Et osaa, sinulle huudetaan ja saat kovasta pallosta kipeän iskun päähäsi.
- Hiihtotunti alkaa suksien raahaamisella ladulle. Sinulla on vanhat hikilaudat joita ei ole voideltu. Kaikkien on hiihdettävä sama 10 km lenkki. Jäät muista jälkeen ja kun lopulta viimeisillä voimillasi raahustat takaisin koululle, opettaja on vihainen kun joutui odottelemaan niin pitkään. Lopuksi hiihdät vielä 3 km kotiin reppu selässä, vaikka olet jo puolikuollut (ei ollut julkista liikennettä).
Kun tämä toistuu joka viikko 12 vuoden ajan niin kyllä siitä traumoja syntyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin ihmettelen miten siitä voi traumatisoitua. Toki mielenkiinto voi vähentyä joistain lajeista kun pakotetaan vaikka kunto liian huono tai ei yksinkertaisesti osaa, mutta traumatisoitua? Taitaa johtua enemmän siitä että siellä joku kiusaa, ei itse liikunnasta.
Itse opin vihaamaan juoksua kun kunto oli niin huono mutta pakotettiin juokulenkille. Mutta en mitenkään traumatisoitunut ja aikuisena aloin jopa lenkkeilemään uudelleen.
Nimenomaan näin, turha liikuntaa on syyttää kiusaajista.
Meillä ne opettajat oli kiusaajia. Kukaan oppilas ei koskaan sanonut minulle mitään ikävää. Sen sijaan muistan ainakin kolmen liikkaopettajan ikäviä kommentteja edelleen. Osa ihan käsittämättömiä. Yksi rupesi selittämään minulle kuudennella, että pitäisi alkaa skarpata, että pääsen lukioon. Kolme vuotta yläastetta on lyhyt aika. (Keskiarvoni kuudennella oli 9,4, oleellisin laskeva tekijä oli liikunnannumero. Liikuntatunneilla olin aina läsnä, tein mitä käsketään ja yritin parhaani.)
Ainakin traumatisoiduin hiihdosta. En ole ikinä sen jälkeen enää hiihtänyt kun koulussa oli pakko hiihtää 8km ja olin tuolloin ekalla vai toisella luokalla. Koko koulu hiihti. Muistan vaan kun ne helvetin suksikengät meinas lähtee jalasta irti. Ja tää kaikki 90 luvun alussa. Jos olis vastustanut olisi saanut jälki-istuntoa. Koko koulu pelkäsi tämän koulun opettajia ja tapoja, tänä päivänä tuo koulu olisi lakkautettu ja opettajat joutuis syytteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämmöiset aloitukset osoittaa empatian puutetta
On totta, että joillekin matikka on kamalaa ja joillekin liikunta (ja joillekin molemmat). Kaikki ei aina voi olla kaikille kivaa, mutta matikassa ja liikunnassa on myös erinäisiä merkittäviä eroja:
-Kenenkään terveys ei kärsi eikä ennenaikainen kuolema korjaa siksi, että on koulussa niin traumatisoitunut matikasta, ettei siihen halua koskea pitkällä tikullakaan koulun jälkeen. Liikuntaa sen sijaan on vähän pakko jossain muodossa harrastaa tai muuten olla fyysisesti aktiivinen, jos aikoo elää terveenä.
-Matikan kokeita ei ole perinteisesti ollut tapana pitää niin, että kaikki näkevät toistensa suoritukset ja tietävät toistensa numerot. Huonosta suorituksesta ei myöskään useinkaan joudu naurunalaiseksi.
-Matikka on puhtaasti yksilölaji (poislukien mahdollinen kaverien auttaminen), sosiaaliset kuviot eivät vaikuta eikä mitään huutojakojoukkueita tehdä.
-Matikassa ei peruskoulussa kilpailla, ja lukiossa valtakunnalliseen matikkakilpailuun osallistuminen on erittäin vapaaehtoista eikä karsintaan yleensä osallistukaan kuin pieni osa ihmisistä.
-Laskeminen ei ole sillä tavalla vaarallista kuin liikunta voi tietyissä tilanteissa olla. Ei tule vastaan sellaista mahdollisuutta, että vointi ei oikeasti sallisi jatkaa mutta opettaja painostaisi jatkamaan. Tai että jos yrittää sellaista temppua johon ei oikeasti pysty, niin voisi esim. pudota tai muuten loukkaantua. Liikunnassa on etenkin motorisesti kömpelölle ihmiselle tietty vaaraelementti aina läsnä ja myös sairaana liikkumisella voi olla ikäviä seurauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En traumatisoitunut, kaiholla muistelen kuinka maapallolla ei muita liikunta lajeja olekaan kuin hiihto koska kyllähän Kekkonenkin...
Niin, kyllähän Kekkonenkin tappoi suomalaisia.
Koululiikka oli koko kouluajan suola. Ei heru minkäänlaista ymmärrystä näille, jotka siitä valittavat tai jopa kehtaavat "traumatisoitua". Hakevat vain huomiota ja mitään ongelmia tuskin on ollutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minähän lukiossa nautin liikunnasta. Kävin vapaa-ajalla salilla nelisen kertaa viikossa, kävin kävelylenkeillä ja jonkin verran juoksulenkeillä ja tanssin paljon.
Silti en tajunnut koululiikunnasta mitään, koska siellä ei ohjattu mitään, pallopeleissä olin kömpelö, telinejutuissa myös.
Opettaja ei tiennyt mitään vapaa-ajanvietostani ja irvaili joskus kaikkien kuullen, että miten jaksan tehdä kaikki vatsalihakset tms. Ei tuntunut kivalta, koska olen muutenkin aika arka kaikelle arvostelulle.
Olen onnekas, ettei huonot kokemukset koululiikunnasta kantaneet sen pidemmälle vaan pystyin erottamaan typerät opettajat ja olemattoman pedagokiikan itse liikunnasta. Tsemppiä meille kaikille omatoimisen liikunnan pariin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin ihmettelen miten siitä voi traumatisoitua. Toki mielenkiinto voi vähentyä joistain lajeista kun pakotetaan vaikka kunto liian huono tai ei yksinkertaisesti osaa, mutta traumatisoitua? Taitaa johtua enemmän siitä että siellä joku kiusaa, ei itse liikunnasta.
Itse opin vihaamaan juoksua kun kunto oli niin huono mutta pakotettiin juokulenkille. Mutta en mitenkään traumatisoitunut ja aikuisena aloin jopa lenkkeilemään uudelleen.
Nimenomaan näin, turha liikuntaa on syyttää kiusaajista.
Meillä ne opettajat oli kiusaajia. Kukaan oppilas ei koskaan sanonut minulle mitään ikävää. Sen sijaan muistan ainakin kolmen liikkaopettajan ikäviä kommentteja edelleen. Osa ihan käsittämättömiä. Yksi rupesi selittämään minulle kuudennella, että pitäisi alkaa skarpata, että pääsen lukioon. Kolme vuotta yläastetta on lyhyt aika. (Keskiarvoni kuudennella oli 9,4, oleellisin laskeva tekijä oli liikunnannumero. Liikuntatunneilla olin aina läsnä, tein mitä käsketään ja yritin parhaani.)
Opettajilla ei ole kauheasti viikkotunteja verrattuna suurimpaan osaan ammatteja, samoin on loman ja "opetuksettoman ajan" (vai mikä se nyt oli?) suhteen - eli vapaata aikaa on reilusti. Luulisi olevan rento ja mukava ihminen. Tuleeko niistä mulkkuja vuosien myötä jostain syystä vai onko se pääsyvaatimus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ollut voimaa liikkua, koska olin aliravittu koko yläasteen ja lukion alun. Kukaan ei puuttunut siihen mitenkään vaan irvailtiin vaan huonosta kunnosta. Bonuksena huono motoriikka. Ei synnytä lämpimiä muistoja vaan alkaa raivostuttaa, kun muistelee menneitä.
En ole traumatisoitunut liikunnasta, vaikka olinkin aina huonoin ja tulin valituksi viimeisten joukossa. Yläasteella uskalsin jopa reippaasti osallistua, kun liikunta vihdoin eriytettiin sukupuolten mukaan. Osallistumisesta, kovasta yrittämisestä, muiden kannustamisesta jne. huolimatta todistuksessa seisoi aina 7. Tätä en tajunnut ikinä. Olin huono eikä muulla ollut mitään väliä.
Nykyään olen opettaja ja joskus kuuntelen pienesti huvittuneena opehuoneessa liikkamaikkojen mietteitä siitä, miksei oppilaat motivoidu tekemään. Kyllä se taitaa johtua pitkälti arviointimenettelystä (jos tavoitteena on opettaa terveelliset elämäntavat, jossa liikunta on luonteva osa arkea, ei seiskojen kerääminen todistukseen ole kovin hyvä motivaattori tai muutenkaan perusteltua) ja siitä, että huonompien on todella vaikea osallistua "täysillä" kun mukana on myös lajin harrastajia jne. Vastikään yksi liikkamaikka puhuikin, että olivat ryhmässä kokeilleet lajia, joka oli KAIKILLE uusi. Yllättäen henki oli ollut todella hyvä ja kannustava, kun "kukaan ei osannut". Niin. Jatkuva epäonnistuminen muiden, "parempien" silmissä on aika raastavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kyllä kieltämättä ihmettelen. Eikä kyse ole siitä, että olisin itse joku himourheilija, vaan olin oikeastaan aika surkea liikunnassa kouluaikana. Harrastin vain ratsastusta, joten peruskunto oli hyvä, mutta pallopeleistä tms en koskaan tajunnut mitään. Minut valittiin usein viimeisten joukossa, en tehnyt maaleja ja sain usein pallosta päähän.
En silti ole traumatisoitunut, vaan nautin liikunnasta näin aikuisiällä: hiihdän, käyn salilla, ratsastan.. Ehkä minulla on sitten ollut suojaavia tekijöitä traumatisoitumista vastaan. Itsetuntoni ei ole ollut kiinni siitä, kuinka pitkälle lyön pesäpallossa tai loistanko luistelutunnilla. Minulla on ollut kavereita (jotka eivät valinneet minua joukkueeseen ekana, minkä ymmärsin jo silloin ihan hyvin :D) ja minua on kehuttu kotona. Olin hyvä lukuaineissa.
Traumatisoitumisen taustalla on varmasti kasa muitakin tekijöitä kuin ne liikkatunnit. Ehkä kiusaamista, huono itsetunto, yksinäisyyttä.. Lähtisin näitä tekijöitä perkaamaan ensin.
En saanut traumoja koululiikunnasta. Mutta olen aika katkera edelleen. Olin ihan ok liikunnassa, ehkä enemmän kuitenkin "huonoja." Olin aina innolla mukana, asianmukaiset varusteet päällä hyvällä asenteella ja parhaani yrittäen. Mutta sain aina arvosanaksi 8. Aina, joka ikinen kerta. Vaikka hyvähän se on, mutta asenteeni ja osallistumiseni olisi ansainnut 10. Mutta koska en ollut superliikunnallinen niin en saanut koskaan parempaa. Numeronhan pitäisi tulla siitä miten osallistuu ja onko iloisella mielellä kokeilemassa kaikkea. Ei ei, se annetaan sillä perustein, että kuinka kovaa juokset, montako vatsalihasta teet minuutissa, kuinka pitkälle hyppäät jne. Ja plussaa tulee, jos on jokin urheiluharrastus.
Muistan lukiossakin eräällä tunnilla kun opettaja jakoi oppilaat koripallojoukkueisiin. Valitsi liikunnalliset jalkapalloa ja aerobicciä harrastavat omaan peliin ja loput surkimukset omaan peliin. Sitten tsemppasi ja kehui ja kannusti hyviä omassa pelissään ja me surkeat pelattiin toisella puolella liikuntasalia omaa peliä eikä opettaja edes tullut katsomaan. Paha mieli on edelleen joistakin jutuista, mutta pidän kuitenkin liikunnasta nykyään ja liikun monta kertaa viikossa.
muistan kyllä aina sen ala-asteen läskin oppilaan joka piti laittaa pukkihyppelyyn tai nuoralla kiipeilyyn viimeiseksi, aina liikunnanope pakotti sitä vaaan yrittämään kun kaikki näki ettei se lihavuudeltaan pysty
lukiosssa sitten oli perverssi liikunnaopettaja Kajaanissa joka pyrki raiskaamaan aina lukion vanhempien tansseissa nuoria naisia, linnan lukissa v 1988-1991 kun olin siellä oppilaana
terveisiä sille, varmaaan alkoholisoitunut
Ei se liikunta traumatisoitunut vaan se kiusaaminen ja opettajien välinpitämättömyys. Liikuntatunnit oli enemmänkin kiusaamistunteja.
Olin koulukiusattu, mut valittiin aina viimeiseksi tai toiseksi viimeiseksi,,pallopelit varsinkin jalkapallo oli yhtä helvettiä, aina pallo osui täysillä päähän, jalkaan, käsiin, selkään jne, tuli pelko palloihin, pelkään jopa ilmapalloja
Miksi liikunnasta pitäisi saada erinomainen pelkästään yrittämisellä? Eihän muissakaan aineissa voi saada kymppiä, jos ei osaa, vaikka kuinka yrittäisi.
Arviointihan on _osaamisen arviointia_. Toki myönteinen asenne tuo osaamisen paremmin esiin, mutta ei se itsessään oikeuta kymppiin missään aineessa..
Sinähän sen tiedätkin, miltä me kaikki näytetään... Minä olin koulukiusattu ja sain traumoja liikuntatunneista, mutta silti nyt aikuisena en ole nynny tai lihava. Sinä taas taisit olla se kiusaaja, ainakin viestistäsi päätellen.