Ihmetteletkö koululiikunnasta traumatisoituneita?

Me toon ja luistelukohun jälkeen pitäisi nostaa esille liikunnanopettajien harjoittama kiusaaminen ja nöyryytäminen, jolla on melkoinen kansanterveydellinen vaikutus kun traumatsoituneet uhrit kammoavat liikuntaa puhumattakaan henkisistä kärsimyksistä. 35

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi liikunnasta pitäisi saada erinomainen pelkästään yrittämisellä? Eihän muissakaan aineissa voi saada kymppiä, jos ei osaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Arviointihan on _osaamisen arviointia_. Toki myönteinen asenne tuo osaamisen paremmin esiin, mutta ei se itsessään oikeuta kymppiin missään aineessa..

Kymppiä ei pidäkään antaa. Mutta on ihan kohtuutonta antaa myöskään huonoa numeroa pelkkien testitulosten perusteella, koska meillä ei ainakaan opetettu tekniikkaa yhdessäkään lajissa. Olisi ensin pitänyt opettaa, sitten oltaisiin treenattu ja lopuksi testattu. Ja otettu vaikka myös lähtötesti ja katsottu kehitys. Lisäksi opettaja olisi voinut käyttäytyä asiallisesti. Se olisi ollut unelmani koululiikunan suhteen. 

No joo, huonot numerot erikseen, mutta äsken joku valitti että sai ”vaan kasin”, vaikka oli aina hyvällä asenteella. Kasihan on sanallisessa arvioinnissa ”hyvä”.

No minusta kyllä ansaitsisi ysin, jos tekee täysillä, ei pinnaa läsnäolosta eikä osallistumisista, ei soita suutaan, on varusteet mukana, tekee mitä sanotaan jne. Kymppiä ei voi tietenkään antaa. Kasi on surkea numero. 

Kasi ei ole surkea vaan keskiverto numero. Muuten olen samaa mieltä kaikesta mitä kirjoitit.

Kylmä liikuntasali missä oltiin paljain jaloin, sählyssä kaikki löivät toisia varpaille tahalteen ja jos koetti vetäytyä seinustalle seisoskelemaan, alkoi opettaja huudella että sinne vain sekaan reippaasti!  Pukkihyppely oli piinaa parille vähän pulleammalle oppilaalle sekä pojille ja telinevoimistelussa taas  meinasi mennä niskat nurin, opettaja oikein teki minusta esimerkin että' " Ei niskat edellä kuten tämä Tiina tässä!"  Ja sitten se suihkupakko! Opeteltiin kastelemaan hiukset sillä niitä se ope kyttäsi, mutta sitten oli kurjaa ajaa pyörällä märillä hiuksilla kotiin.

Myös ulkoliikunta oli ihan hirveää,  erityisesi hiihto. Veren maku suussa sukset lipsuen koetat pysyä toisten perässä ja opettaja huutelee että vauhtia nyt siellä hännillä.  Kerran en uskaltanut laskea yhtä mäkeä alas, muut olivat jo alhaalla ja opettaja uhkaili jälki-istunnolla ellen tule heti alas. Laskin sitten puuta päin, huulet hampaasta läpi ja murtunut ranne.

Minä olin liikunnassa pääsääntöisesti hyvä. Olin koulun jalkapallojoukkueessa, uin, lenkkeilin jne. Mutta luistelu ei sujunut yhtään, ja talvella ei muuta tehtykään koska koululla oli oma jääkenttä. Tämän seurauksena sain huonon ihmisen leiman liikunnanopettajalta, joka kyllä muutenkin harrasti suosimista ja syrjimistä. Ei minullekaan tullut mieleeni selvittää syytä vaan uskoin että kaikki johtui siitä kun olin laista pska ja muutenkin huono. Myöhemmin jo aikuisena mulla sitten todettiin lonkkavika, josta epäilemättä johtui se, etten yksinkertaisesti pysty luistelemaan pitkiä aikoja.

En ihmettele yhtään. Pienellä paikkakunnalla koululiikunta tarkoitti 80-luvulla kesäisin pesäpalloa ja talvisin hiihtoa. Joukkueisiin tietysti huutojako ja joka vuosi kaikille pakolliset hiihtokilpailut, joissa määräytyi sosiaalinen nokkimisjärjestys.  Jossain vaiheessa kisat kuitenkin lopetettiin vanhempien pyynnöstä, koska huonosti pärjänneitä kiusattiin.

Tilalle tuli sitten "kaikille kiva" liikuntapäivä: Ne, joilla oli varaa laskettelulippuun ja -välineisiin pääsivät bussilla retkelle läheiseen hiihtokeskukseen. Köyhempien lapset jäi koululle hiihtämään koko päiväksi.

Hiihtokisojen aikaan olin ihan hylkiö, mutta liikuntapäivien myötä statukseni nousi kun kaikki näki, että meidän perheellä on rahaa.

Vierailija kirjoitti:

Onko liikunnanopettajille mitään testejä, joilla saisi karsittua pois kaikki alalle sopimattomat?

Ei liikuntakammo yleensä ole tullut itse liikunnasta, vaan kettuilevasta ja liikaa vaativasta opettajasta.

Tämä, ja lisäksi meillä oli surkea luokkahenki joka päti myös liikuntatunneilla. Siellä oli ne muutama jotka ottivat kaiken liian vakavasti ja kiusasivat niitä jotka eivät/eivät olleet jossakin yhtä hyviä kuin he. 

En tosiaan, elämässä on tullut vastaan oikeitakin vastoinkäymisiä.

Miksi rypeä menneessä?

Tyttärelläni oli yläkoulussa kammottava sadisti ope, joka yhdessä luokan kiusaajan kanssa kiusasivat yhtä oppilasta.

Vierailija kirjoitti:

En tosiaan, elämässä on tullut vastaan oikeitakin vastoinkäymisiä.

Miksi rypeä menneessä?

Mikä on oikea vastoinkäyminen? Kiusaaminen ja pilkkaaminenko ei ole sitä? Tai se, että joku pakotetaan tekemään liikuntatunnilla asioita, joka voi olla jopa hänen terveydelleen vaaraksi?

Menneessä ei kannattaisikaan rypeä, mutta traumat vaikuttavat ihmiseen niin, että tapahtumia voi olla vaikea unohtaa ja ne voivat vaikutttaa muutenkin vielä aikuisena.

Aikuisena vasta tajusin, miksi olin huono pesäpallossa, pukkihyppelyssä yms. Olin kuitenkin notkea ja aika nopea kintuistani. Mutta olin hyvin likinäköinen ja minulta puuttui ns. syvyysnäkö. En pystynyt hahmottamaan, mistä kohti telinettä pitäisi ottaa kiinni ja palloon mailalla osuminen ei onnistunut, ja kerran sain pesäpallon pahasti poskeeni. Onneksi ei silmälasit särkyneet.  Yksi opettaja keksi kyllä sisäliikuntatunnilla, että minun pitää jättää silmälasit pianon päälle, etteivät säry.  No, yhden tunnin haparoin laseitta, mutta sitten "unohdin" ne päähän".  Eikä opekaan toista kertaa asiasta huomauttanut.

Ikivanhojen vääryyksien hautominen on sitä turhaa. Menee hukkaan aikuisuuskin, kun miettii jotakin vanhaa

Kenenkään lapsuus ei ole täydellinen. Kun sen oivaltaa, voi lopettaa itsensä säälimisen.

Ei tuo liikunta vieläkään ole lapsen ehdoilla, esim. kuntotestit ja muu pitäisi jättää pois, sillä tuollainen tapa ei kannusta liikkumaan.

Enemmän erilaisia lajeja saisi olla, jotta jokainen voisi löytää jotain mistä pitää, Koululiikunta on yleensä tosi joukkue painotteista, vaikka vapaa-ajalla näihin lajeihin ei monella edes ole mahdollisuutta, sillä harrastukset voi maksaa melkoisen summan esim. jääkiekko, jalkapallo yms. Kun välineiden lisäksi maksaa matkat ja monesti vielä vanhempien pitäisi osallistua toimintaa mm. myyjäisiä, tuomarointia, kimppakyytejä, valvojana matkoilla.

Niitä lajeja pitäisi suosia koulussa enemmän mihin jokaisella on mahdollisuus, harvoin näkee että lapsia vietäisiin vaikka metsään kävelemään, näin tehdään päiväkodissa, mutta koulussa harvemmin....

Vierailija kirjoitti:

Ikivanhojen vääryyksien hautominen on sitä turhaa. Menee hukkaan aikuisuuskin, kun miettii jotakin vanhaa

Kenenkään lapsuus ei ole täydellinen. Kun sen oivaltaa, voi lopettaa itsensä säälimisen.

Ei se ihan noinkaan ole. Tuollainen on auktoriteetiasemassa olevan opettajan/valmentajan harjoittama henkinen väkivalta on vakava asia

Opettajan oikeastaan pahempi, kosks harrastuksen voi lopettaa mutta koulua ei.

Vierailija kirjoitti:

En tosiaan, elämässä on tullut vastaan oikeitakin vastoinkäymisiä.

Miksi rypeä menneessä?

No varmaan kun kysyttiin koululiikunnasta niin mietitään koululiikuntaa. Ei kysytty elämän pahimmasta vastoinkäymisestä eikä kysytty onko kokemusta vakavasta sairaudesta tai isoista rahahuolista.

En ihmettele. Pakko on huono motivaattori. Koululiikunnan tulisi keskittyä lajien kokeiluun ja liikunnan terveysvaikutusten opettamiseen, ei siihen että laitetaan lapset kilpailemaan keskenään. Ainakin omana aikana hommassa oli vielä suorastaan eugeniikkaa sivuava vivahde, kun teetettiin kaikenlaisia kuntotestejä ja kansallisia vertailuja, sekä asetettiin muutenkin oppilaita paremmuusjärjestykseen sellaisten fyysisten ominaisuuksien perusteella, joille harvemmin kukaan itse voi yhtään mitään.

Ylipäätään koululiikunnan pitäisi olla liikuntaa, ei urheilua. Ehkä nykyään jo onkin, en tiedä.

Pidin liikunnasta yläasteella ja lukiossa vaikka kummassakaan opettaja ei koskaan osannut arvostaa minua. En ollut aivan niin hoikka, mitä sen ikäiset keskimäärin olivat, pitkät koulumatkat (1,5h suuntaansa julkisilla) eivät kovin paljoa jättäneet aikaa liikunnan harrastamiselle vapaa-aikana (eivätkä myöskään vanhemmat kiireiltään olisi olleet valmiit kuskaamaan mihinkään harrastuksiin, kustantamaan saati hankkimaan mitään harastusten vaatimia välineitä). Olin myös hyljeksitty, joten lähes joka lajissa olin keskinkertaisuudestani huolimatta viimeisten valittavien joukossa (poikkeuksena lajit joissa olin todella hyvä). Liikunnan numero oli lähes aina 7, sen sijaan minua hoikemmat liikuntalintsarit (menkat, välineiden puuttuminen, migreeni) saivat säännönmukaisesti 8 tai 9. Liikunnan iloa jatkon kannalta en kuitenkaan kouluaikana löytänyt, sen löysin vasta keski-iässä.

Vierailija kirjoitti:

En ihmettele yhtään. Pienellä paikkakunnalla koululiikunta tarkoitti 80-luvulla kesäisin pesäpalloa ja talvisin hiihtoa. Joukkueisiin tietysti huutojako ja joka vuosi kaikille pakolliset hiihtokilpailut, joissa määräytyi sosiaalinen nokkimisjärjestys.  Jossain vaiheessa kisat kuitenkin lopetettiin vanhempien pyynnöstä, koska huonosti pärjänneitä kiusattiin.

Tilalle tuli sitten "kaikille kiva" liikuntapäivä: Ne, joilla oli varaa laskettelulippuun ja -välineisiin pääsivät bussilla retkelle läheiseen hiihtokeskukseen. Köyhempien lapset jäi koululle hiihtämään koko päiväksi.

Hiihtokisojen aikaan olin ihan hylkiö, mutta liikuntapäivien myötä statukseni nousi kun kaikki näki, että meidän perheellä on rahaa.

Sijoittuuko tämä jonnekin Lahden lähelle? :D Kuulostaa kovin tutulta...

Olin hyvin ujo lapsi ja pelkäsin joukkuelajeihin liittyvää sosiaalista painetta ihan hirveästi, vaikka liikunnasta tykkäsinkin. Mulla oli onneksi lähes koko ala-asteen ajan tosi ymmärtäväiset opettajat. Aina sai lähteä läheiselle pururadalle lenkille, jos ei halunnut osallistua joukkuelajiin. Tai mennä yleisurheilukentälle.

Kuudennen luokan lopussa meille tuli liikkaopeksi pesäpallovalmentaja. Siihen loppui valinnanvapaus ja alkoi tosissaan urheilu. Ope kutsui huonosti pärjäävien vanhempia tapaamisiin, joissa puhuttiin heidän lastensa liikunnallisuuden, yhteishengen, motivaation jne. puutteesta. 

Tämmöisessä tapaamisessa mun äidiltä paloi käämi ja se kertoi jo vuosia jatkuneista taitoluistelu- ja voimisteluharrastuksistani. Kuittasi vielä opelle, että tämä saattaisi huomata asian mikäli liikuntatunnilla olisi joskus muitakin kuin joukkuelajeja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ihmettele yhtään. Pienellä paikkakunnalla koululiikunta tarkoitti 80-luvulla kesäisin pesäpalloa ja talvisin hiihtoa. Joukkueisiin tietysti huutojako ja joka vuosi kaikille pakolliset hiihtokilpailut, joissa määräytyi sosiaalinen nokkimisjärjestys.  Jossain vaiheessa kisat kuitenkin lopetettiin vanhempien pyynnöstä, koska huonosti pärjänneitä kiusattiin.

Tilalle tuli sitten "kaikille kiva" liikuntapäivä: Ne, joilla oli varaa laskettelulippuun ja -välineisiin pääsivät bussilla retkelle läheiseen hiihtokeskukseen. Köyhempien lapset jäi koululle hiihtämään koko päiväksi.

Hiihtokisojen aikaan olin ihan hylkiö, mutta liikuntapäivien myötä statukseni nousi kun kaikki näki, että meidän perheellä on rahaa.

Sijoittuuko tämä jonnekin Lahden lähelle? :D Kuulostaa kovin tutulta...

Pohjois-Karjalaan. Mutta lohdullista tietää, että muuallakin ollut sama meno ;)

Vierailija kirjoitti:

Pidin liikunnasta yläasteella ja lukiossa vaikka kummassakaan opettaja ei koskaan osannut arvostaa minua. En ollut aivan niin hoikka, mitä sen ikäiset keskimäärin olivat, pitkät koulumatkat (1,5h suuntaansa julkisilla) eivät kovin paljoa jättäneet aikaa liikunnan harrastamiselle vapaa-aikana (eivätkä myöskään vanhemmat kiireiltään olisi olleet valmiit kuskaamaan mihinkään harrastuksiin, kustantamaan saati hankkimaan mitään harastusten vaatimia välineitä). Olin myös hyljeksitty, joten lähes joka lajissa olin keskinkertaisuudestani huolimatta viimeisten valittavien joukossa (poikkeuksena lajit joissa olin todella hyvä). Liikunnan numero oli lähes aina 7, sen sijaan minua hoikemmat liikuntalintsarit (menkat, välineiden puuttuminen, migreeni) saivat säännönmukaisesti 8 tai 9. Liikunnan iloa jatkon kannalta en kuitenkaan kouluaikana löytänyt, sen löysin vasta keski-iässä.

Samoilla linjoilla.

Sain automaattisesti liikunnasta 8 (hyvä numero kyllä!), vaikka osallistuin todella aktiivisesti, kuuntelin opetusta/ohjeita huolella, panostin. Lopulta alkoi vaan ketuttaa pelkästä periaatteesta, kun voimistelijat ja minua aktiivisemmat (huom: vapaa-ajallaan) saivat automaattisesti arvosanaksi 10, vaikka eivät osuneet pesäpalloon, eivät jaksaneet työntää kuulaa tai halunneet liata merkkiurheiluvaatteitaan suunnistettaessa metsässä.

En suostunut juoksemaan enää metriäkään cooperintestissä, periaatteesta. Kritisoin myös äänekkäästi tyttöjen ja poikien liikuntatuntien sisältöjen epätasa-arvoisia eroja: esim. tytöt opettelivat luistelussa pelkkiä piruetteja ja liukuja, kun pojat pelasivat aina lätkää ja jääpalloa.

Liikunnan ilon löysin uudelleen vasta aikuisena.