Ihmetteletkö koululiikunnasta traumatisoituneita?

sitten oli 2 muuta tapausta kajaaniissa, ylä asteen opettajia. heille itsetunto perustui siihen että piti näyttää 12-15 vuotiaille pojillee että pystyy vetää 40 leukaaa tangolta, ja kaikki ihmetteli että ompa kova jätkä. tuota imagoa piti pitää yllä jas ja sitten alkoholisoituminen ta uskoontulo

Muistatteko leffan "Miss farkku-Suomi"? Siinä pojat juoksivat Cooperin testiä verenmaku suussa. Yksi kapinallinen käveli kädet taskussa ja totesi "Cooper oli na zi".

Olen samaa mieltä Cooperista ja kaikista liikunnanopettajista. Opetetaanko ne sellaisiksi vai valikoituuko ne jotenkin vahingossa koulutukseen?

Mä valitsin ammattinikin sen perusteella, missä keskiasteen koulussa ja linjalla on vähiten liikuntaa. Että terveisiä vaan liikkamaikalle.

Vierailija kirjoitti:

Miksi liikunnasta pitäisi saada erinomainen pelkästään yrittämisellä? Eihän muissakaan aineissa voi saada kymppiä, jos ei osaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Arviointihan on _osaamisen arviointia_. Toki myönteinen asenne tuo osaamisen paremmin esiin, mutta ei se itsessään oikeuta kymppiin missään aineessa..

meillä kaikki jotka pelasivat Hokissa jäkiekkoa sai 10 liikunnasta, muut ei koskaan

Vierailija kirjoitti:

Miksi liikunnasta pitäisi saada erinomainen pelkästään yrittämisellä? Eihän muissakaan aineissa voi saada kymppiä, jos ei osaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Arviointihan on _osaamisen arviointia_. Toki myönteinen asenne tuo osaamisen paremmin esiin, mutta ei se itsessään oikeuta kymppiin missään aineessa..

Kymppiä ei pidäkään antaa. Mutta on ihan kohtuutonta antaa myöskään huonoa numeroa pelkkien testitulosten perusteella, koska meillä ei ainakaan opetettu tekniikkaa yhdessäkään lajissa. Olisi ensin pitänyt opettaa, sitten oltaisiin treenattu ja lopuksi testattu. Ja otettu vaikka myös lähtötesti ja katsottu kehitys. Lisäksi opettaja olisi voinut käyttäytyä asiallisesti. Se olisi ollut unelmani koululiikunan suhteen. 

En.

Kirjoitin pitkän kommentin, katosi tietysti jonnekin. Lyhykäisyydessään koululiikka oli kivaa vaikka huutojaossa olinkin melkein aina viimeisten joukossa. Mutta se suihkupakko!!!! Koko luokka sai rangaistuksen jos yksi jätti käymättä pesulla tunnin jälkeen ja tottakai muut kielivät opettajalle kuka tai ketkä niin jätti tekemättä :( ihan hirveää, kammosin yli kaiken vanhan koulun vanhaa ja epäsiistiä pesutilaa ja koin myös häpeällisenä riisutua muiden aikana. Onko nykyään kouluissa vielä tälläiset säännöt?

Vierailija kirjoitti:

Miksi liikunnasta pitäisi saada erinomainen pelkästään yrittämisellä? Eihän muissakaan aineissa voi saada kymppiä, jos ei osaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Arviointihan on _osaamisen arviointia_. Toki myönteinen asenne tuo osaamisen paremmin esiin, mutta ei se itsessään oikeuta kymppiin missään aineessa..

Anna kun arvaan, olet liikunnanopettaja tai harkitsit sitä?

Avaan hiukan arviointia. Sitä mitataan suhteessa opetuksen tavoitteisiin. Tavoite on saada liikunta osaksi jokapäiväistä elämää. Tavoitteissa ei ole mainittu ainuttakaan metriä tai sekuntia. Hoksaatko?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi liikunnasta pitäisi saada erinomainen pelkästään yrittämisellä? Eihän muissakaan aineissa voi saada kymppiä, jos ei osaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Arviointihan on _osaamisen arviointia_. Toki myönteinen asenne tuo osaamisen paremmin esiin, mutta ei se itsessään oikeuta kymppiin missään aineessa..

Kymppiä ei pidäkään antaa. Mutta on ihan kohtuutonta antaa myöskään huonoa numeroa pelkkien testitulosten perusteella, koska meillä ei ainakaan opetettu tekniikkaa yhdessäkään lajissa. Olisi ensin pitänyt opettaa, sitten oltaisiin treenattu ja lopuksi testattu. Ja otettu vaikka myös lähtötesti ja katsottu kehitys. Lisäksi opettaja olisi voinut käyttäytyä asiallisesti. Se olisi ollut unelmani koululiikunan suhteen. 

No joo, huonot numerot erikseen, mutta äsken joku valitti että sai ”vaan kasin”, vaikka oli aina hyvällä asenteella. Kasihan on sanallisessa arvioinnissa ”hyvä”.

En yhtään. Koululiikuntaa vei liikkumisen ilon kokonaan vuosikymmeniksi.

En ihmettele. Meillä oli hirveät liikunnanopettajat. En itse ole traumatisoitunut, mutta vihaan kaikkia joukkuelajeja. Käyn mä lenkillä ja uimassa, että sinänsä kaikki liikunnanilo ei tuhoutunut kouluvuosina.

Vierailija kirjoitti:

Muistatteko leffan "Miss farkku-Suomi"? Siinä pojat juoksivat Cooperin testiä verenmaku suussa. Yksi kapinallinen käveli kädet taskussa ja totesi "Cooper oli na zi".

Olen samaa mieltä Cooperista ja kaikista liikunnanopettajista. Opetetaanko ne sellaisiksi vai valikoituuko ne jotenkin vahingossa koulutukseen?

Opettajankoulutuksessa on se ongelma, että sisään pääsevät ne, joille koulu/ko. kouluaine on ollut suhteellisen vaivatonta. Liikkaopeksi opiskelemaan pääseminen on todella vaikeaa ja siinä pitää hallita monta lajia. Sinne hakevat ihmiset, jotka ovat koko elämänsä harrastaneet aktiivisesti, useimmat varmasti jopa kilpaurheilleet. He pääsevät sisään, koska kunto ja kropan hallinta on a-luokkaa. Mutta heillä ei ole ymmärrystä siitä, millaista on olla vähemmän liikunnallinen. Heille koko elämän kestävä tavoitteellinen liikuntaharrastus on täysin normaali asia. He ovat tottuneet vaativiin valmennuksiin, parantamaan tulosta, ottamaan kritiikkiä vastaan. He ajattelevat, että kilpailuasetelma saa kaikki yrittämään aina parhaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi liikunnasta pitäisi saada erinomainen pelkästään yrittämisellä? Eihän muissakaan aineissa voi saada kymppiä, jos ei osaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Arviointihan on _osaamisen arviointia_. Toki myönteinen asenne tuo osaamisen paremmin esiin, mutta ei se itsessään oikeuta kymppiin missään aineessa..

Kymppiä ei pidäkään antaa. Mutta on ihan kohtuutonta antaa myöskään huonoa numeroa pelkkien testitulosten perusteella, koska meillä ei ainakaan opetettu tekniikkaa yhdessäkään lajissa. Olisi ensin pitänyt opettaa, sitten oltaisiin treenattu ja lopuksi testattu. Ja otettu vaikka myös lähtötesti ja katsottu kehitys. Lisäksi opettaja olisi voinut käyttäytyä asiallisesti. Se olisi ollut unelmani koululiikunan suhteen. 

No joo, huonot numerot erikseen, mutta äsken joku valitti että sai ”vaan kasin”, vaikka oli aina hyvällä asenteella. Kasihan on sanallisessa arvioinnissa ”hyvä”.

No minusta kyllä ansaitsisi ysin, jos tekee täysillä, ei pinnaa läsnäolosta eikä osallistumisista, ei soita suutaan, on varusteet mukana, tekee mitä sanotaan jne. Kymppiä ei voi tietenkään antaa. Kasi on surkea numero. 

Onpa se kerrassaan kummallista, kun traumatisoituu siitä että nöyryytetään koko luokan edessä. Sinne jäit aina viimeisten joukkoon, kun valittiin joukkueita. Kaikki tiesivät, että olet huono (eli et yhtä kilpailuhenkinen hullu kuin ne parhaat). Sitten vähän pukkihyppelyä ja muuta mukavaa kaikkien tuijottaessa. Mitään ei opetettu, sinne vaan kylmiltään ja aina mietit, miksi olen huono enkä osaa mitään. Aikuisena vasta ymmärsin, että eihän meille todellakaan opetettu mitään taitoja tai tekniikkaa missään lajissa.

En ihmettele traumoja koululiikunnasta. Astmaattisena lapsena ein ois saanut pakkasella tuota hiihtäen eikä mua liioin saanut pakottaa shokkikloorattuun uima-altaaseen päästä varpaisiin ihottumaisena kersana. Ei auttanut lippulaput, todistukset. Tänä päivänä varmaan päästäisiin lööppeihin. Ilo meni liikkumisesta, hikoilu on vieläkin ahdistavaa, mutta liikunnan riemun olen löytänyt yli nelikymppisenä kun kokeilin eri lajeja ja löysin omani.

Tämän ketjun peukutukset on aika korutonta kertomaa.

Suosittelisin pakolliseksi luettavaksi opettajakoulutuksessa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi liikunnasta pitäisi saada erinomainen pelkästään yrittämisellä? Eihän muissakaan aineissa voi saada kymppiä, jos ei osaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Arviointihan on _osaamisen arviointia_. Toki myönteinen asenne tuo osaamisen paremmin esiin, mutta ei se itsessään oikeuta kymppiin missään aineessa..

Koska meillä arvosanan piti muodostua siitä miten hyvin on mukana ja millä asenteella, millaiset varusteet on ja onko ajoissa tunnilla. Ja näiden kaikkien vatsalihastestien, yu-tulosten, cooperien piti olla joku 10% numerosta. Että kyllähän se nyt ketuttaa kun olet täysillä mukana ja aina kunnon varusteilla ja suoriutuu ihan suht hyvin noista testeistäkin, mutta ei koskaan saa sitä arvosanaa, minkä oikeasti kriteereiden perusteella ansaitsisi koska ei ole urheilija koulun ulkopuolella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin ihmettelen miten siitä voi traumatisoitua. Toki mielenkiinto voi vähentyä joistain lajeista kun pakotetaan vaikka kunto liian huono tai ei yksinkertaisesti osaa, mutta traumatisoitua? Taitaa johtua enemmän siitä että siellä joku kiusaa, ei itse liikunnasta.

Itse opin vihaamaan juoksua kun kunto oli niin huono mutta pakotettiin juokulenkille. Mutta en mitenkään traumatisoitunut ja aikuisena aloin jopa lenkkeilemään uudelleen.

Nimenomaan näin, turha liikuntaa on syyttää kiusaajista.

Meillä ne opettajat oli kiusaajia. Kukaan oppilas ei koskaan sanonut minulle mitään ikävää. Sen sijaan muistan ainakin kolmen liikkaopettajan ikäviä kommentteja edelleen. Osa ihan käsittämättömiä. Yksi rupesi selittämään minulle kuudennella, että pitäisi alkaa skarpata, että pääsen lukioon. Kolme vuotta yläastetta on lyhyt aika. (Keskiarvoni kuudennella oli 9,4, oleellisin laskeva tekijä oli liikunnannumero. Liikuntatunneilla olin aina läsnä, tein mitä käsketään ja yritin parhaani.)

Aineenopettajat ovat fakki-idiootteja.

Oppilaan arvosanoista ne tietävät vain itse antamansa. Kokonaisnäkemys on vain luokanvalvojalla. Ainakin ennen oli näin.

Mä olin huono liikunnassa, meillä pelattiin lähinnä pesäpalloa ulkona ja lento- ja koripalloa sisällä ja olin aina toiseksi viimeinen joukkueeseen valittu. Yksi lihava tyttö oli se viimeinen. En traumatisoitunut. Rakastan liikuntaa, enkä koe sitä, etten pidä em. lajeista vieläkään, koe traumatisoitumisena. Käyn salilla, lenkkeilen, uin, osallistun myös ryhmäliikuntatunneille ilman mitään ongelmia. Tosin en traumatisoitunut kiusaamisestakaan, vaikka se oli aika laajaa ja rankkaa. Olen kai jotenkin häiriintynyt, kun en juurikaan edes ajattele näitä asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistatteko leffan "Miss farkku-Suomi"? Siinä pojat juoksivat Cooperin testiä verenmaku suussa. Yksi kapinallinen käveli kädet taskussa ja totesi "Cooper oli na zi".

Olen samaa mieltä Cooperista ja kaikista liikunnanopettajista. Opetetaanko ne sellaisiksi vai valikoituuko ne jotenkin vahingossa koulutukseen?

Opettajankoulutuksessa on se ongelma, että sisään pääsevät ne, joille koulu/ko. kouluaine on ollut suhteellisen vaivatonta. Liikkaopeksi opiskelemaan pääseminen on todella vaikeaa ja siinä pitää hallita monta lajia. Sinne hakevat ihmiset, jotka ovat koko elämänsä harrastaneet aktiivisesti, useimmat varmasti jopa kilpaurheilleet. He pääsevät sisään, koska kunto ja kropan hallinta on a-luokkaa. Mutta heillä ei ole ymmärrystä siitä, millaista on olla vähemmän liikunnallinen. Heille koko elämän kestävä tavoitteellinen liikuntaharrastus on täysin normaali asia. He ovat tottuneet vaativiin valmennuksiin, parantamaan tulosta, ottamaan kritiikkiä vastaan. He ajattelevat, että kilpailuasetelma saa kaikki yrittämään aina parhaansa.

Ehkä sinne pitäisi ottaa vähemmän liikunnallisia ihmisiä. Sellaista perusliikuntaa pystyy opettamaan vähemmilläkin taidoilla ja ne, jotka haluavat kilpaurheilla, joutuvat joka tapauksessa tekemään sen koulun ulkopuolella ja saavat lajikohtaisen ohjauksensa muualta.